Otsikko: Metsäpolun varrella (sumu sakenee)
Kirjoittaja: tarrr
Ikäraja: K-11
Hahmot/Paritukset: Remus/Sirius
Varoitukset: Mainintaa päihteidenkäytöstä (tupakka&alkoholi).
Yhteenveto: Lie Low at Lupin's -aikaan sijoittuva one-shot. Sirius ja Remus juttelevat ja mietiskelevät ja ehkä tutustuvat uudelleen.
A/N: Kirjoitin tämän
Otsikko etsii tarinaa II -haasteesta saamastani otsikosta. Kiitos
Sokerisiivelle paljon hauskasta haasteesta ja inspiroivasta otsikosta! Tämä on myös eka finissä julkaisemani ficci, joka on mielestäni kivaa. ^^ Yritin myös kovasti miettiä mihinkä genreen tämä kaikista parhaiten sopii, ja päädyin sitten lopulta draamaan, toivottavasti muut ovat samaa mieltä. Mutta, pitemmittä puheitta, lukuiloa!
*
Metsäpolun varrella (sumu sakenee)”Tällainen tämä nyt on”, Remus sanoi hiljaa ja katseli kotiaan, omaa pientä mökkiään. Maali oli rapistunut jo aikoja sitten, kivijalka lohkeili, ja piha oli täysin hoitamaton. Pitkän heinikon läpi kulki polku, joka alkoi ovelta ja johti metsään. Sirius katseli mökkiä seisoessaan Remuksen vierellä. Mökki oikeastaan näytti hyvinkin paljon
Remukselta, ja se oli surullista. Siitepölystä sumentuneet ikkunat olivat kuin harmaat raidat Remuksen hiuksissa, eikä se ollut oikein. Ei Remus ansainnut niistä kumpaakaan. Siriuksen muistama Remus oli ansainnut auringonpaisteen hunajaisissa silmissään ja kitaran kielistä tulleet painaumat sormiensa päissä, naurun joka hukkui kaupungin kohinaan.
”Mikset jäänyt minun asuntooni, kun minut vietiin Azkabaniin? Se oli maksettu jo kokonaan. Se oli mukavalla paikalla, muistatko sen pubin vastapäätä?” Sirius kysyi. Remus katsoi pitkään.
”Kysytkö tosissasi, että miksi en jäänyt? Ajattelehan nyt hetki. Luulin sinua petturiksi, en voinut jäädä sinne, missä... Siellä oli kaikki muistot.”
Sirius nyökkäsi ja työnsi kätensä kaapunsa taskuihin. Hän teki kenkänsä kärjellä kuviota multaiseen maahan.
”Kauanko olet täällä asunut?”
”Suunnilleen kahdeksan vuotta. Hetkeksi palasin vanhempieni luokse, sitten hetkeksi löysin itselleni pienen kaupunkiasunnon Manchesteristä. Sitten harhailin”, Remus kertoi hiljaa. ”Harhailin aika pahasti. Menetin sen kaupunkiasunnon, en maksanut vuokraa. Ei minua oikein kiinnostanut mikään silloin. Erään täydenkuun jälkeen heräsin tästä pihasta, ja jäin tänne. Eikä minua ole vieläkään kukaan tullut häätämään pois, joten tämä on nyt minun.”
Virne hiipi Siriuksen kasvoille.
”Katso nyt sinua, talonvaltaaja. Anarkisti”, hän sanoi huvittuneena, mutta vakavoitui sitten. ”Olisit voinut käyttää minun rahojani.”
”En olisi, Sirius. Niin kuin en voinut jäädä asuntoommekaan.”
Remus lähti kävelemään metsään, ja Sirius seurasi. Käki kukkui jossain, ja heinäsirkka siritti vaimeampana kuin oli ennen sirittänyt.
”Miten Harry voi?” Remus kysyi.
”Huonosti.”
Remus ei tiennyt, mitä muuta vastausta olisi voinut edes odottaa. Sirius oli kertonut kaiken ilmestyessään hänen ovelleen aamuhämärässä. Dumbledorelta oli tullut pöllö. Sirius oli itkenyt ja raivonnut, vihannut, potkaissut Remuksen tuolin jalan poikki ja katunut. Sirius oli luvannut korjata kaiken, ja Remus oli kuunnellut hiljaa.
”Olisipa tupakkaa”, Sirius huokaisi.
”Niin”, Remus vastasi ja toivoi samaa itse. Tupakka Siriuksen huulien välissä olisi ollut kotoisa, se olisi ollut kotoisampi kuin Remuksen mökki oli koskaan ollut. Se olisi ehkä voinut korjata jotain, ainakin hetkellisesti, siltä Remuksesta tuntui.
Maahan painautunut polku johti heidät aukiolle. Sirius jäi puiden suojaan ja katsoi ympärilleen.
