Nimi: Ad Oculos
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Raapalesarja, romantiikkaa, et cetera.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä tarina on tällainen pieni raapaleketju, jota kirjoittelin tässä viikon verran vähän huvikseni ilman varsinaista juonellista painotusta. Tarinassa vilahtaa joitakin muitakin Doctor Who-tuttuja, kuten herra Strax, Tohtori ja Bill Potts.
Ad Oculos
◊
Herra Jagon uusin villitys oli valokuvaaminen. Se alkoi siitä, kun hän oli uteliaisuuttaan piipahtanut uudessa liikkeessä, Percy Parsonin studiossa. Se sijaitsi liki hänen teatteriaan ja kilpaili päiväsaikaan huvitusta etsivien ihmisten taskurahoista. Herra Jago oli luonnollisesti kohtuuttoman tuohtunut. Professori Litefoot oli tohtinut epäillä, että oliko pikkuruisesta putiikista muka uhkaamaan isoa Regency-teatteria, mutta herra Jago oli aina kilpailijoista puhuttaessa kohtalokas. Kinematografikin vei kuulemma kaikki katsojat ja fonografi kaikki kuuntelijat. Valituksessa oli aina raamatullista syvyyttä rakeineen ja heinäsirkkoineen.
Litefoot ei viitsinyt huomauttaa, että Jagohan itse teetätti huippulaulajistaan äänitteitä myytäväksi, ja että hänen teatterinsa kakkoslava oli jo jonkun tovin näyttänyt amerikkalaisia eläviä kuvia.
Joka tapauksessa, herra Jago oli mennyt liikkeeseen vailla minkäänlaisia ostoaikeita. Lähinnä tietenkin nyrpistelläkseen nenäänsä. Tehdäkseen närkästyksensä reviiririkkomuksesta tiettäväksi, mutta innokas liikkeenharjoittaja oli alta varttitunnissa puhunut ylpeän, mutta sinisilmäisen teatterinomistajan pyörälle päästään.
Professori Litefoot ei ollut viikon kuluttua ollenkaan yllättynyt, että se höntti oli mennyt ja hankkinut kameran ja rakentanut rekvisiittavarastoon pimiön.
◊
”Hoi George!” herra Jago huikkasi, yllättäen professorin katselemasta näyteikkunoita. Ennen kuin hän ehti päivääkään sanoa, jokin räpsähti.
Valokuva. Litefoot oli niin häkeltynyt, ettei saanut sanaa suustaan.
Herra Jagon kamera poikkesi täysin Parsonin studion kolmijalan päällä seisovasta kunnioitusta herättävä kojeesta. Litefoot oli aikaisemmin nähnyt moisen vain lehti-ilmoituksessa. Se oli hyvin pieni ja se muistutti korurasiaa, tai kenties kiinalaista pulmapeliä. Kapeammalla sivulla oli silmä ja päällä pyöreä etsinaukko.
”Oliko tuo nyt kilttiä? En ehtinyt ollenkaan poseeraamaan”, sanoi Litefoot sen verran pahastuneena kuin ulkonäöstään huolta pitävän herrasmiehen kiusallisessa tilanteessa kuuluikin. Herra Jagoa ei paljon hangoittelu haitannut.
”
Äsh, professori, kyllä ne on ne jäykistelyt järjestään nähty. Tämä vehje, taskukamera hyvä ystävä, tulee vielä muuttamaan valokuvauksen idean tykkänään”, Jago sanoi varsin kiihkeänä, ”Enää ei tarvitse pönöttää. Kuka tahansa voi kuvata missä tahansa, milloin vain!”
”Olisit silti antanut minun vaikka kammata tukkani ensin”, sanoi Litefoot, huomattavasti vähemmän ihastuneena ajatuksesta, että hänen epäonnekkaat hapsensa jäisivät jälkipolvienkin ihmeteltäväksi.
◊
Professori Litefoot kävi myöhemmin itse Parsonin liikkeessä. Nuori Percy Parson otti hänet henkilökohtaisesti vastaan jo ovelta. Kävi ilmi, että hän oli tunnistanut professorin herra Jagon negatiiveista ja kuvista.
