Nimi: Törmäyksiä
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Genre: drama, angst
Hahmot/Paritus: Draco/Tonks
Vastuunvapautus: tarina on minun, hahmot ja paikat eivät. Tuhlaan aikaani saamatta korvausta.
A/N: No niin. Saate kiittää (tai syyttää) tämän synnystä SparklingAngelia joka antoi minulle raren het parituksen, ja potki tämän julkaisemisessa. En ole ennen kirjoittanut Dracosta (sen varmaan huomaa) ja muutenkin tämä tuntuu hieman epärealistelta ja irtonaiselta. Parhaani olen yrittänyt. Haasteisiin Het10 ja Rare10.
Draco Malfoy tuijotti pylvässänkynsä verhoja. Muu makuusali oli jo vaipunut uneen, mistä todisti ainakin Goylen ärsyttävä kuorsaus, jota hänen oli pitänyt vuosien varrella sietää enemmän kuin oli terveellistä. Se ei tosin ollut ainoa syy, joka piti hänet hereillä, vaan poika yritti miettiä ankarasti.
Hän oli varmasti nähnyt sen naisen ennenkin.
Hän oli juuri poistunut tarvehuoneesta ja oli etenemässä alaspäin kohti tyrmiä, kun noita ilmestyi kulman takaa. He olivat törmänneet, nainen oli pahoitellut surumielisen näköisenä ja jatkanut matkaa. Draco oli jäänyt seisomaan paikoilleen kuin kangistuneena.
Ne silmät… Draco äännähti turhautuneesti ja käänsi kylkeä, tuijottaen ilkeästi seinää. Se ei kertonut vastausta häntä piinaavaan kysymykseen. Hän kertasi vielä. Hailakan harmaa tukka, sydämen muotoiset kasvot. Silmät… Oivallus jysähti hänen tajuntaansa. Ne eivät olleet sinänsä tutut, mutta pohjalta kuulsi jotain tuttua. Jotain Mustaa.
Nymfadora Tonks, Andromedan tytär. Hänen puoliverinen serkkunsa, josta äiti oli tarkoin vaiennut. Draco muisti, miten hän oli pienenä yrittänyt kysellä kaikenlaista vanhemmiltaan, lähinnä äidiltään. Kyselyt eivät olleet usein langenneet kovin otolliseen maaperään, joten hän oli lopettanut vähitellen. Oli tietysti oikeita kysymyksiä, esimerkiksi Lestrangien puhtaat sukulinjat. sitten oli vääriä kysymyksiä, kuten äidin suvun tietyt henkilöt. Kuten hänen toinen isosiskonsa perheineen.
Hän muisti nähneensä serkkunsa kerran aikaisemmin, sattumalta Viistokujalla. Kun äiti oli havainnut heidät, hän oli nykäissyt seitsenvuotiaan Dracon mukaansa lähimpään kauppaan. Seuraavat puolituntia, kenties hieman enemmänkin, he tutkivat erilaisia musteita, sulkakyniä ja pergamentteja. Se oli pienelle pojalle ikuisuus.
Draco hymähti tyytyväisesti. Ei hänen ollutkaan tarpeen muistaa verenpetturisukulaisiaan tai heidän puoliverisiä penskojaan. Tämä maa puhdistettaisiin vielä heidän kaltaisistaan, niin hänelle oli hoettu pienestä asti.
Ja nyt hän itse oli osa sitä.
Poika värähti tahtomattaan. Hän vastusti halua nostaa pyjaman hihaa noin viisitoista sekuntia. Sormet hipaisivat rannetta tarttuessaan varovasti liukkaaseen kankaaseen, hitaasti hän hivutti piirron näkyviin. Se tuntui heräävään eloon hänen katseestaan, liikahteli rauhattomasti ja sihisi ääneti. Hän kiskaisi hihan nopeasti takaisin ja hautasi käden vielä peitonkin alle. Voi miten ylpeä hän olikaan ollut, hieman jännittynyt, mutta ylpeä. Aina niin hiton ylpeä Malfoy.
