Ikäraja: K-11
Genre: vähän draamaa, vähän angstia, paljon dialogia. AU koska James elää.
Paritukset: Sirius/James, Remus/Sirius, (James/Lily)
Yhteenveto: Miten kaukana ne ovat toisistaan, alku ja loppu, tai tämä uusi alku, ja miten lähellä kuitenkin, Jamesin katse kasvoillani tuttuna ja helposti tulkittavana, Remus niin lähellä ettei minun tarvitsisi muuta kuin ojentaa käteni.Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte on Rowlingin. Minä en omista enkä saa rahaa.
A/N: Suuri dilemmani on se, että tykkään kamalasti J/S:stä ja hitsi, tykkään kamalasti myös S/R:stä. Asiaa piti tietenkin tutkia, tämä syntyi lopputuloksena. Olipa outoa kirjoittaa Siriuksen näkökulmasta. Vähän meinasi levähtää koko homma, mutta tässä tämä nyt on yhdessä osassa.
Osallistuu
One True Something 20 -haasteeseen (vuodet 1978–1982).
Musiikkivinkit on aina kivoja, joten ehdotan taustalle Sleeping At Lastin
Marsia.
Rauhasta tai sen tapaisesta
”Mä vien Jamesin ja Harryn”, sanon yllättävän tasaisella äänellä.
Fabian Prewett nyökkää. Se näyttää erilaiselta kuin viimeksi. Ehkä siksi, ettei sillä ole mutaa ja verta kasvoillaan, ja tosiaan, senhän pitäisi olla kuollut. Varsin elävältä näyttävä Fabian kohottaa kätensä, ja sitten me olemme jo taivaalla; minä, James, lapsi. Tunnen miten James painaa poskensa selkääni vasen, ja sen kädet puristavat kylkiäni, ja marraskuun tähtitaivas kaartuu yllämme kuin kupolikatto, kirkkaana ja kaukaisena. Jos olisimme pimeällä merellä, meidän olisi helppo suunnistaa, ajattelen. Pohjantähti, tuolla. Kohti Vegaa, noin. Kohta ollaan perillä, haluan sanoa, tähdet auttavat meidät perille, mutta moottoripyörä kolahtelee niin kovaa, ettei ääneni kuulu. Kaarran vähän alemmas, ja pyörä heittää takaosaansa kuin pukitteleva hevonen, ja hevonen se ehkä onkin, tai hevoskotka. Se levittää siipensä ja laskeutuu kohti lähintä rakennusta, joka näyttää etäisesti tutulta, ja minä lennähdän tuuletusritilästä rakennukseen sisään, tapetin ja seinän väliin. Tapetti on sama kuin Jamesin huoneessa tämän lapsuudenkodissa, siinä on lohikäärmeitä, ja yhden lohikäärmeen häntä litistää minut ihan ohueksi, niin ettei minua edes erota.
Tämä on unta, tietenkin. Ainakin osa tästä. Suurin osa, toivottavasti.
Tämä on Peterin asunto, se missä me olemme monta kertaa käyneet ja jonka lattialla olen kai kerran nukkunutkin. Peter istuu ruokapöydän ääressä, ja vastapäätä istuu rotta, Matohäntä, ja ne näyttäisivät juovan Guinnessia, josta kukaan muu kuin Peter ei pidä. Pöydällä on velhoshakki, ja rotta miettii siirtoaan. Sen häntä liikkuu laiskasti puolelta toiselle, taipuu tuolin selkänojan yli ja nousee taas huojuen ylemmäksi kuin olisi se käärme josta huhut kertovat. Rotta liikuttaa kuningatartaan ja laudalla alkaa tapahtua, sotilaat lähtevät marssien eteenpäin ja laulavat jotakin, ja ne kuulostavat etäisesti huispauskatsomolta. Peterin kuningas purskahtaa itkuun.
”Mutta säännöt”, Peter sanoo äänellä ennen äänenmurrosta. ”Ei noin voi tehdä. Siitä saa jälki-istuntoa.”
Rotta nauraa säksättävästi ja alkaa sitten kasvaa. Tuoli räsähtää rikki sen alla, ja se peittää Peterin alleen ja täyttää koko huoneen, ja minä kiemurtelen lohikäärmeen hännän pitelemänä enkä pääse liikkeelle. Huoneeseen ei mahdu muuta kuin rotta, ja se tuijottaa minua mustilla silmillään. Murisen, mutta murina kuulostaa omituiselta, se ei kuulosta murinalta lainkaan, koska se tulee ihmisen äänihuulilta eikä koirasta. Rotan mustat silmät lähenevät, ja minä kiemurtelen, ja yhtäkkiä sen silmät ovat taas Peterin, Peterin silmät rotan jättikokoisessa naamassa, ne ovat verestävät ja valtavat. Yritän haukkua, ja sitten rotta-Peter iskee minulle silmää.
Säpsähdän hereille.
Istun olohuoneen lattialla seinään nojaten, ajotakki vielä päällä, taikasauva sylissä. Räpyttelen hetken silmiäni. Ehkä tämäkin on unta? Ehkä mitään ei oikeasti tapahtunut. Ehkä en herännyt Jamesin huutoon peilin kautta. Ehkä ei ollut mustunutta taloa ja sen etupihalla parveilevia auroreita. Heidän levotonta puheensorinaansa. Tuulta kasvoilla, Jamesin lähes kipeästi kylkiäni puristavia käsiä. Ehkä tämä yö ei ole kestänyt jo vuosia tai satoja tai tuhansia.
Suoristan kangistuneet jalkani.
”Oletko hereillä?”
Remus istuu pöydän ääressä tuolilla hankalassa asennossa, jalat syliin nostettuna ja teekuppi kädessä, ja sen silmät näyttävät vähän punaisilta ikkunasta kajastavassa aamuhämärässä.
”Mmh”, äännähdän. ”Etkö sä nuku?”
