Nimi: Ensikohtaaminen
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama, fluff, hurt/comfort, romantiikka
Paritus: Tonks/Remus
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Lukijalle: Kirjoitin tämän
Waulishille, toivottavasti tykkäät! Osallistuu
Salainen ystävä –haasteeseen.
Tarina sijoittuu alkuvuoteen 1983, jolloin harharetkillään vaelteleva Remus on 23 ja Tonks vasta kymmenvuotias tyttönen. Tilanne on kuvitteellinen, mutta voisi periaatteessa istua canoniinkin aivan mainiosti.
Ensikohtaaminen
Lohdullisen kapea kuunsirppi valaisi metsässä harhailijaa. Hengitys huurusi hieman, talvikirkas myöhäisilta oli hiljainen. Vain kulkijan askelten rapsahtelu, satunnaisen pöllön huhuaminen tai tarkkaavaisena hiippailleen ketun varoittava haukahdus jälkikasvulleen rikkoi tuota tyyntä tunnelmaa. Ja vatsan nälkäinen kurina.
Remus Lupin oli tuttu tämän tunteen kanssa. Vaelleltuaan jo toista vuotta koditta, turvatta ja miltei päämäärättäkin hän tiesi, miltä tuntui käydä nukkumaan tyhjin vatsoin. Eikä siihen silti tottunut koskaan.
Metsä oli lumeton, puiden varjossa oli yönpimeää. Mies oli loitsinut viittaansa lämpösuojan ja yöpynyt siihen kääriytyneenä monet kerrat, mutta kiristyvät pakkasasteet saivat hänet pelkäämään että joku tulevista kerroista olisi se viimeinen. Kulunut riepu ei korvannut seiniä taiottunakaan. Remus toivoi löytävänsä jonkin vieraanvaraisen kodin päästäkseen levähtämään hetkeksi. Ja kuin vastauksena ääneen lausumattomaan haaveeseen hänen ihmissuteuden herkistämä nenänsä haistoi ilmassa kevyen savun hajun. Jossakin lähellä oli oltava talo.
Kun metsä harveni pikkuhiljaa satunnaisiksi puiksi, niiden lomasta näkyi kuin näkyikin kutsuva valon kajastus kaukaisesta ikkunasta. Nälkä ja väsymys veivät voiton ihmisarkuudesta. Remus suuntasi kohti mökkiä, jonka ikkunoilla kotoisat pienet kynttilät tuikkivat lämmintä valoaan luoden.
* * *
”Isä, isä! Äiti tuleekin jo nyt kotiin!”
Takan lämmössä pergamenttipalalle piirustellut nuori tyttö heitti sulkakynän käsistään ja syöksyi touhukkaana avaamaan ovea, mutta peräytyi säikähtäneenä nähdessään vieraan hahmon seisovan portaalla. Hänen vaaleanruskea polkkatukkansa pörhistyi ja tummeni latvoistaan.
”Ei hätää”, rauhoitteli tuo hontelo, riutuneen näköinen nuori mies, joka täytti kynnyksen äidin tutun hahmon sijaan. ”Ovatko vanhempasi kotona? Olisin vain pyytänyt saada lämmitellä hetken.”
”Isä…” Tyttö kallisti päätään epävarmana.
Ted Tonks oli kuitenkin jo tulossa. Tyttö teki tilaa ja roteva, lyhyt ja ystävällisen näköinen mies astui hänen ohitseen ovensuuhun. Mies teki nopean tilannearvion, päätteli vieraan vaarattomaksi ja pyysi tämän peremmälle. Remus kävi sisään huojentuneena. Kodin lämpö kiertyi hänen viluisien jäseniensä ympäri ja sai hänet huokaamaan tahattomasti silkasta helpotuksesta.
Tyttö katseli häntä uteliaana muutaman askeleen päästä.
”Dora, kultaseni. Laitapa kiireesti teepannu tulelle. Miesparka tarvitsee lämmikettä.”
Ted sulki hyytävän viileyden oven taakse ja esittäytyi kiitolliselle vieraalleen. Tyttö kipaisi näkymättömiin, selvästikin törmäten johonkin tielleen osuneeseen huonekaluun keittiössä, päätteli Remus kaatuneen tuolin ääntä muistuttaneesta kolahduksesta ja sitä seuranneesta harmistuneesta parahduksesta. Ted Tonks istutti Remuksen mukavaan nojatuoliin tulen ääreen, levitti lämpimän viltin hänen jaloilleen ja suuntasi kiireisin askelin keittiöön, josta kantautui huolestuttavia ääniä.
Remus ei piitannut niistä vaan antautui taivaallisen suloisen tunteen valtaan. Takkatuli humisi pehmeästi, sen liekit loimusivat ihanaa lämmintä hehkua hänen kasvoilleen ja paleleville varpailleen. Peite oli muhkean villainen, ja laiskanlinna miellyttävän pehmoinen istua. Moista ylellisyyttä hän ei ollut kokenut aikoihin.
