Vuodenkierto, S, eläin & luontoaiheisia raapaleita, uutta 27.09.2019

[Unohtumaton]

Ikäraja: S
Genre: (Luonto)draama
A/N: Kirjoitin taannoin sudesta raapaleen ja sen jälkeen mieleen pärähti tämä idea. Tämä raapalesarja seuraa suomalaista elämänmenoa vuodenajasta toiseen pääasiassa eläinten silmin. Niiden mielenmaisemaa tohtii vain arvailla. Kerään ensimmäiseen viestiin kaikki osat enkä lupaa säännöllistä kirjoitustahtia. Kirjoittajalle nämä ovat nautiskelupätkiä ja mielenrauhaa. 
 

VUODENKIERTO

1. Kurjen askel
2. Ilveskissa naurahtaa
3. Laukkaa, laukkaa
4. Lokki maan, taivaan, veden
5. Hirven aika
6. Kaupunki
7. Revontulenvihreä
8. Hukka ulvoo joulun alla
9. Joutsenlaulu
10. Lennä ja viserrä
11. Kissan kevät
12. Kyy kivellään
13. Elokuu, kukat ja kimalainen
14. Pohjoisen puut

1. KURJEN ASKEL (150 sanaa)

Yö on ollut niin kylmä, että pellolla on usvaa. Mikään ei vielä viherrä, mutta sekään päivä ei ole kaukana. On vain maltettava. Hiiri vilahtaa pellon viertä eteenpäin aikailematta, vaikka seesteisen aamun rauha ei kieli vaarasta. Solakkajalkainen, nuori kurkinaaras astelee hiirestä välittämättä, sillä se on jo kylläinen. Tämä on sen kolmas kevät ja hiljan rusehtava päälaki on muuttumassa hiirenharmaaksi. Se ei kuitenkaan vielä pesi. Naaras tyytyy nokkimaan kosteaa maata, mutta joutuu pian väistymään kahden ahnaamman kurjen tieltä. Lauma on toistaiseksi iso, mutta vanhat pariskunnat ovat jo tekemässä lähtöä. Niiden edessä siintää jo toukokuu, ja silloin kevät ehtii vielä tervehtiä uusia poikasia ennen kuin kesä rientää kärpäsineen. Pari koirasta ääntelee kuin huumassa, mutta uhoaminen liikuttaa naarasta vain kauemmaksi. Pellolla on tilaa. Sen askel kantaa, ja usva hävittää linnun omaan valkeaansa. Kaukaa katsoen pellolla ei näy ketään, mutta niin on luonnon laita. Se kätkee kauneimpansa, mutta poistaa päiväksi verhon, ja kutsuu näkemään elämää.

[Lunatic]

Nautiskelupätkä todella! Tätä oli tosi mukavaa lukea ja raapalemitastaan huolimatta tämä imaisi kyllä aivan täysin mukaansa sellaiseen unenomaiseen, utuisen rauhalliseen fiilikseen. Kurjet on muutenkin aina ollut melkein mystisiä mun silmissä. Niitä näkee harvoin ja silloin kun näkee, ne näyttää aika majesteettisilta tepastellessaan pellolla yleensä justiinsa siihen usvaiseen aikaan.

Ihana kurkistus kurkimaailmaan Samaan aikaan todella taianomainen, mutta kuitenkin hyvin realistinen ja todentuntuinen.

[maigaro]

Olipas kiva pätkä, tykkäsin kovasti Tästä tuli hyvä ja seesteinen olo. Ja todella realistisesti kirjoitettu. Lisää ehdottomasti näitä

[Unohtumaton]

Lunatic: Hienoa, että nautiskelit! Raapalemitta on kuin tehty luontohetkille. Samanlaisia kokemuksia sitä itsekin toisinaan saa luonnosta, kun havahtuu hetkeen ja nauttii siitä mitä näkee. Kiitos kommentista!

maigaro: Kiitos! On kivaa olla välittämässä hyvää oloa eteenpäin. 

A/N: Ai että, vihdoinkin aurinkoa. Se ei tosin tämän raapaleen aikaan enää paista, mutta keväisellä teemalla jatketaan. Raapaleissa kohdatut eläimet saatetaan tavata jatkossakin tämän sarjan puitteissa. 