”Ei pysty”, Remus sanoo, sanat katkeavat ennen kuin ovat kunnolla syntyneetkään eikä se katso minua silmiin. En ole nähnyt Remusta tällaisena varmaan koskaan. En ole nähnyt Remusta minkäänlaisena moneen kuukauteen, mutta edes silloin kun tämä kaikki alkoi ja me näimme ensimmäiset ruumiit, Remus veti kylpyhuoneen oven kiinni ja oli siellä viisitoista minuuttia tai puoli tuntia, ja kun se tuli takaisin sen ilme oli taas tyyni. Nyt se halaa jalkojaan ja puhaltelee polviensa yli teekuppiin. Lopulta se sanoo: ”Voit mennä sohvalle, jos haluat.”
Nousen ylös ja riisun takin.
”Eikö mitään?”
Remus puhdistelee päätään ja kallistaa sitä sitten makuuhuoneeseen päin.
”Ne nukkuu. Mä – mä tein siitä uniliemestä ehkä vähän vahvaa.”
”Mä näin unta Fabianista”, sanon vaikka en tiedä miksi. ”Ja rotasta.”
Remus vingahtaa, vähän kuin joku eläin jota potkaistaan. Asetun sohvalle makuulleni ja vedän Remuksen peiton päälleni.
”Herätä mut, jos tapahtuu mitään.”
Remus nyökkää ja puhaltelee edelleen teehensä. Mietin kauanko se on istunut siinä ja onkohan tee jo kylmää ja pitäisikö minun valvoa sen kanssa. Ehkä me emme puhuisi paljoa, mutta ei sekään välttämättä haittaisi, sekin olisi enemmän kuin viime kuukausien täydellinen hiljaisuus.
Uupumus tuntuu kuitenkin palaavan, se on raskas ja lohduttava. Kun painan silmäluomeni kiinni, en näe enää rottaa vaan Jamesin ja sen silmät, miltä se näytti kun vedin näkymättömyysviitan sen ja Harryn yltä. James istui märässä maassa selkä niiden takapihan omenapuun runkoa vasten, Harry unessa sen sylissä, punainen ja siisti arpi kirkkaana Harryn otsalla.
Antura, James sanoi ja kuulosti siltä, ettei se muistanut miten sanoja muodostetaan.
”Antura.” Remuksen ääni tulee läheltä. Avaan silmäni. Remus on kyykyssä sohvan vieressä. Sillä on kädessä kirje, jonka tuloa en ollut kuullut, muuten en olisi uskonut nukkuneeni yhtään. ”Sirius. Ne löysivät Peterin.”
Sysään peiton syrjään ja nousen istumaan. Luojan kiitos, ajattelen, ja toisaalta, mä tapan sen. Remuksen sormet puristavat rannettani. ”Se oli jo kuollut”, Remus kuiskaa ja vilkaisee makuuhuoneeseen päin. ”Se löytyi kuolleena.”
”Voi paska”, sanon ja koitan niellä jotakin, joka on yhtäkkiä noussut kurkkuun.
”Vauhkomieli kirjoittaa, tai luulen ainakin, että tämä on Vauhkomielen käsialaa, tätä ei ole allekirjoitettu, mutta siis”, Remus vetää henkeä ja tönäisen sitä kevyesti käsivarteen, että se pääsisi asiaan. ”Kuolonsyöjät kai tappoi sen, koska Harry – sen takia mitä Voldemortille tapahtui.”
Katselen Remuksen sormia ranteeni ympärillä.
”Se siis oikeasti kuoli?”
”Peter?”
”Voldemort.”
”Ai.” Remus lukee kirjeen läpi vielä uudestaan. ”Ei kai sitä varmaksi vielä tiedetä. Näyttäisi siltä. Ja nyt ne luulevat, että –”
”Että se
rotta olisi jotenkin osannut ennakoida sen? Että se olisi sen ansiota? Voi helvetti. Voi Merlin.”
”Shh”, Remus sanoo ja kumartuu lähemmäksi jotta äänemme eivät kantautuisi makuuhuoneeseen asti. ”Onko sillä väliä? Ei sillä ole väliä, Sirius. Peter on kuollut.”
Katson Remusta hetken silmiin. Ne ovat edelleen punaiset ja niiden alla on tummat kuopat. Nyökkään hitaasti. Peter joka pelkäsi meistä eniten kuolevansa. Peter joka joskus kesällä istui tässä sohvan nurkassa kädet kasvoillaan ja hoki että me kuollaan kaikki, tai ainakin yksi, todennäköisemmin useampi, varmaan kaikki.
Remus huokaa ja päästää ranteestani irti.
”Dumbledore on tulossa tänne vähän myöhemmin. Joskus aamulla.”
”Remus”, sanon varovasti, mutta Remus on jo noussut ylös ja kävellyt takaisin ruokapöydän ääreen. Se heilauttaa taikasauvaa huolimattomasti ja tee on taas liian kuumaa.
”Kuutamo”, yritän uudelleen. Se vilkaisee minua sen näköisenä, että nyt on väärä aika, ja on tietysti oikeassa.
Sitten makuuhuoneesta kuuluu kirkas ”ä-ti”, ja tahmainen pala on taas kurkussani. Teekuppi tipahtaa Remuksen sormien välistä ja kolahtaa pöytää vasten. Nousen hitaasti sohvalta. Remus on jostain syystä etsinyt pyyhkeen ja kuivaa pöytää sillä. Remus-juttuja, ajattelen, tai ajattelisin jos olisi toinen hetki, jos ei olisi tämä yö. Viikata vaatteita ja pyyhkiä pöytiä itse ilman taikuutta, sellaista tekee vain Remus.
Ja Lily.
Vetäisen henkeä ja samalla Harryn ääni kuuluu makuuhuoneesta uudestaan, valoisana ja virkeänä. Remus ei nosta katsettaan pöydästä, ja minä pakotan jalkani liikkeelle, kävelen makuuhuoneen ovelle. Siellä on vielä hämärää. Jamesin hahmo erottuu peiton alta, hiukset tyynyä vasten. Harry istuu sen vieressä ja katsoo suoraan silmiin, ja taas joudun nieleskelemään, ja Remus kolistelee edelleen keittiössä.
”Hei Harry”, saan kuiskattua. ”Huomenta.”
