Ikäraja: K-11 (korkeintaan)
Genre: angst
Paritukset: tulkinnanvaraista
Yhteenveto: Yksi nenäliina ei riitä mihinkään.Vastuuvapaus: Kaikki on Rowlingin, minä en omista enkä saa rahaa.
A/N: Betaamaton pieni angstipökäle vuoden alkuun. Samalla käynnistän
One True Something 20 -jahdin (vuodet 1978–1982).
HAUTAJAISVIERAAT
Heistä tulee aika hyviä siinä.
James katselee avoimin ja vakavin silmin ympärilleen ja juttelee vanhoille noidille, hymyilee vähän. Lily järjestelee tuoleja, keittää kahvia, kantaa lautasen itkevälle äidille, kalpealle veljelle. Peter seisoo kakkupöydän vieressä ja kehuu tarjottavia ja huutaa Lilylle, että kanapeet ovat loppu. Sirius on vähän hiljainen, mutta pitää huolta, että ne jotka tarvitsevat, saavat riittävästi tuliviskiä, tai joskus vähän liikaakin. Ja Remus löytää itsensä aina jostain penkinpäästä tai sohvanreunasta kuuntelemasta, miten kuollut oli lapsena ihan mahdoton, tai kuinka lahjakas jo koulussa, tai niin hyvä äiti lapsilleen, ja liian nuori, aina liian nuori.
Niitä on aina vain useammin, matalalla oleva katto ja värisevät äänet ja hymyilevät kasvot kehyksissä. Niin nuori, joku huokaisee. Remus juo haaleaa kahvia ja yrittää olla miettimättä, mitä heistä sanottaisiin. Sirius istuu viereen, hieroo ohimoitaan.
Miten aikaisin he oppivat kaiken tämän, Remus miettii.
Kuten sen, että yksi nenäliina ei riitä mihinkään. Puolet siitä on märkänä pallona Lilyn käsissä, toisen puolikkaan Sirius on nyhtänyt pieniksi hitusiksi lattialle. Remukselle ei jää mitään, mihin piilottaa kasvoillaan käyvää ymmärrystä siitä, että taas on yksi kirouksen jähmettämä, liian nuori.
Tai sen, ettei ole oikeastaan väliä, minkälainen sää on. Se on dramaattinen ja alleviivaava joka tapauksessa. Maaliskuun harmaa, toukokuun kevätsade, helteinen heinäkuun sunnuntai. Syysmyrsky, joka repii katosta tiiliä ja helisyttää ikkunoita.
Jamesin vanhempien hautajaisissa Remus oppii, ettei omaan ääneen saa luottaa. Ei edes siinä vaiheessa, kun olo on jo hieman kevyempi, kun on ohimennen naurahtanutkin, sillä se pettää yhtäkkiä, kun katse osuu Jamesin jähmettyneeseen niskaan. Sanat jäävät kesken, Remus hapuilee kohti Siriuksen kättä joka ei ole kaukana, ja tuliviski polttaa kitalakea.
Marraskuussa lämpötila putoaa nollaan.
Niin nuorina kohahtelee nurkista ja Remus on yksin.
Hän oppii, ettei ihmisiä saa katsoa silmiin. Hän katsoo heidän olkapäitään tai omia käsiään, vain kerran vahingossa nostaa katseensa silmiin, jotka ovat kyyneleiden täyttämät ja myötätuntoiset. Hän puristaa märkää nenäliinaa nyrkissään. Myötätuntoa hän ei nyt kestäisi. Myötätunto muistuttaa, että hän on ainoa, joka jäi jäljelle viettämään hautajaisia. Ainoa joka selvisi, vaikka kuka tätä nyt selviytymiseksi kutsuisi.
Remus juo haaleaa kahvia ja yrittää olla miettimättä, miten onnelliselta menneisyys näyttääkään, miten tyhjältä tulevaisuus. Joku istuu viereen, hän keskittyy hengittämiseen.
Keuhkot täyttyvät, tyhjentyvät.