Kirjoittaja Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji Melankolinen fantasiadraama
Yhteenveto: "Onko se totta? Pystyykö se tyttö todella hallitsemaan säätä kuin jumala?"A/N: Se tunne kun saat joskus jotakin valmiiksi! Tavoitteeni kirjoittaa jotakin lyhyttä ja tunnelmoivaa jäi tosin taas kerran haaveeksi… Tämä on elokuussa aloitettu sadonkorjuuetydi-tekstini, jonka innoittajana toimi
tämä kuva. Projekti jäi pitkäksi aikaa kesken, mutta päädyin marraskuussa taas jatkamaan tätä, kun mikään muu ei oikein onnistunut. Tässä on joitain Ævintýrin kanssa yhteisiä teemoja, kuten alueelliset erot suhtautumisessa taikuuteen, plus meitsin perinteiset maneerit, mutta toivottavasti ne eivät hirveästi häiritse. Ensi kerralla sitten jotakin ihan uutta ja erilaista, toivon mukaan. Kertokaa toki, mitä mieltä olette! Niin, ja kiitos paljon
Nevillalle inspiraatiosta!
Inspiraatiokappaleena on toiminut suureksi osaksi Vaults-yhtyeen kappale
Hurricane, enemmän tosin tunnelman kuin sanoitusten kautta.
**
Vuoksi1.”Oletko sinä oikeasti noita? Sellainen kuin tarinoissa?”
Aira luopuu huokaisten paikastaan laivan keulassa ja samalla tuulelle puhumisesta, kääntyy sen sijaan kysyjän puoleen. Poika on Kuningaskalastajan miehistön uusin jäsen, Kelnan satamasta mukaan noukittu korvike sairastuneelle kokille. Ilmankos kalastusaluksella tarjoiltu ruoka on ollut viime päivinä suolaisempaa kuin ennen.
Poika on nuorempi kuin hän kuvitteli, hontelonlainen, kasvot lukuisten pisamien peittämät. He eivät ole aiemmin tavanneet, mutta Aira tunnistaa pelokkaan äänen. Hän kuuli sen puhuvan muutama päivä sitten kiihtyneesti kapteenille, kun melkein kaikki muut laivalla olivat jo aikaa sitten vajonneet uneen.
Onko se totta? Pystyykö se tyttö todella hallitsemaan säätä kuin jumala? Sanat kaikuvat muistona Airan päässä hänen tarkastellessaan nuorta kokkia. Pojan silmät ovat suuret ja paljaat, hermostuksesta lähes hetteiset - tämä on selvästi hänen luonaan muiden yllytyksestä. Saalista on tullut viime päivinä vähän, joten miehillä ei ole muuta tekemistä kuin tarkkailla aaltoja ja häntä syrjäsilmällä.
Kuusi kuukautta vailla myrskyn myrskyä. Sen luulisi riittävän edes jonkinlaisen luottamuksen herättämiseen, kunnioitukseenkin, mutta silti kukaan miehistöstä ei kapteenia lukuun ottamatta ole kiittänyt Airaa mistään. Sen sijaan nämä ovat nyt usuttaneet kokkipojan hänen luokseen kuin hän olisi pakollinen, kauhua herättävä tulikoe:
kysy sitä noidalta itseltään niin todistat meille olevasi mies. Ajatus saa Airan suupielet vääntymään, jolloin poika säpsähtää kuin hän olisi paljastanut tälle hampaansa. Jostakin kauempaa kuuluu vaivoin hillitty naurunrömäkkä.
Kuin jumala. Hän voi vain arvailla, mitä kapteeni siihen vastasi. Pojan kysymyksestä päätellen ei mitään.
”Me emme olekaan vielä esittäytyneet. Olen Aira”, Aira sanoo ja pakottaa huulensa jäyhään hymyyn. Kuningaskalastajalla hän on oppinut, että itseään koskeviin kysymyksin kannattaa suhtautua kuin ei olisi kuullutkaan niitä. ”Hauska tutustua.”
Kömpelö ystävällisyydentapainen horjuttaa kokkia selvästi – tai ehkä se on sittenkin hänen talvenkäheä, värejä vailla oleva äänensä. Poika ottaa askeleen taaksepäin, mutisten kuitenkin nimensä ennen lopullista pakoa. Aira saa selvää vain ensimmäisistä tavuista, joten hän ei voi olla varma, onko tämä Andrei vai Adrian.