”Ä-ti”, Harry sanoo ja näyttää vähän vakavalta. Kävelen sängyn viereen ja nostan Harryn syliin, ja sen sormet tarttuvat saman tien hiuksiini. Kannan lapsen olohuoneeseen ja suljen makuuhuoneen oven mennessäni.
”Sä varmaan nukuit meistä parhaiten”, sanon Harrylle ja nojaan seinään, koska en muuten ehkä pysyisi pystyssä. Harry on kevyt sylissä, saisin pideltyä sitä yhden käsivarren varassa, mutta pidän toisen käden tiukasti sen selän takana. Ja sen silmät, ne ovat tosiaan ihan järjettömän vihreät, ja sen paita on veressä.
”Harryn paidassa on verta”, sanon Remukselle, joka on vihdoin nostanut katseensa. ”Voitko sä, Remus, mun pitää –”
Kai se näkee sen minusta, tai sitten sillä on samanlainen olo. Joka tapauksessa Remus kiirehtii meidän luokse ja ottaa Harryn. Ehdin juosta kaksi askelta kohti kylpyhuonetta mutta pala ehtii kurkusta suuhun. Nojaan käsillä polviini ja oksennan eteisen lattialle.
Tuntia myöhemmin istun Harryn kanssa olohuoneen matolla (sillä, josta James sanoo, että se näyttää Anturajalan taljalta, mikä on vähän karmivaa). Remus on puhdistanut Harryn paidan ja eteisen lattian ja Merlinin kiitos osoittanut samalla osaavansa käyttää taikuutta. Nyt se nukkuu sohvalla. Harry leikkii Päivän Profeetan etusivusta tehdyllä paperipallolla ja alkaa näyttää hieman tyytymättömältä. Heittelen palloa Harrylle ja mietin, pitäisikö muuttua koiraksi. Harry piti Anturajalasta vaikka kiskoi yleensä vähän turhan kovaa turkista. Ja no, koiran ei myöskään tarvitsisi ajatella.
Harry heittää pallon minulle yllättävän kovaa.
”Hyvä, Harry! Ehkä susta tuleekin jahtaaja?”
Harry tarttuu taas palloon ja vie sen suuhunsa.
”Onko teillä kaurahiutaleita?” James seisoo makuuhuoneen ovella boksereissa ja t-paidassa, hiukset pystyssä, ja hieroo silmiään.
”Mitä?”
”Harry tarvitsee aamupalaa”, James sanoo, ja sen ääni on hiljainen ja sävytön.
”I-ti”, sanoo Harry, joka on ottanut paperipallon pois suustaan.
James kävelee huoneen poikki ja nostaa pojan syliinsä. Se upottaa kasvonsa hetkeksi Harryn niskaan, hengittää syvään. Nousen hitaasti ylös. Tekisi mieli mennä lähemmäksi, koskettaa kevyesti sen kättä.
”No?” James mumisee ja menee muutama sekunti, ennen kuin muistan alkuperäisen kysymyksen.
”Meillä on teetä ja kahvia. Ja kaljaa.”
James katsoo minua ja sen ilmekin on vieras, siitä on kadonnut kaikki mikä oli Jamesia. On pakko katsoa pois.
”Mä lähden kauppaan”, Remus sanoo sohvalta yhtäkkiä ja saa minut hätkähtämään.
James nyökkää ja pitelee Harrya edelleen tiukasti.
”Tyrmäsitkö sä mut, Remus?” se kysyy, ja sydän rinnassani taitaa hypähtää vähän, koska tuo kuulosti melkein vitsiltä.
Remus nousee sohvalta ja hymyilee pienesti.
”Hei, en minä ole se liemimestari”, se sanoo ja puraisee sitten alahuultaan. Tyhjä ilme Jamesin kasvoilla ei muutu. ”Otanko Harryn mukaan?” Remus jatkaa hätäisesti, mutta James puristaa Harrya vielä vähän tiukemmin sylissään ja pudistaa päätään. Remus siirtää katseensa minuun, yrittää selvästi sanoa jotain ilman sanoja, ja melkein tiedän mitä se haluaa viestittää.
”Kaurahiutaleita ja maitoa”, James sanoo, ja Remus nyökkää. Se vetää takin päälleen ja kengät jalkaan, epäröi hetken ulko-ovella ja vetää sitten oven perässään kiinni.
Hetken on hiljaista. Lopulta James laskee Harryn hitaasti takaisin lattialle. Harry ei ole samaa mieltä, se kömpii seisomaan Jamesin jalkaa vasten ja hymyilee sitten leveästi minulle näyttäen varsin tyytyväiseltä itseensä.
”James”, aloitan, ja nyt on vain pakko jatkaa. ”Mä olen niin,
niin pahoillani.”
”Älä”, James kuiskaa eikä siirrä katsettaan Harrysta.
”Niin pahoillani”, toistan ja menen vihdoin sen luo, vien toisen käden sen hartioille. James nojaa vähän minua vasten ja pudistelee päätään.
”Nyt pitää, nyt pitää vain”, se sanoo eikä keksi, mitä nyt pitää, enkä keksi minäkään, paitsi sen yhden asian. Nostan toisen käteni sen niskaan ja silitän peukalolla kevyesti. James vetää syvään henkeä, puhaltaa ilman ulos vapisevana henkäyksenä ja alkaa itkeä.
Se on samanlaista kuin silloin ensimmäisellä kerralla, kun me olimme yksitoista ja joululomaan oli vielä viisi viikkoa ja James itki koti-ikäväänsä kastellen yöpaitani hihan ihan märäksi. Se on samanlaista ja sittenkin erilaista, silloin juuri mitään ei ollut vielä tapahtunut ja kaikki oli vasta alkamassa. Me olimme vasta alkamassa. Silloin pureskelin vähän hermostuneena huultani ja mietin, miten parhaiten osaisin lohduttaa, ja olin ylpeä, että James luotti minuun niin paljon.
Nyt talutan Jamesin sohvalle, ja se istuu alas kasvot käsissään.
