Nimi: Painajaisen jälkeen
Kirjoittaja: dzinni
Genre: romance/drama
Paritukset: Severus/Lily
Ikäraja: K-11
Beta: ei ole
Summary: Tarina sijoittuu Severuksen ja Lilyn kouluaikaan. Muistanette kaikki inhottavan tempauksen, jolla James ja kumppanit päättivät tarinan sankaria nöyryyttää. No, tämä ficci kertoo siitä, tai pikemminkin ehkä siitä, mitä tapahtui sen jälkeen.
A/N: Tämä tarinanpätkä on ollut koneellani jo pidemmän aikaa, mutta ajattelin nyt viimeinkin postata sen tänne teidän muidenkin iloksi. Kommentteja on ilo lukea!
Painajaisen jälkeen
Kun James pudotti hänet takaisin maahan, Severus ryntäsi housujaan kiskoen kohti Kiellettyä metsää. Hän kompastui polkua peittäviin puunjuuriin ja lensi maahan pitkin pituuttaan, mutta kompuroi saman tien pystyyn ja jatkoi matkaansa. Hän kuuli jonkun huutavan nimeään, mutta se sai hänet vain lisäämään vauhtia. Hän ei halunnut kohdata ketään eikä hänellä ollut aikomustakaan pysähtyä. Mitä hänen kohtalonsa sitäpaitsi ketään kiinnosti, Severus ajatteli katkerasti. Hän nyyhkäisi hiljaa itsekseen ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Lopulta hänen oli pakko hidastaa vauhtia kun hänen kylkeensä alkoi pistää, joten hän jatkoi matkaa kävellen. Sillä ei ollut väliä minne hän oli menossa, kunhan se oli toiseen suuntaan kuin Tylypahka. Hän kostaisi kaiken Potterille aivan varmasti, jonakin päivänä. Kaiken sen vuosien kiusanteon ja nöyryytyksen, mitä Potterilla oli kavereineen ollut hänelle tarjota. Mutta juuri nyt koko koulu kuitenkin nauroi hänelle eikä hän aikonut palata sinne enää koskaan takaisin.
Severus istui väsyneenä polun varressa olevalle kivelle. Hänellä ei ollut taikasauvaa – Severus huomasi sen juuri – mikä oli ongelma Kielletyssä metsässä kulkemisen kannalta. Toisaalta, mitä vaihtoehtoja hänellä oli? Palata Tylypahkaan kuuntelemaan toisten pilkantekoa vai etsiä itse kohtalonsa jostakin muualta? Hän nojasi uupuneena puunrunkoon ja sulki silmänsä hetkeksi. Tuskin Kielletyllä metsällä ainakaan pahempaa oli tarjota kuin James Potter ystävineen.
Severuksen silmät räpsähtivät auki kun hän kuuli oksan rasahduksen.
”Kalkaros!” hän kuuli jonkun huutavan, ”Severus!”
Ääni kuulosti Lily Evansilta, mutta eihän se hän voinut olla, paitsi jos he lähtivät hänen peräänsä. Severus tunsi sydämensä alkavan hakata kiivaammin ja hän nousi hitaasti kiveltä ylös. Hän astui pois polulta ja katosi puiden siimekseen.
Lily kulki yksin polkua pitkin ja katseli huolestuneena ympärilleen. Helpotuksekseen hän näki Severuksen katoavan lähellä kasvavien puiden taakse.
”Severus!” Lily kiljaisi, ”älä mene niin nopeasti, minä haluan puhua sinun kanssasi!” Hän ryntäsi juosten Severuksen perään ja näki tämän vilkaisevan taakseen. Severus näytti epäröivän ikään kuin olisi etsinyt katseellaan muita, Lilyn takana mahdollisesti liikkuvia henkilöitä, mutta koska sellaisia ei näkynyt, kääntyi sitten pois päin ja jatkoi matkaansa kävellen.