2. ILVESKISSA NAURAHTAA (150 sanaa)

Aurinko on jättänyt metsän taakseen jo tunteja sitten. Lintujen konsertointi on hiljennyt hämärän edetessä, ja kuusien alla kulkee polku, joka on neulasten peitossa. Ei kuulu rasahdustakaan, kun kevättä kehossaan tunteva naaras jolkottaa neulaspolkua pitkin eteenpäin ja pois pesältään. Sen nenässä on haju eikä sen silmiä haittaa alituiseen kasvava pimeä, vaan sen tassut taittavat matkaa ahnaasti. Syke kiihtyy ja yksittäiset oksat viiltävät karvapeitteeseen viirunsa ennen kuin tuuli ojentaa ne suoriksi. Ilves mouruaa. Se vastaa kutsuun. Uroksen haju on tuttu entuudestaan ja se on edelleen reviirinsä valtias. Se tietää naaraan olevan tulossa, mutta tuijottaa tätä niska tanassa, epäröi. Mouruääni on vaativa, ja yöhön vilahtaa kaksi kissapetoa juoksujalkaa, eikä naaras palaa sinä yönä takaisin pesälleen.

Teltassaan metsän laidassa nainen havahtuu rapinaan ja miettii, kenen lemmenleikit tänä yönä siivittävät hänen untaan. Keväinen metsä ei hiljene öisinkään. Jossain ilveskissa mouruaa, suorastaan naurahtaa, mutta nainen ei liikahdakaan. On hänen vuoronsa olla hiljaa, kun luonto luo jatkajaansa.

[Unohtumaton]

A/N: Kesä on orilaitumien aikaa!



3. LAUKKAA, LAUKKAA (150 sanaa)

Tanner tömisee, kun ori toisensa jälkeen säntää ikiomalla saarellaan. Kengättömät kaviot lennättävät maasta hiekkaa, kun joku kiljaisee, haastaa, ja näykkäisee kaulasta. Ohimennen ruohotukku jos toinenkin osuu suuhun, mutta sitten on taas syöksähdettävä eteenpäin. Liinaharjaisen oripojan takajalka nousee rivakasti eikä se karta kahnauksia. Ihmisten äänet hukkuvat pärskähdysten alle ja pian ne kaikkoavat kokonaan, sillä tämä on orien saari, ja ne opettavat nyt toisiaan. Aurinko kuivattaa hiestä märkää karvapeitettä, mutta sitä ennen moni ehtii piehtaroida itselleen mojovan kuorrutteen ruohosta ja hiekasta. Lopulta kovia potkuja antanut nuorukainen tyytyy asemaansa vanhemman, tummanruunikon rinnalla, ja puista alkaa jälleen kuulua linnunlaulua. Lauma laukkaa metsän laitaan ja ruoho lyhenee siellä nopeasti.
 
Ilta rauhoittaa lopulta linnutkin. Maassa makaa kaksi raudikkoa, joista toisen turpa naukkailee yhä ruohonkorsia. Sen kaveri vetää syvään henkeä ja pian ruohoon painautuu pää. Jalat ojentuvat suoriksi. Se nukkuu vielä kuin varsa. Kauempana laineet koskettelevat rantahiekkaa, ja häivyttävät kavionjäljet alleen. Huomenna ne ovat siinä jo uudestaan.

[Waulish]

Päädyin tämän kokoelman pariin, kun etsiskelin jotain eläinaiheista luettavaa ja kommentoitavaa Kaiken maailman kommentteja -haasteeseen. Ja luontotekstejä on aina mukavaa lukea, luonnossa kun on niin valtavan paljon ihasteltavaa ja ihmeteltävää!

Raapalemitta sopii näihin mielestäni erinomaisesti. Raapaleeseen mahtuu paljon kuvailua, mutta siinä on myös usein pitäydyttävä tietyissä, rajatuissa hetkissä, joten näiden lukemisesta ei tule minkäänlaista ähkyä. Runsastakin kuvailua jaksaa hyvin, kun on kyse tietyistä hetkistä ja tapahtumista, jotka lukijalle sen kautta maalaillaan. Ei tule sellaista tukahtunutta fiilistä. Näitä voi myös nautiskella kivan pieninä paloina yksi kerrallaan.

