Luku 1.
Albus Dumbledore makasi sängyllään ja kuunteli alakerrasta kuuluvaa meteliä. Hänen siskonsa oli jälleen kerran räjäyttänyt jotain. Hänen veljensä yritti rauhoittaa tuota pientä olentoa, joka kiljui ja potki. Isä oli vankilassa, sillä hän oli kostanut niille jästeille jotka olivat saaneet Arianan hulluksi. Kukaan ei tiennyt mitä ne jästit olivat tehneet, Albus epäili ettei Ariana itsekään tiennyt.
Alhaalta kuuluva meteli hiljentyi. Albus päätti mennä katsomaan, mitä Ariana oli tällä kertaa räjäyttänyt. Hän hiipi varovasti alakertaan, taikasauva koholla, ihan vain varmuuden vuoksi. Albus oli juuri lopettanut ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa. Aberforth oli häntä kolme vuotta nuorempi, ja Ariana vasta seitsemänvuotias.
Keittiössä vallitsi kaaos. Heidän äitinsä Kendra piteli sylisään Arianaa ja Aberforth yritti siivota sotkua. Ariana oli vahingossa räjäyttänyt koko ruokapöydän tuusannuuskaksi, ja tummia palojälkiä oli siellä täällä valkoisessa tapetissa ja matossa. Nyt Ariana itki hiljaa Kendran sylissä. Albus huokaisi ja mutisi nopean pikku loitsun, jolla hän sai lian katoamaan seinistä ja matosta. Sitten hän kohotti sauvansa uudestaan ja muutti maljakon uudeksi pöydäksi. Se oli kolmas kerta viikon sisällä, kun Ariana oli särkenyt pöydän. Albus oli oppinut pöydän muodonmuutokset todella hyvin. Hän arveli muodonmuutosten professori Harrisonin olevan tyytyväinen hänen taitoihinsa syksyllä.
"Ehkä minun pitäisi tehdä tuo, Albus. Ministeriöstä voi tulla kirje", Kendra sanoi heikosti pitäen Arianaa edelleen sylissään.
"Olen jo sanonut siitä, äiti", Albus sanoi turhautuneena, "Ministeriöstä ei tule kirjettä koska he luulevat taikojan olleen sinä."
"Niin, varmasti", Kendra sanoi poissaolevasti. Hän oli vahva nainen, mutta Arianan sairaus ja hänen miehensä joutuminen Azkabaniin olivat heikentäneet häntä kovasti. Kendra nousi ylös Ariana sylissään ja käveli portaat ylös yläkertaan. Aberforth katseli ympärilleen, nousi sitten ylös lattialta ja vilkaisi Albusta murhaavasti ennen kuin juoksi yläkertaan myöskin. Albus jäi yksin keittiöön.
Pimeää ja kylmää. Ilta. Laihoja käsivarsia peittää ainoastaan ohut pusero. Märkä ruoho kutittaa nilkkoja, jotka ovat paljaat. Pieni kipinä leijuu pimeyden keskellä. Hän ei halua enää tarttua siihen, sillä äiti suuttuisi.
"On kylmä", hän sanoo. Äiti hänen vierellään ei reagoi mitenkään.
"On kylmä", vähän kovempaa. Äiti huomaa.
"Niin, Ariana, on vähän kylmä, mutta varmasti haluat saada vähän ulkoilmaa välillä, eikö vain?" äiti sanoo. Hän ei tiedä mitä vastata. Sade alkaa paiskoa pieniä vesipisaroita niskaan.
Yhtäkkiä hän tuntee läsnäolon. Joku, tai jokin, katselee pensaan yli.
"Aidan takana on joku", hän huomauttaa kohteliaaseen sävyyn. Äiti katsoo aidan yli. Äiti ei tietenkään voi nähdä mitään. Pimeys tiivistyy. Hän tuntee jonkin vihamielisyyden, ja hätääntyy.
"Joku katsoo!" hän huutaa. Pimeydessä leijailevaan kipinään on helppo kurottaa. Hän nappaa sen kiinni ja kaikki menee pimeäksi.
Kendra katseli säikähtäneenä aidan yli. Arianan oli sanonut, että aidan takana oli joku, ja vaikka Ariana oli hullu, hänen taikuutensa oli vahvaa. Aidan takana ei näkynyt ketään. Juuri kun Kendra oli huokaisemassa helpotuksesta, Ariana huusi ja antoi taikuutensa räjähtää.
