Petunian kyyneleet, S

[sugared]

Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Hahmot: Petunia Dursley
A/N: Ei oo ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun mulla on virkehaasteen kanssa käynyt tällä tavalla: oon kirjottanut jotain melkein valmiiksi, en oo kuitenkaan ollut tyytyväinen ja niinpä teksti on jäänyt pölyttymään varastoon. Tää teksti on saanut alkunsa virkehaasteesta joskus vuosi sitten ja nyt sitten päätin palata sen pariin. Koska tää on rakennettu virkehaasteen sanojen ympärille, tässä on jotain sellaisia erikoisempia valintoja. Otin kuitenkin vapauden lisätä ja poistaa lauseita, jotka eivät toimineet, joten ihan haastetta tämä ei noudata. Mutta eipä onneksi tarvitsekaan, haha. Kiitos haasteelle ja sanoja valinneille kuitenkin inspiraatiosta!

Petunian kyyneleet

Petunia havahtui äkisti siihen, että hänen poskensa olivat märät. Yksitellen palasivat muutkin aistimukset: tiskialtaan reuna ranteiden ohuita luita vasten, liikavarpaita puristavat uudet kengät, takaraivoon pesiytynyt päänsärky. Hän alkoi hangata kuumeisesti paistinpannua, kuin hyvittääkseen jotakin. Vettä ja vaahtoa roiskui lattialle, kun Petunia kolautti pannun tiskipöydälle. Silitä Vernonin housut, parsi Dudderin sukat, imuroi verhot. Elämän perusasiat asettuivat oikeille paikoilleen kuin rukoushelmet nauhassa. Kotitalousmantroilla oli rouva Dursleyyn yleensä rauhoittava vaikutus. Nyt  hiusjuonteet eivät kuitenkaan silinneet hänen otsaltaan. Jokin oli horjahtanut hänen hopeankiillokkeen hajuisessa maailmassaan.

Muisto oli sumea kuin haljennut peili, joka oli kertaalleen paiskattu lattiaan ja liimattu häthätää kokoon. Omenapuun oksalla istui kaksi pientä tyttöä ja katseli surumielisenä tyhjää hillopurkkia. Petunian tutkijanura oli loppunut ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan. Lilyn oli tullut sääli kimalaisia ja hän oli päästänyt ne yön aikana vapauteen. Punaiset hiukset oli letitetty yhteen viljanvaaleiden kanssa, mutta helteisen iltapäivän hiljaisuudessa viipyili ristiriitojen kaiku. Säröjä oli näkynyt jo aiemmin, ja kun omenapuu myöhemmin sinä vuonna pudotti lehtensä, jokin oli hajonnut korjauskelvottomaksi. Sen ainoan kerran Petunia lakaisi sirpaleet maton alle.

Myöhemmin Petunia sai koiranpennun, ja Lily sai kirjeen, sauvan ja pöllön. Kun punainen pää katosi punaisen höyryjunan ikkunasta, Petunia tiesi hyvästelleensä sisarensa lopullisesti. Lily lähti kiskomaan kaniineja hatustaan, eikä hänellä ollut enää siskoa.

Lasku hänen itsepäisyydestään oli toimitettu Dursleyn kuistille yksitoista vuotta sitten, ja hän oli piilottanut sen komeroon portaiden alle. Nyt se kummajaisten kultti oli palannut hakemaan Harryn. Hänen inhonsa poikaa kohtaan oli sekoitus kateutta, ikävää ja katkeruutta.

Poika pääsisi pakoon sitä hyytävää routaa, joka oli jo aikoja sitten saartanut Petunian.

Sankarit ratsastivat auringonlaskuun, seikkailijat hyppäsivät Idän pikajunaan, kummajaiset lentelivät luudanvarsillaan. Petunia pysyi aina vain paikoillaan. Vesi altaan pohjalla oli haaleaa ja ruskeaa, aivan niin kuin hänen kampauksensa, jakkunsa, elämänsäkin.

