Nimi: Aamutakkissa
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Genre: romance, kosintafluff
Hahmot/Paritus: Andromeda/Ted
Vastuunvapautus: J.K Rowling omistaa hahmot, en saa rahaa huvittelustani
Yhteenveto: Oikeastaan Andromedaa on koko elämänsä ajan valmennettu tähän hetkeen.
A/N: Tästä ei tullut ihan sellainen kuin kuvittelin/toivoin, mutta jonkinlainen höpöstely kuitenkin. Haasteisiin Aina eka kerta (kosinta), Minuuttimania, Het10 ja Rare10.
Joskus tuntuu siltä, kuin aika hidastuisi.
Elämän pienet hetket tuntuvat venyvän, jokainen yksityiskohta välittyy selkeämmin.
Andromedalla on nyt sellainen hetki. Aamun vaalea valo heijastuu keittiön kiiltävistä pinnoista, hopeoi teekannusta nousevan höyryn, joka hajoaa ilmaan. Se leikittelee pöydälle lasketussa vesilasissa, muodostaa hentoja sateenkaaria kattoon. Kuten kristallikruunu hänen entisessä huoneessaan. Katse kääntyy pois, lattianrajassa on tomua.
Kaakelipinta tuntuu kylmälle, raolleen avatusta ikkunasta käy viileä ilmavirta paljaisiin varpaisiin. Pitäisi olla tohvelit, tai villasukat. Raidalliset ja pörröiset, arjenmakuiset. Keittiön nurkkaan on potkittu pari korkokenkiä, vaaleaksi maalatun työtason alle noidankattilan viereen. Tuo pari, jossa on mokkanahkaa kalvaa kantapäätä - mukavammaksi taikomisesta huolimatta.
Tuuli tuo mukanaan myös tuoksuja, kosteaa nurmikkoa, lammen vettä ja pihan syreenejä. Se on oikeastaan aika juovuttavaa. Pionit eivät ole vielä avanneet nupujaan, Andromeda pelkää hoitaneensa niitä väärin. Tee on mustaa, katkera tuoksu kutittelee sieraimia.
Aamupörröiset hiussuortuvat tuntuvat myös kutittavilta kaulalla, hän vasta kietaisi enimmät suttuiselle sykerölle niskaan. Yöpaita on hieman liian lyhyt ilman aamutakkia, pitsihelma lepää polvien yläpuolella. Ikkunassa kun ei kuitenkaan ole verhoja, ehkä ne pitäisi ostaa. Verhot ovat kodikkuustekijä. Hän tuntee ohuiden olkaimien painon ihoaan vasten, yllättyneeseen ilmeeseen kohonneet kulmakarvat, sydämen rytmikkään sykkeen sormenpäissä. Hengitys hivelee huulia kulkiessaan sisään ja ulos, silmillä roikkuva suortuva heiluu.
Oikeastaan Andromedaa on koko elämänsä ajan valmennettu tähän hetkeen. Ei tietenkään nimenomaisesti tähän, mutta vastaavaan. Tai hieman erilaiseen kumminkin. Hänen pitäisi kuitenkin osata vastata, helposti. Mutta hän seisoo vain jähmettyneenä, Tedin vaihtaessa kiusaantuneesti asentoaan. Miehen hiukset ovat myös nukkumisen jälkeen sekaisin, silmien alla on kevyet mustelmat.
Tedillä sentään on aamutakki, vaaleansininen ja ei kovinkaan kauhtunut. Kämmenselässä on haava, mistäköhän sekin tuli? Huuli on purtu huolestuneesti hampaiden väliin, katse on anova. Andromedan sisällä hytkähtää vallantunne, jota seuraa opeteltu mielihyvä. Sitä seuraa puolestaan katumus.
”Meda?”
”Niin?”, huulilta putoaa automaattisesti.
”Niin, että tuletko vaimokseni? Minä -, minä rakastan sinua todella paljon.”
”Niin minäkin sinua. Siis tarkoitan että tietysti tulen. En ollut vain… valmistautunut”, Andromeda sanoo painaen vasemman kätensä hämillään otsaa vasten. Se viilentää ja selkeyttää ajatuksia, punaiseksi lakatut kynnet painuvat ohimoon.
”Minun oli tarkoitus kysyä vähän hienommin, oikeastaan paljonkin, kynttiläillallinen ja punaisia ruusuja, mutta minusta tuntui etten enää voi odottaa kun olen niin hermostunut”, Ted sopottaa kaula punehtuen.
Andromedan sisällä hytkähtää toistamiseen, ja suupielet kaartuvat hymyyn. Mies on niin suloinen seistessään siinä sormet nypläten teemukin kahvaa, yhä hermostuneena.
”Rakas, ei haittaa.”
”En oikein nukkunut viimeyönä”, Ted myöntää katse lattian harmaissa laatoissa.
”Höpsö”, Andromeda tuhahtaa. Hän on sisältä kuin sulaa vahaa, eikä hän ehdi ajatella menneisyytensä vaatimuksia. Kosinta aamutakissa äkkiarvaamatta on ehkä suloisinta mitä saattaa kuvitella. Hän ei vain osannut aavistaa sen ihanuutta, sitä lämpöä joka leviää poskista sydämeen, varpaisiin ja sormenpäihin. Andromeda ottaa kaksi askelta, kietoo kätensä varoen Tedin kaulaan ja suutelee.
Aamuteehen on selvästi livahtanut jälleen kaksi palaa sokeria.
