Ikäraja: S
Genre: kaihoa ja kaipuuta
Haasteet: Ficlet300 (102. Toukokuu)
A/N: Hain Yellow Filmille kesätöihin. En päässyt. Tässä tekeleeni, jollaista pyydettiin hakemuksen yhteyteen.
Yhdeksännellä luokalla
”Joka kerta kun tuutte taidemuseoon, muistakaa minua. Täällä mä olen kuviksenopettajana eniten elossa.”
Vaikka yhdeksännen luokan kuvittelisi olevan hienoa aikaa – viimein pääsee pois peruskoulun kourista ja saa valita seuraavan oppilaitoksensa suhteellisen vapaasti – siinä on myös väkevää haikeuden tuntua. Tutut opettajat, iso kaveripiiri ja mukava koulurakennus saavat kaikki muuttua seuraavana syksynä, kun suuntaa toiselle asteelle ja osa jokapäiväisistä ystävistä lähtee muualle tekemään omaa juttuaan.
Toukokuun lopun viikot ovat aurinkoisia ja kuumia, paljon enemmän kuin joskus muutamaa vuotta aiemmin. Kai sekin on muutoksen murtavaa voimaa, jonka kaikki meistä kokevat. Kun oppivelvollisuuden viimeisetkin uumenet on tongittu tunneilla, tutustuttu Suomen kirjallisuushistoriaan ja algebran perusteisiin, on kaikilla puhti lopussa. Opettajat päästävät ilakoimaan pesäpallon tai muiden pihapelien äärelle paahteeseen ja itse rupattelevat työasioita tai vastaavia, eiväthän ne meitä koskaan kiinnostaneet todella. Kun sitten istuskelee itse kivipaaden reunalla ja katselee parin kaverin lätkivän palloa pöytää pitkin, haluaisi vangita hetken kuplaan ja elää siinä ikuisesti. Niinä päivinä tietää, että kaikki tarpeellinen on jo tehty ja voi nauttia siitä vapaudesta, joka vuotaa kesäloman puolelta.
Yksi pitkä päivä varataan siihen, mitä on jännityksellä suunniteltu ja odotettu koko kevään ajan. Yhdeksännen luokan luokkaretki on kulminoituma, jolloin pääsee viimeisen kerran viettämään kunnolla aikaa kavereidensa kanssa ennen kaiken muuttavaa kesää. Helsinki on pikkupaikkakunnan asukkaalle hämmentävän ja hämmästyttävän iso, kun yhtäkkiä väkeä onkin koko ajan kaikkialla. Kun pääsee käymään taidemuseossa – sellaisia ei tietenkään meidän nurkillamme ole – luokanvalvojan sanat muistuttavat, että meillä jokaisella on oma suuri tulevaisuutemme, pysyvämmin elämässämme olevat museot.
Toisaalta lausahduksessa on kipua ja luopumista. Kolmen vuoden aikana tuo älykäs, hieno nainen on pyrkinyt parhaansa mukaan tarjoamaan kaikkiin opinto-ongelmiimme ratkaisuja. Me olemme olleet hänelle rakkaita, eikä hän tule meitä koskaan unohtamaan. Ei siis vaikuta lainkaan kohtuuttomalta, että hän pyytää meitäkin muistamaan.
Siksi pidättelen parhaani mukaan kyyneliä, kun päättötodistusten jaon jälkeen keräännymme viimeisen kerran yläkerran kuvisluokkaan syömään yhdessä vuoden päättäviä jäätelöitä. Minä tiedän, mistä joudun luopumaan, ja teen se vastentahtoisesti. Viimeisen halauksen ja puhtaaksi nuollun jäätelötikun jälkeen suuntaan alakertaan naulakoille hakemaan takkiani. Siinä on kavereita, joiden tiedän tulevan samaan lukioon – heille voin sanoa vain mukavat kesäterveiset. Samalla ne lipsahtavat eräälle hyvälle kaverille, joka suuntaa toiselle paikkakunnalle. En pysty kakomaan sanoja enää ulos. Lähden ilman hyvästejä, ja rantakadulla en voi pysäyttää kyyneliäni. Menettäminen ilman mahdollisuutta kiitoksiin sattuu eniten.