Hän ei osannut enää korjata sitä, minkä oli kauan sitten antanut särkyä.

[Sokerisiipi]

Oi, miten riipaiseva ja inhimillinen hetki Petunian elämässä. Tämä oli oikea särkyneiden tunteiden pyyhkäisy, pieni aavistus kaikkea sitä, minkä Petunia on väkipakolla joskus työntänyt syrjään ja yrittänyt unohtaa. Omat virheet ja vanha katkeruus, kauna ja kateus kuitenkin ovat jääneet kummittelemaan naisen mielen perukoille. Tämä ei ollut kuitenkaan liian nyyhky, vaan Petunian hahmo pysyi IC:nä läpi tekstin. Häntä kävi sääliksi, mutta olosuhteet ja valinnat ja niiden seuraukset pysyivät yhä realistisina.

Hyvin ominaista hahmolle on myös se, miten hän yrittää hakea turvaa siitä tavallisuudesta, josta hän on tehnyt koko maailmansa. Ongelmana on vain se, että tätä maailmaa on helppo horjuttaa, jos pienikin siitä poikkeava astuu näyttämölle. Ja Petunia on tehnyt elämässään niin suuria valintoja ja päätöksiä (kieltää oma sisko ja kaikki se, mikä tähän edes liittyy), ettei niitä voi niin vain lakaista sinne komeroon portaiden alle, vaikka kuinka haluaisi. Kun totuus vihdoin saavuttaa, voi nähdä, miten kauhea oma elämä lopulta on ja miten haavoittuvaksi se tekee, ja mikään ei voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut.

Pidin hirmuisesti tämän inhimillisyydestä ja haavoittuvuudesta. Että kaiken sen kamalan ja inhottavan takana on myös katumusta ja ikävää. Kiitos!

[Aava]

Onpa hauskaa, että julkaiset vielä tekstejä! (Oon huomannut, että aloitan kommenttini usein huutamalla, mutta tuo näytti typerältä pelkän pisteen kanssa, joten huudetaan sitten.)

Tämmöiset arkiangstit ovat ehdottomasti mun heikko kohtani, jokin niissä viehättää. Vaikka tämä oli aiheeltaan ehkä jopa lähempänä Ihan Oikeaa Angstia (tiedätkö, traagisia ihmiskohtaloita, ynnä muita), toteutus oli kuitenkin semmoinen kivan arjenläheinen. En voi sanoa, että pitäisin - tai että erityisemmin edes sietäisin Petuniaa, kun miettii, millä tavalla hän on ottanut oikeudekseen kohdella Harrya, lasta, mutta toit kyllä niin hyvin hänestä esiin ihmisen, että naisen kohtalo melkein suretti.

Lasku hänen itsepäisyydestään oli toimitettu Dursleyn kuistille yksitoista vuotta sitten, ja hän oli piilottanut sen komeroon portaiden alle.

Tämä oli aika hienosti sanottu.

Oot taitava, tykkäsin kovasti. Kiitti!

[sugared]

Sokerisiipi: Kiitos kovasti pohdiskelevasta kommentista ja oikein hyvää uutta vuotta!

Kun totuus vihdoin saavuttaa, voi nähdä, miten kauhea oma elämä lopulta on ja miten haavoittuvaksi se tekee, ja mikään ei voi muuttaa sitä, mitä on tapahtunut.

Olipas osuvasti tiivistetty! Mä näen Petunian aika traagisena hahmona. Vikoissa kirjoissa hänestä taitaa näkyä ripaus inhimillisyyttä, mutta Harryn kohtelu on niin räikeän karseaa, että aika mustavalkoisen "pahana" tai ainakin läpikotaisin inhottavana hahmona hän kuitenkin piirtyy. Mä ajattelen, että Petunialla ei ehkä ole ollut kykyjä tai uskallusta aina tehdä parempia päätöksiä ja itsepäisesti hän on sitten katsonut ne ratkaisunsa katkeraan loppuun asti.