Pidän muutenkin kovasti näiden raapaleiden kuvailevasta otteesta. Hienon, elävän kuvailun kautta ympäristö ja tapahtumat on helposti kuviteltavissa ja nähtävissä, ja nämä raapaleet tarjoavatkin oivan mahdollisuuden luontofiilistelyyn. Kauniista kuvailusta tulee sellainen fiilis, että näissä raapaleissa luontoa ja sen ihmeitä arvostetaan, mikä on hienoa. Lisäksi minulle tulee sellainen fiilis, että sinä kirjoittajana tiedät paljon luonnosta, kun näissä on kivoja pieniä tiedonmurusia (esimerkiksi kurjen ikä ja hiljalleen harmaaksi muuttuva päälaki) ja sopivaa termistöä (esimerkiksi ruunikko ja raudikko, joita ihastelen vaikken melkein mitään hevosväreistä tiedäkään ). Näiden lukemisesta ei kuitenkaan tule minkäänlaista infoähkyä, vaan näissä tunnutaan menevän selvästi luonnon kauneus ja ihmeellisyys edellä eikä minkään faktakikkailun ehdoilla. Nämä ovat hyvällä tavalla vähän sellaisia luontodokkarimaisia pätkiä: tuntuu kuin lukijana pääsisi ihan aitiopaikalle seuraamaan eläinten elämää, kurkistamaan mitä ne tekevät ja millaisia ne ovat silloin kun ihminen ei ole läsnä.

Näillä on myös aivan ihanat nimet, oih! Ne ovat kauniita ja sopivat hyvin kullekin raapaleelle. Erityisesti pidän nimestä Ilveskissa naurahtaa. Pocahontasissako niin laulettiin? Jotenkin niin kaunis, runollinen ja kuvaava ilmaus. Ihana. Muistakin nimistä pidän kovin, ja niin pidän myös koko kokoelman nimestä. Vuodenkierto luo mielikuvan koko ajan elävästä luonnosta ja muuttuvista vuodenajoista.

Kiitos paljon näistä ihanista raapaleista, toivottavasti näitä tulee vielä paljon lisää! -Walle

[Unohtumaton]

Waulish: Luonto on aihe, jota jaksaisi kuvailla loputtomiin. Myönnettäköön, että oon joskus ipanaikäisenä ja vähän vanhempanakin lukenut kaikkea lintukirjoista heppakirjoihin, ja edelleen luontoaiheet on sydäntä lähellä, joten tämä raapalesarja lähtee kyllä pitkälti henkilökohtaisesta siteestä eläimiin ja luonnon kokemiseen.  Jos näiden lukija saa itsensä hetkeksi irrotettua täysin toiseen paikkaan ja hetkeen, niin jotain on tehty oikein. Kiitos ihanasta kommentistasi! <3



4. LOKKI MAAN, TAIVAAN, VEDEN (150 sanaa)

Vesi hipoo rantakivetystä kuin nuollen, vaan ei koskaan kunnon palaa saaden. Aurinko ei ennätä kuivattaa sen jättämiä jälkiä, sillä tuuli pitää pinnan liikkeessä ja pärskäyttää roiskeita lokin koiville. Lintu säpsähtää ja levittää siipensä vaistomaisesti pitkiksi viivoiksi sivuille, ja on jo ilmassa, kun seuraava roiske kostuttaa kiven uudelleen. Se kaartaa kierroksen ulapalla eikä pelkää vastatuulta, sillä naaras on vahva. Jos sitä katsoo maasta, näkee vain siluetin vasten aurinkoa. Ääni kantaa kauas. Kivetykselle on jäänyt yksittäinen höyhen, joka ajautuu veteen, ja nousee aallonharjalle. Lokki liitää vaivattomasti uutta paikkaa itselleen etsien, ja laskeutuu lopulta veteen. Pieneen poukamaan tuuli ei tuiverra niin rajusti.

Kalastajat lähtevät liikkeelle, kun aurinko on paistanut useamman tovin. Lokin ei tarvitse vielä kiirehtiä, sillä se kuulee kyllä, koska apajat ovat otolliset. Toistaiseksi se antaa veden kuljettaa itseään kuin höyhentä. Rannan puissa visertävät piskuiset poikaset. Poukamaan liihottaa nuorempia koiraita, ja äänet kaksinkertaistuvat. Ne nahistelevat, kilpailevat, ja saavat naaraan taas nousemaan siivilleen.

