Nimi: Kadonneen kansan salaisuus: Naavasormus
Kirjoittaja: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: Fantasia, drama, fluffy
A/N: Minun piti kirjoittaa Lillalle joululahjaksi fluffyinen keijuteksti, ja no, sitten kävi niin, että joulu tuli ja meni, ja teksti unohtui keskeneräisenä pöytälaatikkoon. Nyt sitten korjasin tämän vääryyden ja kirjoittelin tämän pätkän loppuun, koska on ihanaisen
LillaMyyn synttärit, onneksi olkoon muru!
Tämä jatkaa samassa versessä osittain samoilla henkilöillä kuin
"Minä uskon keijuihin" aloitti. Mitään suurempaa kytköstä näissä ei ole, eli mitään pohjatietämystä ei tämän tekstin lukemiseen tarvita.
Haasteista tämä menee Otsikoinnin iloihin (esineotsikko), Fluffy10 #2, Oneshot10 ja Kirjoitusterttuun (synttärificciterttu).Kadonneen kansan salaisuus: Naavasormus"Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa."
- Zacharias TopeliusPieni pellavapäinen poika seisoi kaupungin portilla sydän pakahtuneena. Pakkanen oli nipistänyt hänen poskensa punaisiksi ja sammaleenvihreä, nukkainen pipo oli vinossa hänen päässään. Talvinen metsä kimmelsi auringon valossa, pakkaslumi oli verhonnut puut ja mannut, kannot ja sammalmättäät.
”Arbre!” Heläjävä huudahdus katkaisi pojan lumouksenomaisen ihmetyksen ja kiltisti hän käänsi katseensa selkänsä takana avautuvan kaupungin suuntaan, äänen lähteeseen. Pääkatua pitkin häntä kohti juoksi lettipäinen tyttö, jonka hiukset olivat punaiset kuin taivaanranta auringonlaskun viimeisillä hetkillä.
Tyttö oli vuorautunut kirjavaan, tilkuista koottuun takkiin ja runsaaseen valkoiseen kaulaliinaan, joka näytti pehmeämmältä kuin kevyt pakkaslumi. Kaulaliina oli niin pitkä, että sen pää jätti kevyen raidan hankeen, tytön jalanjälkien lomaan.
”Feu, olet myöhässä”, poika totesi toruen. Tyttö pyöräytti silmiään niin suurieleisesti, että hetken verran auringon valo sai hänen ruskeat silmänsä loistamaan lähes kultaisina.
”Enhän ole. Sinä olet vain ajoissa. Eivätkä minun siipeni pidä siitä, kun ne pitää sitoa selkään, se on tosi vaikeaa!” Feu nosti kätensä lanteilleen tomerana. ”Sitä paitsi Riviére ei ole vielä täällä.”
Arbren olemus pääsi vähän valahtamaan tytön viimeisten sanojen myötä. Hän luuli, että he olisivat Feun kanssa kahden. Ei sillä, poika kyllä piti Riviérestä, siitä ei ollut kyse. Hän vain piti Feusta enemmän. Kauaa poika ei kuitenkaan ehtinyt surra kuullessaan tutun tervehdyksen kauempaa.
Kaksikko käänsi katseensa pääkatua pitkin saapuvaan siroon tyttöön. Hänen askeleensa kulkivat pitkin Feun kaulahuivin jättämää matalaa uomaa, keveinä kuin hän olisi kävellyt lumen päällä uppoamatta siihen senttiäkään. Riviére. Tytön siivet hohtivat kilpaa sinistä ja hopeaa pilkistäessään hänen harteillaan olevan pehmeän jäänsinisen viitan alta. Pitkät vaaleat hiukset olivat kuin auringon kehräämää kultaa, jotka loistivat kilpaa hänen hymynsä kanssa.
Riviére oli niin kaunis, että Feu tunsi kateuden vihlaisevan sydänalassaan. Sitä tunnetta ei yhtään helpottanut huomata, miten Arbre tuntui häkeltyneen vaalean keijutytön olemuksesta, vaikka poika oli nähnyt hänet monta kertaa ennenkin. Feu puri huulensa sisäpintaa hyvän tuulen karatessa hänen ulottuviltaan. Hän heitti kaulahuivinsa toisenkin pään olkansa yli.
