Nimi - 8 134 km (Helsingistä Salt Lake Cityyn ja takaisin)
Kirjoittaja - Dokumentti
Beta - puhpallura
Ikäraja - S
Genre - Pieni angst, fluffy
Paritus - Janne/Roope
Haasteet -
One True Something 2 - One True Genre- Slash,
The End - loppusanat-haaste,
Oneshot10A/N - Jääkiekko aiheista slashia luvassa! Mutta mitään jääkiekosta ei tarvitse ymmärtää tätä lukiessa.
Hahmot ovat
täysin fiktiivisiä, mutta mainitut joukkueet ovat olemassa :
Utah Grizzlies on alempaa sarjaa(ECHL) Jenkeissä,
San Diego Gulls yhtä sarjaa ylempänä (AHL) ja
Anaheim Ducks on NHL-joukkue, eli ylimmällä tasolla. Siinä pieni info, jos joukkueet kiinnostavat.
Viimeinen lause on tosiaan loppulause-haasteesta, joten toivottavasti se nyt ei kamalasti töksähdä.
8 134km (Helsingistä Salt Lake Cityyn ja takaisin)
Haukotus repi huulet erilleen ja kiristi leukaperien lihaksia jättäen ikävän kihelmöivän tunteen jälkeensä. Janne naputteli sormiaan tumman pöydän pintaan tuijottaessaan lasittunein silmin tietokoneensa näyttöä. Taustakuva oli lähettänyt hänet muistomatkalle edellisen kesän lomaan ja Alppien lumisille huipuille ja kauniin vihreälle luonnolle. Roopen kanssa he olivat viettäneet viikon Sveitsissä aivan Alppien vieressä Luganossa. Useina päivinä he olivat vain vaellelleet vehreässä luonnossa ihaillen luonnon mystisyyttä. Lämpö, vihreänä hehkuva luonto ja lumiset vuorten huiput olivat henkeäsalpaava näky. Matka oli ollut ikimuistoinen. Tulevaisuuden murheet eivät silloin vielä painaneet, eikä Jannella ollut käsitystään millainen vuosi olisi edessä.
Janne räpäytti silmiään ja tarkensi katseensa jälleen ruudulle. Kello lähenteli jo kahtatoista. Utahissa kello olisi kolmen paikkeilla päivällä. Roope oli luvannut tulla koneelle heti, kun joukkueen aikataulu antaisi myöten. Janne hieroi silmiään ja nousi ylös korkealta baarijakkaran tyyliseltä vaalealta tuolilta ja asteli jääkaapille. Jääkaapin valo räpsyi hiukan ja hän yritti painaa mieleensä, että ostaisi huomenna vihdoin uuden lampun kauppareissulla. Appelsiinimehupullon korkki napsahti lujaa hiljaisessa asunnossa ja lasi kolahti kovaa vasten pöytätasoa. Janne nosti lasinsa huulilleen ja hörppäsi ison kulauksen antaen katseensa kiertää asunnossa, yö painautui vasten ikkunoita, tehden niistä mustat ruudut. Iso kaksio tuntui tyhjältä yksin. Hän oli jäänyt syyskuun lopulla yksin heidän kaksioonsa Helsinkiin, Roopen lähdettyä Jenkkeihin. Vaalea suuri sohva tuntui iltaisin lohduttomalta, kun ei ollut syliä mihin painautua katsomaan elokuvaa, eikä Roopen nauru kaikunut seinistä tämän nauraessa samoille hauskoille kohtauksille Frendeissä, uudelleen ja uudelleen. Suuren makuuhuoneen sänky tuntui kylmältä yksin, kun kukaan ei kiertänyt kättä hänen ympärilleen, suukottanut korvan taakse ja kuiskannut hyvää yötä, hengitys kutittaen korvantaustaa.
