Tämä on osa one-shot-sarjaa
Albus Dumbledoren elämä ja värit. Sarjaan kuuluu seitsemän tekstiä, jotka ovat kaikki täysin itsenäisiä, mutta kuitenkin linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Sarjassa ovat ilmestyneet seuraavat osat:
1.
Smaragdinvihreä, S
2.
Ruoste, S
3. Akvamariini
4.
Harmaa, S
5.
Purppura, K11
6.
Siena, K11
7.
Oliivinvihreä, K15
Nimi: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Akvamariini
Ikäraja: S
A/N: Vihdoin sain aikaiseksi julkaista tämänkin, vaikka tämä on seissyt ikuisuuden käytännössä valmiina
Tämä osallistuu teelusikan tunneskaalaan hienolla tunteella nimeltä "tuntee olonsa erilaiseksi". Ja väripalettiin akvamariinilla!
Akvamariini
Pöllö liisi rauhallisesti, hyödynsi ilmavirtauksia ja kaarsi vielä yhden ylimääräisen kiepin vasemmalle. Albus seisoi ikkunassa ja tuijotti sitä kärsimättömänä. Kun se lopulta syöksyi ikkunasta sisään ja naksautti nokkaansa, Albus heitti sille lihakimpaleen vähän turhan kovakouraisesti, niin että pöllö raukka yskäisi palan juuttuessa hetkeksi sen kurkkuun. Albus ei ehtinyt huomata sitä, sillä hän kääri jo kiireesti auki pöllön tuomaa lehtistä.
Velhokuntain Loitsu-Uutiset ei sittenkään pettänyt. Albuksen hymy ylettyi korvasta korvaan, kun hän vilkuili kirjoittamansa artikkelin parhaita kohtia. Vasta sen jälkeen hän luki esipuheen, ja se oli juuri niin ylistävä kuin hän oli toivonut.
Albus Dumbledore on viidentoista vuoden ja seitsemän kuukauden iässään nuorin velho, jonka tutkimus on julkaistu Velhokuntain Loitsu-Uutisissa… Albus malttoi juuri ja juuri jättää lehtisen kirjoituspöydälleen – esille siltä varalta, että joku hänen perheestään sittenkin sattuisi huomaamaan sen – ennen kuin lähti juoksujalkaa kylälle. Herra Byron oli luvannut säästää sormuksen hänelle kunhan varmistuisi, että hänen tutkimuksensa todella julkaistiin, koska muuten hänellä ei olisi varaa maksaa. Herra Byron oli sanonut lempeästi hymyillen, että uskoi heidän omaan julkkikseensa eikä sormuksen säästäminen ollut mikään ongelma, mutta Albus tiesi, millaisen palveluksen herra Byron todellisuudessa oli hänelle tehnyt.
**
Äiti oli leiponut kakkua ja he olivat syöneet yhdessä, mutta äidille oli tullut päänsärkyä ja hän oli lähtenyt heti kakun jälkeen lepäämään. Albus oli huomannut, että äidille tuli jatkuvasti päänsärkyä, ainakin kun hän oli kotona.
Albus nosti lahjapaketin pöydälle. Hän oli pyytänyt herra Byronia paketoimaan sen, vaikka se oli maksanut lisää. Hän halusi kerrankin tehdä tämän kunnolla.
”Oi, onko tuo minulle?” Ariana kysyi ja taputti innoissaan käsiään. Äiti oli kammannut Arianan hiukset aamulla tavallista hienommin, ja Arianan kasvot olivat loistaneet koko päivän.
”On”, Albus sanoi hymyillen mutta piti kättään vielä paketin päällä niin, ettei Ariana saanut sitä. Ariana yritti kurkkia hänen kätensä alle, ja Albus siirsi kättään niin, että kukikas lahjapaperi näkyi. ”Minun artikkelini otettiin kuin otettiinkin Velhokunnan Loitsu-Uutisiin, eli saatoin käyttää – ”
”Ketään ei kiinnosta sinun rahasi”, Aberforth murahti vastikään möreytyneellä äänellään. ”Anna nyt vain se lahja hänelle.”
Albus nosti sormen moittivasti pystyyn. ”Ariana”, hän sanoi syvällä ja rauhallisella äänellä, jota oli harjoitellut koulussa, ”minä tein paljon tutkimusta tämän lahjan eteen.”
”Okei”, Ariana vastasi ja kallisti päätään nähdäkseen paketin paremmin.
Albuksen teki mieli lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia täyttä huomiota, mutta se olisi herättänyt äidin, ja sitä paitsi Ariana nyt vain ei aina osannut käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Se oli varmasti harjoituksen puutetta.
Albus oli istunut Tylypahkan kirjastossa ja selannut kaikkia jalokivistä kertovia kirjoja ja etsinyt sitä oikeaa, ja sen löydettyään hänen oli vielä täytynyt käydä kolmesti herra Byronin luona ennen kuin oikea väri oli vihdoin löytynyt. Se oli tuntunut niin tärkeältä, mutta nyt kun hän katsoi kärsimättömänä heiluvaa Arianaa ja kyllästyneenä huokailevaa Aberforthia, hän ei äkkiä jaksanutkaan kertoa koko tarinaa.
”Tässä”, hän sanoi ja liu’utti paketin pöydän ylitse Arianalle. Hän katseli, kuinka Ariana repi paperia auki ja selitti samalla: ”Minä halusin hankkia jotain arvokasta, koska sinäkin olet arvokas, Ariana, ja sinä olet jokaisen jalokiven arvoinen. Mutta tämä on erikoinen jalokivi, se on juuri oikean värinen – ”
”Vau”, Ariana henkäisi. Hän oli kaivanut sormuksen paketista ja käänteli nyt sileää hopeista rengasta kädessään niin, että ikkunasta sisään eksyneet auringonsäteet heijastuivat takaisin suurehkosta jalokivestä. ”Se on sininen!”
”Kyllä”, Albus sanoi. ”Halusin jotain, mikä meillä on yhteistä, Ariana. Meillä on molemmilla siniset silmät, ja minä halusin antaa sinulle jotain, joka on melkein yhtä kaunista kuin sinun silmäsi, ja siten minä löysin tämän akvamariinin. Kivi on aivan saman värinen kuin silmäsi, eikö vain olekin?”
Ariana ei kuunnellut; hän oli pujottanut sormuksen sormeensa ja venytti kättään nyt mahdollisimman pitkälle eteensä ja huokaili ihastuneena. Aberforth katsoi Albusta synkästi.
”Taivas”, Aberforth sanoi.
”Mitä?”
”Taivas”, Aberforth toisti. ”Sen väriset hänen silmänsä ovat. Eivät akvamariinin. Sen hän olisi tahtonut lahjaksi, avaran taivaan. Ei jotain sormusta.”
Albus käänsi katseensa pois.