Aava: Hehe, hauskaa, että vielä olet täällä lukemassa ja kommentoimassa! <3 (Mulla on ihan sama tapa!)
Mäkin tykkään arkiangsteista! Ehkä kun oon itsekin niin pateettinen ja melankolinen ihminen, että tällanen eksistentiaalikriisi tiskipöydän ääressä koskettaa. :''D Mua ärsyttää, miten mustavalkoisesti kirjoissa Lily on ah-niin-hyvä-ja-ihana ja Petunia on oh-niin-paha-ja-kamala! Mun tulkinta Petuniasta on jotain sellaista, että lyttäämällä ja viemällä Harryltä kaiken, se jotenkin yrittää kostaa sitä, miten siltä on viety kaikki ja miten se on itse aina tuntenut olevansa niin tavallinen ja tylsä siskonsa rinnalla. Pieni, säälittävä ja surkea ihminen, mutta ihminen kuitenkin.
Hyvää uutta vuotta sullekin Ankkuli ja kiitti komsusta! <3

[Dokumentti]

Vaihdokkaista tervehdys!

Petuniasta kirjoitetaan tosi vähän tai ainakaan en ole törmännyt kovin moneen tekstiin. Siksi on aina mielenkiintoista lukea hänestä.

Kirjoissa on jotain samaa kuin tässä tai siis pieniä viittauksia juuri tälläisen, että katkeruus on se suurin tunne Petunian sisällä. Varsinkin Harrysta ja Lilystä puhuttaessa. Tykkäsin erityisesti vertauksesta, että Petunia sai koiranpennun ja Lily kirjeen, pöllön ja taikasauvan. Petunia sai jotain, muttei tarpeeksi.

Sisarusten välit on kiinnostavat, Petunia selvästi kuitenkin välittää siskostaan, mutta katkeruus on liian suurta kaiken keskellä.

Ihanaa, että olet saanut näin eheän kokonaisuuden virkehaasteella! Musta tuntuu, et mun tekstit aina vaan tökkii. :'D

Kiitos tästä pienestä palasesta Petunian ajatuksiin, oli oikein mukavaa luettavaa!<3

[sugared]

Dokumentti: Erittäin viivästynyt mutta iso kiitos kommentista! <3 Petunia on kyllä tosi kiinnostava hahmo katkeruudessaan ja toisaalta inhimillisyydessään. Mahtavaa, että tykkäsit tästä pikku pikku tutkielmasta!

Ihanaa, että olet saanut näin eheän kokonaisuuden virkehaasteella! Musta tuntuu, et mun tekstit aina vaan tökkii. :'D

Sen takia tämäkin lienee jäänyt alkujaan pöytälaatikkoon valmistumatta koskaan itse haasteeseen, kun on niin tökkinyt. Mutta hyvää inspistä virkehaasteista voi saada, vaikka ei sitten lopulta haasteeseen "kelpaisikaan".

[Larjus]

En muista, että olisin koskaan lukenut Petuniasta ficejä, ja hahmovalinta herättikin mielenkiintoni, vaikken voi sanoa Petuniasta hirveästi pitäväni Hahmona se kyllä on ihan mielenkiintoinen, vaikka henkilönä onkin aika kamala. Angstikaan ei yleensä ole ykkösvalintani ficeissä, mutta yhdistelmä Petunian kanssa alkoi houkutella.

Tää oli tosi kiva pieni luettava. Todella eheä ja toimiva kokonaisuus. Tykkäsin siitä, että tunnelman ja tuntemusten kuvailu tapahtui kerronnan kautta, eikä niin, että suoraan kerrotaan adjektiiveilla, miltä tuntuu. Oli kuin olisi filmiä katsonut. Kuvailu oli siis juuri nappiin. Tykkäsin myös käytetyistä kielikuvista. En osaa edes nostaa suosikkikohtiani, koska niitä on niin paljon. Sanailu on alusta loppuun asti mahtavaa, ja lukeminen oli todella miellyttävää, vaikka tunnelma olikin ankea ja surullinenkin. Tässähän alkoi herätä sääli ja myötätunto Petuniaa kohtaan.