Ja olihan hän vieläkin, niin hän vakuutteli itselleen. Hän oli valinnut puolensa, tai oikeammin se hänet. Mutta hän seisoi jo rintamalinjan pimeämmällä, vaativallakin puolella. Malfoy ei pelkää haasteita. Hänkin oli vain hieman enemmän jännittynyt, siinä kaikki. Se oli normaalia ja menisi ohi. Kukaan ei voisi kutsua häntä pelkuriksi.
*
Viikkojen kuluessa olo ei suinkaan helpottunut. Hiljalleen kuukaudetkin vaihtuivat, hän oli epäonnistunut hätäillessään jo liian monta kertaa. Mestari oli tyytymätön, kärsimätön. Hän korjasi kaappia tuskaillen, tummat varjot silmiensä alla. Jotkut katsoivat häntä pidempään, mutta hän pyrki pitämään päänsä pystyssä. Pyhä Potter oli tietysti tunkemassa nokkaansa jälleen kerran asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Poika-jolla-on-tuuria kävi todella rasittavaksi, yritti seurailla häntä ja vakoilla hänen tekemisiään. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan, millaista Dracon elämä oli nykyään.
Hänellä ei ollut tuuria. Hän onnistui törmäämään Tonksiin vielä uudestaankin, tällä kertaa astuessaan ulos tarvehuoneesta. Nainen oli onneksi niin syventynyt ajatuksiinsa, ettei ilmeisesti tajunnut hänen ilmestyneen päistikkaa tämän eteen. Sillä kertaa hän tömähti kipeästi maahan asti, koulukirjat levisivät pitkin käytävää ja hiuksetkin menivät sotkuun. Hän ei ollut edistynyt yhtään koko viikolla, univelkaa oli aivan liikaa ja kaikki tuntui menevän päin helvettiä – ja sitten hänet vielä tönäistiin lattialle! Noita seisoi siinä ilmeisesti miettien mitä juuri tapahtui, ja Dracolle totta totisesti riitti.
”Mitä hittoa sinä oikein törmäilet siinä! Sinä melkein kaadoit minut silloin aikaisemminkin, muistatko! Minua ei tönitä, tajuatko! Helvetti, mitä oikein tuijotat siinä!”
Nainen seisoi järkyttyneesti paikoillaan. ”Anteeksi, mi-”
”Saakelin puoliverinen jästinhalaaja, minä en jaksa tulla tyrkityksi! Elämä on muutenkin täyttä paskaa! Saatana!” Draco kiljui.
Hän oli aivan liian väsynyt, niin hän selitti. Ei hän muuten olisi kiljunut kuin tyttö, ei sanonut mitään henkilökohtaista. Eikä takuulla olisi alkanut pillittää kuin kakara, hän oli puhdasverinen, luihuinen, Malfoy. Jos kuuluit yhteenkään noista ryhmistä, et itkenyt. Ja hän oli vielä kuolonsyöjäkin, hitto vie! Ja hän valitti lattialla, hiukset sekaisin ja naisen edessä.
Tonks katsoi häntä edelleen järkyttyneenä, sopersi hiljaa ja silmät suurina.
”Anteeksi, en minä tarkoittanut… Sori… Olen pa- pahoillani, e-en minä… ”
Sitten, yllättäen, hänkin romahti. Putosi polvilleen käytävälle Dracon eteen ja alkoi itkeä. Raastavat nyyhkäykset ravistivat hänen ruumistaan, kumpusivat jostain syvältä ja purkautuivat terävinä ilmaan. Harmaat hiukset kasvoivat pituutta, juovittuivat tummansinisellä ja violetilla. Mutta se ei saanut häntä näyttämään yhtään pirteämmältä. Draco yllättyi tästä niin, että melkein lakkasi itkemästä. Mutta hän oli jo päästänyt vyöryn valloilleen, eikä sitä enää voinut pidätellä.