”Voi vittu”, se saa sanottua ja nieleskelee itkuaan. Istun sen viereen ja vien molemmat kädet sen ympärille ja yritän mumista sen korvaan jotain lohduttavaa. Se laskee päänsä syliini, ja itkee siinä, ensin aika kovaa, sitten aina vain hiljemmin. Harry taapertaa sohvan luokse ja kurottaudun nostamaan sen viereeni, ja me istumme siinä sanomatta mitään. Silitän välillä Jamesin hiuksia, ihan kevyesti vain. Lopulta James liikahtaa vähän, kääntyy sylissäni niin, että se makaa sohvalla selällään ja katsoo minua silmiin. Se on kuin koira, joka paljastaa vatsansa. Lasken käteni sen rintakehälle.
”Me kuultiin jotain ääniä”, se sanoo, nielaisee ja siirtää katseensa kattoon. ”Takapihalta, jotain kolahduksia. Mä lähdin katsomaan, enkä löytänyt mitään, tietenkään.”
”James”, sanon, koska en tiedä mitä muutakaan. Mitä tällaisissa tilanteissa sanotaan?
”Ja mä jäin sinne hetkeksi seisomaan. Vaikka oli kylmä. Mä vain seisoin ja hengitin ilmaa vähän aikaa, koska”, James nielaisee taas ja laskee kätensä käteni päälle. ”Koska mä en muistanut milloin viimeksi olisin käynyt ulkona. Oli pimeää ja rauhallista. Ja sitten, sitten ikkunasta näkyi vihreä valo ja – ja mä tiesin heti.”
Silitän sen hiuksia, ja Harry ojentaa kätensä ja laskee sen Jamesin otsalle kuin ottaisi mallia miten lohdutetaan.
”Kun mä ehdin sisään, kaikki oli jo ohi. Se oli poissa, ja Harry itki ja Lily”, James pitää tauon ja haluaisin sulkea sen suun, ettei se sanoisi sitä ääneen. ”Lily makasi Harryn pinnasängyn edessä ja sen silmät, se vain, se vain tuijotti tyhjää.” Vavahdus kulkee Jamesin läpi ja se sulkee silmänsä. Kun se avaa ne, se katsoo taas suoraan silmiin.
”Mitä mä teen, Sirius?”
James tietää aina, mitä tekee. Siis oikeasti tietää, ei vain syöksy ajattelematta eteenpäin ja keksi ratkaisuja matkan varrella niin kuin minä, vaan ajattelee nopeasti ja valitsee parhaan toimintatavan ja sitten toimii sen mukaisesti, oli kyse sitten Voron tai kuolonsyöjien harhauttamisesta tai raskaana olevasta Lily Evansista.
”Älä mieti sitä nyt. Nyt te olette tässä”, sanon ja sormeni liikkuvat edelleen sen hiuksissa. ”Olette niin kauan kuin tarvitsee.”
James sulkee silmänsä ja mietin, mitä se haluaisi kuulla.
”Muutatte tänne? En mä tiedä. Kyllä me keksitään, James. Kyllä me pärjätään.”
James naurahtaa ja se kuulostaa kamalalta.
”Olisinpa mä ollut sisällä. Olisipa se tappanut mutkin.”
”James”, sanon ja toivon, että se avaisi silmänsä. ”Onneksi sä et ollut siellä. Harryn takia.” Harry nostaa Jamesin paitaa ja työntää sormen isänsä napaan. ”Ja vähän munkin. Jos te olisitte molemmat – jos säkin olisit ollut sisällä, niin kaikki luulisi, että mä olisin syyllinen.”
”Ei Remus.”
Hymähdän.
”Me ei olla puhuttu Remuksen kanssa mitään kuukausiin. Mä luulin, että se oli se. Joten.”
James avaa silmänsä, ottaa taas kädestäni kiinni.
”James”, sanon ja huokaisen. ”Mun pitää kertoa sulle. Se on kuollut. Rotta. Kuolonsyöjät oli tappanut sen. Vittu, mä olisin halunnut tappaa sen omin käsin.”
”Sirius”, James sanoo ja kuulostaa väsyneeltä.
”Se on mun –” ehdin aloittaa mutta James keskeyttää minut.
”Eikä ole. Yhtä lailla se on mun vika. Mäkin luotin siihen. Anna olla.”
Olemme hetken hiljaa ja lopulta James jatkaa: ”Sä kyllästyt meihin. Minuun. Mä olen ihan paskana ja kamala ja sä kyllästyt, koska mä en ole hauska ja jännittävä.”
”Haista paska”, sanon ja yllätyn, miten pehmeältä se kuulostaa. Puristan kevyesti Jamesin kättä. ”Ihan kuin mä pitäisin susta vain, koska sä olet
jännittävä. Mitä sä et muuten ole.”
Ihan kuin James melkein hymyilisi. Harry kiipeää puolittain Jamesin päälle ja nykii minua hiuksista, ja aika raksuttaa haparoiden eteenpäin tämän uudenlaisen todellisuuden ensimmäisenä aamuna.
Lopulta Remus palaa.
”Jouduin kävelemään melkein Lewishamiin asti, että löysin auki olevan kaupan. Kello on vasta seitsemän”, se sanoo ja rypistää vähän otsaansa. ”Mä toin suklaata.”
James liikahtaa sylissäni ja kääntyy katsomaan Remusta.
”Suklaa ei ehkä korjaa tätä.”
Remus kiipeää sohvalle toiselle puolelleni, koittaa ensin välttää kosketusta kylkeeni mutta sohva on tietenkin vähän liian pieni kolmelle aikuiselle ja yhdelle mönkivälle yksivuotiaalle, joten se on mahdotonta. Ja me olemme tässä iho vasten ihoa ja jalat lomittain ja elämät väistämättä toisiinsa kietoutuneina niin kuin niinä aamuina röttelössä joskus suunnilleen ikuisuus sitten.
”Ei”, Remus myöntää, avaa kääreen ja lohkaisee suklaalevystä palan, jonka antaa Jamesille. ”Mutta se voi helpottaa vähän. Olet mieluummin sydän paskana ja suu täynnä suklaata kuin pelkästään sydän paskana.”
Ja taas: James nytkähtää vähän, melkein kuin nauraisi.
Remus ojentaa minullekin palan suklaata ja katsoo sitten Harrya.