Janne raapi ajatuksissaan korvantaustaa, pystyen lähes tuntemaan Roopen hengityksen heijastuman osumassa siihen. Kilahdus avoimen tietokoneen suunnalta sai hänet palaamaan ajatuksistaan hiljaiseen asuntoon, ilman Roopea. Hän kiersi korkean pöydän ja asettui takaisin tietokoneen ääreen ja napsautti alapalkista Skypen auki. Roope oli nyt online-tilassa ja ennen kuin hän kerkesi tehdä sen enempää, näytössä vilkkui saapuva puhelu, soittoäänen säestämänä. Hän painoi vihreää ja näyttöön avautui musta ruutu hetkeksi, ennen kuin tummahiuksinen hymyilevä mies tarkentui näytölle. Jannen silmät kostuivat kaipauksesta, vaikka hänenkin suupielensä venyivät lähemmäksi korvia toisen hymyillessä kauniisti. Roope istui selvästi myöskin keittiössä, taustalla näkyi tyylikäs musta jenkkijääkaappi ja valkoisia kaapinovia. Jannen kurkkua puristi. Hän muisti tuon keittiön, joulun aikaan siellä oli vaihdettu satoja suudelmia aamuisin ennen kahvin juontia. Jos heidän yhteisessä kodissaan oli muistoja tuhansittain, niin Roopen Utahin kotiin tiivistyi viikon ajalta satoja muistikuvia kosketuksista, suudelmasta, halusta ja tunteista.
He tutkivat toisiaan hiljaisuudessa, toisen näkeminen jälleen nosti tunteet pintaan, vaikka he juttelivat usein Skypessä ja vielä useammin puhelimessa. Janne nosti kättään ja hipaisi ruutua Roopen posken kohdalta. Hieman lämmennyt näyttö kuitenkin vain lisäsi tietoisuutta, ettei koskettaminen oikeasti ollut mahdollista. Janne tukahdutti halun nyyhkäistä, vaikka se saikin rinnassa aikaan piston. Sen sijaan hän levensi hymyään ja katsahti nopeasti suoraan kameraan, sen parempaan katsekontaktiin ei ollut mahdollisuuksia.
”Hei”, Roopen pehmeä ääni katkaisi hiljaisuuden.
”Moi”, Janne naurahti vastaukseksi. Hänen äänestä kuulosti käheämmältä kuin hän olisi tahtonut, hän rykäisi pienesti selvittääkseen kurkkuaan.
”Anteeksi, että kesti. Mun piti käydä joukkueen lääkärillä.””Mitä? Ootko kunnossa? Mitä sulle on käynyt?” Janne huolestui ja etsi kiivaasti ruhjeita Roopen kasvoista, mutta mies näytti yhtä komealla ja vahingoittumattomalta kuin ennenkin.
”Ääh, ei mitään vakavaa. Polvi vähän kolahti harjoituksissa”, Roope heilautti huolettomasti kättään.
Jannen kulmien väliin uurtui syvä ryppy hänen tutkaillessaan edelleen toista. Oli kamalaa olla näin kaukana, ilman, että saattoi itse tarkistaa toisen kuntoa.
”Janne, mä oon ihan kunnossa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti saan mojovan mustelman, muuten oon ihan täysissä voimissa”, toinen vakuutteli huomattuaan levottoman käytöksen, jopa ruudun läpi.
”Okei”, Janne totesi, yrittäen pitää äänensä kevyen huolettomana, vaikka ryppy kulmien välissä oikeni vain hiukan.
”Miten siellä on mennyt?””Ihan hyvin. Lunta vähän maassa ja muutama aste pakkasta.” Helvetti, puhuiko hän säästä?
”Janne”, Roope nauroi ja Janne raapi tuskastuneena niskaansa.
”Mä tarkoitin miten sulla menee. En miten säällä menee Helsingissä.””Mä tiedän. Mä vaan…”, Jannen ääni sortui ja hän riiputti hetken päätään painaen kämmeniä silmiä vasten estääkseen kyyneleidensä tulon. Viikko oli ollut rankka, niin töissä kuin yksin kotonakin.
