Title:Ei koskaan enää
Author: story^, eli minä itse!
Raiting: K-11
Genre: romance, femme, one shot
Pairing: Pansy Parkinson/Hermione Granger
Disclaimer: Juup, kaikki J.K.Rowlingin, ruokin tällä ainoastaan mielikuvitustani, enkä tienaa tällä!
A/N: Ensimmäinen femmeni IKINÄ (ei betattu), mutta tulipa silti kirjoitettua. Ei mikään kovin erityinen ficci ja one shotiksikin nopeatempoinen (?), mutta kommenteista olisin kiitollinen! <3
//Pops muoksi otsikon ikärajanTylypahkan kivinen linna peittyi hitaasti leijuviin, suuriin lumihiutaleisiin, jotka muodostivat hohtavia hankia autiolle pihalle ja valkoisesta maisemasta erottui ainoastaan Hagridin mökki, jonka savupiipusta tuprutti sakeaa savua taivaalle. Taikaeläinten hoidon oppitunnit oli siltä päivältä peruttu kovan lumentulon vuoksi ja nyt neljäsluokkalaiset luihuiset ja rohkelikot viettivät ansaittua hyppytuntia omissa oleskeluhuoneissaan, kun ne kerrankin olivat tyhjillään.
Pansy makasi luihuisten oleskeluhuoneen sohvalla jalat ristissä ja pää leväten mukavasti sohvatyynyyn. Kädessään hänellä oli sen päivän Profeetta ja hän selaili sen sivuja tylsistyneenä, paiskaten lehden lopulta vieressä roihuavaan takkaan, katsellen sitten tarkoilla silmillään, kuinka ahnaat liekit söivät paperia ja lopulta Profeetasta ei ollut enää kuin rippeet jäljellä.
Juuri, kun Pansy oli nousemassa ylös ja aikeissa lähteä käytäville härnäämään pienempiä oppilaita, muut neljäsluokkalaiset luihuiset palasivat omalta kiusausretkeltään. Joukon kärjessä oli kukapa muukaan kuin Draco yhtä omahyväisenä ja ilkeänä kuin aina ennenkin ja tätä seurasivat uskollisesti typerääkin typerämmät Crabbe ja Goyle, Blaisen pysytellessä hiukan sivummalla, mutta virnistellessä yhtä inhasti kuin muukin jengi. Pansy nousi rivakasti sohvalta ja kiiruhti heti näiden luo tivaamaan uusimpia juoruja.
”Mistä te tulette?” Pansy kysyi heti topakasti ja Draco käänsi päätään hetkeksi, katsoakseen Blaiseen, joka hymähti ja sitten tytön katse tavoitti jälleen vaalean pojan jäänharmaat silmät. Draco oli kyllä luihuisista ilkein, se titteli tälle oltiin myönnettävä ja kyllä tämä taisi myös komeudessaan muut pojat voittaa, Pansyn harmiksi tämä vain ei koskaan ollut antanut vihjettäkään kiinnostuksesta, joten suhde oli pysynyt ystävyyden tasolla.
”Kävimme hiukan tapaamassa Pyhää Potteria – toivottavasti sai siitä niin pahoja traumoja, että muuttaa vakituisesti asumaan sairaalasiipeen!” Draco nauroi juuri niin malfoymaista naurua, kuin tämä vain kykeni ja Crabbe ja Goyle hörähtelivät typerinä vieressä. Pansy virnisti väkinäisesti ja kysyi kuin ohimennen: ”Entä hänen pöllöt kaverinsa? Mitä te heille teitte?”
”Hyvä, kun tulit kysyneeksi”, Draco hymähti niin tyytyväisenä itseensä, että se oikein paistoi tämän kalvakoista kasvoista, hymy levisi entisestään ja siitä tuli yhtä vino, kuin tämän isällä, ” Verenpetturi Weasleyn haukuimme aivan lyttyyn, samoin sen kuraverisen Grangerin. Itkee varmaan vieläkin kolmannen kerroksen tyttöjen vessassa!”