[Mikaela]

En voi sanoo ihan mitään saman tapasta koskaan aiemmin lukeneeni enkä minää erityisenä luontoihmisenä muutenkaa itseäni pidä, mut ei kyl yhtää harmita et tuli nimenomaa tää napattua muiden tekstien joukosta! Waulishin tavoin kiinnitin huomiota tohon että jo pelkästään raapaleiden listaus ihan ekassa viestissä lupaa hyvää ku nää on kaikki ihan hirveen nätisti ja jollain tavalla runollisesti nimetty. Pitää vissiin jäädä seurailee tätä ihan vaan noiden söpöjen nimien takia hahah.

Raapalepituus kyl sopii tällasiin tunnelmalla nautiskeleviin pätkiin todella hyvin. Oleellinen välittyy helposti mut näitä voi kuitenkin lukea useempiakin putkeen ilman et tuntuu et pitäis pitää mitään hengähdystaukoja. Kolmas raapale oli tähän mennessä kyl suosikki, sen kuvailu ja sanavalinnat jäi mieleen erityisen taitavina ja mukaansatempaavina.

kevät ehtii vielä tervehtiä uusia poikasia ennen kuin kesä rientää kärpäsineen

Yksinkertasuudessaan ihan hirveen kivasti ilmaistu!

Rannan puissa visertävät piskuiset poikaset.

Pakko lainata tää viel ihan vaan koska tykkään niin pirusti sun sanavalinnoista. "Piskuinen" sopii tähän jotenkin luvattoman hyvin ja multa pääsi automaattisesti hallitsematon awwwww tän kohalla.

Kuten sanoit ni tää on kyl ihanaa omasta hetkestä irrottautumista. Näiden pariin voi mielellään palata vielä myöhemminkin.

[Unohtumaton]

Mikaela: Kolmonen on oma suosikkini niin ikään, mikä on suoraa seurausta hevosteemasta ja siitä, että aihe on itselleni selvästi läheisin.  Hevosista saisi vaikka kuinka kauniita kuvauksia aikaiseksi! Kiva kuulla aina, että mihin lukijat näissä kiinnittävät huomiota. Ihana kommentti, kiitoksia!


5. HIRVEN AIKA (150 sanaa)

Ilta on loputon. Aurinko ei malta laskea, ja linnut konsertoivat näkymättömissä puiden lehtien seassa. Vain tyyni niitty liikkumattomine korsineen enteilee yötä. Sen aistii myös hirviemo, joka piileksii vasoineen vielä metsän laitamilla, mutta tähyilee jo eteenpäin. Pienempi vasa hapuilee vatsanalusta ja juo. Toinen on juuri kaatunut rasahduksen kera maahan, sillä honteloita koipia on vaikea hallita katkenneiden oksien seassa. Emo kuuntelee tarkkaan, mutta astuu kuin kuningatar saliinsa, kun se viimein tulee metsän kätköstä esiin. Sen jokainen askel niittää heinää edestään, ja vasat pompottelevat perässä äännähdysten saattelemina.

Huuhkaja lehahtaa latvastaan ilmaan. Se nappaa saaliinsa vain metrien päästä hirviemosta ja tämän vasoista. Emo ei pelästy, mutta se nostaa silti päänsä korkealle ja lopettaa syömisen hetkeksi. Saalistajien haju ei kantaudu nenään asti, kun tuulta ei ole. Vain valppaus pelastaa, jos on pelastaakseen. Vasoja kiusaavat hyttyset. On rapsutettava nenää vasten emoa. Lämpötila laskee asteen, toisenkin, ja niittyllä matka jatkuu. Jos hirviä onnistaa, ne matkaavat kolmisin huomennakin.

[Unohtumaton]

A/N: Luonto kohtaa kaupungin.


6. KAUPUNKI (200 sanaa)

Kaupungissa pimeä ei tule koskaan. Puiston laidalla katuvalot syttyvät yksi toisensa jälkeen ja rusakon silmä vilahtaa kiiluvana nurmen yllä. Sen on oltava valpas. Hampaat nyhtävät ruokaa kerran ja jatkavat, kunnes viidennen haukkaisun jälkeen ohitse kävelee vaappuva olento. Rusakko loikkaa, mutta ei pakene kauas. Nälkä ja lähistöllä odottava poikue pitävät sen aloillaan. Ohi kulkee toinenkin olento, ihminen sekin, ja rusakko maistaa jälleen ruohonkortta. Suu käy nopeaan, sillä sen kolme jälkeläistä odottavat niin ikään ravintoa. Läheisellä puistotiellä kolisee ja rämisee.