”Täälläkin on lunta muutama sentti ja neljän asteen kieppeillä pyörinyt pakkanen”, Roope sanoi hymyillen hieman haikeasti, kun Janne viimein nosti kasvonsa. Toinen yritti selvästi keventää hieman tunnelmaa ja Janne naurahti tukahtuneesti.
”Mulla on vaan ollut ihan paska viikko”, Janne mutisi ja silitti sormillaan pöydän pintaa, riistäen katseensa Roopen kasvoista saadakseen äänensä pysymään jotenkin kasassa.
”Mikset sä oo sanonut mitään?””En mä tiedä. Et sä olisi voinut tehdä mitään.”
”Janne”, Roope sanoi vaativasti, saaden toisen nostamaan katseensa jälleen tietokoneen näytölle. Ruskeat silmät tutkivat häntä tarkasti ja Janne puristi collegehousujaan nyrkkiinsä, jotta saisi pidettyä tunteensa kasassa. Roopen poskilla oli muutaman päivän sänki ja hän muisti edelleen, miltä suudelma tuntui sängen kutitellessa karheasti huulia ja poskea. Värisevä hengitys karkasi huulilta väkisin.
”Mä olisin kuunnellut”, Roope sanoi surullisesti. Janne nyökkäsi.
Roope kurotti vesilasin näytön ohitse, ruudussa vilahti kyynärvarren sisäpuolelle tatuoitu lause, jota pitkin Janne oli niin usein kuljettanut sormiaan.
****
”UTAHIIN?!”
”Niin. Mä – se edistäisi mun uraa. Paremmin kuin Suomessa ikinä”, Roope näytti vaikealta ja raapi paljasta kylkeään.
”Vau. Ajattelit vaan pudottaa tällaisen huolettomasti. Keskustelematta mun kanssa yhtään”, Janne parahti ja pudottautui sohvalle.
Hikinen paljas ylävartalo tuntui inhottavalta sohvan kankaita vasten. He olivat tulleet lenkiltä heinäkuun helteestä. Eteisessä, koko lenkin tavattoman hiljaisena pysytellyt Roope oli pudottanut pommin. Syyskuussa mies lähti Jenkkeihin – yksin.
”Grizzlies on –”
”Mikä?” Janne tiuskaisi.
”Utah Grizzlies, se joukkue. Se on Gullsien ja Ducksien yhteistyö joukkue. Siellä on mahdollisuus edetä. Oikeasti. Janne, sä oot mulle helvetin rakas. Mut jääkiekko, sä tiedät, kuinka tärkeää sekin on mulle”, Roope puhui hiljaa ja raapi tatuointiaan.
Roopen kädessä luki ’Don’t play the game. Win It.’ Roope oli ottanut sen kuusitoistavuotiaana ja piti sitä itse jo aika laimeana ja nolona. Jannesta se sopi siihen hetkeen loistavasti. Hän ei ainakaan tuntenut itseään sen pelin voittajaksi. Nyyhkäykset täyttivät hiljaisuuden yhdessä lattialautojen narinan kanssa, Roopen vaihdellessa painoa jalalta toiselle.****
Janne havahtui muistoista tajuttuaan Roopen huhuilevan häntä.
”Mihin sä katosit?” Roope naurahti.
”Äh, muistoihin. Helvetti mulla on vaan niin ikävä sua”, Janne katsoi surullisesti, kun vuorostaan mies ruudulla laski katseensa ja nieleskeli hetken.
”Anteeks. Anteeks, että mä laitan sut kestämään tätä”, Roopen ääni värisi ja tämän nostaessaan taas katseensa Janne näki silmien kimalluksen.
”Et sä voi pyytää anteeksi, että sä yrität tavoitella unelmiasi”, Janne sanoi, vaikka häntäkin itketti.
”Säkin oot mun unelma”, Roope nosti kätensä ja ilmeisesti silitti ruutua.
”Mä niin haluaisin koskea sua.””Mäkin sua”, Janne kuiskasi.