”Odota nyt, Merlinin tähden!” Lily huusi, ”minä en jaksa enää juosta!”
Severus kääntyi ja tuijotti tyttöä kylmästi.
”Mitä sinä minusta haluat? Tulitko sinä viimeistelemään Potterin viimeisimmän nöyryytyksen? Älä turhaan vaivaudu. Te ette näe minua siellä enää.”
”Miten niin emme näe? Severus...” tyttö sanoi vetoavalla äänellä, ”pysähdy nyt hetkeksi niin jutellaan.”
Severus naurahti kolkosti, kääntyi ja katseli arvioiden edessään jököttävää suurehkoa kalliota. Se hänen täytyisi varmaankin kiertää... Kummalta puolelta ohitus mahtaisi sujua helpommin, tiheän pusikon läpi oikealta vaiko vielä tiheämmän pusikon läpi vasemmalta? Severus valitsi oikean ja lähti kulkemaan määrätietoisen näköisesti eteenpäin.
”Minne sinä oikein menet?” Lily kysyi ja ryntäsi hänen peräänsä. ”Merlinin nimeen, jos sinä et nyt pysähdy niin minä joudun pakottamaan sinut!” Severus kääntyi ja näki Lilyn osoittavan itseään taikasauvalla.
”Potterin opit ovat näköjään menneet perille”, Severus sanoi eikä voinut estää pelkoa kouraisemasta vatsaansa. Hänen olisi pitänyt tietää, ettei Lily liiku missään ilman armaan poikaystävänsä seuraa. Kaikkein viimeksi Kielletyssä metsässä.
”Anteeksi”, Lily sanoi ja punastui hiukan, ”minä... minä halusin vain puhua.” Lily liikautti sauvaansa epävarmasti ja laittoi sen sitten taskuunsa.
”Oikeasti. Eikä täällä ole ketään muita”, tyttö jatkoi ja kaivoi edelleen taskuaan. ”Minä toin sinun taikasauvasi. Tässä.” Lily käveli lähemmäs ja ojensi taikasauvan Severukselle, joka otti sen vastaan kulmiaan kohottaen.
”Tämänkö vuoksi sinä ravasit minun perässäni pitkin metsiä?” Severus kysyi pilkallinen sävy äänessään. ”Ei olisi tarvinnut.” Hän laittoi sauvan taskuunsa ja kääntyi kuin aikoen jatkaa matkaansa kohti tiiviin näköistä pensaikkoa.
”Merlinin tähden, että sinä osaat olla jääräpäinen! Pahempi kuin James!” tyttö kiljaisi ja tarttui häntä tiukasti käsivarresta. ”Istu!” Tyttö tyrkkäsi hänet kohti sammaleista puunrunkoa, joka makasi kivien päälle kaatuneena tarjoten sopivan näköisen penkin. Severus mulkoili tyttöä synkästi, mutta koska hänen ilmeisesti oli kuunneltava mitä tällä oli sanottavana, istuutui rungolle. Voisiko Potterille kostaa tappamalla tämän tyttöystävän? Se oli tietysti yksi vaihtoehto...
Lily vastasi Severuksen katseeseen haastavasti. Poika oli vieläkin hankalampi kuin hän oli luullut, mutta hän ei voinut enää perääntyä.
”Ensinnäkin, mitä sinä tarkoitit sillä, että me emme näe sinua enää?” Lily kysyi ja tuijotti poikaa tiukasti silmiin. Tämä väisti hänen katsettaan ja kohautti olkapäitään. ”Minne sinä olet matkalla?”
”Mitä väliä sillä on?” Severus vastasi ja käänsi katseensa takaisin tyttöön. ”Eipä se ole ennenkään sinua kiinnostanut.”
”Nyt kiinnostaa”, Lily sanoi, ”varsinkin sen jälkeen mitä äsken tapahtui...” Severus laski katseensa ja liikahti vaivautuneena.
