Nimi: Matka pokémon mestariksi
Kirjoittaja: Karma91
Fandom: Pokémon+Harry Potter
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Seikkailu
Summary: Voldemort saa kauhukseen huomata eräänä aamuna, että hänen taikansa eivät toimi kunnolla. Sama vaiva tuntuu riivaavan myös hänen armaita kuolonsyöjiään, eikä kukaan tunnu tietävän syytä. Mysteeri alkaa kuitenkin pikkuhiljaa ratketa, kun Malfoyn kartanolle eksyy nuori poika, jonka neuvoilla Voldemort keksii viimein keinon Harry Potterin päihittämiseen...
Muuta: Osallistuu haasteeseen Crossover-haaste IV
A/N: Idea tähän on ollut päässäni jo pitkän tovin, mutta ajattelin ensin keskittyä noihin muihin projekteihini. Mun kirjoittaminen on nyt kuitenkin takkuillut melkeen kuukauden, joten pullautetaas tää ulos, että saan edes jotain julkaistua. Kommentit olisi kivoja
PROLOGIVesipisarat hakkasivat ikkunoita ja ukkonen jylisi, eikä Voldemort voinut kuin miettiä kuinka osuvasti ulkona vallitseva säätila kuvasikaan hänen tämänhetkisiä tuntemuksiaan. Hän tihrusti halveksien edessään kököttävää verenpetturia, joka oli jostain käsittämättömästä syystä yhä hengissä. ”Avada kedavra”, hän kokeili uudestaan, mutta hänen sauvastaan purkautunut valojuova jäi pelkäksi tuhnuksi. Malfoyn kartanon kiiltävällä lattialla makaava mies ulvahti kivusta, mutta tämä ei suostunut heittämään henkeään. Pimeän lordi tuijotteli murhaavasti taikasauvaansa, eikä voinut käsittää, miksi se ei totellut häntä. Hän oli tietoinen siitä, että hänen sauvallaan oli mahdotonta saada Potterin poika pois päiviltä, mutta kyllä hänen sauvansa pitäisi olla toimiva tappokalu, kunhan kohde ei ollut poika-joka-elää.
Voldemort tutkaili mietteliäänä lähes tyhjää huonetta, sillä hänen uskolliset kuolonsyöjänsä (olkoonkin, että nämä olivat enemmäkseen idiootteja) olivat ymmärtäneet jättää huoneen nähtyään, kuinka heidän mestarinsa oli epäonnistunut surkeasti tappokirouksen langettamisessa. Hän oli maailman mahtavin velho (sanoivat Dumbledoren fanipojat- ja tytöt mitä tahansa), joten oli ennen kuulumatonta, että hän ei onnistunut taioissaan. Hän oli yrittänyt kokeena myös paria helpompaa loitsua (vaikka eihän tappokirousta helpompaa ollut hänen kaltaiselleen mestarimurhaajalle), mutta sen sijaan, että Lucius Malfoyn hiukset olisivat muuttuneet vaaleanpunaisiksi, oli miehen hiuksiin syntynyt vain muutama hailakka raita. Jos hän oli menettänyt voimansa, joutuisi hän sysäämään maailmanvalloitusaikeitaan, kunnes saisi selville sen, mitä ihmettä oli tekeillä. Voldemort huokaisi ja siveli Naginin päätä – niin kamala aamu kuin tämä olikin ollut, hänen rakkaan käärmeensä seura piristi häntä edes hieman.
Voimakas kirkaisu havahdutti Voldemortin, joka pienen pohdinnan jälkeen ymmärsi äänen kuuluvan Narcissa Malfoylle. Hän oli hämillään kuulemastaan, sillä oli Malfoyden miesväestä mitä mieltä tahansa, Narcissa Malfoy oli hieno nainen eikä Voldemort voinut kuin ihmetellä, mikä tämän sai huutamaan kuin jästi, joka pääsi tuntemaan nahoissaan hänen kidutuskirouksensa voiman. Se luonnollisesti herätti hänen mielenkiintonsa, joten hän antoi Naginille luvan pistää maassa makaavan verenpetturin suihinsa sillä aikaa kun hän selvittäisi, mitä muualla kartanossa oli tekeillä.