Litefoot ei ollut uutisesta aivan mielissään. Jagon ottamat kuvat olivat hänestä epäedullisia ja sopimattomia. Huomattuaan kuitenkin nuorukaisen esille laittamista mainoksista samankaltaisen tyylin, Litefoot päätti olla sanomatta mitään.
”Täytyy kyllä sanoa, professori, Henry Jago oli oikeassa! Olette vaikuttavan valokuvauksellinen yksilö”, sanoi nuoriherra Parson.
”
Uh... olen otettu”, sanoi Litefoot. Herra Jago metsästi tahallaan häkeltyneitä otoksia. Noviisille oli jokseenkin vaikea ymmärtää, mitä valokuvauksellista oli vanhan patologin hämmästyneissä tai peräti kiukkuisissa kasvoissa. Herra Parson kipitti vikkelästi hakemaan takahuoneesta erään kuvan, jota herra Jago ei omassa pimiössään ollut voinut valottaa haluamaansa kokoon. Siinä Litefoot makasi divaanilla ilman kenkiä ja nukkui. Hänen kiinansilkkinen, kuviollinen aamutakkinsa rypistyi vyötäisiltä.
Litefoot tuijotti kuvaa ja tunsi poskiensa helottavan kuumina. Herra Parsonista asetelma oli perin vinha ja hyvä todiste herra Jagon taiteellisesta kypsyydestä.
◊
Siltä seisomalta professori Litefoot päätti kostaa.
Tai niin, asiaa auttoi lahjakkaan Percy Parsonin ylipuhe, sillä silmiin särkevästä nuoruudestaan huolimatta hän ei ollut ainoastaan pätevä valokuvaaja, vaan myös erinomainen keksijä ja pikkunikkari. Hän oli ihan itsenäisesti jatkokehittänyt Kodakin uusista kaupallisista kameroista huomattavasti aikaansa edistyksellisemmän version.
”Itse asiassa juju on ennemmin filmissä kuin itse laitteessa – olen keksinyt keinon nostaa valoherkkyyttä kymmenkertaisesti menettämättä kuitenkaan tarkkuutta! Tällä prototyypillä voi ottaa teräväreunaisia kuvia hämärässä, jopa lähes pimeässä!” herra Parson kertoi ja näytti kehittämiään esimerkkejä. Kuva palavista katulampuista Pyhän Marian kristillisen oppilaitoksen pihatieltä yöaikaan. Kynttilän kajo twickenhamilaisen asunnon ikkunassa. Tiiliskivien tekstuuri, jopa kostea sade katukiveyksellä näkyi kuvassa.
”
Vaikuttavaa”, sanoi Litefoot maltillisesti. Nuoriherra oli kenties nero, mutta professori ei ollut vedätettävissä. Nykyaika oli kenties ihmeellinen, mutta ei niin ihmeellinen. Percy-pieni oli eittämättä saanut kimmoketta keksinnöilleen maanulkopuolisesta lähteestä.
Silti, tai kenties siksi, professori kahisteli sekkivihkoaan.
”Ette ole vielä ehtineet keksimään värifilmiä?” Litefoot vinkkasi, mihin herra Parson hymyilemällä leveästi.
◊
Herra Jago istui yhdeksän aikaan illalla tanssijattarien pukuhuoneessa, pukeutumispöydän ääressä. Hän piirsi keskittyneenä kulmiaan esiin umbran värisellä pehmytkynällä. Tavallisesti helottavina punoittavat posket oli valkoisina puuterista, mutta siitä huolimatta hän oli lämpimän lupsakka.
”Herra J, esirippu nousee ihan kohtsilleen”, huikkasi rekvisiittapoika oven suusta. Jago mulkaisi häntä puoliksi piirretyillä kulmillaan. Tytöt puolipukeissaan tirskuivat ja pyörittelivät sulkakoristeisia pyllyjään.
”Katseesi lattiaan poika”, Jago komensi, ”Vaikka tyttäret ovatkin lavalla näytillä, niin ei heitä tarvitse siviilissä silmin syödä.”