Poika pääsisi pakoon sitä hyytävää routaa, joka oli jo aikoja sitten saartanut Petunian.

Uuuh, tän kohdan kyllä nostan esiin. Tässä oli kiva pieni häivä välittämistä, jota Petunia mahdollisesti tuntee Harrya kohtaan. Samalla tässä tuli kiva vertaus/paralleeli Harryn ja Petunian välille. Sama, joka oli Petunialla ja Lilyllä.

Täytyykin lukaista tää vielä pariin otteeseen, ihan vain koska noi sanavalinnat on tosiaan aivan upeita. Mun "kieliosa" aivoissa suorastaan kehrää.

[Fiorella]

Tämä ficci oli lyhykäisyydessään uskomattoman toimiva ja kaikenkattava. Oli ilo lukea tällaista tekstiä, joka kertoi niin paljon. Tämä oli mennyt minulta ihan ohi aiemmin.

Se, miten Petunia vertaa Lilyn ja Harryn velhoutta jästien mielikuvaan taikuudesta, kaneineen hatuissa sun muine ihmeellisyyksineen, kuvasi hienosti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Katkeruus on raskas ja kuluttava tunne, ja samaan aikaan sekin painaa sydämellä, että Lily on kaikesta huolimatta Petunialle rakas.

Myöhemmin Petunia sai koiranpennun, ja Lily sai kirjeen, sauvan ja pöllön.

Petunia ei suinkaan jäänyt itse täysin osattomaksi, mutta oma koiranpentu taisi olla laiha lohtu pikkusiskon jännittävän seikkailun alkamisen rinnalla...

Kaiken haalea värittömyys ja tasaisen ruskea tylsyys tuntui murheelliselta. Varmasti Petunia olisi pystynyt rakentamaan elämästään jotakin kiinnostavampaakin, mutta oli jäänyt kuin jumiin pysähdyksiin. 

Lasku hänen itsepäisyydestään oli toimitettu Dursleyn kuistille yksitoista vuotta sitten, ja hän oli piilottanut sen komeroon portaiden alle. Nyt se kummajaisten kultti oli palannut hakemaan Harryn.

Tämä oli vain niin hyvin sanottu, että lainaan senkin. Kuulostaa kovin loogiselta, että Petunia näkee epätoivotun velvollisuutensa ikään kuin karman kostona. Ehkä se onkin yksi syy, miksi hän kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta hyväksyy Harryn perheeseen.

Kiintoisa, ajatuksia herättävä ficci. Kiitos tästä!

[sugared]

Larjus: Haha, Petuniasta on kyllä vaikea pitää... :') Mutta kiinnostava hahmo hän on kuitenkin! Olen iloinen, että päädyit Petunian epämiellyttävästä aurasta huolimatta lukemaan! Ja vau, kiitos tosi paljon kehuista ja kauniista sanoista! Lämmittivät sydäntä. <3 Kiitos siis oikein kovasti kommentista!

Fiorella: Kiitos paljon kommentista myös sulle! Hienoa, että koit tämän toimivan ja tarina ja ajatus välittyivät sanojen kautta. On tosi kiva kuulla, että teksti herättää ajatuksia ja tulkintoja!

Ehkä se onkin yksi syy, miksi hän kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta hyväksyy Harryn perheeseen.

Niinpä! Ajattelen, että Petunia ei saanut itsestään irti sitä, että olisi rakastanut Harrya ja huolehtinut tästä kuin omasta pojastaan, mutta Lilyä hän kuitenkin rakasti, ja ehkä tämä oli hänen tapansa hakea anteeksiantoa (eniten ehkä itseltään).