Miesten naurussa ei ole enää mitään hillittyä. Aira näkee, kuinka yksi heistä taputtaa poikaparkaa toverillisesti olalle tämän saapuessa muiden luokse hartiat kyyryssä.
Selvisitpäs siitä! ele sanoo. Adrianin, tai Andrein, huulilla viivähtää heikko hymy.
Kylmä kulkee selkää pitkin kuin veitsen terä: jos hän ei pidä varaansa, tuuli ehtii kääntyä. Aira keskittyy jälleen pelkästään mereen edessään.
2.Tavallista armeliaampina päivinä hän ajattelee, ettei voi syyttää Kuningaskalastajan miehistöä näiden epäluulosta. Vuosi vuodelta hänenkaltaisiaan on ollut pohjoisessa enemmän kokkipojan mainitsemissa tarinoissa kuin missään muualla, saduissa, joissa ei ole onnellista loppua.
Noidat ovat epäpyhiä pimeyden olentoja. Jos et ole varuillasi, ne varastavat sielusi, tai syövät sydämesi, mitä milloinkin kertojan mukaan.
Aira on taikuuden vaalentamine hiuksineen ja noidanmerkkeineen kuitenkin hyvin todellinen, ja sekös miehistöä inhottaa. Etelässä hänet otettaisiin avosylin vastaan missä tahansa maalaiskylässä, jolle riittäisi kaunis sää kesäpäivänseisauksen aikaan: hiukan auringonpaistetta ja poutainen taivas.
Sen sijaan Aira on täällä, Jäämeren reunalla, nojaamassa vasten kalastusaluksen laitaa samalla kun hän muotoilee tuulta taikuudellaan. Hänen tehtävänsä on pitää myrskyt loitolla - tyynnyttää meri silloin, kun sen pohjavirtaukset käyvät laivalle liian julmiksi, puhaltaa pois synkkiä tunteja kantavat pilvet.
Kylmää säätä ei ole kuitenkaan helppo taivuttaa edes noidan tahdon mukaan. Jää pirstoo jatkuvasti Airan sormia ja suuta, siinä on meren suolainen maku. Hänen valkoiset hiuksensa ovat jo aikaa sitten kiertyneet suolavedestä raskaaksi, takkuiseksi vyyhdeksi, jota hän ei jaksa selvitellä hytissään iltaisin. Verna kauhistuisi jos näkisi, kuinka taikuuden käyttäminen pohjoisen säässä on naarmuttanut hänen käsiensä ihon vähän kerrallaan rikki.
Kalastusaluksen miehistö on varma, että Aira salaa jotakin.
Mitä hän täällä, jumalan selän takana, muutoin tekisi? Aira kuulee puheet kyllä, vaikkei koskaan reagoikaan niihin. Työ laivalla on raskaampaa kuin missään muualla, palkka huono. Vielä kuuden kuukauden jälkeenkin hän on muille pelkkä muukalainen, muttei silti, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, lähde. Se on omiaan vahvistamaan epäilyjä, kuiskauksia, jotka seuraavat tiiviisti hänen kantapäillään päivästä toiseen.
Sanokaa minun sanoneen, ennen pitkää se tuhoaa meidät kaikki, hautaa Kuningaskalastajan ikijäähän.On päiviä, jolloin Aira melkein uskoo siihen itse.
3.Rommilla terästetty glögimuki on Airan käsiä vasten lämmin. Hän kohottaa juoman lähelle kasvojaan, hengittää syvään. Mausteisesta tuoksusta on tullut Kuningaskalastajalla vietettyjen viikkojen aikana vähän kerrallaan tuttu, vaikka Aira muistaa, että ensimmäisellä kerralla glögi sai hänet yskimään. Kapteeni luuli sen johtuvan rommista, vaikka todellisuudessa syy oli kanelissa, sen vieraudessa. Hänen kaltaisensa avaran maan noidat nauttivat harvoin mitään sillä tavalla makeaa.
Väsymys tuntuu jatkuvana vihlontana Airan käsissä. Selvä merkki liiallisesta taikuuden käytöstä, sanoisi hänen muistojensa Verna, jonka mielestä noitakeinoja tuli harjoittaa vain silloin, kun se on välttämätöntä.
