Tämä kuulostaa hyvinkin sellaiselta elämältä, johon Dudley olisi ajan kanssa ajautunut.
Elämä rullaa justiinsa eikä melkein entisellä uomallaan ja siihen tyydytään hyvillä mielin. Olisi voinut olla hauska pikku lisä, jos Dudleyn arkeen olisi jotenkin limittynyt myös Harry, vaikka pienenä sivuviittauksena tai ajatuksena, mutta ehkä onkin ihan todenmukaista, että aidon Dursleyn tavoin Dudleykin koettaa vain karkottaa kaikki tuollaiset joutavanpäiväisyydet mielestään ja keskittyä omaan elämäänsä.
Pidin erityisesti siitä, miten Dudley muisteli nostalgiantäyteisesti nuoruusaikojaan Piersin kanssa; eiköhän heilläkin tosiaan ole mahtanut omat kommelluksensa olla.
Oikeinkirjoitusta tässä voisi vielä hieman tarkistella, mutta kokonaisuutena tämä oli miellyttävä pikku katsaus Dudleyn harvemmin ficeissä kuvattuun kotiarkeen. Siksi pidin siitä!