”Minä tiedän, että James osaa olla joskus... hankala. Merlinin tähden, minä olen ollut teidän kanssanne samalla luokalla alusta lähtien. Minä en tiedä, miksi hän inhoaa sinua niin paljon; ehkä hän vain tarvitsee jonkun, johon purkaa pahaa oloaan”, tyttö jatkoi, mutta näki edessään istuvan pojan kuuntelevan sanojaan pilkallinen hymy huulillaan.
”Mitä sinä haluat minun sanovan? Älä kerjää minulta sympatiaa Potterille, sitä ei tipu”, poika sähähti ja nousi ylös rungolta.
”Istu!” Lily vastasi kiihkeästi, ”minä en ole lopettanut vielä! Minä en kerjää sinulta sympatiaa Jamesille, en kai minä niin tyhmä ole! Minä halusin vain sanoa, että... että minä olen pahoillani tästä kaikesta. Että James osaa olla harvinaisen typerä kun sille päälle sattuu, mutta että minun mielestäni hän on väärässä.”
Lily vaikeni nähdessään Severuksen tuijottavan häntä mustat silmät vihasta leiskuen.
”Mitä väliä sillä on mitä sinä ajattelet”, poika sähähti. ”Minä en piittaa kuraveristen ajatuksista.”
Lily veti henkeä ja yritti hillitä sisällään nousevan raivon. Mitä hän oikein oli kuvitellut tapahtuvan? Eikö poika käyttäytynyt juuri sillä tavalla kuin sopi odottaakin?
”Asia on nyt niin, ja minä aion saada tämän sanottua, niin että ole kiltti äläkä keskeytä minua enää”, Lily vastasi jatkaen urhoollisesti eteenpäin, ”että kaikkien luonnonlakien vastaisesti minä olen rakastunut sinuun. Siinä! Naura pois! Merlin nähköön, minä sitä ainakin olen nauranut!”
Lily käännähti kannoillaan ja lähti pitkä tukka heiluen takaisin polkua kohti. Severus tuijotti hänen peräänsä tyrmistyneenä. Tämän on pakko olla jotakin pilaa, hän ajatteli. Potterin ja hänen tyttöystävänsä viimeisin juoni.
”Luuletko sinä minun uskovan sinua?” hän karjui tytön perään. ”Eikä se polku siellä päin ole, sinä menet väärään suuntaan!”
Lily kuuli Severuksen huudon, mutta jatkoi matkaansa itsepintaisesti eteenpäin. Hänellä ei ollut aikomustakaan paljastaa pojalle, ettei tiennyt minne oli menossa.
”Evans! Kuuletko sinä!” Severus huusi, mutta kohautti sitten olkapäitään ajatellen, että hänelle oli yhdentekevää löytäisikö tyttö koskaan takaisin koululle vai eksyisikö ikuisiksi ajoiksi Kielletyn metsän syövereihin. Hän kääntyi tiheän näköistä pensaikkoa kohti taikasauva kädessään aikoen raivata sen avulla itselleen pusikon läpi johtavan reitin. Samantekevää, mitä kallion toisella puolella oli, tästä hän aikoi joka tapauksessa mennä.
”Uskomatonta,” poika kuuli Lilyn äänen sanovan takaansa. ”Sinä olet kyllä mahdoton jääräpää. Minne ihmeeseen sinä olet menossa, jos sinun on pakko mennä tuosta? Eikö meidän pitäisi sitä paitsi palata jo takaisin Tylypahkaan?”
”Sen kun palaat”, Severus murahti. ”Kukaan ei ole pyytänyt sinua jäämään tänne minun kanssani.”
Lily tuijotti pojan selkää kiukustuneena ja vajosi istumaan samalle puunrungolle, millä Severus oli istunut. ”Minä en palaa ilman sinua”, Lily sanoi ja näki pojan vilkaisevan itseään umpimielisen näköinen ilme kasvoillaan.