Kendra säpsähti, kun Arianan taikuus sytytti viereisen pensaan tuleen. Hän kaivoi äkkiä taikasauvansa ja mutisi: "Aquatulio!" Tuli sammui heti. Kendra huokaisi ja pelästyi miltei saman tien. Ariana! Miten tytölle oli käynyt? Hän käännähti kannoillaan ja näki Arianan makaavan maassa, tajuttomana mutta hengissä.
"Herpaannu", hän sanoi ja Ariana virkosi.
"Mitä nyt?" Ariana kysyi heikosti. Hän hengitti katkonaisesti.
"Tule Ariana, mennään sisään", Kendra sanoi lempeästi. Hän nosti Arianan varovasti pystyyn.
"Hyvää iltaa", kuului ääni portilta. Salamannopeasti Kendra pyörähti ympäri ja veti sauvan taskustaan.
"Kuka olet?" hän tivasi. Portilla seisoi nainen, ei vanha muttei nuorikaan, ja hän hymyili ystävällisesti Kendralle.
"Bathilda Bagshot, naapuristanne. Se jonka käännytitte oveltanne siinä muutama kuukausi takaperin", nainen vastasi silmät tuikkien ovelasti. Kendraa alkoi väkisinkin hävettää käytöksensä muutama kuukausi sitten. Hän tunsi punan nousevan poskilleen, ja oli iloinen että yö peitti hänen kasvonsa.
"Olen pahoillani", Kendra mutisi. "Mutta minulla on ollut vähän rankkaa viime aikoina, kun juuri muutimme ja tyttäreni on hieman... sairaalloinen", Kendra sanoi. Arianan sairaalloisuus oli oikeastaan hyvä idea. Sitä paitsi nainen vaikutti hyväuskoiselta, ja Arianan näytti muutenkin sairaalta. Tytön silmät olivat painuneet kuoppiinsa, hän oli kalpea ja riutunut. Vaatteet roikkuivat hänen päällään. Tytön sukattomissa jaloissa olevat sandaalit näyttivät luonnottoman isoilta hänen kapeisiin jalkoihinsa.
"Olen kovin pahoillani", Bathilda sanoi myötätuntoisesti. "Minuun voitte silti aina luottaa."
"Kiitos", Kendra pakottautui sanomaan. Hänen päähänsä pälkähti ajatus.
"Ettehän kerro Arianasta kellekään? Emme halua ihmisten saavan tietää asiasta, hän on vielä niin pieni ja heikko, emmekä kaipaa ihmisten sääliä kun kaikki tunkevat tänne katsomaan häntä", Kendra sanoi. Tuska hänen kasvoillaan ei ollut teeskentelyä.
"En tietenkään. Minuun voitte aina luottaa. Mutta minun täytyy nyt mennä kotiin", Bathilda sanoi ja lähti.
Kendra talutti Arianan takaisin sisälle.
¤¤¤¤¤¤
Paljon ihmisiä mustissa kaavuissa. Suuri, valoisa huone. Valo sattuu silmiin.
"Valo sattuu silmiin", hän sanoo, mutta kukaan ei kuuntele.
"Hysshh", veli kuiskaa. "Katso tuonne, näetkö? Siellä on isä. Isä on kuollut", veli sanoo. Veljen posket ovat täynnä kyyneljuovia.
Hän ei ymmärrä sanaa, joten hän päättää katsoa veljen näyttämään suuntaan. Edessä on vain iso musta arkku, ei isää.
"Ei isää", hän huomauttaa. Veli halaa häntä, eikä hän ymmärrä miksi, mutta se tuntuu mukavalta.
"Olet liian pieni ymmärtämään", veli kuiskaa korvaan. Se kutittaa ihanasti. Hän halaa veljeä.
"Olet rakas", hän sanoo veljelle. Veli hymyilee hänelle hieman, ja hän hymyilee oikein leveästi takaisin. Hän päättää katsoa ympärilleen. Mustakaapuiset näyttävät kaikki surullisilta, eikä hän edelleenkään ymmärrä miksi. Hän näkee toisen veljen, Albuksen, edessäpäin. Hän ei pidä Albuksesta yhtä paljon kuin Aberforthista.
Nimet katoavat hänen muististaan nopeasti, joten hän kysyy: "Miksi kaikki ovat niin surullisia?" Mutta veli vain pudistaa päätään.
"Isä on poissa, hän on kuollut", veli selittää. "Et näe häntä enää ikinä." Veljen silmiin ilmestyy kyyneleitä.
