Ficin nimi: Maailmankaikkeuden kauneus
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Legend of Zelda
Ikäraja: S
Paritus: Link/Zelda
Genre: Slice of life, fluffilla silattu draama
Summary:
Senkaltaisissa suviöissä maailmankaikkeuden kauneus saapuu ihmeellisen lähelle.A/N: Muutamia fanarteja nähtyäni iski hillitön tarve kirjoittaa tästä fandomista. Lisäpotkua inspiraatioon antoivat
Luonnonilmiöhaaste (meteori/tähdenlento) ja
Väripaletti (smaragdinvihreä).
***
He katsovat tähdenlentoja, jotka pilkahtelevat valtakunnan yllä, hipovat taivaankaarta kuin leirivalkeasta räiskähtelevät kipinät. Maata peittää samettinen nurmi, joka yönkajossa huokuu hohdetta jalokiven lailla. Siihen yhtyy tulikärpästen pilke niiden etsiessä suojakseen nuoria niittykukkia.
Prinsessa silittää hiekanvaaleita hiuksia soturin nojatessa päätään hänen reittään vasten. He ovat istuneet taivaan alla jo pitkään, nauttineet kiireettömyyden vapaudesta. Senkaltaisissa suviöissä maailmankaikkeuden kauneus saapuu ihmeellisen lähelle.
Palava taivaankappale vetää kirkkaimman hengenvetonsa hiipuen sen jälkeen kuin kynttilän liekki.
”Miten kaunis... Näitkö tuon?”
”Mmm.”
Tähdenlennon sammuminen saa Zeldan mieleen ajatuksia katoavasta kauneudesta. Meteori syntyy ja kuolee kohtalonsa mukaan sitä ennen syleillen uljautensa murenevia rippeitä. Niin sen kuuluu mennä, mutta siinä on jotain kovin surullista.
Kepeä nykäys hiussuortuvasta palauttaa hänet läheltä linnunrataa takaisin vehreälle niitylle. Link luo häneen makuuasentonsa ansiosta ylösalaisen silmäyksen ja viittaa sormellaan sievästi viikattuun huopaan hänen vieressään.
”Ei kiitos. Ilma on lämmin ja tuuli kepeä”, prinsessa vastaa sanoitta esitettyyn kysymykseen. Soturi hymähtää osoittaen jakavansa samat aatokset ja tukahduttaa kevyen haukotuksen käsivarteensa. Yötaivaalle hiipivät pilvet kietovat tähtiriviä huomaansa kuin merkiksi, että jokaisen on aika hiljalleen asettua odottamaan uutta aamunsarastusta. Meteoriparven rikkumaton tanssi on hiipunut enää satunnaisiksi pyrähdyksiksi.
Zelda katsoo horisonttiin, jossa hän erottaa vuorien hennot ääriviivat metsän takana. Hänen katseensa viistää kevyessä puhurissa kahisevien lehtipuiden lomassa, kunnes pysähtyy kukkaniitylle, joka aukeaa kutsuvana heidän vierellään. Tulikärpäset käyvät nekin niityn syleilyyn yön ajaksi.
Kastepisarat kimmeltävät smaragdisilla ruohonkorsilla. Mietteissään prinsessa poimii yhden ja katsoo, kuinka vesihelmi liukuu ylväästi kaartuvalla vehreydellä pudoten lopulta hänen kädelleen. Jopa niin pienessä pisarassa on helppo aistia veden elämänvoima.
Hän kuulee tähtiä kanssaan ihastelleen nuorukaisen syvenevät hengenvedot, jotka pitävät sisällään toiveen rauhallisesta unesta. Niin paljon kuin hän tahtoisi suoda sen, heillä on taitettavanaan matka takaisin kotiin.
Prinsessa laskee kättään soturin torkkuvien kasvojen ylle ruohonkorsi sormissaan, hipaisee sen kärjellä hienovaraisesti tämän otsaa ja hymyilee, kun Link horroksessaan huitaisee ponnettomasti kuin hätistäisi hyönteisen iholtaan. Zelda odottaa muutaman sydämenlyönnin ja antaa ruohon viistää höyhenenkevyesti nuorukaisen huulilta aina ylemmäs.
Korsi ehtii nenänpäälle, kun Link ponkaisee aivastaen istualleen ja suo hänelle mulkaisun kulmiensa alta käsitettyään hänet levollisuutensa rienaajaksi. Silmien tuttu, ilkikurinen tuike heijastaa hänen omaa hymyään, joka kohoaa nauruksi, kun soturi nyhtää maasta tupon korsia multapaakkuineen.
”Ei, lopeta heti paikalla!”
Ehkä hänen käskynsä olisi aavistuksen tarmokkaampi, ellei hän virnistäisi samalla. Ainakaan sillä ei ole mitään merkitystä lähestyvään hyvälaatuiseen kostoon. Tovin väistelyn jälkeen Zeldan onnistuu huitaista ruohomöykky nuorukaisen otteesta. Hän on kellahtaa selälleen tasapainon horjuessa, mutta hänet vedetään avuliaasti pystympään hiljaisen hekotuksen säestämänä. Hänen oma naurunsa tukahtuu soturin hartiaa vasten, eikä Zelda voi olla pohtimatta, muistuttaako ääni Linkistä todella heleitä tuulikelloja, kuten tämä on kirjeessään kerran kirjoittanut.
”Uskoisin, että meitä odotetaan takaisin”, prinsessa sanoo tuokion kuluttua. Link nyökäyttää päätään, muttei kiirehdi noustakseen. Tapa, jolla tämä tarttuu hellästi hänen leuastaan ja katsoo häntä silmiin saa Zeldan sydämen lyömään levottoman kolibrin lailla.
Tahattomasti hän sulkee silmänsä kuin odottaen jotain ainutlaatuista, jonka määritteleminen itselleenkin osoittautuu mahdottomaksi.
Mitä hän sitten toivookaan, sen sijaan Link hipaisee peukalollaan hänen nenänpäätään painaen sille ripauksen kosteaa maankamaran multaa.
”Mokomakin..!”
Virnistys valaisee soturin kasvoja, kun tämä ojentaa kätensä ja auttaa hänet ylös. Orastava ärtymys laantuu nopeasti Zeldan tiedostaessa, ettei lämmin ote irtoa, ennen kuin heidän ratsunsa on vislauksen kuultuaan ravannut heidän luokseen johtaakseen heidät takaisin.