”Mennäänkö sitten? Pimeä tulee kuitenkin ihan pian, ja meidän pitää palata kotiin ennen sitä.” Feu mutisi sanansa saamatta harmistustaan piiloon. Hänen ei olisi sittenkään pitänyt kutsua Riviéreä mukaan.
”Mihin olemme menossa?”
”Metsään. Voisimme pelata piiloa”, Arbre ehdotti. Hän hymyili Riviérelle ja unohti hetkeksi harminsa siitä, ettei päässytkään viettämään aikaa kahden Feun kanssa.
”Riviére etsii ensin, koska tuli viimeisenä. Jää portinpieleen ja laske kahteenkymmeneen, niin me mennään piiloon”, Feu komensi heti. Kummastuneena ystävänsä sävystä Riviére hymyili yhtä kaikki ja nyökkäsi. Hän asettui kaupungin muurin eteen selkä päin avautuvaa metsää. Nostettuaan vielä lapasen peittämät kämmenet kasvojensa peitoksi tyttö alkoi laskea hitaasti ääneen.
Feu lähti saman tien juoksemaan kohti lumista metsää jättäen jälkeensä syvät kengänkuvat lumihankeen. Arbre epäröi hetken, ennen kuin lähti Feun perään. Tyttö käyttäytyi kummallisesti. Feu kiipesi ketterästi kuusen alimmalle oksalle ja taiteili ripein askelin oksaa pitkin eteenpäin hypähtäen seuraavan kuusen oksalle ketterästi kuin orava.
Arbre tuli vähemmän ketterästi, mutta sitäkin päättäväisempänä tytön perässä pitkin oksia. Päästyään tarpeeksi kauas lumihankeen jääneistä jäljistään Feu alkoi kiivetä oksia ylöspäin. Lopulta, päästyään tarpeeksi ylös hän istahti aivan oksan tyveen, nojaten selkänsä puun runkoa vasten.
”Mikä sinun on?” Arbre kysyi saatuaan tytön viimein kiinni. Mielenosoituksellisesti Feu sulki silmänsä ja kieltäytyi kuulemasta kysymystä. Poika puhisi itsekseen ja kiipesi samalle oksalle tytön kanssa, istuen tätä vastapäätä.
”Feu, oikeasti. Mikä sinun on?” Hän kumartui lähemmäs koskemaan tytön kasvoja. Arbren lapanen oli yhtä nukkainen kuin hänen piponsa ja siihen oli tarttunut roskaa ja lunta kaiken kiipeämisen myötä. Kostea karheus hänen poskellaan sai Feun avaamaan silmänsä ja työntämään inhottavan tuntuisen lapasen kasvoiltaan.
”Ei mikään, olen ihan kunnossa”, Feu sihahti kiukkuisesti.
”Kerro minulle”, Arbre vaati hiljaa, katse tiukasti tytön silmissä. Feu epäröi hetken ja risti sitten kätensä rinnalleen.
”Nokun sinä pidät Riviérestä”, hän lopulta mutisi hiljaa. Arbren kulmien väliin ilmestyi pieni ryppy, kun poika yritti ajatella sanojen merkitystä.
”Etkö sinä sitten pidä?”
”En sillä lailla, toope!” Feu sähähti. ”Tai siis… Tietenkin minä pidän Riviérestä, mutta kun minä
pidän sinusta, mutta sinä
pidät Riviérestä ja vain pidät minusta.” Pakkasen nostattaman punan lisäksi tytön poskilla helotti syvempikin puna tämän ollessa yhtäkkiä paljon kiinnostuneempi lapasistaan kuin hetki sitten.