Tien laitaa hiipii jälleen yksi kaupungin eläinasukeista. Valkoinen hännänpää hipoo maata jokaisella askeleella ja turkki leiskuu punaista katuvalojen alla, kunnes tummenee taas hämärän osuuden tullen. Kaupungin yö on ketun valtakuntaa, ja sen koko olemus hehkuu elinvoimaa. Nyt siltä on kuitenkin päässyt karkuun jo yksi saalis, ja sen silmät lukkiutuvat uuteen kohteeseen puistoaukealla. Rusakko on rottaa rutkasti isompi ja ketun liikkeet hidastuvat, madaltuvat, kunnes se pääsee pensaan suojiin. Se ei uskalla hypätä, kun läheltä kävelee ihminen. Pensaan piikit eivät läpäise sen turkkia, joka on kesälläkin tuuhea. Jos oksakin narahtaa, ketun saalis on mennyt menojaan jo toistamiseen.

Valo paljastaa sen hyökkäyksen nopeasti. Rusakko säntää tielle ja pinkoo pakoon kuolemaa. Se ei ole kömpelö kompastelija, vaan solakka selviytyjä. Valot liikkuvat lähemmäs, kettu vinkaisee. Valtakunta hiljenee.

[maigaro]

Löysinpä takaisin näiden pariin Aivan ihania uusia pätkiä tullut. Itsekin tykkään tuosta kolmosesta, kerran katselin kun hevoset olivat ihan riemuissaan laitumelle päästessään. Pidän myös nelosesta, koska lintujen lentoa on kiva katsoa ja tuosta välittyi sellainen vapaus, joka lentämisastä varmasti syntyy.

[Unohtumaton]

maigaro: Kiva, että päädyit takaisin näiden pariin! Ihana aina lukea, että millaisia fiiliksiä ja ajatuksia nämä ovat herättäneet.


7. REVONTULENVIHREÄ (150 sanaa)

Syksyisin nainen lähtee vaeltamaan. Hän astelee neulasten peittämää polkua ja miettii, onko metsän karhuilla jo talven tuntu turkissaan, viekö linnun tie nyt pohjoisesta etelään, ja seisooko jossain poro tunturin rinteillä tummana pilkkuna keskellä väriloistoa. Sinne hän menee, kunhan ennättää. Tuntureille. Vaeltamaan, kunnes sielu on yhtä värikäs kuin syksyinen luonto. Nainen on sitä mieltä, että ei ole kauniimpaa punaista kuin riekonmarjan lehdet keskellä maaruskaa. Luonto maalaa taidettaan ja hän menee katsomaan.

Metsä jää taakse, kun aikansa tarpoo. Taivaan sineen piirtyy määränpää. Takamusta kiristää.

Hän astuu poron jättämiin jälkiin ja katselee keltaista, oranssia, ja tummanpunaista ympärillään. Todellisuudessa sanat eivät kerro tarpeeksi, sillä sävyt ovat lukemattomat eikä kielen rajallisuus tee oikeutta sille, mitä silmät näkevät. Karussa maassa luonto kasvattaa kauneimpiaan.
 
Eikä pimeys pelota, koska taivas on hetken revontulenvihreä ja loistaa. Hän haluaa valvoa loputtomiin ja olla hiljaa, sillä niin kuulee tunturisopulin. Sitten sekin hiljenee, ja nainen nukahtaa revontulten alle. Vaeltajan sydän on tyyni.

[Unohtumaton]

A/N: Julkaistu myös Finin joulukalenterissa.


8. HUKKA ULVOO JOULUN ALLA (300+ sanaa)

Metsämies ei voi uskoa, että hän näkee itse pirulaisen edessään. Ase on mukana tottumuksesta, sillä hän on suden ensimmäisestä vierailusta lähtien päättänyt, että se ei tule hänen tielleen menettämättä henkeään. Eihän se ole edes pantasusi. Hän on pannut merkille, että sen korvasta puuttuu palanen ja lapaluut sojottavat kuin vanhalla koiralla. Lähitienoon muutkin talot ovat raportoineet sen liikkeistä. Yksi pelkää lapsensa, toinen koiransa puolesta ja kolmas ei halua sutta lähellekään lampaitaan. Helpon ruuan perässäkö vanha susi kiertelee seutua?