Vielä menisi kuukausi ennen kuin Janne pääsisi taas käymään Utahissa. Talvilomaa olisi onneksi kaksi viikkoa, se olisi luksusta. Jouluna hän oli kerennyt viettämään Roopen kanssa vain hieman yli viikon.
Janne silitti omien housujensa peittämää reittä, saadakseen levottomille käsilleen jotain tekemistä. Karhea kangas ei auttanut kaipuuseen, joka tuntui sormenpäissä asti. Muistijäljet tuntuivat vahvoina. Roopen hiukset olivat pehmeät, iho liukui sormien alla, lihasten värinä oli rekisteröitynä suloisena halukkuutena Jannen mieleen. Huokaus purkautui huulilta, ennen kuin hän kokosi itsensä jälleen hymyyn.
”Kuukausi enää”, Janne sanoi ja yritti kuulostaa positiiviselta.
”Ihan vitun pitkä aika, kun sä oot kyseessä”, Roope puuskahti.
Janne yritti kääntää heidän keskustelunsa positiivisempiin aiheisiin, onnistuen jotenkin. Puheluiden lopettaminen oli muutenkin aina vaikeaa, mutta erityisesti, jos edes toisella oli paha mieli. Hän houkutteli Roopesta ulos mahdollisimman monta hymyä ja naurun purskahdusta, se sai hänetkin paremmalle tuulelle. Vaikkakin haikeasti, mutta tämä oli kaikki mihin oli mahdollisuus nyt. Hän tahtoi taas kuulla Roopen suloisen naurun, joka oli hieman käheää ja nostatti väkisin hymyn jokainen kerta Jannenkin huulille. Mieluummin hän muistelisi tästä puhelusta Roopen naurua kuin kyyneleisiä silmiä.
”Sua väsyttää. Mene rakas nukkumaan”, Roope sanoi Jannen haukoteltua kolme kertaa lähes putkeen.
”Mitä kello on siellä? Ei helvetti, kello on siellä puoli kaksi. Janne! Miksi sä et sanonut mitään?””En mä halunnut lopettaa", tämä mutisi ja haukotteli jälleen.
”Nyt nukkumaan. Jutellaan huomenna lisää. Laitetaan WhatsAppia ja sovitaan aika, okei?””Joo”, Janne laski katseensa ja näpersi paitansa helmaa huultaan purren. Puheluiden lopettaminen oli niin vaikeaa aina. Hän joutuisi palamaan todellisuuteen, jossa Roope oli niin kaukana. Yli kahdeksantuhatta kilometriä tuntui lohduttoman pitkältä matkalta.
”Mä rakastan sua.””Mäkin rakastan sua. Ihan mielettömästi”, Janne sanoi, nosti taas katseensa Roopeen.
Mies hymyili hänelle hellästi, vaikka haikeus siitä kuulsikin läpi.
”Nuku hyvin.””Nukun. Onnea peliin, tee mulle yksi maali.”
”Vaikka kaksi. Mitä vain sulle.” Roope iski silmää. Jannea nauratti.