Arbre ei sanonut mitään. Hiljaiset sekunnit lipuivat eteenpäin piinallisen hitaasti, ja mitä useampi niitä oli kulunut, sitä enemmän Feuta pelotti nostaa katseensa. Lopulta kuullessaan kahinaa tyttö nosti katseensa lapasen kärjen yli. Arbre lähti laskeutumaan oksalta alaspäin sanomatta mitään ja Feu tunsi ärsyttävän tutun kuristavan tunteen kurkussaan. Itsepäisesti hän käänsi katseensa poispäin ja kielsi silmiään vettymästä, mutta ne eivät kuunnelleet.
Hän oli ollut tyhmä avatessaan suunsa. Nyt Arbre kertoisi Riviérelle ja kaikesta tulisi outoa. Pojan vaatteiden kahinan kadottua kuulumattomiin Feu piilotti kasvonsa käsiinsä ja koetti kovasti olla itkemättä. Se, ettei Arbre ollut sanonut mitään tuntui pahalta, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, miten vihainen Feu itselleen oli. Hän ei edes välittänyt, vaikka hänen omat lapasensa olivat aivan yhtä kosteat, kylmät ja karheat kuin pojan lapaset olivat aiemmin olleet.
Vellottuaan itsesäälissään liian kauan Feu pakotti itsensä viimein ryhdistäytymään. Riviére tulisi etsimään häntä hetkenä minä hyvänsä, eikä hän halunnut näyttää surkealta, eikä ainakaan itkeneeltä, kun se hetki koittaisi.
Kahina hänen alapuolellaan sai Feun kurkistamaan varovaisesti alemmille oksille. Hän näki Arbren, joka koetti kovasti kiivetä ylöspäin ja hetken tyttö meinasi jo mennä toista puolimatkaan vastaan, kunnes muisti, ettei pitänyt Arbresta kovinkaan paljoa juuri nyt. Niin surkealta kuin pojan kiipeämisyritys näyttikin, tämä ei ansainnut hänen säälipisteitään, ei tällä kertaa.
Lopulta poika pääsi kömpimään takaisin samalle oksalle Feun kanssa. Hänen poskensa punoittivat ponnisteluista ja hengitys höyrysi. Arbrella ei ollut lapasia, tyttö huomasi, ja hänen sormensa punoittivat kylmyydestä.
”Minä pidän sinusta”, Arbre puhisi tasaillen hengitystään. ”Minä pidän Riviérestäkin, mutta minä pidän sinusta enemmän. Sinä olet sellainen tyttö, jonka veisi vihille. Oikeastaan”, poika piti tauon, joka kesti kaksi syvää sisäänhengitystä ja puna hänen poskillaan kävi räikeämmäksi, ”sinä olet
se tyttö, jonka joskus haluaisin viedä vihille.”
Arbre tapaili taskustaan jotakin ja nosti pian esiin hennon naavasta punotun rinkulan. Pojan katse oli tiiviisti Feussa, joka vuorostaan tuijotti hämillään naavasormusta.
”Se ei ole kummoinen, mutta jos sinulle sopii”, poika sanoi hitaasti ja hiljaa, ja katseli miten Feu nyhti varovaisesti lapaset kädestään ennen kuin tarttui sormukseen. Tyttö tutkaili sitä pitkään vaiti, pyöritteli sitä sormissaan. Viimein hän nosti katseensa Arbren silmiin.
”Onko se olevinaan lupaussormus?”
Poika nyökkäsi, ja kiirehti heti lisäämään: ”Tai oikeastaan esilupaussormus.”
Feu koetti naavasormusta nimettömäänsä. Se oli liian iso ja hän siirsi sen keskisormeensa. Siihen se sopi.
”Mutta sen lupaussormuksen pitää sitten olla oikeasti hieno.”
~*~
Vuosia myöhemmin, kun Feu unohtui tuijottamaan nimetöntään koristavaa sormusta, hän palasi usein mielessään tuohon päivään. Pähkinäpuusta veistetty sormus, johon oli upotettu vihreä kivi, oli totta vieköön paljon kauniimpi kuin naavaharsosta pikaisesti punottu rinkula. Usein nuoren naisen peukalo kävi hyväilemässä puun sileää pintaa ja hänen huuliaan koristi lämmin hymy. Arbre oli pitänyt lupauksensa.