Myymällä taikuuttasi muille sinä myyt itseäsi. Häpäiset kaiken, millä on oikeasti merkitystä.
Niin kuin sinulla olisi varaa sanoa siitä minulle enää, Aira ajattelee uupuneesti ja siemaisee glögiään. Rommi lämmittää hänen vatsassaan suloisesti.
Kapteeni istuu työpöytänsä ääressä aivan hänen edessään. Kirjoittaa lokikirjaa, kuten aina tällä kellonlyömällä, pohjoisten tähtien kirjoessa taivasta hiljaisessa yössä. Aira tietää kokemuksesta, että kyseessä on pelkkä hetkellinen illuusio: todellisuudessa laiva ja jäinen maailma sen ympärillä ei ole koskaan täysin vailla ääntä.
Hän huomaa tarkastelevansa lokikirjansa ylle kumartunutta miestä syrjäsilmällä. Tämän iho on tumma kuin eebenpuu, olemus vakava ja työhön keskittynyt. Aira on jo tottunut siihen, että näinä keskiyön hetkinä he lähinnä istuvat vaiti omilla paikoillaan, eivät juuri puhu.
Siksi hän yllättyy, kun kapteeni yhtäkkiä sanoo:
”Vaikutat tänään tavallistakin väsyneemmältä.”
”Niin kai”, Aira vastaa hetken hiljaisuuden jälkeen. Totuus on, että hän on ollut viime aikoina täysin taikuutensa näännyttämä. Kaikkiin Vernan puheisiin hän ei ehkä enää usko, mutta on totta, että noitakeinojen käyttö vaatii veronsa häikäilemättä.
”Ehkä sinun kannattaisi kerätä voimia pari päivää. Ennusteiden mukaan tuulet pysyvät maltillisina viikonvaihteeseen asti. Mahdollisista merivirtauksista selviämme kyllä.”
”Teidän ennusteenne eivät tiedä mitään tuulten todellisesta suunnasta. Sitä paitsi sinä et maksa minulle nukkumisesta.”
”En aio estää sinua”, kapteeni sanoo pehmeästi, nostamatta katsettaan kirjoittamistaan lauseista. ”Ensi viikolla saavumme kuitenkin Eyrin satamaan ja viivymme nousuveteen asti. Katsokin, että silloin lepäät.”
Aira tukahduttaa irvistyksen. ”Käskystä, sir.”
Hän kulauttaa mukinsa tyhjäksi ja on jo nousemassa, kun kapteenin ääni pysäyttää hänet vielä kerran:
”Olethan varovainen,
hexia. Äänenpainot kaltaisiasi kohtaan ovat koventuneet rannoilla viime aikoina. On parempi, mikäli Eyrissä kukaan ei tiedä todellista luontoasi.”
Miehen katse viivähtää hänen ranteessaan, jossa noidanmerkki hehkuu kirkkaana kuin veri.
4.Meren näennäinen hiljaisuus on pinttynyt Airaan päivien saatossa yhtä tiukasti kuin kalan haju hänen vaatteisiinsa. Hän huomaa sen heidän saapuessa Eyrin satamaan, jossa äänten sekamelska ja ihmisten paljous on saada hänet hetkeksi suunniltaan. Kadut kuhisevat tavallistakin enemmän väkeä, onhan markkinapäivä.
Aira ei ylläty nähdessään, että suuri osa Kuningaskalastajan miehistöstä suuntaa heti maihin päästyään kohti läheistä kapakkaa, aikomuksena tuhlata tuorein palkka olueen ja korttipeleihin. Nuori kokkipoika on heidän joukossaan: tämän pisamaiset kasvot punoittavat huonosti peitellystä innosta. Aamuun mennessä ilo on todennäköisesti vaihtunut krapulaan.
Kapteenilta saadut hopeakolikot kilisevät Airan taskussa. Hänellä ei ole aavistustakaan, mihin ne käyttäisi. Ensimmäisinä kuukausina hän lähetti suurimman osan ansaitsemistaan rahoista kotiin, hyvitykseksi kaikesta, kunnes kuuli, että talon asukkaat olivat muuttaneet muualle hiukan yli vuosi sitten. Asiasta hänelle kertonut kaupparatsu tarjoutui kyselemään uuden osoitteen perään, mutta Aira kieltäytyi.