[Nyyhti]

Olipa mukavaa päästä lukemaan ficci Petuniasta! Tämä oli tosi hieno ja oivaltava kuvaus. Virkehaasteen vaikutus tosiaan näkyi tässä, mutta pelkästään positiivisella tavalla. Sanavalinnat olivat mielenkiintoisia ja monimerkityksellisiä, mutta en missään nimessä osaa sanoa, mitkä tulivat haasteesta. Tämä oli todella lohduton ja raadollisen arkinen kuvaus, ja pidin siitä että tavallaan Petunia ei olisi halunnut Harrya menettää.

[Auri]

Kommenttiarpajaisista hei! Selailin sinun listausta ja tämä nousi sieltä esiin nopeasti. Petunia on minusta hyvin mielenkiintoinen hahmo ja kirjoitat hänestä oikein onnistuneesti. Minusta vähän tuntuu, että hänestä olisi voinut tulla mitä tahansa, jos Lily ei olisi paljastunut noidaksi. Tai siis, en tiedä. Minua kiinnostaa hirvittävästi jästisyntyisten perheet siltä kantilta, että ovatko he kuinka paljon taikamaailmassa mukana ja syntyykö esimerkiksi sisarusten välille kateutta siksi, että toinen on noita ja toinen jästi.

Poika pääsisi pakoon sitä hyytävää routaa, joka oli jo aikoja sitten saartanut Petunian.

Tämä on jotenkin tosi nätti virke. Tuntuu, että Petuniasta on tullut onneton kotirouva, joka tahtoisi elämältään melkein mitä tahansa muuta, eikä hän osaa olla Harrylle kiltti, koska on niin katkera. Oikein hieno kuvaus Petuniasta ja mukavaa päästä hänen päänsä sisään tarkastelemaan sitä, miltä taikamaailma näyttää henkilölle, joka on noin erkaantunut siitä. Kiitos tästä!

[Angelina]

Kommenttiarpajaisista eksyin, tää nimi kiinnitti huomion! Petunia oli pitkään itselle (yllättäen) aika vastenmielinen hahmo, mutta viimeinen kirja sentään vähän selitti hahmoa ja sen syvempää olemusta.

Myöhemmin Petunia sai koiranpennun, ja Lily sai kirjeen, sauvan ja pöllön. Kun punainen pää katosi punaisen höyryjunan ikkunasta, Petunia tiesi hyvästelleensä sisarensa lopullisesti. Lily lähti kiskomaan kaniineja hatustaan, eikä hänellä ollut enää siskoa.

Ai että, tää kohta oli jotenkin niin raastava ja hieno, sekä varmastikin hyvin todenmukainen. Ei ole ollut Petuniallakaan se helpoin tie, helpostihan tollasessa tilanteessa katkeroituu. Siis mitä teet mulle, saat mut symppaan rouva Dursleytä :'''DD Kamala ajatus kuitenkin, että ennen niin läheisten sisarusten väli katkeaa lopullisesti ja se, miten nuoria he ovat olleet kun ensimmäiset säröt ovat ilmestyneet.

Vesi altaan pohjalla oli haaleaa ja ruskeaa, aivan niin kuin hänen kampauksensa, jakkunsa, elämänsäkin.

Auts. Toisaalta tää on jotenkin hyvin sidonnaista omiin ajatuksiini, koska en usko hetkeäkään, että Petunia olisi täysin tyytyväinen kiiltokuvamaiseen elämäänsä. Tämä oli tosi hieno teksti ja herätti ajatuksia, kiitos ♥

[Maissinaksu]

Kommenttiarpajaisista tervehdys täältäkin! Olin pistänyt tämän ficin kirjanmerkkeihin jo alkuviikosta, mutta näköjään ehdin palata tämän pariin vähän myöhemmin kuin olin ajatellut... Vaan eipä se mitään!