Hän ei ole etsinyt sutta, mutta aatonaaton retki tutulla metsäpolulla on päättynyt odottamattomalla tavalla. Hetken hän on katsonut pilvetöntä taivasta, kääntänyt sitten katseensa eteenpäin ja nähnyt kiiluvan silmäparin hämärässä. Susi, täysin jähmettyneenä aloillaan, ei inahdakaan. Se ei taatusti seiso hänen näköpiirissään kuin hetken. Jos hän nyt tarttuu aseeseen, ehtiikö susi jo juosta pois? Kaksi vanhaa tuijottavat toisiaan, ja mies miettii, mitä susi näkee. Osaako se pelätä, niin kuin hän pelkää sutta? Sillä kyllä hän pelkää. Pelko pitää aloillaan ja tekee hartioista leveämmät, sillä ulospäin on näytettävä kuin selviytyisi mistä tahansa. Tekeekö susikin niin? Susi on kulkenut polkuaan ja ajautunut ihmisen maille. Se on vanha, se on laiha, se on... niin yksin. Ehkä se ei sitä haittaa. Mitä kauemmin hän katsoo eläintä silmiin, sen haluttomampi hän on ampumaan. Katse lumoaa, sillä susi ei pyydä anteeksi olemassaoloaan. Se vain tuijottaa. Tässä minä olen ja jatkan kohta matkaa, jos vain sallit.
 
Ja niin kääntyy aseen piippu ennen kuin se on ehtinyt edes nousta. Sudesta näkyy vain häntä ja lumipölly, mutta mies seisoo aloillaan vielä useamman minuutin. Tähti toisensa jälkeen syttyy ja vie aatonaattoa kohti jouluaattoa. Kotona häntä odotetaan. Hän ei kerro kohtaamisesta kenellekään. Joulurauhan nimissä ase on lukittu kaappiin ja kun ilta käy yöksi, mies asettuu vielä ikkunaan ja raottaa sitä vaimoaan herättämättä. Kuuleko hän etäällä, kuinka hukka ulvoo, vai kuvitteleeko hän kaiken? Liikkuuko se tiheän metsän lomassa kuin etsien kotia, vaikka koti on kaikkialla ympärillä? Talvi kasaa sen eteen kinoksia ja vie suden polut sinne, missä vanhan jalat kantavat paremmin eteenpäin. Toisinaan sen tie on ihmisten talloma ja kun susi astuu ihmisen jälkiä, herää ihmisessä peto. Vaan ei tänään. Hän lausuu rukouksen taivaisiin ja kohottaa katseen kuin susi sen ulvoessa kauneinta kuutamoaan.
 
Tässä minä olen ja jatkan vielä matkaa, jos Luoja vain sallit.

[Unohtumaton]

A/N: Ohhoh, tekstiä syntyi. Ja sehän vasta onkin ihanaa! <3


9. JOUTSENLAULU (150 sanaa)

Hempeä utu kutittelee järven tyyntä pintaa. Jos ohikulkija katsoo eikä kiirehdi ohi, hän näkee kaksi kaartuvaa kaulaa. Aamu on niin aikainen, että kaupungissa ei liiku vielä ketään, paitsi hän joka katsoo. Hiljan kaulojen ympärille hahmottuu joutsenten muoto, ja ne lipuvat eteenpäin ääneti. Toinen joutsenista ojentaa kaulaansa kuin kissa venytelläkseen ja sen kumppanin pää kallistuu tarkkailemaan tätä puuhaa. Ele on elegantti ja jää huomaamatta, jos ei katso. Järvi jäätyy aikanaan, mutta ensin se pitää yllään usvaa. Ehkä se on järven tapa pyytää lintuja lähtemään. Menkää jo, rakastavaiset!

Myös katsojan täytyy mennä. Mahtavatko joutsenet tuijottaa hänen peräänsä, kun hän astelee punaisenaan helottavan vaahterapuun alta ja rapistelee lehtiä kengillään? Vai katselevatko ne toisiaan, viivyttelevät vielä viimeiset viimatuulet, ja nousevat sitten siivilleen?

Hän on jo liian kaukana katsoakseen taakseen, kun korviin kantautuu järven pintaa rikkova siivenisku. Järvi on valmis talveen. Vasta kevät näyttää, jatkuuko sen rannoilla rakkaustarina, vai viekö talvi mennessään kaksi joutsenta - lopullisesti.     

