Nimi: Ja maailmakin lakkasi tottelemasta sääntöjä
Kirjoittaja: Yö
Beta: Puutarhaprinssi
Ikäraja: S
Yhteenveto:
Enkä minä ymmärtänyt sitäkään.A/N:
Kaiken maailman ficlettejä V ja 3. viikon aiheen (tuntematon päähenkilö) antama inspiraatio ovat ainoat syyt siihen, että tämä ficlet on olemassa.
Luullakseni oli jo pimeää. Arvelin myös, ettei pimeys johtunut siitä, että oli myöhä; Toisella oli kädessään kello ja se raksutti, kertoi, että aamu oli varhainen. Ei ihan niin varhainen kuitenkaan, että sitä olisi erehtynyt yöksi luulemaan: ei, kyllä pimeys johtui jostakin aivan muusta. Se muu leijaili ilmassa, yritti tukahduttaa ilmatiet ja esti meitä melkein näkemästä edes toisiamme.
Sumua? Toinen ei uskonut, enkä uskonut minäkään. Eihän täällä ole koskaan sumuista, ei tähän aikaan, ei talvella. En voinut ymmärtää, miten hämärää saattoi kosketella.
Enhän ymmärtänyt juuri muutakaan. Esimerkiksi sitä, miksi minä olin täällä. Tai sitä, miksi Toinen oli täällä. Enkä sitä, miksi minä en voinut yksinkertaisesti kääntyä ympäri ja kävellä kotiin. Aina kun yritin - ja minähän yritin - Toinen tarttui minua käsivarresta ja käänsi ympäri. Hän teki sen niin kovakouraisesti, että melkein itkin, mutta en itkenyt kuitenkaan. Sellainen ei ollut sopivaa, sanoi Toinen. Hän oli aiheuttanut minulle paljon mustelmia, mutta olihan syy osaksi minunkin. En olisi saanut yrittää karata.
Enkä minä ymmärtänyt sitäkään.
Ympärillämme viuhui ja paukkui, jymisi ja jylisi. Toinen sanoi, etteivät ne olleet lähelläkään, etteivät ne olleet vahingoksi meille. Kun sitten kysyin, miksi hän niin kovin niitä pelkäsi, jos ne eivät kerran olleet vaaraksi, hän vain kiristi sekä huuliaan että askeliaan, ja minun ainoa työni oli yrittää pysytellä perässä.
***
Toinen pysähtyi. En olisi huomannut sitä muuten, mutta törmäsin hänen leveään selkäänsä ja huusin: “Au!” vaikka olin aika varma, ettei minun ollut lupa huutaa. Mutta eihän tässä paikassa mikään muukaan tuntunut tottelevan sääntöjä: oli pimeää, vaikka oli päivä, oli sumuista, vaikka oli talvi, Toinen pelkäsi, vaikka jylinä ei ollut vaaraksi ja me olimme pysähtyneet, vaikka maa allamme liikkui.
Toinen hengitti raskaasti ja minä hengitin tuskin lainkaan. En ymmärtänyt, miksi me yhtäkkiä vain seisoimme siinä emmekä liikahtaneetkaan, vaikka joka puolella ympärillämme tärisi ja jylisi.
Minä tartuin Toista kädestä enkä edes välittänyt, ettei niinkään varmasti olisi saanut tehdä. “Onko jylinä meille vaaraksi?” kysyin ja koetin katsoa Toista silmiin. Hän ei kuitenkaan katsonut minuun, vaan tuijotti keskittyneesti ylös taivaisiin - sikäli kun se oli vielä jossain sakean ja harmaan massan takana. Minäkin katsoin ja täytyin saman tien jostakin helpotuksen kaltaisesta. Minä nimittäin luulin, että aurinko aikoo tulla ja pelastaa meidät ja auttaa meitä näkemään tämän sumuverhon lävitse. Piskuinen se oli kuin mikä, mutta kirkas ja valovoimainen kuitenkin. Se läheni, ja minä tunsin lämmön.
“Mutta nyt minä en näe aurinkoa!” huusin, koska Toinen likisti minut rintaansa vasten ja peitti kasvoni. Minä halusin katsella aurinkoa, koska olin varma, että se oli tullut auttamaan eikä vahingoittamaan meitä. “Sinä näet auringon ihan, ihan pian. Mutta nyt sinä et saa katsoa”, Toinen kuiskasi. Minusta se oli hirvittävän epäreilua. Hän näkisi pelastuksen, mutta minä en.
“Rauhoitu, pikkuinen”, Toinen sanoi lempeällä äänellä ja silitti hiuksiani, vaikka minä tunsin hänen sormiensa tärisevän. Minä en kuitenkaan halunnut rauhoittua, minä halusin
nähdä.
“Anna minun katsella valoa!” minä kiljuin kaikin voimin ja potkin ja purin ja löin, kunnes Toinen karjaisi ja joutui päästämään minusta irti. Riemuissani käänsin katseeni ylös, kohti aurinkoa, kohti pelastusta, kohti -
Jylinää. Suunnaton pamaus. Hiljaisuus.
Enkä minä nähnyt enää mitään.