Se oli omituinen näky; kaksi toisilleen tuntematonta serkusta itkemässä hämärällä käytävällä, koulukirjojen ja pergamenttien sekasotkussa. Sitä jatkui jonkin aikaa, ennen kuin Norriska ilmestyi ja naukaisi äänekkäästi. Molemmat jähmettyivät hetkeksi, vaikka sitä olisi toki pitänyt osata odottaa. Draco pomppasi ensin ylös, alkoi paniikin omaisesti haalia omaisuuttaan lattialta. Voron askelten kaiku erottui jo, kun poika syöksähti tarvehuoneen ovesta kiskaisten selittämättömästä syystä noidankin mukanaan. Ovi sulautui seinään juuri kun vahtimestari puuskutti kulman takaa esiin.
”Mitä sinä näit, misuseni? Oliko luvattomia kulkijoita, hä? Minne ne menivät, minne?”
Norriska maukui äänekkäästi, mutta koska Voro ei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, parivaljakko joutui lähtemään eteenpäin. Draco kuunteli loittonevaa laahustusta sydän jyskyttäen. Paikka, jonne ovi oli avautunut muistutti ahdasta komeroa. Painaessaan korvaansa ovea vasten hän pystyi tuntemaan naisen yhä vapisevan hengityksen niskassaan ja pehmeät rinnat oikeaa olkapäätään vasten. Itseasiassa tilaa oli todella vähän. Helakka puna nousi kohisten hänen poskilleen, eikä hän alkuunkaan käsittänyt, miksi oli vetänyt naisen mukanaan. Ihan hyvin hän olisi voinut jäädä käytävälle Voron ihmeteltäväksi. Mutta toisaalta tämä olisi voinut paljastaa hänet, sitä hän oli varmasti ajatellut.
Silloin alkoi tosin käydä hyvin vaikeaksi ajatella yhtään mitään Merlin, nainen oli lähellä. Draco aikoi juuri siirtyä ja katkaista kiusallisen tilanteen, kun ääniä kuului lisää.
”Oletko varma tästä, Argus?”
Voi luoja, McGarmiva.
”Voi kyllä, varmasti professori! Täällä oli oppilaita poissa vuoteesta, oppilaita käytävillä!”
Jostain selittämättömästä syystä sana ”vuode” sai Dracon punastumaan entistä enemmän. Nymfadora hengitti kevyesti, hiljaa, Dracon niskahiukset liikahtelivat kutittaen. Hän värähti, mikä ei tosiaan ollut hyvä juttu.
”Minä en näe oppilaita, Argus hyvä.”
”He katosivat, mutta minä löysin tällaisen lapun!”
Rahinaa.
”Tämä vaikuttaa muodonmuutosten esseeltä, annoin tällaisen tehtäväksi kuudesluokkalaisille. Ei tosin erityisen kehuttava sellainen, ja vielä keskenkin”, McGarmiva sanoi tyynesti.
Dracon hengitys katkeili. Häneltä oli jäänyt yksi pergamentti! Onneksi siinä ei ollut nimeä.
”Niin! Siinä on todiste! Kuudesluokkalaisia hiippailee käytävillä, suorittamassa ties mitä irstaita rit-”
”Argus.”
Dracon alavatsassa tykytti uhkaavasti. Kevyesti, mutta uhkaavasti.
”Anteeksi, professori.”
”Minusta tämä ei ole mikään todiste. joku on voinut pudottaa sen jo aiemmin tänne, ehkä mennessään ennustustunnille.”
”Mutta -,”
”Anna olla, Argus”, McGarmiva sanoi napakasti ja lähti poispäin. Vahtimestarin askeleet tuntuivat seuraavan häntä.
Nymfadora - siis Tonks, missä vaiheessa Draco oli alkanut ajatella tästä etunimellä – puhalsi hiljaa ilmat ulos keuhkoistaan. Draco yritti saada ajatuksensa kasaan, siinä liiemmin onnistumatta.
”He taisivat oikeasti lähteä.”
”Niin”, Draco nielaisi, ”jos vain voisin… oven kahva taisi jäädä selkäsi taakse…”
”Ai, hmm, odota vähän. Jos me…”, nainen mutisi kiemurrellen. Se ei lainkaan helpottanut Dracon oloa.