Hetken mielessä viipyy, että kaikkein mieluiten hän olisi juuri nyt istumassa kapteenin hytissä. Juomassa glögiä ja katsomassa miehen työskentelyä äänettömyydessä, joka ei vaadi häneltä mitään.
Se on kuitenkin pelkkää sentimentaalista hölynpölyä. Aira nykäisee hupun valkoisten hiustensa peitoksi, varmistaa, että takin pitkät hihat peittävät ranteet ja noidanmerkin. Ollessaan vakuuttunut, että käy ihmisestä, hän katoaa satamakaupungin levottomaan hälinään.
Jonkin aikaa markkinakojujen lomassa harhailtuaan Aira päätyy ostamaan itselleen syötävää, sellaista, mitä ei voisi uneksiakaan saavansa laivalla. Epäpyhäksi pimeyden olennoksi hänellä on suoranainen pakkomielle päästä maistamaan kaikkea mahdollisimman makeaa. Myyjät suhtautuvat häneen yhtä suopeasti kuin kehen tahansa maksavaan asiakkaaseen, eivät pistä merkille käsien taikuuden aiheuttamia arpia.
Jossakin vaiheessa alkaa sataa. Meren kylmyyteen verrattuna vesipisarat tuntuvat kasvoilla melkein lämpimiltä, vaikka hengitys huuruaakin. Aira hakeutuu sateensuojaan hiljaiselle kujalle, nojaa vasten kiviseinää samalla kun nuolee hunajaa ja sokerihippuja sormenpäistään.
”Etsiikö neiti seuraa?”
Aira kohottaa katseensa äänen suuntaan. Häntä lähestyvän tytön hiukset ovat sateesta kosteat, mikä ei silti kykene himmentämään niiden punaista hehkua. Yllään tällä on jo parhaat päivänsä nähnyt silkkinen mekko, joka paljastaa anteliaasti säärtä sekä solisluun ylle piirretyn pienen linnun. Sellaista kuvaa kantavat tässä kaupungissa ihollaan ilotytöt.
”Pientä korvausta vastaan”, tyttö sanoo innokkaasti nähdessään, ettei Aira juokse karkuun, ”teen teille suunnattomasti hyvää. Kuulun Rastaan Taloon. Olette varmasti kuullut meistä - olemme Eyrin taitavimmat viihdyttäjät.”
Vaaleat, pehmeiltä vaikuttavat sormet tavoittelevat hänen kättään. Kuin huomaamattaan Aira ottaa askeleen lähemmäs. Kuinka kauan siitä on, kun joku on viimeksi koskenut häntä? Hän ajattelee niityllä vietettyjen kesäöiden hämärää, Vernan ihoa omaansa vasten. Aikaa, ennen kuin kaikki rikkoutui.
Ilotytöllä on hänen laillaan nälkäiset silmät. Asia, jota he janoavat, on kuitenkin eri.
”Tuossa.” Aira laskee tytön kämmenelle kasan hopeakolikoita sekä kaksi hunajalla valeltua pikkuleipää. Alun perin hän oli ajatellut säästää ne tulevaa merimatkaa varten, huonojen päivien varalle. ”Osta itsellesi jotakin järkevää, äläkä käytä kaikkea pölyyn.”
Hän kiirehtii pois paikalta ennen kuin tyttö ehtii tointua hämmästyksestä.
5.Sadepilvet viipyvät Eyrin yllä vielä kaksi seuraavaa päivää. Kaupungin tutkimisen sijasta Aira viettää suurimman osan ajasta hytissään tai aivan Kuningaskalastajan lähettyvillä, miltei kosketusetäisyyden päässä. Hän on jo enemmän kuin valmis jättämään Eyrin taakseen, lähtemään.
Onneksi pian on aika suunnata takaisin merelle. Aira katselee laiturilta, kuinka miehet lastaavat Kuningaskalastajaa, osa yhä ilmeisen krapulaisena. Hän ei tarjoa apuaan, vaikka voisikin voimiaan käyttäen kuljettaa tavaraa ruumaan helposti. Se vain ärsyttäisi muita, eikä hän kaipaa ylimääräistä huomiota osakseen.