Viisi minuuttia myöhemmin hän sulki läppärinsä kannen ja haukotteli värähtäen väsymyksen aiheuttamasta kylmyydestä. Hän laski jalkansa tuolin piennoilta keittiön kylmälle laattalattialle ja lähti venytellen kylpyhuoneeseen. Keittiön himmeän valaistuksen jälkeen kylpyhuoneen kirkkaat valot saivat hänet siristelemään silmiään, valon heijastuksia vielä valkoisista kaakeliseinistä moninkertaisesti. Peilikaapista hän nappasi oikealla olevasta hammasmukista oman hammasharjansa, yrittäen jättää huomiotta syyskuusta asti koskemattomana ollutta toista harjaa viereisessä mukissa. Hän muisti heidän monet leikkimieliset taistelunsa hampaidenpesun yhteydessä sen suuren peilin edessä, josta häntä katsoi nyt yksin väsynyt vaaleahiuksinen mies tummine silmänalusineen. Nahistelut olivat sisältäneet hentoa tönimistä, hammastahnalta maistuvia pusuja ja paljon hymyjä, nyt hymyä ei peilikuvalle irronnut. Janne hankasi takahampaat vielä puhtaiksi ennen kuin asteli makuuhuoneeseen, jälleen yhden haukotuksen nostaessa sumean kalvon silmien eteen. Hän pudotti löysät colleget lattialle, potkien ne sivumpaan ja pudotti paitansa samaan kasaan. Lakanoiden puuvilla tuntui viileältä lämmintä ihoa vasten ja vasta vaihdetut lakanat tuoksuivat hennosti pesuaineelta. Enää niissä ei pyörinyt toisen partaveden raikas tuoksu tai vastapestyn ihon makea aromi. Janne nappasi sängyn vasemmalla puolella lepäävän peiton ja myttäsi sen kainaloonsa täyttämään tyhjyyttä vierellään.
Hän tiesi jo nyt, että aamusta tulisi vaikea lyhyiden yöunien jälleen, aamut olivat hänelle muutenkin jo tuskaa. Yöpöydältä Janne nappasi puhelimensa ja laittoi muutaman herätyksen, jos ensimmäisen jälkeen nukahtaisi uudelleen, täytyisi olla varmistus, jottei väsymyksen lisäksi olisi myöhässä töistäkin. Hän vilkaisi vielä kelloa, melkein kaksi. Aikaa nukkua olisi neljä ja puoli tuntia. Janne oli juuri kurottamassa puhelinta takaisin pöydälle, kun se värähti hänen kädessään.
’Jos laskin oikein, tulit just sänkyyn? Oot mulle järjettömän rakas <3 Muista, oot mun lähellä aina, ajatuksissa ja sydämessä. Hyvää yötä <3’Janne hymyili, harvoin Roope hempeili näin, mutta se oli juuri nyt jotain mitä hän tarvitsikin. Toinen tunsi hänet niin hyvin. Janne näpytteli vastauksen, jossa sanoi itsekin rakastavansa ja rakkauden ylittävän kaikki ne kilometrit.
Janne asetteli toisen peiton paremmin, kiepsautti jalkansa sen yli ja puristi kainaloonsa. Kun oikein yritti, hän pystyi melkein kuvittelemaan Roopen tuoksun leijailemaan vierelleen. Janne sulki silmänsä ja rutisti peittoa muistellen syksyä. Hän oli järkyttynyt kuinka kauas toinen oli lähdössä. Miettinyt kestäisikö jo viisi vuotta jatkunut suhde niin pitkän välimatkan. Ei Janne pystyisi lentämään Salt Lake Cityyn aina, kun tahtoisi, eikä Roope pääsisi kesken kauden käymään Suomessa. Mutta olihan heillä kesät ja Jannen lomat. Nykypäivänä onneksi etäsuhdetta helpotti teknologia, jonka avulla toisen kasvot sai nähdä ja äänen kuulla. Kun toisen niin rakkaat kasvot näki edes ruudulla ja pehmeä ääni hiveli korvia, kahdeksantuhatta kilometriä kutistui pienemmäksi, heidän rakkautensa kestäisi tämän kyllä. Eikä koskaan voinut tietää, miten onnellisesti tämä vielä päättyisi. Olisivat asiat voineet olla huonomminkin. Jannen mieliala oli kohonnut korkeammalle kuin koko viikkona, ainakin Roope oli mukana hänen elämässään.
Onko kauas lopultakaan kaukana, maailmassammehan me kuitenkin pysymme.
A/N - Mua häiritsi itseäni jotenkin hirveästi tuo keskiosan muistelu kohta, kun tuntui sekavalta, että sekin oli vain kursivoitu, kun Roopen osuus puhelusta. Päätin laittaa sen sitten harmaalla, toivottavasti se ei häirinnyt ketään? Ja oliko edes fiksumpi noin vai otatko pois?