”Anna mennä. Jos on juuri menettänyt äitinsä, voi ehkä syödä palan suklaata”, James sanoo. Minä ja Remus irvistämme, ja Remus ojentaa pienen palan suklaata Harrylle. Se maistaa sitä keskittyneenä, ja sen kasvot leviävät valoisaan, onnelliseen hymyyn.
Harryn hymy ei kestä kovin kauaa. Se saa aamupuuronsa ja nukkuu vähän Jamesin sylissä sohvalla, ja kun se herää, se on kamalan itkuinen. James kävelee ympäri asuntoa lapsi sylissään, yrittää välillä hyräillä jotain, tai rauhoitella, mutta se ei auta. Kymmeneltä Harry itkee äitiä täyttä kurkkua, ja Albus Dumbledore ja Minerva McGarmiwa ovat ovella.
Ne istuvat meidän pienen keittiönpöytämme ääressä. Ikkunasta näkyy vastapäinen talo ja liikenne ja ihan tavallinen marraskuun aamupäivä jästi-Lontoossa. Remus keittää teetä. James ei katso niitä silmiin, ja vieraiden tulosta hiljentynyt Harry rimpuilee Jamesin sylissä. Alun varovaisten osanottojen jälkeen Dumbledore menee suoraan asiaan. Ruumis on ministeriössä. Pitää päättää hautajaispäivä. Jamesia kuullaan huomenna, tai ehkä ylihuomenna, koska vain James tuntisi olevansa valmis. Yksityiskohdat ovat vielä epäselvät, siis että miten hitossa Harry on elossa ja Voldemort atomeina, mutta rakkauteen se liittyy, tietysti.
James tuijottaa koko ajan keittiön seinää ja hyppyyttää välillä Harrya konemaisesti.
”Miten Harry voi?” McGarmiwa kysyy lopulta ohuella äänellä, kun teekupit ovat tyhjät ja Dumbledore on kieltäytynyt Remuksen tarjoamasta toisesta kupillisesta.
”Hyvin”, James sanoo, huokaisee sitten. ”Ottaen huomioon.”
”Minun on kysyttävä, ymmärrät varmaan, James”, McGarmiwa sanoo. ”Selviättekö te lapsen kanssa?”
”Mitä hel–”, aloitan ja nielaisen kirosanan jo ennen kuin Remus ehtii tuupata minua käsivarteen. ”Miksi ei selvittäisi?”
”Sirius”, McGarmiwa sanoo enkä ole varmaan koskaan kuullut sen sanovan nimeäni noin pehmeästi. Sodan aikana (joka on ilmeisesti loppunut vaikka sitä on vielä vähän vaikea ymmärtää) se sanoi nimeni lyhyesti ja tehokkaasti, ja koulussa oli tietenkin auktoriteettia huokuvilla äänenpainoilla lausuttu
herra Musta. ”Sirius, tämä on iso muutos Harrylle ja Jamesille. Lapsen kasvattaminen yksin ei ole helppoa.”
”James ei ole yksin”, sanon, vähän vähemmän hyökkäävästi, ja McGarmiwa hymyilee ensimmäistä kertaa niiden vierailun aikana.
”Me pärjätään kyllä”, James sanoo mutta ei vieläkään siirrä katsettaan seinästä.
”Tärkeintä nyt on suojella Harrya”, Dumbledore sanoo. ”Teidän kaikkien, mutta erityisesti Jamesin.”
”Miksi? Voldemort on kuollut”, sanon ja mietin, että minusta on nähtävästi tullut meidän kolmen puhemies. Remus seisoo takanani keittiössä eikä ilmeisesti osaa puhua muusta kuin teestä sillä se ei ole sanonut mitään pitkään aikaan.
”Ah, niin. Ehkä hän on kuollut. Ehkä ei. Ehkä jokin osa hänestä, jokin ohut kaistale hänen mieltään tai sieluaan on jäänyt jäljelle. Joten”, Dumbledore huokaisee ja katsoo Jamesia niin kauan, että tavoittaa tämän katseen. ”James, sinun tehtäväsi on huolehtia Harrysta. Ja Sirius, sinun tehtäväsi on huolehtia Jamesista.”
Katson Jamesiin ja se katsoo minuun ja olen varma, että sekin ajattelee ettei tässä ole mitään epäselvää.
”Remus, sinun tehtäväsi on huolehtia Siriuksesta.”
Remus hätkähtää, kohauttaa olkapäitään. ”Okei.”
”Ja kuka huolehtii Remuksesta?” kysyn.
Dumbledore katsoo minuun yllättyneen näköisenä.
”Ajattelin sen olevan itsestään selvää, että te huolehditte hänestä. Eikö se ole ollut niin alusta asti?”
Käännyn katsomaan Remusta ja se katsoo minua. Mietin viimeistä vuotta ja miten se on sumentanut kaiken, tehnyt siitä, mikä oli ennen selvää ja mutkatonta, vaikeaa ja epäselvää. Mietin, miten asiat olivat alussa ja miten ne ovat nyt. Miten kaukana ne ovat toisistaan, alku ja loppu, tai tämä uusi alku, ja miten lähellä kuitenkin, Jamesin katse kasvoillani tuttuna ja helposti tulkittavana, Remus niin lähellä ettei minun tarvitsisi muuta kuin ojentaa käteni.
”Niin”, minä sanon. ”Niin se on ollut.”
Dumbledore ja McGarmiwa nousevat ja sanovat hyvästinsä ja pukevat eteisessä viitat päälleen. McGarmiwa halaa meitä kaikkia, rutistaa ensin Jamesia niin tiukasti, että hetken näyttää, ettei se aio päästää ollenkaan irti. Sitten se halaa Remusta ja lopuksi minua, napakasti ja lyhyesti.
”Rohkelikkoja, hyvänen aika. Kyllä te selviätte.”
McGarmiwa vetää vielä suipon hattunsa päähänsä, ikään kuin ne eivät muutenkin näyttäisi oppikirjan kuvilta kohdasta
velho (m), noita (f).
Kyllä te selviätte, sen sanat soivat korvissani. Me pärjätään kyllä.
