vai muistanko väärin (päiviä ne vain olivat) | K11 | angst

[Huurre]

Nimi: vai muistanko väärin (päiviä ne vain olivat)
Kirjoittaja: Tulejo
Ikäraja: K11
Genre: Angst
Haasteet: Angst10, Ficlet300, Otsikoinnin iloja (sulut sisältävä otsikko)
A/N: En sano tästä mitään.

vai muistanko väärin (päiviä ne vain olivat)

Katselet intensiivisesti, kun sytytän tupakan ja vien sen huulille. Näen silmistäsi kaipuun, mutta en välitä. Minä toivon, ettet sinä näe kaipuutani. Kaipaan sinua lähelleni, kaipaan halaamistasi, kaipaan vitsailua kanssasi, kaipaan sitä kaikkea, joka oli joskus niin luonnollista välillämme. En harrasta ikävöintiä, mutta voisin melkein sanoa, että minulla on ikävä sinua.

Joskus mietin, miten voit. Katselen etäältä sanomatta sanaakaan. En saa sanoja suustani, en, vaikka haluaisin. Sanat, jotka sen sijaan sanon, ovat kylmiä ja kovia, rujoja ja röpelöisiä. Ne kertovat muuta kieltä kuin pääni huutaa. Minun sisuksiani repii ristiriita. Vihaan sinua, vihaan niin kovin ja haluaisin vain huutaa sen ääneen, mutta samaan aikaan ikävöin sinua, ikävöin niin kovin ja haluaisin vain huutaa sen ääneen. Toivon, että tajuaisit sen, mutta miten voisit, kun en puhu.

Kuukaudet vierivät ja vedän pakkasilmaa keuhkoihini. Se pistelee samalla tapaa kuin ikävä pistelee henkitorvea ja sydäntä. Juha Tapio soi kuulokkeista, mutta yritän vältellä muistoja. En halua muistaa, mitä kaikkea menetin kerralla.

olet idiootti idiootti idiootti minä olen idiootti

Tumppaan tupakkani ja yritän lopettaa muistamisen. Juon pitkän huikan raakaa viinaa ja tunnen sen polttelevan suonissani. Se pistelee samalla tapaa kuin ikävä pistelee iholla ja silmien takana. Tunnen veren maun suussani, enkä enää muista milloin purasin huultani. Rauta tuo minulle muistot Töölönlahdesta ja laiturista. Mitä menetimmekään, kun käyttäydyimme niin tyhmästi kerran? Vai oliko se kahdesti, kolmasti, kymmenesti? Syytin sinua, mutta tiedän, että vika oli myös minussa.

Haluaisin kuiskailla sanoja, joita inhoan.

anteeksi anteeksi anteeksi annathan anteeksi

En kuiskaile, en sano mitään, en halua. Kunniani ei anna periksi, vaikka haluaisin, vihaisin ja ikävöisin niin kovin.

Kivenlahti, Westend, Töölö, yöt parvekkeella ja auringonlasku vai muistanko väärin päiviä ne vain olivat pääsi minun sylissäni, jalkani sinun sylissäsi. Lempeätä yhdessäoloa, niin vaivatonta ja helppoa. Puhuttiin paljon, suunniteltiin paljon, kaikki jäi toteuttamatta. Kesäöitä, pitkiä puheluita, vaikeita sanoja. Miksi kaikki päättyi? Mihin kaikki päättyi? Vain kysymyksiä, tyhjiä kysymyksiä, joihin en saa vastausta. On vain minä, yksin, tupakka huulilla, suussani äänettömät huudot, jotka huutavat pelastusta hukkumiselta. Tahdonko minä edes pelastua?

anteeksi anteeksi anteeksi ovat viimeiset sanat ennen luovuttamista.

[Wisteria]

Huhhuh. Tämä teksti tuntui jossain todella syvällä, enkä oikein tiedä, mitä sanoisin kun sydämeen melkein sattuu kaikki se riipaiseva haikeus, joka tekstistä välittyy. Mutta koska harvoin tunnen näin vahvasti lukiessani yhtään mitään, haluan yrittää sanoa jotain. Samalla en tiedä miten paljon uskallan alkaa analysoimaan tätä, jos tarinassa on jotain sulle henkilökohtaista. Pahoittelut siis etukäteen, jos menen jotenkin ihan metsään.

Ikävöiminen osaa olla hirveää, kun sille tunteelle ei oikeastaan voi tehdä mitään. Ei ole omassa päätösvallassa milloin muistot palaavat mieleen, mikä ihan pienikin asia saa ajattelemaan jotain, jonka mieluummin unohtaisi ja antaisi olla. Viina pistelee kuin ikävä ja muistot tulevat mieleen tietyistä kappaleista, paikoista, raudanmakuisesta verestä. Kiinnitin huomiota yhteisten kohtaamisten sijoittumiseen tupakkapaikalle, ja otan sen ehkä hieman liian symbolisesti, mutta niin siis, aloin miettiä sitä, miten se on hyvä paikka lyöttäytyä jonkun seuraan tekosyyn varjolla, vaikka sitten katselisikin kaukaa ja ikävöisi. Ehkä olet valinnut paikan ihan jostain muusta syystä, mutta se on tuollaiseen kaipaamiseen juuri sopiva. Muistuttaa jostain sellaisesta, jota on joskus ollut. Jaetusta hetkestä ja lainatusta tulesta.

Anteeksi on todella vaikea sana sanoa, ja anteeksi on myös vaikea antaa. Kertoja haluaa säilyttää oman ylpeytensä, olla vahva. Anteeksipyyntö voi tuntua luovuttamiselta, häviämiseltä, omien virheiden tunnustamiselta. Kertojasta tuleekin kuva vahvana ja itsenäisenä persoonana, ikävöinti nähdään ehkä jonkinlaisena heikkoutena, vaikka se on luonnollista. Kertoohan ikävä siitä, että toinen on ollut niin kovin tärkeä. Ja tuo lopetus sitten. Mitä tarkoittaakaan luovuttaminen? Muistoista irti päästämistä, ehkä, tai niiden painon alla sortumista. Häviämistä tavalla tai toisella. Uutta alkua. Tavallaan siitä jää levollinen fiilis, että jonkinlainen päätepiste on saavutettu, mutta lukijalle jäävät kysymykset ja huoli. Mitä seuraavaksi? Koska elämä jatkuu, tarina jatkuu jossain rivien ulkopuolella, mutta sitä voi vain arvailla.

Tähän loppuun haluan kehua vielä otsikkoa, joka summaa tekstin hirveän hyvin. Muistoja ja ajatuksia on niin paljon, mutta ehkä ei enää muistakaan koko totuutta, vaan päiviä ja hetkiä. Mulla on myös joku juttu tekstistä suoraan otettuihin otsikkoihin, niin siksikin siitä pidin.

Kiitos <3