Hänen oli täytynyt torkahtaa, sillä avatessaan silmänsä hän näki ensimmäisenä suurina ammottavat silmät ja uteliaasti raolleen jääneen pikku suun. Tyttö hypähti taaksepäin yllätyksestä ja miltei keikautti nurin kevyen pöydän, jolle hänen isänsä oli juuri laskenut tarjottimen höyryävine kuppeineen ja ison vadillisen rouheita, täyttäviä voileipiä.
”Isä! Hän heräsi!” Tytön hiukset kihartuivat leikkisän vaaleanpunervina ja Remus muisteli hämmentyen mielessään, eikö tyttö ollutkin ollut tummatukkainen.
”Dora, rauhoituhan nyt. Älä häiritse vierastamme.” Ted hymyili lämpimästi ja ojensi pelastamaansa tarjotinta lähemmäs. Remus tarttui kiittäen tuoksuvaan teekuppiin ja tyttö istui hänen jalkoihinsa oma ruskea pikku mukinsa käsissään.
”Muistinko edes esittäytyä kunnolla”, pahoitteli Remus. Hän kertoi lyhyesti tarinan, jota oli tottunut toistamaan vastaavissa tilanteissa. Ted nyökkäsi ja Dora katseli häntä peittelemättömän kiinnostuneena pää kallellaan. Pisamakimppuja kirjoutui hänen poskilleen kun hän hymyili, huomasi Remus. Se oli kiehtovaa katsella.
”Metamorfimaagi?” hän kysyi hiljaa, ja tyttö nyökkäsi ilahtuen. Hänen korvansa suippenivat niin, että niiden päät pistivät esiin vaaleanpunaisesta tukasta kuin keijukaisen.
”Harvinainen taito.”
”Se on hänelle synnynnäinen ominaisuus”, Ted kertoi isän ylpeyttä tulvehtien. ”Huomasimme sen jo hänen ollessaan pikkuinen. Doran keho reagoi hänen tunnetilojensa mukaan.”
”Hän oppii varmasti säätelemään kykyään varttuessaan”, arveli Remus.
”Osaan jo nyt”, innostui tyttö mielissään huomiosta. ”Katso vaikka!”
Hän sulki silmänsä ja pinnisti kaikin voimin, kunnes hiukset venyivät pitkiksi vaaleiksi suortuviksi. Kun Dora viimein puuskahti syvään henkäisten, ne kiertyivät jälleen ympäröimään sydämenmuotoisia pikku kasvoja pehmeän vaaleanpunaisena pilvenä.
”Se oli taitavasti tehty”, kehaisi Remus, ja tyttö kallisti päätään kuin ujostellen. Pieniä kultaisia täpliä kimmelsi hänen ruskeissa silmissään.
”Taidatkin pitää tästä Remuksesta”, isä myhäili, jatkaen vierastaan kohti kääntyen: ”Pinkit kiharat ovat hänen erikoisjuttunsa. Niitä eivät monet näekään.”
”Jokos olet koulussa?” kysyi Remus ystävällisesti. Dora kihersi ja siemaisi kaakaokupistaan. Kermavaahtopisara jäi keikkumaan hänen ylähuulelleen, kun hän alkoi selittää.
”Olen nyt kymmenen vanha”, tyttö kertoi. ”Täytän kesällä yksitoista ja syksyllä menen Tylypahkaan. Se on velhojen ja noitien koulu.”
”Tiedän”, nyökytteli Remus huvittuneena. ”Minäkin olen käynyt siellä kouluni.”
Doran silmät laajenivat ymmyrkäisiksi ja suu venyi riemastuneeseen hymyyn.
”Tahdon kuulla sieltä kaiken! Voi, kerro millaista siellä on. En malta odottaa, että pääsen sinne! Onko siellä todella muuttuvia porraskäytäviä? Ja aaveitakin? Äiti on kertonut minulle niistä. Mihin tupaan sinä kuuluit? Minä tahdon olla rohkelikko, mutta äiti sanoo, että minusta voi tulla ihan mitä tahansa… Ja isä sanoo, että minua varten pitäisi olla ihan oma tupansa, mutta hän tietenkin vain kiusaa - isä ei ole käynyt siellä. Hän ei taio. Minäkään en vielä saa, ei kukaan saa, ennen kuin on koulussa ja saa oman sauvan ja kaikkea, mutta hiuksia ei lasketa, eikä nenää…”
Ted vaiensi tyttärensä innostuneen puhetulvan ja katsoi pahoittelevasti vierastaan.
”Dora ei muusta puhukaan, hän odottaa innolla koulukutsuaan. Toivon, ettei hän kiusaa sinua kysymyksillään.”
”Ei toki”, hymyili Remus. ”Kerron mielelläni, jos se tuottaa hänelle iloa. Se on vähintä, mitä voin tehdä korvatakseni ystävällisyytenne.”