Pansy hymähti vaisusti ja lampsi poikien ohi oleskeluhuoneen aukolle, kun Blaise huusi hänen peräänsä: ”Minne sinä oikein säntäät?”
Pansy käännähti tumma polkkatukka heilahtaen ja muodosti kasvoilleen mitä ilkeimmän hymyn, minkä kykeni siinä mielentilassa tekemään ja sanoi häijyimmällä äänellään: ”Tahdon mennä hiukan tarkastelemaan kuraveristä, tästä voi tulla vielä hauskaa.”
Ja niin Pansy jätti ilkeästi virnistelevät luihuiset oleskeluhuoneeseen ja mietti vihoissaan, kuinka väärässä nämä olivatkaan. Hän kiiruhti pois tyrmistä ja nousi alati paikkaa vaihtavia portaita pitkin kolmanteen kerrokseen, tarkasti, ettei käytävällä ollut muita ja kiiruhti sitten sitä eteenpäin rivakoin askelin.
Siihen aikaan päivästä käytävät olivat tyhjillään oppilaiden kököttäessä enemmän tai vähemmän tylsistyneinä kuuntelemassa opettajien löpinää ja kulkiessaan erään luokan ohi, Pansy kuuli hyvin arvelluttavaa kielenkäyttöä, kun Weasleyn hölmöt kaksoset syyttelivät toisiaan sontapommin räjäyttämisestä opettajan tuolin alla, säästyäkseen itse jälki-istunnolta.
Käytävän päässä oli tyttöjen vessa, jonka eteen Pansy saapui, veti syvään ja keuhkoja puhdistavasti henkeä ja aukaisi hitaasti oven, jolloin pieni nyyhke saavutti hänen tärykalvonsa ja hän sulki oven hitain ja äänettömin liikkein. Silti itku laantui ja yhdestä vessakopista astui esiin pörrötukkainen tyttö, jonka ruskeat silmät punersivat itkemisestä ja tämä puri huultaan. Pansy ei osannut sanoa mitään, tytön viattomuus oli vienyt hänen puhekykynsä.
”Sinä tulit”, Hermione Granger kuiskasi ja Pansy nyökkäsi, ennen kuin juoksi tytön luo ja puristi tämän lujaan halaukseen, kuin yrittäen sillä lievittää tämän tuskaa, jonka Pansyn ystävät olivat tälle haukuillaan tuottaneet. Eivätkö nämä ymmärtäneet, että se sattui? Että joskus voisi vielä käydä niin, ettei Hermione uskaltaisi nukahtaa, peläten uutta aamunkoittoa?
”Mitä he sanoivat sinulle?” Pansy huolehti heidän irtouduttuaan halauksesta, mutta Hermione pudisteli päätään kuivatessaan kirkkaita kyyneliään hihansuuhun ja katsoi häntä tarkasti ja hellästi sanoen hiljaa: ”Ei sillä ole väliä, ihanaa, että tulit!”
Ja niin Pansy sai huulilleen pehmeän, lohdutusta ja rakkautta janoavan suudelman ja hän päätti antaa sitä Hermionelle. Hänen sormensa pusertuivat rohkelikkotytön tuuheisiin ja silkkisiin hiuksiin, hän kykeni vetämään pitkät sormensa niiden läpi ilman, että ne takertuivat takkuihin. Hermionen kyyneleet kastelivat hänenkin kasvonsa ja hän maistoi huulilta niiden suolaisen maun.
He lyssähtivät toisissaan kiinni kaakeloidulle lattialle, hyväilivät toistensa poskia ja kasvoja, Pansy työnsi kielensä Hermionen suuhun ja kosketteli sen sisäpintoja, kunnes hän tunsi tämän kielen takertuvan hänen omansa ympärille ja ne nuolivat nautinnollisesti toisiaan. Pansysta tuntui kuin hän olisi ollut vähintään seitsemännessä taivaassa, Hermionen kädet olivat pehmeä, iho lämmin ja kieli mukavan karhea.