Kun Dumbledore ja McGarmiwa ovat poistuneet, James sanoo, että sen pitää lähteä käymään talolla. Niin se sen sanoo: talolla, ei kotona. Mietin, onko koti muuttunut yhdessä yössä vain paikaksi jossa se ennen asui, ja missä se koti nyt on, ja jäikö se sinne, missä oli Lilyn hymyilevät silmät ja äänekäs nauru, elävinä.
Harrylle tavaroita, James selittää. Nyökkään, lähden tietenkin mukaan.
”Pystytkö sä? Vai kannattaisiko teidän ottaa metro Viistokujalle ja käyttää hormiverkkoa?” Remus kysyy.
”Jos mä olen jotakin tässä sodassa oppinut niin kaikkoontumaan vaikka millaisessa paniikissa”, sanon.
”Oletko varma?”
”Remus”, sanon vain. Remus huokaa, ja minun tekee mieli nauraa, sillä tämä on toisinto loputtomista keskusteluista siitä, onko ilmiintyminen kännissä tai vihaisena tai väsyneenä tai järkyttyneenä järkevää. Ehkä ei, aina se on silti toiminut.
James nostaa Harryn Remuksen syliin vähän vastahakoisen näköisenä.
”Taio vaikka tähtisadetta, jos Harry hermostuu. Tai metsän eläimiä. Se tykkää niistä. Hirviä ja susia, kyllä sä tiedät.”
Remus näyttää vähän epävarmalta mutta kuitenkin päättäväiseltä. Tartun Jamesia käsivarresta ja ajattelen Jamesin ja Lilyn talon pientä kuistia, jolla vain kaksi kuukautta sitten istuimme myöhäisenä syyskuun iltana ja katsoimme pimeää pihamaata ja mietimme, miten Harry saataisiin pidettyä piilossa ja loppuisiko tämä koskaan. Ja yhtäkkiä James nojautui minua vasten ja mumisi huulet pehmeinä korvani juureen, että kunhan sä vain olet siinä, ja minun sydämeni hakkasi vähän liian kovaa.
Ilmiinnymme kuistille, ja päästän Jamesista irti. Jamesin käsi heilahtaa vähän minua kohti, ja olisin ehkä ottanut siitä kiinni, mutta avoimena ammottavan oviaukon edustalla seisoo tutunnäköinen mies. Graham. Ei kun Grady. Mies ei näytä yllättyneeltä nähdessään meidät.
”Potter. Musta. Otan osaa”, Grady sanoo ja nyökkää lyhyesti Jamesille. ”Turmapaikkatutkijat ovat tulossa vielä tänään.”
James näyttää hieman sairaalta. Otan sitä taas käsivarresta kiinni ja lähden kävelemään ovelle. Grady yskähtää.
”Mihinkään ei saisi koskea.”
”Tässä tuskin on epäselvyyttä siitä, kuka teki ja mitä”, sanon, ja ääneni kuulostaa tylymmältä kuin aioinkaan.
”Niin”, Grady sanoo ja näyttää anteeksipyytävältä. ”Mutta vielä pitää selvittää tarkalleen, miten suojataika toimi ja kuinka pahasti Tiedätte-kai-kuka vahingoittui, jotta –”
”Pää kiinni, Grady”, sanon hieman turhan kovaa, ja samaan aikaan James sanoo: ”Me haetaan vain joitain välttämättömyyksiä. Lapselle.”
Aina välillä ihmettelen tätä puolta Jamesista. Tätä, joka sanoo rauhallisella, lähes ystävällisellä äänellä
välttämättömyyksiä lapselle, keskustelee, sovittelee. Se muistuttaa minua siitä, että James on nykyään (koulun jälkeen, häiden jälkeen, Harryn syntymän jälkeen, ja ehkä nyt; sodan jälkeen?) vähän vähemmän minun kaltaiseni, vähän enemmän jotakin muuta.
Mutta kun pääsemme sisälle, James sanoo
vittu mikä tyyppi juuri oikeanlaisin äänenpainoin, ja minun on helppo etsiä sen käsi omaan käteeni ja puristaa lujasti.
Olohuoneessa näyttää kaikki lähes tavalliselta. Makuuhuoneen ovi on ulko-oven tavoin sijoiltaan, se on poikittain makuuhuoneen edessä ja näyttää vähän vääntyneeltä kuin olisi taipunut valtavan korkeassa lämpötilassa. Pysähdymme makuuhuoneen oviaukolle. Ensimmäisenä on vastassa oranssi nojatuoli, joka on kaatunut ja hiiltynyt hieman pinnastaan. Ajattelen Lilyä, joka on raahannut sen oven eteen. Yrittikö se teljetä oven? Oliko sillä taikasauvansa, ehtikö se taistella? Vilkaisen Jamesia, jonka kasvot eivät paljasta mitään. Kierrämme nojatuolin. Taaempana on Jamesin ja Lilyn sänky, ja sen vieressä Harryn pinnasänky. Verhot ikkunan edessä ovat palaneet karrelle.
James tuijottaa lattiaa.
”Tuossa”, se sanoo lopulta ja seuraan katsetta pinnasängyn eteen. ”Tuossa se oli.”
”Ei sun tarvitse”, ähkäisen. ”Sä joudut kertomaan kaiken noille, ei sun tarvitse nyt –”
James nyökkää, hengähtää. Lopulta se kohottaa leukaansa tutulla tavalla.
”Okei. Okei. Vaatteita ainakin. Harryn sänkyyn ei varmaan voi koskea. Etsitkö peilin tuolta alalaatikosta. Tai ei, mä varmaan pudotin sen jonnekin.”
Nostan sängyn alta peilin, jonka kautta James huusi nimeäni alle 12 tuntia sitten. James vetelee kaapin ovia rivakasti auki, sulloo tavaraa reppuun ja mutisee välillä kireällä äänellä pienennysloitsun, jotta kaikki mahtuu mukaan.
Laitan peilin reppuun päällimmäiseksi.
”Tarvitaanko tuota enää? Eikö me olla nyt samassa paikassa?” kysyn.
James istuu repun viereen ja haroo hiuksiaan.
”Ollaanko me?”
”Jos sä haluat”, sanon, vaikka se tuntuu kamalan paljolta. James katsoo minua nopeasti ja vetää sitten repun vetoketjun kiinni.