[Unohtumaton]

10. LENNÄ JA VISERRÄ (100+)

Talitiainen pyrähtelee lumen peittämän suoalueen yllä. Se on matkalla takaisin kotiin oman kuusen oksalle, mutta sinne päästäkseen sen täytyy liitää ja kiitää kovempaa kuin ikinä. Pullea vatsa on täynnä kaksijalkaisilta kulkijoilta tippuneita murusia - niiden toivossa tiainen on aina valmis lentämään kotoa pois. Se ei ajattelee vaaroja, sillä kun lentää tarpeeksi lähellä kaksijalkaista, ei kukaan uskalla uhitella tintille. Kotiinpaluu on kokonaan toinen juttu. Toisinaan matkaa siivittää haukan varjo, mutta vielä useammin puuskittainen tuuli ja lumipyry. Silloin linnun pyrähdykset ovat raivoisia, kun sen pieni sydän pamppailee isojen luonnonvoimien keskellä.

Tänään tuuli on myötäinen. Valoa on enemmän kuin eilen. Vielä ei ole kevät, mutta kun lintu saapuu oksalleen, se ei malta olla enää hiljaa. Viserrys soi yhtä kauniisti kuin syksyllä ennen pimeää, ja tintti on iloinen.

[Unohtumaton]

11. KISSAN KEVÄT (100+)

Tassujen alla on vihertävää ruohoa. Siihen piirtyy kissan polku, kun se hölkkää eteenpäin karvat ruohikkoa viistäen. Pian jälkiä ei enää ole, sillä aurinko nostattaa ruohon takaisin pystyyn ja kutsuu kasvamaan. Talvella kaikki saattavat nähdä, mistä kissa on kulkenut, mutta nyt sen tiet ovat salaiset. On vain talo, josta se lähtee aamuisin, ja suuria peltoja, joiden koloista nousee päivän eväs.

Kissa nuuhkii ilmaa. Se haistaa kaukaa palanneet linnut ja lähestyvän saderintaman. Toisia ääniä se pysähtyy kuuntelemaan tarkemmin. Missä rapisee? Lehtevästä pensaasta pyrähtää yläilmoihin lintu. Kissan kääntyessä katsomaan se on jo kaukana saavuttamattomissa, ja kissa märähtää. Se päättää jäädä pensaan juurelle tarkkailemaan. Kun sadepisarat alkavat ropista, matkan on jatkuttava.

Talon terassilla se kiertyy kerälle kuluneen huovan päälle. Välillä se havahtuu kevyestä unestaan ja raottaa silmiään, mutta sade ei ole lakannut. Hännänpää heiluu. Talosta leijailee tuoksu, joka karistaa unen. Ei se ole myyrää, mutta apetta kuitenkin. Kissa luikahtaa sisälle ja unohtaa sateen.

Kun se viiksineen seuraavan kerran astuu talosta ulos, aurinko on jo kuivannut kaiken sateen kasteleman. Tassut viilettävät ruohikossa ja ilma on raikas. Kissa istahtaa pellon laitaan, ja niin kevätpäivä alkaa kääntyä iltaan. Kissan turkkia kutittelee tuuli, joka ei kylmää niin kuin talven pakkanen, vaan kutsuu juoksemaan nuoren pennun lailla pitkin aavaa ja avaraa maisemaa.

[hiddenben]

Luin nämä kolme viimeisintä tekstiä ja ihastuin! Todella kauniita raapaleita, joista suomalaisen luonnon kierto tulee kunniakkaasti esiin. Olet mielestäni osannut vangita eri vuodenaikojen tunnelman, lisännyt syksyn puolelle synkkyyttä ja kevään puolelle toivoa lisääntyvästä valosta. Erityisesti tästä pidin:

Järvi on valmis talveen. Vasta kevät näyttää, jatkuuko sen rannoilla rakkaustarina, vai viekö talvi mennessään kaksi joutsenta - lopullisesti.     

Olen tämän viimeisen vuoden ajan reagoinut vuodenaikojen vaihteluihin aivan uudella tavalla kuin ennen, huomannut pieniä yksityiskohtia ja muutoksia talven muuttuessa kevääksi ja kevään kesäksi. Oli hauskaa nähdä samanlaisia huomioita yksityiskohtiin näissä teksteissä, varsinkin tuossa Lennä ja viserrä -tekstissä.

