Ficin nimi: Hetken vain –Ja aina unissaan
Kirjoittaja: Captain Crystal
Genre: Romance (Angst?)
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione Granger/Draco Malfoy
Vastuunvapaus: Velhomaailma kuuluu Rowlingille, en saa tästä kirjoituksesta rahaa.
A/N: Tällainen teksti on viihtynyt pitkään pöytälaatikossa. Ehkäpä nyt olisi sopiva aika julkitoida tämäkin raapustus?
Hermione istuu ikkunasyvennyksessä ja naputtaa hermostuneesti kantapäällään seinää sen alapuolella. Hänellä on yllään koulupukunsa, lukuun ottamatta solmiota, joka yhä lojuu lattialla. Tytön hiukset ovat sekaisena pehkona ja hänen otsallaan vaeltaa kuriton kiehkura, mutta hän ei jaksa välittää.
Ulkona sumu on alkanut hälvetä. Valo lisääntyy hiljalleen, kun aurinko nousee ja alkaa valaa pilvenriekaleita oranssin ja purppuran sävyillä. Sää on oikeastaan kaunis.
Tytön katse kiertää huonetta. Siinä ei kuitenkaan ole paljon nähtävää. Se näyttää samalta, kuin muutkin makuusalit, mutta tässä huoneessa on vain yksi vuode, se, josta hän heräsi jo puoli tuntia sitten. Se, jossa poika yhä nukkuu.
Hermione kääntää katseensa pois. Miksi hän on yhä täällä? Hänen pitäisi lähteä. Se olisi järkevää. Mutta tänä aamuna hän ei ole oma, järkevä itsensä.
Hän tahtoo puhua pojan kanssa eilisillasta ja kaikesta muustakin. Mutta vielä enemmän hän haluaa vain katsella pojan levollista unta.
Niin tyttö antaa siihen itselleen luvan.
Pojan vaaleat hiukset ovat puolittain valahtaneet hänen kasvoilleen ja uni on pyyhkinyt kireyden hänen ilmeestään. Hänen piirteensä ovat herkät, kuin hän voisi aistia kaiken ympärillään jopa nukkuessaan.
Hermione hymyilee surullisesti ja pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan. Poika on kaunis, kuin valkea ruusu, mutta yhtä terävä. Tytön mieli tulvii muistoja edellisestä illasta.
Illalla oppituntien jälkeen Hermione istui kirjaston hämärässä nurkassa ja luki kynttilän valossa omaksi ilokseen tarinoita Tylypahkan alkuajoilta.
Yhtäkkiä hänen vieressään istui joku toinen. Tyttö jähmettyi pelästyneenä tuijottamaan auki olevaa sivua mitään näkemättä. Pitkään aikaan kumpikaan ei liikkunut tai sanonut mitään.
Lopulta poika avasi suunsa;
”Älä pelkää”, poika kuiskasi. Aivan kuin sen olisi pitänyt rauhoittaa…
”En satuta sinua. Tule kanssani”, poika jatkoi hitaasti ja lempeästi ja tarttui Hermionen käteen. Tyttö oli niin hämmentynyt, ettei edes vastustellut, vaan seurasi kiltisti poikaa Luihuisen oleskeluhuoneen edustalle.
Poika veti hänet syvennykseen ja suuteli häntä pehmeästi huulille. Tytön silmät levisivät. Hän huudahti vasten pojan suuta ja läimäytti häntä. Poika veti kätensä poskelleen, astui askeleen taemmas ja kallisti päätään. Hän näytti yllättyneeltä ja vähän oudoksuvalta, mutta ei ollut edes vihainen.
Hermione kompuroi seinustalle ja tuijotti järkyttyneenä poikaa.
”Mikä sinua vaivaa?” hän melkein huusi. Poika yritti tulla lähemmäs, mutta tyttö tönäisi hänet pois.
”Minä… Minusta sinä olet kaunis.” Hermionesta tuntui, kuin häntä olisi lyöty.
”Mitä!?”, hän änkytti.
Poika hymyili suloisesti ja kohautti olkiaan. Hän astui lähemmäs ja suuteli tyttöä painokkaasti monta kertaa puhuen suukkojen välillä;
”…kaunis… suloinen…ihana…” Hermione ei enää pistänyt vastaan. Hän nojautui seinään ja antoi pojan purkaa kummallista mielihaluaan.
Hetken kuluttua poika astui kauemmas. Hän tarttui tyttöä ranteesta ja katsoi tätä vakavana silmiin.
”Minä pidän sinusta”, poika sanoi;
”Ihan totta, en vain ymmärrä, miksi olet Potterin ja sen Weasleyn idiootin kanssa. Vaikka vanhempasi ovatkin jästejä… Ehkä sinusta olisi pitänyt tulla Luihuinen? Olet vain niin… Täydellinen. Minä haluan sinua.” Hermione tapitti poikaa hölmistyneenä. Jompikumpi heistä oli varmasti sekoamassa.
Tytöllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän antoi pojan ohjata itsensä Luihuisen oleskeluhuoneen läpi omaan makuusaliinsa. Siellä he riisuivat hitaasti toisensa, halailivat ja suutelivat lempeästi ja pitkään…
Hermione karistaa muistikuvat mielestään. Hän huomaa kyynelten virtaavan poskillaan.
Kukaan ei ollut koskaan aiemmin ollut niin lähellä häntä, ei henkisesti, eikä etenkään fyysisesti. Hän oli aina pitänyt poikaa julmana ja ylimielisenä, mutta viimeyönä hän oli päästänyt tytön lähelleen, vaikka ehkä tahtomattaan, ja se kosketti tytön sydäntä.
He eivät puhuneet. Sanoja ei tarvittu. He olivat kuin luodut toisilleen, kaikki tuntui niin selvältä ja oikealta, kun he pitelivät toisiaan.
Mutta niin ei ole. Hermione tietää sen. Hän ei tiedä, miksi poika teki sen, minkä teki, mutta hän ymmärtää, ettei se voi jatkua. Hän on jästisyntyinen, Rohkelikossa ja lisäksi Harryn ja ”Weasleyn idiootin” paras ystävä. Siis kerta kaikkiaan pojan mahdollisuuksien ulkopuolella.
Hermione ottaa paperiarkin ja kirjoittaa siihen kolme hyvin vaikealta tuntuvaa sanaa. Hän taittaa arkin ikkunalaudalle ja sitoo sen hiusnauhallaan. Sitten hän nappaa solmionsa lattialta ja lähtee hiljaa huoneesta.
Draco Malfoy nousee sängystä ja poimii paperin sormiinsa. Yksi ainoa kyynel vierähtää hänen silmäkulmastaan ja hän värähtää äänettömästi. Poika hillitsee halunsa juosta tytön perään. Lappu putoaa lattialle. ”Olen pahoillani, Draco.” Poika inhoaa itseään kaikesta, mitä on koskaan tehnyt väärin, mutta ei voi lakata ajattelemasta Hermionea. Tyttö on aivan liian hyvä hänelle.
”Olen pahoillani, Hermione”, poika kuiskaa ja puristaa nauhaa käsissään;
”Minä rakastan sinua.”