”Tietysti mä haluan”, se sanoo lopulta ja nousee seisomaan. Ojennan käteni, se tarttuu siihen, eikä onneksi vieläkään sano mitään sellaista, että toisen mukana ilmiintyminen on vain lasten tai vanhusten juttu.
”Valmista? Puuttuuko jotain?”
James pudistaa päätään, ja minä kiskaisen meidät kohti Blackheathia.
Kun palaamme takaisin asunnolle, löydämme Remuksen jättämän lapun.
Menimme puistoon. R. James näyttää hieman hermostuvan, enkä ihmettele, poissaolevat ihmiset ja tyhjät huoneet nostavat niskavillat pystyyn vaikka kuinka tietäisi, ettei tästä lähtien tarvitse pelätä.
”Mihin puistoon?” James kysyy kun kävelemme portaat alas kadulle.
”Greenwichiin. Varmaan ankkalammelle. Tule, kävellään.”
Ylitämme tien ja kävelemme Blackheathin aukean nummen yli. On varhainen sunnuntai-iltapäivä, sää on kolea mutta kirkas, ja liikkeellä on yllättävän paljon ihmisiä. Lapsiperheitä, koiranulkoiluttajia. Vilkuilen automaattisesti vastaantulijoita, ja James harppoo vieressäni jännittyneenä, pitkin askelin.
”Puistoon, tällaisena päivänä”, se mutisee.
”Se on kiva, se ankkalampi”, sanon varovaisesti. ”Harrylle.”
Pääsemme Greenwichin puiston porteille ja kävelemme kastanjoiden reunustamaa tietä eteenpäin, halki puiston. Maassa on punaisia ja keltaisia lehtiä, ja tuuli heittää niitä edellämme. Oikaisen tieltä puiden lomitse ylämäkeen. Mäen päältä näkee Lontoon ja ankkalammen ja Harryn ja Remuksen sen rannassa. Remus on kyykyssä Harryn vieressä, ja Harry osoittaa vedessä liikuskelevia sinisorsia.
”Mistä sä tiesit, että ne on täällä?” James kysyy, kun lähdemme kävelemään rinnettä alas. Lehdet kahisevat jaloissamme.
”Me tultiin tänne ennen aika usein”, sanon. ”Aika kauan sitten. Sinä kesänä, kun Harry syntyi.” Kesä, jona Harry syntyi, oli kuuma ja hikinen. James oli kauempana kuin koskaan, ja Remus lähempänä.
”Sinä ja Remus.”
”Niin.”
James vilkaisee minua, ja minä mietin, että ehkä nyt on se hetki jolloin voisin jatkaa, sanoa, että jep, niihin aikoihin me myös pantiin ja luultiin varmaan olevamme rakastuneita tai jotain sen tapaista, mutta sen jälkeen kaikki onkin mennyt päin helvettiä, kuten tiedät. Mutta sorsien ja ankkojen äänet kuuluvat jo, ja Remus huomaa meidät ja kohottaa kätensä. Harry lähtee juoksemaan meitä kohti, ja James kyykistyy, avaa kätensä, ottaa horjuen juoksevan lapsen vastaan ja rutistaa sen syliinsä. Miten outo päivä, minä ajattelen. Välillä tuntuu, että ihan tavallinen, kunnes taas tajuaa, että kaikkihan on ihan säpäleinä.
James kävelee Harry sylissään lammen rantaan. Kuulen kuinka se puhuu Harrylle,
mitä sä olet täällä nähnyt, onpa hienoja lintuja, onko ne sun ystäviä. Remus tulee luokseni, ja yhtäkkiä se hymyilee pienesti, ehkä silläkin on harhaluulo ihan tavallisesta päivästä.
”Meitä vastaan tuli koira, joka näytti vähän Anturajalalta. Musta, vähän pienempi ja, anteeksi nyt vaan, siistimpi”, Remus sanoo ja istuutuu penkille. Emmin hetken ja istun sitten viereen. ”Harry halusi mennä sen luo ja niin me mentiin ja rapsutettiin sitä, mutta sitten Harry suuttui kun se et ollutkaan sinä.”
Rannasta kuuluu Harryn kikatus, kun yksi sorsista roiskii vettä siivillään. James on sivuttain meihin päin ja näen miten sen suu kääntyy hymyyn.
”Miten niin suuttui?”
”Rupesi huutamaan.”
Naurahdan, ja hymy Remuksen suupielessä leviää vähän. Katselemme hiljaisina Jamesia ja Harrya ja lintuja.
”Oletko sä ajatellut Prewettejä paljon?” Remus kysyy lopulta, ja minulta menee hetki ennen kuin tajuan mistä se puhuu. ”Sanoit, että näit Fabianista unta viime yönä.”
Ai niin, Fabian. Fabian, jolla ei ollut mutaa ja verta kasvoillaan. Fabian, joka on kuollut ja jonka veli on kuollut ja jonka sisko itki hautajaisissa kovaa ja lohduttomasti, ja siihen itkuun oli helppo keskittyä, jonkun toisen suruun, ajatella että tämä ei ole minun suruni.
Vaikka tietysti se oli. Se oli meidän kaikkien suru, Fabianin ja Gideonin menettäminen, ja kaikkien muidenkin. Marlene, Edgar, Tabita.
Ja Lily.
Lily.
”Jos sota on nyt ohi”, sanon ja yskäisen, koitan saada ääneni kulkemaan. ”Jos se on nyt ohi, niin eikö taistelemisen pitäisi nyt olla ohi? Miten sellainen yhtäkkiä vain lopetetaan? Kun miettii ketkä kaikki on kuollut.”
Remus katselee sormiaan ja näyttää siltä, ettei sittenkään olisi halunnut tätä keskustelua.
”Musta tuntuu, että mä haluan vain taistella entistä enemmän. Prewettit on kuollut. Marlene on kuollut. Ja nyt Lily.”
Remus hieroo silmiään. Jos olisimme kotona, se lukittautuisi kylpyhuoneeseen. Mutta me olemme puistossa, ja tuuli osuu penkille vähän kylmästi, ja James ja Harry kiertävät lampea ympäri.
