Ficin nimi: Orkidea lahjaksi
Kirjoittaja: Captain Crystal
Fandom: Arthur ja minimoit
Genre: Angst, Romance
Ikäraja: S
Paritus: Selenia/Arthur
Vastuunvapautus: Hahmot kuuluu Luc Bessonille, enkä saa rahaa heidän kanssaan leikittelystä.
Haaste: Otsikko etsii tarinaaA/N: Juu...
Sokerisiipi kun lähetti tuon otsikon muutama tunti sitten, olin aikas lailla hukassa. Aloitin kuitenkin ja ensimmäinen lause kuului; ”Syrena makasi sängyllään kattoon tuijotellen...” Sitä kohtausta aloin pyöritellä ja kävikin niin, että minimoithan sielä alkoi pomppia. Niin tästä sitten syntyi tarina Selenian kaipauksesta. Toivottavasti mukailee otsikkoa riittävästi ja saatte kaikki nauttia yhtä paljon, kuin minä. Siispä 800 sanaa lähes pelkkää tajunnanvirtaa kuuluvat näin...
Selenia makasi tylsistyneenä sängyllään ja tuijotti kattoon.
Ulkona satoi vettä. Minimoit vihaavat vettä.
Ei sillä, että hän muutenkaan olisi halunnut lähteä kaupungista. Tai olla sielä, sen paremmin. Hän tahtoi vain rakkaansa viereensä.
Arthur oli lähtenyt vain muutamia päiviä aiemmin, eikä mikään tuntunut enää oikein miltään ilman häntä. Selenia ei voinut sietää olla erossa miehestään.
Oli naurettavaa, että hän ja Arthur olivat kasvaneet aikuisiksi, mutta Beta edelleen käyttäytyi kuin mikäkin kakara.
Siksi prinsessa pysytteli enimmäkseen huoneessaan. Ikävään ei nimittäin auttanut lainkaan se, miten hänen rasittava pikkuveljensä jatkuvasti hehkutti kaikille seikkailuistaan Arthurin kanssa.
Beta yritti vain haalia huomiota. Arthurhan se sankari oli, ei Betamesh! Se raivostutti Seleniaa. Ja useimmat tytöt vielä ottivat todesta pojan puheet. Uskomatonta!
Lisäksi, kun Beta ei puhunut Arthurista, hän toimi ongelmamagneettina. Varsin tehokkaana sellaisena.
Prinsessa ei siis syystäkään halunnut viettää aikaa veljensä kanssa. Höperöä isäänsäkin hän jaksoi vain hetkiä kerrallaan ja Miro oli lähtenyt jonnekin, ties minne.
Kuka tahansa kaupunkilainen pitäisi tietysti mielellään seuraa hänelle, mutta se ei ollut sama asia. Kuningasperheen ja muiden minimoiden välillä oli aina kulkenut jokin raja, jonka yli ihmissuhteet olivat hankalia. Tietenkin Arthur, kuten vaarinsakin olivat sen rajan yläpuolella...
Arthur vieraili minimoiden luona aina, kun vain voi, mutta se ei millään riittänyt kummallekaan.
He olivat nyt olleet yhdessä jo 500 minimoivuotta. Niin kauan oli siitä, kun he ensikerran suutelivat ja Selenia otti pojan elämäänsä pysyvästi.
Hän oli yrittänyt suostutella tämän jäämään luokseen, mutta vaikka rakastikin Seleniaa, poika ei pystynyt hylkäämään ihmisperhettään.
Arthur oli kieltämättä hankalassa tilanteessa.
Pojan vanhemmat, etenkin hänen isänsä, rajoittivat hänen elämäänsä valtavasti, vaikka hän ihmisiässäkin oli jo melkein aikuinen.
Minimoiden maassa Arthur oli tuleva kuningas ja naimisissa Selenian kanssa. Kuitenkin hän kävi sielä aivan liian harvoin ja silloinkin tuntui aina tapahtuvan jotakin dramaattista, mikä vei parin huomion toisistaan johonkin typerään kriisiin...
Kaikki se turhautti Seleniaa perinpohjaisesti ja hän alkoi olla lopen kyllästynyt tilanteeseen.
Vaikeimpia olivat juuri eron ensimmäiset päivät, kun hän ei vielä ollut tottunut rakkaansa puuttumiseen.
Nytkin huone suorastaan huusi autiuttaan ja pojan puoli sänkyä oli vaistomaisesti koskematon, vaikka Selenia nyt voisi vallata senkin itselleen. Myös pojan tavarat puuttuivat.
Selenia muisti aivan selvästi...