"Poissa? Mutta minä haluan isän syliin!" hän huutaa.
"Isä on kuollut", veli toistaa, itkien hiljaa.
"Ei!" hän huutaa ja ymmärtää vihdoin. Hän alkaa itkeä, lujaa ja hartaasti.
"Mutta kun haluan isän syliin", hän sanoo ja nyyhkäisee vielä kerran ennen vaipumistaan pimeyteen.
Percival Dumbledore kuoli 41-vuotiaana, oltuaan Azkabanissa kolme vuotta. Hautajaiset pidettiin Azkabanin muistotalossa. Se oli aivan saaren toisella puolella, eikä sinne päästetty ankeuttajia. Huone oli valoisa ja aurinkoinen, mitä ei uskoisi ankeuttajien ollessa niin lähellä.
Paikalle saapuivat vain perhe ja lähimmät ystävät, kuten eräs Ernest Welles -niminen velho. Hän oli ollut (oman väittämänsä mukaan) Percival Dumbledoren paras ystävä, ja vaati nyt osuutta perinnöstä. Percivalin perhe ei tähän kuitenkaan suostunut, ja Ernest lähti paikalta vihaisen näköisenä.
Percivalin perhe oli kuitenkin paikalla, kuin myös Albus Dumbledoren hyvä ystävä Elfias Doze. Lisäksi paikalla oli Percivalin pitkäaikainen ystävä, Ralph Solway.
Kendran oli ollut vaikea hankkia mistään virallista todistajaa, sillä kaikki pelkäsivät tunnettua jästinkiduttajaa. Lopulta hän oli puolipakottanut perhetuttunsa Gabriel Geissin tehtävään. Kendra oli myös luvannut tälle ison pussin kaljuunoita.
Kaksi hyvätapaista vankia kantoivat Percivalin ruumiin muistotalolle. Muistotalo oli neljästä huoneesta koostuva pieni talo.
Yksi huoneista oli se, jossa siunaus suoritettiin, pitkänomainen huone täynnä penkkirivistöjä. Etuosassa oli pieni pöytä ja paikka arkulle.
Toinen huone oli eteinen, jonne jätettiin ulkovaatteet ja kengät.
Kolmas huone oli todistajaa varten, jotta tämä voisi pukeutua mustaan kaapuunsa ennen tilaisuuden alkamista. Jos kyseessä olisi ollut nimenantojuhla vauvalle, todistajalla olisi ollut pitkä valkoinen kaapu.
Neljäs huone oli kahvitarjoilua varten, siellä oli yksi pitkä valkoinen pöytä ja tuolit. Jos kyseessä oli hautajaiset, pöydälle levitettiin musta pöytäliina. Tilaisuuden järjestäjien piti aina hankkia tarjoiltavat itse, mutta muistotalolla oli vakituisena henkilökuntana neljä kotitonttua ja kaksi vankia. Useimmat vangit kilpailivat kunniasta päästä muistotalolle töihin.
Percivalin ruumis vietiin todistajan taukohuoneeseen, missä Kendra, Albus ja Aberforth pesivät ja pukivat sen puhtaisiin vaatteisiin Arianan katsellessa vierestä. Ariana itse ei näyttänyt ymmärtävän tilaisuudesta juuri mitään. Hän vain istui tuolissa ja katseli tylsänä eteensä. Välillä hän sai raivokohtauksen, ja Aberforth rauhoitti hänet hellästi. Yhden kerran hän nousi äkkiä ylös ja meni halaamaan Aberforthia. Kaikki olivat hämmästyneitä.
Hautajaiset alkoivat. Albus ja Aberforth istuivat eturivissä keskikäytävän vasemmalla puolella vieressään Ariana ja aivan rivin päässä Kendra. Toisella puolella istui Ralph Solway vieressään Elfias Doze ja Bathilda Bagshot, joka oli välttämättä halunnut tulla mukaan. Rivin päässä istui vielä eräs Emily Thompson -niminen noita, joskaan kukaan ei tiennyt mistä tämä oli sinne ilmestynyt.
Gabriel Geiss siunasi Percivalin haluttomasti. Toimitus kesti pitkään, sillä todistajan tavallisten puheiden lisäksi he lauloivat hautajaislaulun ja omaiset kävivät arkun ääressä sanomassa pari sanaa vainajasta. Kesken Albuksen ja Kendran yhteisen muistotuokion Ariana näytti havahtuvan. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä ja siristeli silmiään. Viimein hän puhui.