”Mitä se edes tarkoittaa, että sota on ohi?” jatkan vielä, ja Remus lopettaa silmiensä hieromisen ja vetäisee syvään henkeä.
”Rauhaa”, se sanoo.
”Rauhaa”, minä toistan. ”Mikä vitun rauha se on, jos puolet on kuollut ja perheet hajalla ja vaikka kuinka monta kuolonsyöjää vapaana. Miten voi olla rauha, jos Lily on kuollut ja James rikki tavalla joka ei ehkä ikinä korjaudu.”
Rauha ja rikkinäinen James, ne eivät yksinkertaisesti mahdu samaan lauseeseen.
”Kyllä se korjautuu”, sanoo Remus ja yhtäkkiä sen ääni on lempeä, sellainen kuin se usein on, vaikka se itse olisi repinyt ihonsa haavoja täyteen ja oksentaisi verta niin silti se aina sanoo pehmeällä äänellä, että hei, en kai satuttanut sua viime yönä.
Huomaan hierovani silmiäni itsekin.
”En mä halua tällaista rauhaa”, sanon.
Remus katsoo minua pää vähän vinossa. Etkö, sen katse sanoo. Etkö sittenkin. Katson pois, koska miten voi olla, että Remus tietää, että Remus on se joka tajuaa kaiken, ja että James ei ikinä tajua. James, joka muutoin ymmärtää puolesta sanasta tai pienimmästäkin eleestä.
”James selviää kyllä”, Remus sanoo ääneen.
James, joka huusi peilin kautta
Antura, Antura sun pitää tulla tänne. Lily. Lily. James, joka ylittää rajan ja vetäytyy sitten takaisin helposti ja kevyesti.
Ja Remus, joka tietää, ja Remus, jonka rajat minä ylitän yhtä kevyesti, ja Remus, joka ehkä minun laillani odottaa seuraavaa kertaa kun rajat taipuvat, odottaa olisiko tämä kerta viimeinen, miettii että ehkä nyt ei tarvitse enää palata rajan taakse. Nyt, kun kaikki on muuttunut.
”Mulla on ollut ikävä sua”, sanoo Remus joka tietää, niin hiljaa että olisi helppo olla kuulematta. Tai ehkä siihen voisi vastata
tiedän tai
samoin tai
älä sano noin. Vuoden hiljaisuuden jälkeen on vaikeaa olla varma, mikä on oikea tapa.
”Tässä mä olen”, sanon, ja Remus hymähtää.
James ja Harry kävelevät meitä kohti. Nousen penkiltä, juoksen pari askelta heitä vastaan ja nostan Harryn maasta ylös kohti taivasta.
Marraskuun ilta tulee aikaisin. James nukuttaa Harryn minun sänkyyni ja ehkä itkee makuuhuoneen suljetun oven takana, en ole varma, ovi vaimentaa äänet melkein kokonaan. Kaadan tuliviskiä kolmeen lasiin, kaikki eriparia, ja mietin kaikkia niitä kertoja kun laseja oli neljä, sitten viisi.
Sirius Musta, etkö kestä viskiäsi, Lily aina sanoi ja läppäisi minua kevyesti käsivarteen, ja yllättävän usein oli helppo kilauttaa lasi Lilyn lasia vasten ja sanoa, että
eiköhän oteta selvää, päivänkakkara.
Remus valuttaa vettä kylpyhuoneessa, makuuhuoneesta ei kuulu mitään. Lopulta James tulee, ottaa lasin vastaan ja jää tuijottamaan sitä.
”Nukahtiko Harry?” kysyn jotain sanoakseni.
”Nukahti”, James vastaa ja juo melkein puolet viskistään. Otan sitä kädestä ja vedän sen sohvalle, ja se laskee päänsä olkapäätäni vasten.
”Selvittiin”, sanon ja tajuan miten väärältä se kuulostaa. ”Ensimmäisestä päivästä, tarkoitan.”
”Joo, tajusin”, James mutisee.
”Nukkukaa te mun sängyssä tämäkin yö”, sanon.
”Missä sä nukut?”
”Me voidaan leventää tätä sohvaa.”
James ei sano mitään hetkeen, sitten: ”Mä nukun paremmin, jos sä olet vieressä.”
Remus tulee kylpyhuoneesta hiukset märkinä ja silmät taas vähän punaisina, ottaa lasinsa ja istuu Jamesin toiselle puolelle.
”Lilylle”, se sanoo ja kohottaa lasinsa.
”Lilylle”, mutisen, ja James kohottaa lasiaan vähän.
Ensimmäisen päivän ilta liukuu hitaasti eteenpäin, ja Jamesin kylki on pehmeä omaani vasten. Remus heittää jossain vaiheessa kätensä Jamesin hartioille ja ne halaavat pitkään, ja minä mietin, että ristiriitainen asia tämä rauha. Edessä olevia oikeudenkäyntejä ja vapaana liikkuvia murhaajia. Petetyksi tulemista ja sen hyväksymistä ja ehkä unohtamista. Muiden suruja, ja omia. Pois lähteneitä, ja jäljelle jääneitä, ja pieniä lapsia jotka pystyvät ihmeellisiin tekoihin. Ja toivoa, joka aina selviää tai syntyy uudestaan, ja perustuu oikeastaan aika väärille asioille, mutta silti se on siinä, lämpimässä vartalossa kylkeä vasten ja suupielestä leviämään lähtevässä hymyssä.
Juon lasini tyhjäksi ja painan kasvoni kiinni pehmeisiin hiuksiin.
A/N: Pakko vielä fiilistellä kaikkia mun headcanoneja jotka livahti tähän mukaan, kuten Siriuksen ja Remuksen kämppää Blackheathissa. Ajattelen myös, että humalassa ilmiintyminen on vähän samanlainen juttu kuin humalassa ajaminen, tai paljon lievempi kylläkin, koska siinä ei voi satuttaa kuin itsensä ja ehkä sen joka ilmiintyy mukana. Ehkä niillä on jotain julistekampanjoita.
Pysy turvassa, älä ilmiinny humalassa! Puuttuminen on välittämistä!Kommentit on sydämiä. Kiitos, että luit!