”Yritä sinä, Peter. Se on selkeästi lajitoverisi ja varmasti ymmärtää sinua!” Narcissa kimitti tuohtuneena. Nainen oli kavunnut seisomaan eteisen nojatuolille, jonka edessä inisi suurin rotta, jonka Voldemort oli koskaan nähnyt (pois lukien ne kerrat kun hän ja luihuistoverinsa olivat kouluaikoina suurennelleet rottia ja kiusanneet niillä kuraverisiä.). Huomionarvoista oli myös se, että se ei näyttänyt muutenkaan tavalliselta rotalta, koska sillä oli violetti turkki ja pystyssä sojottava häntä.
”Kokeilin jo – se yritti tappaa minut!” Piskuilan valitti ja näytti verta vuotavaa käsivarttaan. Rotan talttamaiset etuhampaat olivat uponneet hänen lihaansa kuin veitsi voihin. Hänen onnekseen rotta ei ollut osunut häneen kunnolla, koska muutoin hän olisi ollut mennyttä.
”Antakaa minä hoidan tämän!” Bellatrix ilmoitti, osoitti jyrsiää sauvalla ja lausui tappokirouksen aivan niin kuin Voldemort oli tehnyt aiemmin, eikä Bellatrixin kauhuksi hänenkään taikansa näyttänyt tehoavan yhtään sen paremmin. Voldemort oli salaa tyytyväinen, että hän ei ollut ainoa, jonka taiat eivät tänään ottaneet onnistuakseen. Mahtoikohan tämä olla jokin Dumbledoren juoni? Ei hän tiennyt kuka muukaan pystyisi aiheuttamaan hänelle tällaista kiusaa, paitsi ehkä Harry Potter.
Rotta oli ja pysyi hengissä, mutta tuntui suuttuneen entisestään. Se puikkelehti ympäri huonetta ja yritti iskeä hampaansa jokaiseen, joka eksyi sen tielle. Se rauhoittui vasta sitten kun toistakymmentä kuolonsyöjää oli piirittänyt sen. Vaikka taiasta tuntui kadonneen suurin yty, kymmenen samaan aikaan kohdistettua tainnutustaikaa tuntui hyvin inhottavalta, joten lopulta rotta pakenikin kaikkien hämmästykseksi maan alle, poraten syvän reiän Malfoyn kartanon lattiaan. Lucius komensi välittömästi paikalle kotitontun, joka tukki reiän yhdessä hujauksessa, vangiten kiusankappaleen. Nyt piti vain toivoa, ettei se löytäisi tietä takaisin pinnalle vaan tukehtuisi omaan pieneen onkaloonsa.
”Mikä se oli?” Voldemort kysyi, mutta sai vastaukseksi pelkkää muminaa ja olkien kohauttelua. Kukaan ei tuntunut tietävän mikä otus se oli oikein ollut tai mistä se oli ilmestynyt. Jokaisella oli oma teoriansa, mutta niillä ei ollut juuri mitään yhteistä keskenään. Voldemort raapi kaljua päätään tuohtuneena, eikä hänen oloaan kohentanut äkillinen ovikellon kilahdus. Narcissa seisoskeli yhä tuolilla, eikä suostunut tulemaan alas ennen kuin hän voisi olla täysin varma siitä, että häntä piinannut talttahammas ei enää häiritsisi häntä, joten Lucius kiirehti ovelle silmiään pyöritellen.
Ovikello ehti soimaan vielä kahdesti ennen kuin Malfoy ehti ovelle. Heidän kartanonsa oli iso, joten tietenkään ovelle ei ehditty sekunnissa. Hän riuhtaisi oven auki ja luuli jo hetken joutuneensa pilan kohteeksi, kun hän ei aluksi huomannut ketään. Yskähdys kuitenkin havahdutti hänet, minkä myötä hän ymmärsi suunnata katseensa alemmas. Lucius hätkähti hieman huomatessaan edessään seisovan pojan, joka oli noin 10-vuotias. Pojalla oli sotkuiset mustat hiukset, joiden päälle oli vedetty sellainen naurettava päähine, jota jästit käyttivät, lippamyssy tai jotain vastaavaa. Lucius irvisti, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka jästi oli eksynyt hänen ovensa taakse. ”Kuka olet?” Lucius kysyi halveksien ja toivoi pojan itsensä kannalta, että tällä oli hyvä selitys tunkeilulleen.
Poika ei tuntunut havaitsevan Luciuksen uhkaavaa äänensävyä, tai sitten tämä oli tottunut uhkauksiin eikä pelännyt moisia, vaan vastasi vaaleatukkaisen kysymykseen rauhallisella äänellä. ”Olen Ash Ketchum Pallet Townista ja taidan olla eksyksissä. Oletteko nähneet Pikachuani?”