"Valo sattuu silmiin", hän sanoi Aberforthille. Aberforth kumartui lähemmäs häntä.
"Hysshh", hän sihahti hiljaa. "Katso tuonne, näetkö? Siellä on isä. Isä on kuollut", Aberforth sanoi. Kyyneleet tunkivat väkisinkin hänen kasvoilleen, jotka olivat muutenkin jo punaiset ja juovaiset kyynelistä. Ariana katsoi Aberforthin osoittamaan suuntaan.
"Ei isää", Ariana huomautti, omasta mielestään varmasti oikein viisaasti. Aberforth halasi Arianaa surullisena.
"Olet liian pieni ymmärtämään", hän kuiskasi Arianan korvaan. Yhtäkkiä, jostain äkillisestä mielijohteesta Ariana halasi häntä myös.
"Olet rakas", Ariana sanoi. Aberforth hymyili siskolleen surullisena. Siskoparka ei ymmärtänyt mitään. Ariana katseli ympärilleen hämmentyneenä. Hän katseli myös omia vaatteitaan, ne olivat aivan mustat. Siisti musta mekko ja villatakki, mittojen mukaan tehty. Ariana oli liian laiha tavallisiin kaupan vaatteisiin.
"Miksi kaikki ovat niin surullisia?" Ariana kysyi. Aberforth pudisti päätään.
"Isä on poissa, hän on kuollut", Aberforth yritti selittää asiaa niin että Arianakin ymmärtäisi. "Et näe häntä enää ikinä." Kyyneleet kohosivat taas hänen silmiinsä.
"Poissa? Mutta minä haluan isän syliin!" Ariana huusi. Kendra ja Albus eivät kinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Aberforth katsoi sisartaan säälien. Tuollaiseksi hänet oli tehnyt kolme jästipoikaa jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa. Ja siksi heidän isänsä oli lähtenyt kostamaan, kiduttanut heitä niin kauan että he olivat tulleet miltei yhtä hulluiksi kuin Ariana. Mutta eivät aivan. Ariana oli alunperinkin ollut hentoinen ja herkkä lapsi. Aberforthin poskia pitkin alkoi hiljalleen valua kyyneleitä. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa Arianalle.
"Isä on kuollut", Aberforth sanoi. Hän ei enää voinut estää nyyhkytyksiä karkaamasta huuliltaan. Ariana taisi viimein ymmärtää asian, sillä hän alkoi itkeä, todella lujaa ja pitkään.
"Mutta kun haluan isän syliin", Ariana nyyhkytti ja meni tajuttomaksi. Se oli hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita. Aberforth oli odottanut sitä ja piti kiinni hänestä. Ariana valahti hervottomaksi ja Aberforth otti hänet syliinsä. Kaikki vieraat sekä todistaja katselivat heitä.
"Jatkakaa", Aberforth viittasi kädellään. Kyyneleet putosivat Arianan mustalle mekolle. Kendra ja Albus ryntäsivät hänen viereensä. Albus vilkaisi kerran Arianaa ja istui välinpitämättömänä paikalleen. Kendra sen sijaan oli todella huolestuneen näköinen. Todistaja alkoi taas puhua.
"Hän pyörtyi?" Kendra kysyi. Aberforth nyökkäsi. Kuristava tunne hänen kurkussaan esti puhumisen. Kendra ojensi kätensä ja sanaakaan sanomatta Aberforth ojensi Arianan hänelle.
Kendra piteli sylissään tyttärensä säälittävän laihaa ruumista ja katseli hänen kiinni olevia silmiään, pehmeää mustaa tukkaa, joka valui tytön olkapäille. Hän näytti todella levolliselta ollessaan tajuton. Hän näytti aivan tavalliselta tytöltä, mitä hän oikeastaan olikin. Hän vain oli hullu. Se ei tietenkään ollut hänen vikansa, vaan niiden poikien jotka kiduttivat hänet sellaiseksi. Kendra silitti varovasti tytön kalpeaa poskea. Tyttö oli suloinen ja kaunis. Hänen taikuutensa oli vahvaa huolimatta herkästä ja hennosta olemuksesta.
Sillä hetkellä Kendra päätti heittää oman elämänsä sivuun ja huolehtia tuosta pienestä olennosta, joka tarvitsi häntä niin paljon.
__________
Kommentteja, kiitos!:)