Poika nolostui, tytöt riehaantuivat. Herra Jago oli sikäli kuuluisa teatteripiireissä, että hänen naispuoliset esiintyjät tosissaan pitivät hänestä – mikä ei Lontoon impressaarien keskuudessa ollut mikään yleinen ominaisuus. Tyypilliset managerit tuppasivat olemaan iljettäviä kähmijöitä. Herra Jago taas oli korkeintaan hiukan kahjo, mutta herrasmies henkeen ja vereen.
Sitten särähti räpsähdys! Ja toinenkin – herra Jago katkaisi vahingossa hentoisen kulmakynänsä poikki. Professori Litefoot pälysi peilin takana, eikä kukaan ollut hänen hiippailevaa tuloaan huomannut.
”Kosto on suloinen!” hän virkkoi. Jago tuhahti kuin kiusattu mursu.
◊
Professori Litefoot laski kylpyhuoneessa ammeeseen lämmintä vettä. Hän kaatoi sekaan paksua kylpymaitoa.
”Älä laske liian kuumaa! Silmä sumenee ja suljin kostuu”, huikkasi herra Jago käytävän puolelta. Hän oli muuten täysissä pukeissa, mutta ilman kenkiä. Litefoot riisui kylpykaapunsa ja laskeutui veteen. Jago räpsi häthätää kuvan ennen kuin professorin alaston vartalo jäi läpinäkymättömän kylpyveden peittoon.
”
Hrmph! Olisit odottanut!” Jago harmitteli. Litefoot kasteli kasvonsa hykerrellen.
”Opettele nopeammaksi”, hän sanoi.
Kuvaamisesta oli tullut herra Jagolle eräänlainen hassu pakkomielle. Alkuun professori oli ollut närkästynyt. Sittemmin hän oli ymmärtänyt, että Jagon oli luontevampi olla lihallinen jotenkin performatiivisessa mielessä. Eipä tuon olisi luullut olevan yllätys, Jagohan oli ammatiltaan impressaari.
Jago istuutui kankulleen kylpyammeen reunalle ja antoi kameran räksyttää filmin loppuun. Oli kosteaa ja kuuma, mutta hikinorot herra Jagon otsalla taisivat kieliä muunlaisesta kuumotuksesta. Hän laski kameran pyyhkeelle ja huokasi. Hän käänsi katseensa häveliäästi lattiaan. Litefoot toivoi, että Jago olisi uskaltanut katsella myös silmillään, eikä vain tähtäimen kautta.
◊
”Percy haluaa pitää valokuvanäyttelyn”, sanoi herra Jago eräänä aamuna. Professori Litefoot joi haaleaa teetä ja ympyröi Times-lehdestä uutisia, joissa saattoi olla yliluonnollista perää.
”
Mmhmm”, hän hymähti. Jago nitkutteli levottomasti paksuja jalkojaan.
”Hän pyysi meitäkin osallistumaan, kun kerran olemme niin ahkerasti kuvailleet hänen prototyyppikameroillaan.”
Litefoot nosti nenänsä lehdestä ja tuijotti Jagoa äärimmäisen viileästi syvälle silmiin.
”Mitä sinä oikein höpötät, Henry?”
Jago kierteli ja kaarteli ja näytti perin vaikealta.
”Itse asiassa, minä jo tietyllä tapaa
lupasin”, sanoi Jago ja selitti sitten nopeasti, että Percy oli niin kiihkeästi vaatinut, eikä olisi ollut mitenkään kohteliasta pahoittaa nuoren miehen mieltä. Tosiasiassa herra Parson oli imarrellut teatterinomistajaa laveasti ja tällä tavoin saanut hänet lupailemaan ohi suunsa. Litefoot hieroi otsaansa.
”Ei käy. Ei todellakaan käy”, hän sanoi.
”Niin, no, tottahan minä arvasin, että asenteesi tulee olemaan tuo”, Jago puuskahti. Sitten Litefoot huomasi lehdestään ympyröimien otsikoidensa vierestä Percy Parsonin näyttelyn mainosilmoituksen.
”Pentele sinun kanssasi nyt taas”, parkaisi Litefoot.
◊
”Turhaan sinä murehdit”, ilakoi Jago, koettaen professoria piristää, ”Eihän toki kyseessä ole mikään jokamiehen sirkus, vaan hienoin herrain eksklusiivinen ekshibitio.”