Arthurin saappaat olivat tuossa lattialla hänen omiensa vieressä, liivi roikkui naulassa. Kammassa pöydällä oli yhä valkoisia hiuksia.
Tyttö poimi kamman ja käänteli sitä käsissään. Huokaus.
Hän laski kamman takaisin ja nousi sängyltä. Ei tullut mitään.
Selenia veti saappaat jalkaansa ja viitan päälleen. Huppuun kätkeytyneenä hän juoksi pihan läpi portille mahdollisimman huomaamattomana.
Sinne päästyään hän yritti pujahtaa portista, mutta vartija tunnisti hänet; ”Prinsessa Selenia, minne menette. Sataa” ”Minä, öh, se on salaisuus” Vartija katsoi tyttöön epäluuloisena.
”Ole kiltti, se on...yllätys veljelleni” Selenia puri huultaan. Menisikö se läpi? Hänhän vihoitteli Betalle jatkuvasti...
Vartija kuitenkin avasi portin ja lupasi pysyä hiljaa, kunhan 'arvon prinsessa' vain palaisi pimeään mennessä. Selenia kiitti ja lupasi olla varovainen.
Hän juoksi käytävää pitkin pois näkyvistä ja kopeloi sitten seinämää kädellään kunnes löysi etsimänsä. Katosta riippuvaa narua nykäisemällä putosivat esiin narutikapuut, joita pitkin pääsi kipuamaan maanpinnalle nopeammin, kuin tunnelin kautta.
Se reitti oli ollut salainen, kunnes hänen kerran oli ollut pakko ottaa Betamesh mukaansa...
Selenia työnsi auki luukun tikkaiden yläpuolella ja veti itsensä ulos. Maasta huomasi, että oli satanut äskettäin, mutta enää pilviäkään tuskin näkyi.
Selenia melkein hymyili.
Sadetta oli kestänyt tarpeeksi, pian maa kuivuisi ja hän voisi taas nukkua kukissa.
Tikapuut ja muut salareitit eivät olleet hänen ja Arthurin ainoa neronleimaus. He olivat myös rakentaneet majoja maahan ja kukkiin eripuolille niittyä.
Yhteen sellaiseen Selenia suuntasi nytkin.
Kerran he onnistuivat vangitsemaan itselleen hämähäkin, mutta se karkasi Arthurin lähdön jälkeen. Nyt hänen täytyi taas pyydystää ratsunsa jokakerta uudelleen. Mutta hän pitikin lentämisestä, joten se ei haitannut. Selenia suosi leppäkerttuja.
Nyt ei kuitenkaan tarvittu kyytiä. Hän oli melkein perillä.
Kaksikon lempipaikka oli erään kiven päällä. Se oli ympäröiviä kasveja korkeammalla, joten aurinko paistoi sinne lähes vuorokauden ympäri. Sinne he olivat rakentaneet pihakeinun, kattamattoman, josta saattoi katsella taivaalle.
Nyt jokin oli kuitenkin muuttunut.
Maastakäsin Selenia ei nähnyt sitä, mutta kiven länsipuolella komeili nyt suuri, valkea orkidea. Vasta ylös asti kiivettyään hänen eteensä avautui aivan uudenlainen näkymä.
Keinu oli saanut seurakseen pienen pavilijongin ja siitä, mihin kivi loppui, alkoi pehmoinen, valkoinen tasanne.
Kun Selenia astui siihen, hän henkäisi yllätyksestä; kukka ei loppunutkaan siihen, vaan sen varsi jatkui miltei maahan asti, siitä riippuvat kymmenkunta kukkaa muodostivat kauniit askelmat ja jokaisesta riippui helisevä tuulikello.
Jos paikka oli ennen ollut kaunis, ei sitä nyt voinut kutsua muuksi, kuin täydelliseksi.
Mitään viestiä ei ollut, mutta ei sitä tarvittukaan. Hänen rakkaansa oli ainoa, joka suurenakin pystyi rakentamaan jotakin näin kaunista. Valkea orkidea oli lahja Arthurilta.
Siitä Selenia tiesi hänen lähteneen. Kyynel vierähti prinsessan poskelle. He eivät näkisi taas kymmeneen kuunkiertoon.
Selenia rikkoi lupauksensa, eikä mennyt kotiin ennen pimeää. Hän nukkui pavilijongissa sen yön. Täälä Arthur vielä oli hänen lähellään.
Unissaan he tanssivat yhdessä niityllä. Sinä yönä sielä kasvoi vain orkideoja. Näin he olivat yhdessä erottuaankin ja aika kului nopeammin yli sydänyön.
Tuuli helisi kelloissa ja prinsessa Selenia hymyili.
