Ficin nimi: Timanttitie
Kirjoittaja: O_oka
Ikäraja:K11
Genre: Fantasia
Yhteenveto: lyhyt tekstinpätkä, joka oli alunperin osa isompaa projektia, ei kuitenkaan laajentunut tästä sen pidemmälle.
Timanttitie
Kevyt tihkusade oli muuttunut rännäksi ja siitä edelleen lumisateeksi lämpötilan laskiessa alle nollan. Pieni pakkanen kipristeli paljaita sormenpäitä, vaikka ne olikin tungettuna syvälle takin taskuun. Pitkä lentäjätakki oli tummanvihreää, vettä hylkivää kangasta. Silti vesipisarat löysivät tiensä kauluksesta sisään kastellen takin sisällä värjöttelevän tytön, huppua ei ollut. Maa kiilteli vedestä, jolla ei ollut pakopaikkaa. Katulamppujen valo oli kuollutta ja kylmää, se kiilteli liukkaassa asfaltissa ja sai sen näyttämään timantein katetulta kadulta. Tyttö hypähti pienen askeleen ja naurahti. Timanttitie. Se olisi ollut kaunista. Hän oli aina rakastanut timantteja, muut sanoivat että ne tuntuivat kylmiltä ja kovilta. Mutta ei tytön mielestä. Hänen mielestään timantit toivat mieleen tähdet, jotka loistivat taivaalla. Kaukana mutta kuitenkin lähellä, kuunnellen ja ottaen vastaan toiveita.
Hän sulki silmänsä ja näki sen kaiken mielessään. Tie, joka oli tehty timanteista. Se loistaisi kuun valossa niin kirkkaasti, ettei sitä voinut katsoa suoraan. Sillä saisivat kulkea vain kaikkein ylväimmät, sankarit ja prinsessat. Kuningataret ja herttuat. Se helisisi kultaisten kengänkantojen alla kuin kaunein instrumentti ja kaikki kerääntyisivät kuuntelemaan sen sointia. Ihmiset tanssisivat tiellä ja se soisi niin, että kaikki kuulisivat ympäri valtakunnan sen laulun.
Tyttö sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse ja seisahtui keskelle tietä. Kaikki oli niin taianomaista. Kuin sattumalta hän vilkaisi jalkoihinsa ja hymy leveni. Maassa oli hopeinen sormus. Hän nosti sen etusormensa ja peukalonsa väliin. Se näytti aivan tavalliselta sormukselta jossa oli sileä, musta kivi. Tyttö nosti sen silmiensä eteen nähdäkseen oliko siinä kaiverrusta sisällä.
Maailma näytti... erilaiselta. Vetinen lumisade näytti pysähtyneen paikoilleen. Lumihiutaleer liikahtelivat ilmassa mutta eivät laskeutuneet. Taivas oli täynnä kirkkaimpia tähtiä ja galakseja, värejä joita tyttö ei ollut koskaan ennen nähnyt taivaalla. Hän säpsähti ja laski sormuksen pois silmiensä tasalta. Hän räpytteli silmiään ja katsoi pelokkaana ympärilleen. Kaikki oli kuin aikaisemmin, vetinen asfaltti ja kevyt räntäsade. Pimeä taivas ja kuolleiden katulamppujen valo.
Tyttö nosti sydän pamppaillen sormuksen taas silmiensä tasalle ja katsoi maailmaa jälleen hopeisen renkaan lävitse. Sen reunat alkoivat väreillä ja hohtaa kun hän keskitti katseensa. Tyttö näki taas maailman, jota ei osannut kuvitella. Tie oli todellakin timanteista tehty ja se loisti kirkkaasti tähtien valossa. Mutta ei valkoista, kuollutta. Tie loisti kaikissa sateenkaaren väreissä ja enemmän. Tyttö ei osannut edes kuvailla kaikkia värejä, joita näki, joita tunsi tuossa kummallisessa maailmassa olevan. Hänen hengityksensä huurusi ilmassa vaikka hänen ei ollut kylmä. Tyttö räpytteli silmiään ja hetken hän todellakin kuuli sen. Kauniin laulun, joka kohosi Timanttitiestä.
Sinä todella haluat sinne?
Ääni sai tytön säpsähtämään. Sormus putosi ja helähti kauniisti osuttuaan katuun. Tyttö pyörähti ympäri mutta ei nähnyt ketään. Hän seisoi paikoillaan kuullen ainoastaan omat kiihtyneet sydämenlyöntinsä. Rytmihäiriö alkoi tulla esiin ja tyttö koitti rauhoittua.
Olet kipeä, parantumattomasti, kyllä minä tiedän
Ääni naurahti kuivasti ja tyttö tunsi kevyen tuulahduksen.
Mutta en minä Kuolema ole, hänenä en kehtaisi esiintyä. Se mitä sinä näit, se oli Mahdollisuus. Mahdollisuu parempaan paikkaan ja elämään. Timanttitie on totta!
Tyttö nosti sormuksen maasta vapisevin käsin ja yritti tarkentaa katsettaan. Pieni tuulenvire pyöritti lunta hänen kengilleen. Tyttö katsoi katulampun alle, jossa tuuli oli nostanut maasta enemmänkin lunta. Lumi muodosti selkeän ihmishahmon, jonka hiukset leijailivat ilmassa. Suu avautui ja paljasti takana olevan lyhtypylvään.
Minä voin viedä sinut sormuksen maailmaan, ainoa mitä tarvitsen on nyökkäys. Nyökkäys riittää, se on lupaus. Tule, minä näytän sinulle tien jota kulkea. Timanttitien.
Aurinko nousi kalpeana tehtaan piippujen takaa. Ilma oli kirpakan kylmä kun koiranulkoiluttaja lähti aamulenkilleen. Tie oli liukas ja pakkanen oli muodostanut jäätä sen pintaan. Koira nuuhki tienpenkkoja kun ulkoiluttaja potkaisi maassa olevaa kiveä. Se päästi ilmoille helähdyksen, joka sai koiran havahtumaan. Ulkoiluttaja nosti maasta hopeisen sormuksen. Hän katsoi sitä hämmentyneenä ja käänsi katseensa koiraan, joka oli alkanut murista lyhtypylväälle.
Minä voin näyttää sinulle Timanttitien.