En ole koskaan välittänyt Petuniasta sen suuremmin, mutta minua on aina kiehtonut se henkinen tuska, jonka hahmo naamioi kuorensa alle. Niin paljon katkeruutta ja katumusta, joita ei osata oikein rakentavasti hyvittää, vaikka ehkä haluaisikin. Petuniaa kun määrittelee niin paljon halu olla tavallinen mutta myös että kaikki muukin ympärillä on tavallista ja siten turvallista. Tämä tulee loistavasti tässä ficissä esiin, ja kieltämättä herättää lukijassakin sympatiaa ja ymmärrystä hahmoa kohtaan.

Tässä olisi niin monta hyvää lainattavaa kohtaa, jotka jäivät mieleen, ja ylipäätään oikein hieno ja ajatuksia herättävä teksti. Pituuskin on juuri hyvä, ikään kuin sellainen ohimenevä muistojen tuulahdus keskelle arjen askareita.

- Mai

[sugared]

nomps: Petunian tragediaa sekin, ettei hän kovin usein pääse päähenkilöksi. :') Lohduton ja raadollisen arkinen oli todella ilahduttava kuvaus tekstistä! Kiva kuulla myös, että tuo Petunian ja Harryn suhteen moniuloitteisuus nousi esiin. Kiitos oikein paljon kommentista!

Aurinkolapsi: Loistavaa, että nappasit palan Petuniaa luettavaksi; kivaa lukea ajatuksiasi tekstistä!

Minusta vähän tuntuu, että hänestä olisi voinut tulla mitä tahansa, jos Lily ei olisi paljastunut noidaksi.

Hyvinkin mahdollista! Ajattelen, että Petunia on luonteeltaan aika tunnollinen ja konservatiivinen, mutta ehkä hän Lilyn rinnalla olisi rohkaistunut toteuttamaan itseään muussakin kuin kotirouvan roolissa (ei sillä, että se olisi yksioikoisen huono rooli). Mutta Lilylle aukesikin oma polku, jolle Petunia ei voinut seurata, vaikka Lily olisi kädestä ottanut. :/
Kiitos paljon kommentista, ihanaa kun tykkäsit!

Angelina: Petunia on kyllä aika vastenmielinen ihminen, mutta hänessä on varmasti muitakin puolia! Uskon, että hän on miehelleen ja Dudleylle kuitenkin ollut rakastava vaimo ja äiti. Suhde Harryyn onkin sitten vihan ja katkeruuden myrkyttämä, mutta uskon tosiaan enemmän Petunian keinottomuuteen kuin pahuuteen.

Ai että, tää kohta oli jotenkin niin raastava ja hieno, sekä varmastikin hyvin todenmukainen. Ei ole ollut Petuniallakaan se helpoin tie, helpostihan tollasessa tilanteessa katkeroituu. Siis mitä teet mulle, saat mut symppaan rouva Dursleytä :'''DD Kamala ajatus kuitenkin, että ennen niin läheisten sisarusten väli katkeaa lopullisesti ja se, miten nuoria he ovat olleet kun ensimmäiset säröt ovat ilmestyneet.

Hahaha, olen iloinen, jos tämä kuitenkin herätti myötätuntoa ja ymmärrystä Petuniaa kohtaan. Hänen valintansa ovat tietenkin hänen omiaan, mutta ehkä hän ei myöskään ole saanut ihan hirveästi apuja parempien valintojen tekemiseen.
Olen tosi iloinen, että teksti herätti ajatuksia! Kiitos oikein kovasti kommentista!

Maissinaksu: Heheh, konsensus taitaa olla, että Petunia ei ole erityisen pidetty hahmo finiläisten keskuudessa. :')) Minustakin hän on kuitenkin kiehtova, samoin kuin hänen tekemänsä valinnat. Ilahduttavaa kuulla, että teksti valotti hänen mielenmaisemaansa ja herätti ymmärrystä.

