Nimi: Ritva ja minä
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Summary: Eräänä rakastuneena viikonloppuna elettiin kokonainen elämä ja sitten yritettiin jatkaa.
A/N: Kirjoitin tällaisen vähän tajunnanvirtaisen minioriginaalioneshotin, joka on ensimmäinen lajiaan. Tai siis ensimmäinen julkaistu. Tämä voisi kai olla femmeäkin, mutta voi tämä olla melkein mitä tahansa muutakin. Ihan miten tykkäätte! Kommentit ilahduttaisivat aivan sieluni sopukoita myöten!
RITVA JA MINÄ
Tämä on sellainen viikonloppu, jona aika on pysähtynyt ja me leijumme ikuisuudessa kokonaisen elämän. Olettehan te nähneet Inceptionin – me sillä lailla rakennamme yhteisen todellisuuden, joka jatkuu vuosikymmenet ja sitten maanantaina heräämme kellonsoittoon, niin kuin se japanilainen liikemies. Nuoret vailla säröjä.
Havahdumme vastakkain, tuijotamme toisiamme silmiin, nenät koskettavat, hiukset leijailevat pakkasen ja henkäyksen voimasta ja sääret tuntuvat jäältä vasten jalkapohjia.
”Tässä sitä taas ollaan”, Ritva sanoo äänessään aamun käheys ja jos oikein muistelen, luulen, että ääni on loppua kohden samanlainen. En ole varma, onko se tuttu vai vieras. Hän silittää hiuksiani ja tassuttelee keittiöön paljain varpain ja alasti. Ääni on tuttu tai vieras, mutta vartalo on varmasti tuntematon, en pane pahakseni.
Kahvi kuplii ja tuoksuu, Ritva kääntelee sanomalehden sivuja, aurinko paistaa ja koivut ovat kuuran peitossa.
”Koirankakat puhututtavat kuumalla linjalla”, Ritva sanoo ja minä tyrskähdän paitani hihaan.
”Kyllähän ne keväällä harmittavat”, sanon kuitenkin, kun Ritvan katse toruu.
”Oliko meillä lapsiakin”, Ritva kysyy kohta, minun katseeni harhailee hänen ihonsa kymmenillä pisamilla, yleisesti tiedetään, ettei hänellä ole sielua.
Kohautan olkiani, minä en niitä ainakaan ole tahtonut. Suutelemme pöydän yli ja hänen sormensa kutittelevat korvanlehtäni ja minä värähdän ja Ritva on kyllä hyvin alasti ja paljon vähemmän ruttuinen. Iho on ohutta kylkiluiden päällä, muutamat arvet tunnistan. Kierrän pöydän, istun syliin ja pujotan sormet punaisen tukan sekaan. Vedän pään taakse, puren kaulaa ja toinen käsi eksyy minne eksyy, Ritva on suostuvainen.
Siihen menee ehkä kymmenen minuuttia, onhan tämä tuttu juttu. Sitten Ritva pukeutuu, lähtee töihin ja minä istun keittiössä, nuuhkaisen oikeaa kättäni, hymyilen.
”Perverssi”, Ritva vastaa tekstiviestiin. Tämä on niitä Nokioita, joiden akku kestää lataamatta kolme viikkoa.
Kevääksi pakkanen lauhtuu ja me elämme kaiken uudella tavalla. Koirankakat paljastuvat penkkojen alta ja Ritva sanoo, ettei kylläkään tahdo lapsia. Kaikki on hyvin epävarmaa, mutta juuri se rauhoittaa minua, niin kuin Muumilaakson Tuutikki sanoo. Minä ymmärrän mitä se tarkoittaa, se on hyvin sanottu.
Kesällä matkustamme Lofooteille. Huumaannuttavaa se on – vuoret ja pyöriäiset, meduusat ja jäämeri. Ritvalla on norjalainen villapaita, joka kutittaa kasvojani ja saa hänen käsivartensa syyhyämään, mutta onhan se kuitenkin autenttinen. Emme me ole päättäneet määränpäätä. Emme me ole päättäneet mitään.
Minä ja Ritva, me - nuoret vailla säröjä.