Juuri kun Aira herkeää ajattelemasta niin, laiturin rauhaa rikkovat lähistöltä kantautuvat huudot. Hän erottaa aluksi pelkästään niiden hämmästyksestä vihaan vaihtuvan sävyn, lopulta myös sanan, joka toistuu uudelleen ja uudelleen kuin kirous:
noita.Vaikka vaisto käskee muuta, Aira ryntää juoksuun.
Toinen toistaan epämiellyttävämmät ajatukset risteilevät päässä. Onko joku miehistöstä mennyt kielimään hänestä humalapäissään? Valittanut
siitä kirotusta taikuudenkäyttäjästä, noita-akasta, joka on kapteenin suojeluksessa? Aira hymähtää tajutessaan, kuinka todennäköistä se oikeastaan on. Kuusi kuukautta vailla vaarallista säätä. Näille miehille se ei merkitse yhtään mitään niin kauan, kun kyseessä on hänen ja hänen taikuutensa ansio.
On olemassa kuitenkin myös toinen vaihtoehto, sellainen, jota hän ei uskalla olla ottamatta huomioon.
Hänen eteensä levittäytyy levoton ihmistungos. Aira pyrkii väkijoukon ohi kohti sekasorron keskiötä, välittämättä ärtyneestä liikehdinnästä ympärillään. Hän pistää merkille, että suurin osa paikallaolijoista vaikuttaa olevan vihan sijasta enemmänkin hämillään. Askel askeleelta vihaiset huudahdukset muuttuvat kuitenkin selkeämmiksi, niiden takaa erottuu kiihtynyttä puhetta: sekä matala, inhoa tihkuva ääni:
”Edes turvasatamana pidetty Eyri ei ole turvassa noidiksi itseään kutsuvilta vitsauksilta! Älkää antako ulkonäön hämätä – hennon kuoren alle kätkeytyy sieluton pahuus, joka yritti noitua minut, kun en suostunut sen jumalattomiin vaatimuksiin ja haureudentekoihin.”
Aira jähmettyy aloilleen tunnistaessaan sadetta uhmaavat hehkuvanpunaiset hiukset. Maassa kyyhöttävän ilotytön vasen silmä on muurautunut lähes kokonaan umpeen, kuin kovan iskun seurauksena. Tämän käsivarresta pitelee tylysti kiinni suurikokoinen mies, joka taivuttaa sitä niin, että paikallaolijat voivat nähdä tytön ranteen, ihoon piirtyvän jäljen.
Noidanmerkki. Sen ylle on viilletty puukolla täydellinen puoliympyrä, terävä kuin kuunsirppi: riimu, joka estää väliaikaisesti noitakeinojen käytön. Etelässä ne on kirjoittamattomien sääntöjen nojalla kielletty.
”Älkää huoliko – olen varmistanut, ettei se pysty langettamaan kirouksiaan meihin”, mies sanoo yleisön kohahtaessa.
Airan kurkusta kantautuu vaimea sähähdys. Hänen omaa rannettaan polttaa hetken riimun muotoa jäljittelevä aavekipu.
Jokin on kuitenkin vinossa. Edes riimun ei pitäisi pystyä himmentämään noidanmerkkiä sillä tavalla. Tytön merkki on luonnottoman vaalea, epäselvä kuin haalistumaisillaan oleva arpi. Aira on nähnyt sellaisen ennenkin.
Hän on luopunut taikuudestaan, hän tajuaa kääntäen katseensa tytöstä mieheen.
Miksi siis – Ajatus katkeaa kesken Airan nähdessä miehen ilmeen. Se on lähes verenhimoinen, omasta voimastaan päihtynyt – ja samalla kuin avoin kirja, ainakin Airalle. Mies tietää. Tämä
tietää, että taikuus on kuihtunut tytöstä, eikä voisi vähempää välittää: ehkä se on jopa ollut edellytys tälle kaikelle.
Ilotytön huulilta karkaa särkynyt nyyhkäisy, joka saa miehen kasvot vääntymään halveksunnasta. Kuinka naurettavan helppoa sen on täytynytkään olla, kukistaa pölyn ja huono elämän heikentämä noita, joka merkkinsä haaleudesta päätellen ei ole käyttänyt taikuutta enää vuosiin. Saada sillä tavalla osakseen pelolla ja vihalla oikeutettua kunniaa. Sillä tavallako ihmiset todella heihin nykyisin suhtautuvat?