Petuniaa kun määrittelee niin paljon halu olla tavallinen mutta myös että kaikki muukin ympärillä on tavallista ja siten turvallista.

Tuo tavallisuuden turvallisuuspa onkin muuten hyvä näkökulma, jota olisi kiva joskus tutkia lisää!
Kiitos tosi paljon sulle kommentista, ihanaa kun tykkäsit!

[Ingrid]

Hei sugared. <3 Valitsin sinut Ihailijakaartissa kohteekseni, koska rakastan sinun tapaa kuvailla asioita, hahmoja, tunnelmaa ja miljöötä. Tutustuin teksteihisi alunperin Marie Antoinette -ficciesi kautta, ja ne olivat kerrassaan ihania! Toivottavasti jatkossakin innostut kirjoittamaan kyseisestä fandomista.

Vaikka tässä tekstissä käsitellään vaikeita tunteita, jotka välittyvät vahvoina lukijalle, olin mielissäni päästessäni lukemaan Petuniasta. Minusta oli äärettömän mielenkiintoista lukea, kuinka tulkitset Petuniaa hahmona, ja kuinka uppoudut hänen mielensä pyörteisiin. Mielestäni Petunia on hahmona hirvittävän moniulotteinen ja sen myötä myös inspiroiva, mutta henkilökohtaisesti hänestä kirjoittaminen on tuntunut aina kuitenkin kovin vaikealta. Ihailen sitä, kuinka olet tarttunut hahmoon, josta on maalattu kirjoissa ja elokuvissa melko yksipuolinen kuva, ja tuonut tässä rohkeasti ja kauniisti esille hänen inhimillisyyttään.

Muisto Lilysta ja Petuniasta on kaunis, vaikka siitä onkin vuosien varrella tullut kitkerän kaipuun katkuinen. Pidän siitä, kuinka arkipäisillä yksityiskohdilla olet onnistunut luomaan kontrastia kahden nuoren tytön välille - tässä ficissä oikein korostuu Lilyn luonnonlapseus, josta Petunia tuntuu vierastuneen yhä enemmän ja enemmän vuosien kuluessa. Yhteen punotut hiukset kuitenkin tuovat tähän sen sydäntäsärkevän yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka Petunia on yrittänyt vuosien aikana piilottaa mielensä perukoille. Petunian elämä tuntuu kiertävän kehää, se on kuin loputon oravanpyörä, mutta jotenkin tässä ficissä se tuntuu pysähtyvän. Ikään kuin tässä pysähdyttäisiin vetämään syvään henkeä, sulkemaan silmät hetkeksi, ennen kuin sama oravanpyörä jälleen pyörähtää käyntiin. Pidin tässä tekstissä harmaista tunteista ja ajatuksista huolimatta sellaisesta loputtomuuden tunteesta.

Pidin erityisesti näistä kohdista:

Myöhemmin Petunia sai koiranpennun, ja Lily sai kirjeen, sauvan ja pöllön. Kun punainen pää katosi punaisen höyryjunan ikkunasta, Petunia tiesi hyvästelleensä sisarensa lopullisesti. Lily lähti kiskomaan kaniineja hatustaan, eikä hänellä ollut enää siskoa.

Säröjä oli näkynyt jo aiemmin, ja kun omenapuu myöhemmin sinä vuonna pudotti lehtensä, jokin oli hajonnut korjauskelvottomaksi. Sen ainoan kerran Petunia lakaisi sirpaleet maton alle.

Tässä oli kaikin puolin kekseliäitä ja hienoja sanavalintoja, jotka toivat Petunian sisintä olemusta kuin huomaamatta lähemmäs lukijaa. Olit hahmolle uskollinen, ja tavoitit hahmon ajatuksenjuoksun, tunteet ja mielentilan kadehdittavan taitavasti. Tämä oli hieno teksti, jota oli teemasta huolimatta ilo lukea. <3

Ingrid