”Niin niin. Koetapas pysyä housuissasi”, sanoi Litefoot, jota ärsytti tulla kohdelluksi hermoheikkona. Professori nimittäin tunsi boheemeja taiteilijoita, esimerkiksi näytelmäkirjailija Wilden, ja hän myös tiesi, että turha julkeus keräsi yhtä paljon haitallista huomiota kuin ihailuakin.
Herra Jago ei kuitenkaan antanut vähääkään ymmärtää olevansa huolissaan. Hän koreili vaatteillaan ja seurusteli suuna päänä. Litefoot antoi hänen kadota kuohuviinikattauksen suuntaan, sillä häntä huvitti katsella näyttelyä rauhassa.
Litefoot oli huojentunut huomatessaan, että herra Parson oli ollut valikoinneissaan varsin hienotunteinen. Silti, itselaukaisimella otettu otos hänestä ja herra Jagosta päivänokosilla Ranskill Gardenin makuuhuoneessa oli herkkä ja koko lailla eroottisesti suggestiivinen. Professoria alkoi ihan itkettää.
Hetken päästä herra Jago rymisteli paikalle kuohuviinistä iloisesti päissään ja muuan perunan muotoinen herra Strax mukanaan. Totta kai hänen oli täytynyt löytää vieraiden joukosta ystäviä, kuinkas muuten.
”Oi katso, professori, kenet löysin!” hän sanoi ja aika harkitsemattomasti sitten katsoi professoria suoraa silmiin, otti häntä takin liepeistä kiinni ja suuteli. Litefoot oli kahden vaiheilla olisiko lyönyt vai ollut lyömättä häntä. Hän näki silmäkulmastaan ihmisten kerääntyvän heidän ympärilleen.
”
Ugh, hyi, ihmispöpöjä”, murahti Strax, mutta vähänpä avaruusolennon paheksunta haittasi, kun herra Jago kerrankin uskalsi olla rohkea.
◊
Tohtorin tuoreimmalla ystävättärellä, neiti Pottsilla, oli käsiveskassaan pikkuruinen lituska lätyskä. Hän oli kertonut herra Jagolle, että se oli samaan aikaan telefooni, valokuvakamera ja kirjasto. Professorista se oli varsin mielenkiintoista. Neiti Potts otti Jagosta kuvia ja ”muokkasi” niistä ”sovelluksilla” hassuja pilaversioita. Se taas oli professorista vähemmän mielenkiintoista.
”Että
tosiaanko olette proffan kanssa naimisissa!” Litefoot kuuli ohimennen neiti Pottsin kysyvän. Herra Jago helotti punaisena ja näpräili pikkuista kosketusnäyttöä pikkurillillään, sillä se oli ainoa riittävän pieni sormi.
”No, naimisissa ja naimisissa… aamenet virkkoi herra Strax ja se virsien veisuu meni vähän plörinäksi, kun ne Tilcott & Tilcott -pitopalvelun rakkauskyyhkyset olivatkin aliavaruushirviöitä”, kertoi Jago. Professori pudisteli päätään ja kääntyi Tohtorin puoleen.
”On se harmi, ettette päässeet tulemaan. Jätimme kyllä kutsukirjeen Baker Streetille, mutta se ei kai tullut perille.”
”Kyllä se tuli”, sanoi Tohtori, ja tällä Tohtorilla, Litefoot huomasi, oli huomattavan voimakas skottiaksentti ja jotenkin luotaantyöntävän jyrkkä katse. Mutta Tohtori oli aina Tohtori, eikä häntä tarvinnut pelätä.
”Sattuipa ikävästi niin, että omat aviovelvollisuuteni vetivät Darilliumiin.”
”En tiennyt, että olette naimisissa.”
”Olen, olin, tulen olemaan, miten sen nyt ottaa”, sanoi Tohtori kryptisesti, ”Näin aviomiehen vinkkinä toiselle – kannattaa painaa joka hetki verkkokalvoille. Tilaisuus ei toistu.”
Litefoot nyökkäsi. Loppujen lopuksi, onhan kuva mielessä rakkaampi kuin mikään kuva paperilla.
FIN