”Ei täällä koskaan ketään ole”, Remus lupasi ja Sirius uskaltautui astua aukiolle polun mukana. Hän mietti, oliko Remus ainoa, jonka jalanjäljistä polku oli syntynyt. Oliko Remus löytänyt itselleen hylätyn mökin ja kävellyt sitten joka päivä samaa reittiä pitkin metsässä, tehnyt siitä itselleen rutiinin, kuunnellut käkien kukuntaa ja kerännyt kaapunsa helmoihin takiaisia ja punkkeja. Siriuksen kurkkuun nousi pala kun hän ajatteli asioita, joita ei tiennyt. Hän halusi tietää, mutta asioita oli niin paljon, että hän pelkäsi ajan loppuvan kesken taas, niin kuin se oli jo kerran loppunut.
”Tänään taitaa tulla sumua”, Remus totesi katsellessaan aukion reunoja, joissa jo näkyi hieman hopeista.
”Minä vihaan sumua”, Sirius vastasi ärtyneenä ja Remus ymmärsi. Joskus hänestä tuntui, että hänen päässään oli sumua, että se lankesi kaikkien muistojen ylle vähä vähältä. Siksi hän toivoi, että hänellä olisi ollut tupakkaa taskussaan, hän olisi voinut antaa yhden Siriukselle ja muistaa uudelleen, miltä Siriuksen suudelma maistui tuoreen tupakan jälkeen, koska enää hän ei sitä muistanut. Hän ei muistanut oliko Siriuksen lempikappale viidennellä luokalla Rebel Rebel vai 20th Century Boy, hän ei muistanut Jamesin pelinumeroa Rohkelikon huispausjoukkueessa, se saattoi olla yhdeksän tai saattoi olla kolme. Hän ei muistanut miltä Godrickin notkossa tuoksui. Lily oli kertonut hänelle mikä Harryn ensimmäinen sana oli, mutta hän ei muistanut sitäkään. Joten hän ymmärsi, miksi Sirius vihasi sumua.
”Millaista Manchesterissa oli?” Sirius kysyi yhtäkkiä ja herätti Remuksen ajatuksistaan. Remus katsoi Siriukseen ja Sirius näki, että Remus punnitsi vastaustaan.
”Munarikasta”, Remus sitten vastasi hitaasti, vakavana. Sirius ei voinut olla nauramatta, hän antoi mieluummin vallan huvittuneisuudelle kuin katkeruudelle. Remus katsoi Siriusta, kuunteli tämän haukahtelevaista naurua, joka sai hänen sisäelimensä yhä solmuun, ja odotti että se loppuisi.
”Yritin vain saada sinut pois systeemistäni”, hän sitten jatkoi. Sirius vakavoitui ja tajusi, että Remuksen lause saattoi olla rehellisintä mitä he olivat toisilleen sanoneet viiteentoista vuoteen. He olivat puhuneet ja jutelleet, Sirius oli kertonut kaiken tapahtuneen Remukselle, he olivat halanneet, pyytäneet anteeksi ja saaneet, mutta osan asioista he olivat jättäneet sanomatta, koska sellaiset sanat olivat liian painavia ja vaikeita.
”Saitko?” Sirius kysyi, eikä ollut varma mitä halusi kuulla vastaukseksi. Remus hymyili ja Sirius näki hymyrypyt Remuksen silmäkulmissa ja tajusi vasta nyt, kuinka syvät ja kiehtovat ne olivatkaan.
”En.”
Sirius hymyili helpottuneena, se oli vastaus jonka hän oli halunnut kuulla. Remus katseli Siriusta, jonka hymy oli yhä sama kuin oli ennenkin ollut. Siriuksen hiukset olivat pahasti takussa eivätkä muistuttaneet enää kuin väriltään sitä silkkistä hiukspehkoa, jota Remus oli joskus haistanut salaa Siriuksen jo nukahdettua, ja jota hän oli ensimmäisen kerran suudellut humalassa Tylyahon kadulla aamuauringon noustessa. Remus oli säikähtänyt suunnattomasti huomatessaan osoittaneensa moista hellyyttä ystävälleen, pelännyt ymmärtäisikö Sirius liikaa, mutta Sirius oli hymyillyt juuri niin kuin hymyili nytkin. Remus tuskin enää koskaan näkisi Tylyahoa auringonnousun aikaan, se oli painumassa jo sumun peittoon, ja hän tiesi tämänkin hetken painuvan sinne aivan pian. Hän ei ehkä enää vuoden päästä muistaisi käen kukuntaa tai varjoa Siriuksen nenän vieressä, mutta kuitenkin hänen vatsapohjaansa kutkutteli ja sillä hetkellä hänen päässään oli odottamaton ajatus hetkistä, jotka olivatkin vasta tulossa ja joihin sumu ei vielä yltänyt.
*