”Toivottavasti heitit hyvästit Potterille ja kaikelle muullekin koska minä en aio palata takaisin”, Severus vastasi irvistäen samalla pahanenteisesti.
”Älä ole hullu. Tottakai palaat”, Lily sanoi ja katsoi poikaa huolestuneena. Kuinka hän pystyisi puhumaan Severuksen ympäri ja saisi hänet palaamaan mukanaan Tylypahkaan? Helppoa se ei ainakaan olisi! Lily pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan ja tunsi samalla ensimmäisten sadepisaroiden putoavan kädelleen. Hienoa! Tämä tuli kuin tilauksesta, Lily ajatteli ja katsoi edessään seisovaa poikaa haastavasti.
Severus tunsi pientä epävarmuutta itsestään kaatosateen alkaessa. Hän kääntyi katsomaan kalliota nähdäkseen, tarjosiko se minkäänlaista sateensuojaa edes vähäksi aikaa. Hän näki pienen kallionkielekkeen, jonka alapuoli näytti siltä, että se saattaisi pysyä kuivana. Severus siirtyi sen luokse ja kuuli Lilyn tulevan perässään.
”Eikö sinun pitänyt palata Tylypahkaan?” Severus kysyi kun tyttö asettui istumaan hänen viereensä. Hänen hiuksensa olivat liimaantuneet hänen otsaansa ja tyttö näytti siltä kuin hänen olisi kylmä.
”Ihan kohta”, Lily vastasi kietoen märkää viittaansa tiukemmin ympärilleen.
Severus nojasi päätään kallioon ja sulki silmänsä. Vettä satoi harmaana muurina ja näytti siltä, että se ei päättyisi vielä pitkään aikaan. Mahtavaa! Jumissa ties missä yhdessä Potterin tyttöystävän kanssa, Severus ajatteli. Mitä ihmettä tyttö hänestä oikein halusi? Ja mitä se rakkaushöpinä oikein oli olevinaan, ei kai tyttö oikeasti kuvitellut hänen uskovan sitä!
Severus havahtui hereille tajutessaan, että Lily oli nukahtanut ja laski päänsä hänen olkaansa vasten. Severuksen teki mieli työntää tyttö kovakouraisesti syrjään, mutta koska ei halunnut tämän heräävään ja alkavan taas jankuttaa Tylypahkasta, päätti antaa tytön olla. Eikä se kokonaan vastenmieliseltä tuntunut, se Severuksen oli pakko myöntää. Jos kyseessä ei olisi ollut Potterin tyttöystävä... tai ehkä juuri siitä syystä hänen pitäisi käyttää tyttöä hyväkseen! Severus nautiskeli hetken aikaa ajatuksella, miltä Potterin naama näyttäisi, kun hän saisi tietää.
Lilyn pää nuokahti ja hän havahtui hereille. Sade oli loppunut ja puiden lehdiltä tippui pisaroita. ”Severus”, Lily sanoi hiljaa ja työntyi kauemmas. ”Anteeksi, minä...”
”Ei se mitään”, Severus vastasi ja veti tytön lähemmäs. Hän siveli kädellään tytön punaisia hiuksia ja kumartui sitten suutelemaan tätä suulle. Severus tunsi tytön huulien raottuvan ja vastaavan suudelmaan varovasti. Severus painoi tytön maahan ja suuteli tätä rajusti. Hän halusi olla kova ja saada tytön sekä pelkäämään että haluamaan itseään, mutta tiesi samalla, ettei tulisi viemään hommaa loppuun. Hän halusi vahingoittaa Potteria eikä tämän tyttöystävää. Lily tuoksui hyvältä ja Severus suuteli häntä hieman hellemmin ennen kuin vetäytyi irti tytöstä.
”Tule, palataan takaisin Tylypahkaan”, hän sanoi ja veti tytön jaloilleen lähtien sitten kävelemään polkua kohti.
A/N: Yhym, mitä sanotte?