Tyttö nuolaisi huulensa puhtaaksi, laski kupin vierelleen lattialle ja nojasi kyynärpäänsä laiskanlinnan käsinojaan tavalla, joka sai Remuksen arvaamaan tämän istuvan siinä usein kuuntelemassa isäänsä. Jollakin tapaa se sai aikaan tunteen, kuin hän kuuluisi tänne. Remus tarinoi hassuja koulujuttuja, huvittuneena lapsesta, joka kuunteli kiihkeällä innolla, tarkkaili hänen kasvojaan ihaillen ja potkaisi vahingossa kuppinsa matolle pitkillä honteloilla säärillään. Keittiöstä kuului astioiden kolinaa ja rauhallista hyräilyä Tedin siivoillessa tyttärensä aiheuttamaa sotkua. Remus huokaisi, hänen ajatuksensa karkasivat omille teilleen kuin väkisin. Jo toista vuotta siitä kaikesta, menneestä; siitä, jota ei pitänyt enää ajatella. Niin kauan hän oli harhaillut, ihmissusien parissa, ihmisraunioiden parissa. Tämä hetki sai hänet tuntemaan, että ehkä - ehkäpä tosiaan voisi olla muutakin. Olisi koti, läheisiä ihmisiä ympärillä. Lapsia. Sellaisia kuin tämä suloinen tyttö, joka kiikutti jakkaran hänen jalkojensa alle, että hänen olisi mukavampi olla, korjaili huolekkaasti peiton hänen varpailleen ja nojautui hymykuopat pilkahdellen hänen polviinsa.
Tulen lämmin hehku, odottamaton ystävällisyys ja pitkään kaivattu kylläisyyden tunne saivat hänen silmänsä kostumaan. Remus ei voinut unohtaa, että hänelle tämä idylli oli vain hetkellinen tauko karun, kylmän arjen keskellä. Kuin uni, josta hän joutuisi pian heräämään. Hän painoi päänsä, peitti silmänsä suuren kämmenensä taakse.
Tytön silmiin hiipi huoli hänen tarkkaillessaan uuden sankarinsa liikutusta; hän ei tiennyt, mikä oli saanut miehen pahoille mielin. Alahuuli venyi mutrulle, varjo tummensi silmien kirkkaan sinen. Dora oli välitön lapsi, joka toimi mielijohteidensa ja tunteidensa vaikuttamana. Hän hypähti tuolin käsinojalle istumaan ja kurotti kätensä halaamaan itkevää ystävää. Remus jähmettyi säikähtäneenä.
”Ei mitään hätää”, Dora lohdutti. ”Eihän ole mitään hätää?”
Pehmeän ruskeiksi tummuneet hiukset laskeutuivat miehen kaulalle kuin turvallinen peite. Sirot pikku sormet silittivät hänen hiuksiaan hellästi. Remus kokosi itsensä.
”Ei ole mitään hätää”, hän vahvisti ääni säröillen. ”Taidan olla vain vähän väsynyt.”
Dora taputti hänen poskeaan ystävällisesti, antoi suukon hänen toiselle poskelleen.
”Saat jäädä yöksi meidän vierashuoneeseen. Menen laittamaan sinulle pedin valmiiksi.”
Tyttö pyrähti jälleen matkoihinsa kuin sirkeä pikku lintunen ja Remus jäi istumaan mietteliäänä, vieden kämmenen poskelle, jota hellä kosketus vielä lämmitti. Hän muisti Mollyn lämpimän halauksen hänen jättäessään Kotikolon, muisti jostakin kaukaa äitinsä lempeät kädet ja pehmeästi suukottavat huulet, joita poikanen oli väistellyt nolostellen. Pikku Doran lohdutus oli saanut hänen olonsa hetkessä niin kovin paljon paremmaksi. Hän saattoi jälleen nähdä toivon valon elämänsä varjojen keskellä.
* * *
Vuosi oli jälleen vaihtumassa uuteen. Talviyö oli pimeä, kapeneva kuu peittyi pilvien taakse. Nymfadora Tonks Lupin silitteli kaiken aikaa korkeammaksi kohoavaa vatsaansa. Siellä liikehti perillinen, joka ei sallinut hänen nukkua öitään rauhassa. Hän hyräili hiljaa potkiskelevalle pikkuiselleen, veti verhon jälleen ikkunan eteen ja laskeutui takaisin vuoteelleen. Peiton alla oli lämmintä ja mukavaa, sängyn vastapäisen takan hiillos hehkui vielä lämpimän punervana. Dora hymyili pimeässä, antoi suukon nukkuvalle miehelleen. Hän saattoi muistaa edelleen heidän ensikohtaamisensa, kuinka hän ihastui Remukseen jo niin kauan sitten. Jo pikku tyttönä hän oli haaveillut että saisi loihdituksi hymyn noille murheen rasittamille kasvoille, saisi poistaa taakan hänen harteiltaan ja täyttää hänen sydämensä onnella. Dora sulki silmänsä, nukahtaen hymyillen. Vaaleanpunaiset kiharat lainehtivat pitkin pielusta.
Joskus toiveet toteutuvat.
* * *