Lopulta he onnistuivat jumittumaan jotenkin kummallisesti vastakkain, niin että Draco oli vinosti Nymf-, siis Tonksin, vastapäätä, kiilautuneena naisen ja seinän väliin. Tila tuntui käyvän sitä ahtaammaksi mitä enemmän he liikkuivat, ja kumpikaan yltänyt kahvaan.
”Pysy paikoillasi, äläkä nytky siinä!” Draco kivahti saaden osa itsevarmuudestaan takaisin.
”Ai minäkö nytkyn!” Nymfadora suutahti tilanteesta. Draco punastui uudestaan.
”En tarkoittanut sitä sillä tavalla! Ilman sinua en nyt olisi tässä!”
”Minähän yritin pyytää anteeksi! Huoh, oikeasti, en tarkoittanut… En minä oikeastaan koskaan, olen vain kai luonnostani kömpelö”, toinen sanoi yrittäen väkisin vääntää suupieliään ylöspäin.
”Niin varmasti”, Draco tuhahti.
”Kuule pirpana, älä yritä isotella siinä. Joo, näen, että sinullakaan ei ole helppoa, Merlin, tiedän ettei sinun asemassasi voi olla helppoa. Mutta ei ole mitään tarvetta syytellä muita omasta pahasta olostaan”, nainen aloitti napakasti, lientyen loppua kohti.
”En kaipaa sääliä”, Draco sanoi huuli vapisten.
”Mutta myötätuntoa kuitenkin.”
Draco katsoi toista silmiin, ja aukoi suutaan. Lopulta, kun hän sai puhuttua, sanat eivät olleet lainkaan sitä, mitä hän oli tarkoittanut.
”Mikä sinua sitten painaa?”
Nainen näytti hetken oikeutetun ällistyneeltä ja painoi sitten välttelevästi päänsä. Draco tahtoi toisaalta läimäyttää häntä, koska ei pitänyt heikkouden näyttämisestä (häntä oli yritetty kasvattaa siitä ulos), toisaalta hän halusi kietoa kädet lohduttavasti Nymfadoran ympärille. Ehkä jotain muutakin. Hän kavahti omia ajatuksiaan, hengitti pinnallisemmin.
”Kaikki, eli ei oikeastaan mikään tärkeä. Tuntuu etten osaa tarpeeksi ja olen aina tiellä, eikä rakastamani mies pidä minusta”, hän puri huultaan.
Draco halusi jälleen tokaista jotain ilkeän nasevaa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Suuta kuivasi, ja koko tilanne tuntui absurdin typerältä. Ihan kuin joku huono komedia.
”Minä… Olisipa meillä vain enemmän tilaa!”
Seinät olivat vain odottaneet sitä käskyä. Ne vetäytyivät nopeasti, niin että molemmat horjahtivat (onneksi eivät sentään toisiaan vasten, se olisi ollut kaiken huippu). Draco hypähti ovelle ja avasi sen niin nopeasti kuin taisi, mutta joutui jälleen noukkimaan tavaroitaan lattialta. Käsi hänen olkapäällään kuitenkin esti häntä säntäämästä pois.
”Kuule, anteeksi vielä kerran. Ja vaikka usein tuntuisikin siltä, että on ihan yksin, niin loppujen lopuksi ei kuitenkaan ole. Aina on joku jolle voi kertoa”, Nymfadora sanoi ja naurahti.
”Kuulostipas kliseiseltä. Mutta niin se on. Uskon, että olet pohjimmiltasi ihan mukava poika, harmi ettemme ole saaneet tutustua niin kuin serkukset yleensä. Vielä ei ole liian myöhäistä perua mitään”, hän jatkoi hiljaa.
Pehmeät huulet painuivat hetkeksi Dracon omille. Ennen kuin hän ehti reagoida, nainen oli poissa. Draco taisteli hetken kyyneleitä vastaan ja pudisti päättään, nosti leukansa pystyyn. Vasenta käsivartta tuntui polttelevan. Hänen osaltaan oli jo myöhäistä.