Mutta sitten rohkelikkotyttö irrottautui suudelmasta, ennen kuin se oli kunnolla ehtinyt edes alkaakaan ja tämä kaivoi taskustaan kaulakorun, jossa roikkui pieni kultainen sydän. Pansy laski katseensa siihen kauniiseen pieneen esineeseen ja nosti sitten kasvonsa takaisin Hermionen kasvojen tasalle. Ne olivat peittyneet kyynelistä.
”Sinä tiedät, että tämän on loputtava – tässä ja nyt”, Hermione takelteli ja Pansy nyökkäsi nielaisten. Tätä hän oli koko tämän ajan pelännyt ja nyt kun se hetki oli hänen edessään, hänen olonsa oli ahdistunut ja kaikki tuntui mustenevan sillä sekunnilla.
Hermione asetti korun Pansyn kädelle ja puristi hänen nyrkkinsä sen ympärille. Tytöt katsoivat toisiaan hetken, molemmat silmät kosteina ja sydämet hakaten, mutta tehtävä tämä oli. He molemmat olivat tienneet sen, mutta näin ajankohtaisena se satutti enemmän kuin mikään.
”Kun näemme käytävillä, tahdon nähdä tämän kaulassasi, niin tiedän, että edes joskus välitit – että muistaisin tämän ajan, minkä saimme jakaa”, Hermione sanoi itkuaan pidätellen ja ennen kuin Pansy ehti sanoa mitään, tyttö painoi viimeisen, kevyen suudelman hänen poskelleen, nousi lattialta ja juoksi ulos vessasta. Pansy istui lattialla vielä kauan, tutkaillen kultaista sydäntä ja miettien. He olivat olleet yhdessä sinä iltapäivänä vain muutaman hetken, mutta ne tuntuivat ikusuudelta, kun luihustyttö tajusi - se oli ohi.
**********************************
Kuudesluokkalaiset luihuiset naureskelivat käytävällä, Pansy heidän mukanaan. Draco kertoi juuri, kuinka oli heitellyt kolmasluokkalaista puuskupuhia lumipalloilla ja ottanut sitten tältä vielä pisteitä, kun tämä oli yrittänyt puolustautua. Pansy nauroi remakasti muiden mukana, kun käytävän päästä kuului askelten ääniä ja kun hän käänsi katseensa, se kohtasi ruskeahiuksisen rohkeilkon, joka ei nostanut katsettaan lattiasta.
Muut luihuiset alkoivat huutelemaan ilkeyksiä, mutta ne kuuluivat vain sumeina ja epäselvinä mutinoina Pansyn korvissa, tuntui kuin aika olisi hidastunut ja Hermionen askeleet olisivat kestäneet jokainen ikuisuuden. Sitten tämä nosti katseensa hetkeksi Pansyyn ja tämän silmät kirkastuivat, jolloin luihustyttö tunsi kylmän kultasydämmen rintaansa vasten, mutta hän vain irvisti ilkeästi vastaukseksi, jolloin Hermione painoi jälleen päänsä ja kiiruhti ripein askelin pois luihuisten haukkujen alta.
Pansyn teki mieli käskeä ystäviään lopettamaan, mutta siitä kaikesta oli jo vuosia ja hän oli todennut jo silloin, ettei hänestä ja Hermionesta voisi tulla mitään, ei koskaan enää. Ehkei heidän välillään ollut koskaan mitään ollutkaan, mutta sitä aikaa, että he olivat edes luulleet välittäneensä todisti enää kultainen sydän, joka kimalsi Pansyn kaulalla auringon valossa.
Kommentteja tietenkin pyytelen *koiranpentuilme*...