Omilla vanhemmillani on kissa, joten tämä uusin oli hauska luettava, kun osasin jotenkin kuvitella heidän kissansa tämän tarinan pääosaan. Tosin tämä kissa tuntui olevan vähän vanhempi, vanhempien kissa on vielä melko innokas ja kaikkialle poukkoileva. Olen myös itse kirjoittanut tarinaa, jonka päähenkilönä on kissa, joten oli hauska nähdä, miten muut kirjoittavat kissan näkökulmasta! Kiitos näistä raapaleista 

[Unohtumaton]

hiddenben: Oon vuosien mittaan yhä enemmän inspiroitunut kaikesta, mitä ympäröivällä luonnolla on ollut tarjota. Ihanaa, jos se näistä välittyy myös muille! Ja eikö olekin hienoa huomata yksityiskohtia, kun sitä jotenkin elää vuodenajatkin ihan eri tavalla sen jälkeen. On jotenkin enemmän läsnä. Hah, kissat ovat parhaita ja kun niitä omissa nurkissakin juoksee, niin raapaleen kirjoittaminen kissamaisesta näkökulmasta oli suoranainen pakko. 

Kiitos! <3

[Unohtumaton]

A/N: Kosmik toivoi juhannustaiaksi käärmemäistä tekstiä, joten tämä pätkä sai inspiraatiota kyseisestä toiveesta. Hyvää kesää!

12. KYY KIVELLÄÄN (150+)

Aurinko kurkottaa tiensä metsän pohjakerrokseen asti. Varjoihin jäävät otukset, joille helle on kauhistus, mutta vanha naaraskyy ei ole yksi sellaisista otuksista. Se on tuntenut suomuissaan päivien lämpenemisen jo varhain keväällä, eikä aurinkoinen päivä jää koskaan käyttämättä. Sillä on kivi, jota puut eivät pääse varjostamaan, ja se luikertelee neulasten seassa kohti päämääräänsä. Alueen kivillä ei aina saa olla yksin ja naaras etenee varoen. Tänä vuonna se ei kanna poikasia eikä urosten seura miellytä sitä.
 
Naarasta onnistaa. Se nousee neulasten seasta kivikolle ja tietää tarkalleen, miten päästä ylimmälle kivelle. Kaikkialla on lämmintä, mutta vain ison kiven päällä tuntuu kuin aurinko olisi luotu yksin kyytä varten. Puut pitävät tuulen latvustossa ja varjelevat naarasta varpushaukalta, joka on muuttanut lähitienoon metsiin. Haukka ei ehkä ole sen akuutein uhka, mutta kevään poikasista moni ei enää syksyllä pääse palaamaan talvipesään.
 
Koko metsä uinuu paahtavassa kuumuudessa. Kukaan ei halua liikkua. Se sopii ylimmän kiven kuningattarelle. Onhan se vain rauhaisa kyy kivellään, joka voi huomenna olla jo jonkun toisen leposija.

[Kosmik]

Pahoittelen, että tulen vähän myöhässä kommentoimaan. Ollut kiireitä ja töitä tässä, mutta nyt on aikaa lukaista tämä ajatuksella läpi ja raapustaa pieni kommenttikin.

Tämä kyyteksti on niin herttainen. ♥ Aion kyllä lukaista nuo aikaisemmatkin raapaleet jossain vaiheessa läpi, sillä tämä kyyteksti kyllä teki vaikutuksen, vaikka raapale onkin. Hyvin olet saanut luotua tunnelmaa noinkin lyhyeen tarinaan ja sellainen ihana metsämaisema vaan maalautuu silmien eteen, ja sitten tuo kuumuus ja kaiken raukeus. Varsinkin nyt kun on ollut lämpöisiä kelejä, niin tää on juuri ajankohtainen teksti. Ja pystyn niin hyvin tämän varttuneen naaraskyyn kuvittelemaan mielessäni, miten se luikertelee kivelle lämmittelemään. :3 Tuo maininta poikasista ja uroskyistä oli hauska yksityiskohta ja myös maininta varpushaukasta. Että kyllä käärmeelläkin on saalistajansa ja että ne mielellään olisivat vain omissa oloissaan.

Kiitos tästä mukavasta pikku kesätekstistä! :3 Saatan palata rustaamaan lisää kommenttia, jahka saan luettua nuo muut tekstit läpi.