Mies kohottaa kätensä lyöntiin. Tämä aikoo selvästi viedä aloittamansa loppuun, koko julman näytelmän: oli miehen tavoite mikä hyvänsä, vain tytön häpäisy ja satuttaminen ovat sen saavuttamiseen riittävät. Yleisön seassa väreilee selvä epävarmuus, ja silti kukaan ei uskalla tehdä mitään.
Aira ottaa askeleen lähemmäs.
6.”Minä kun kuvittelin käskeneeni sinun levätä."
Aira naurahtaa väsyneesti: tällä kertaa hän istuu kapteenin hytissä tyhjin, verta vuotavin käsin. Äkillinen noitakeinojen käyttäminen repi kertaalleen umpeutuneet haavat auki, vaikka hän yritti olla varovainen. Taikuus vapisuttaa kehoa silti vielä nytkin, särkee hartioita ja leukapieliä. Edes säänoidan ei pitäisi luoda myrskyä tyhjästä.
Viimeisenä Aira oli nähnyt tytöstä tämän etääntyvän selän. Kukaan ei sateen ja tuulen raivotessa osannut kiinnittää huomiota tämän pakoon, kaikkein vähiten mies, jonka Aira oli pakottanut taikuudellaan vajoamaan polvilleen. Hän oli odottanut niin kauan, että tyttö oli varmasti kadonnut paikalta, päästänyt irti myrskystä vasta sitten. Se oli tuntunut samalta kuin hän olisi laskenut osan taivaan painosta jalkojensa juureen. Jäljelle oli jäänyt pelkkä haalea sade sekä miehen kivun voihkaukset.
Oli silkka ihme, ettei kukaan paikallaolijoista ollut tunnistanut noitakeinojen lähdettä, lukuun ottamatta Kuningaskalastajan miehistöä. Aira erotti muutaman heistä väkijoukossa, yhtä kalpeina ja kauhuissaan kuin muutkin äkillisen kaaoksen keskellä. Nuori kokkipoika oli tuijottanut häntä kasvoillaan ilme, joka vaikutti sekoitukselta pelkoa ja melkein ihailevaa ihmetystä.
Miehet eivät olleet silti sanoneet hänestä mitään - eivät kenellekään muulle kuin kapteenille.
”Olenko minä yhä sinun alaisesi?”
”Mikset olisi?” Kapteeni kysyy sen katsomatta häntä. Tämä on polvistunut hänen eteensä puhdistaakseen kämmenten haavat, vaikka hän ei ole pyytänyt sitä. Aira tuijottaa miehen käsiä, jotka tunnustelevat vakaina ja lämpiminä hänen arpien peittämiä rystysiään. Osa hänestä haluaisi estellä, tehdä työ itse. Vielä enemmän Aira tahtoo kuitenkin luovuttaa, antaa kaiken vain tapahtua. Niin kuin hänellä muka olisi oikeutta siihen.
”Käytin taikuuttani väärin. Pestautuessani sanoit, että se olisi varmin tapa tulla erotetuksi.”
Kuningaskalastaja keinahtelee kevyesti aaltoja vasten, valmiina lähtemään vuoroveden jäljiltä merelle. Yleensä laivan liike rauhoittaa kaaosta hänen sisällään, auttaa nukahtamaan öisin, mutta nyt se tekee vain huonovointiseksi. Aira ei halua myöntää, että pelkää miehen vastausta kuollakseen.
”Sinulla on outo halu rangaista itseäsi jatkuvasti”, kapteeni mutisee, melkein enemmän itselleen kuin Airalle. Ääneen tämä sanoo:
”Et ole käyttänyt taikuuttasi väärin.”
”Mutta –”
”Teit sen, minkä koit oikeaksi, enkä aio tuomita sinua siitä: etenkään, kun kukaan sivullinen ei vahingoittunut. Kuulemani perusteella se mies olisi vahingoittanut noitaa pahasti, ellet olisi mennyt väliin. Ennakkoluulot ja huhupuheet eivät oikeuta kohtelemaan teitä kuin raakalaiset,
hexia.”
Hexia. Kapteenin äidinkielellä sana tarkoittaa noitaa, joka käyttää taikuuttaan hyvään. Hän siis todella saa pitää työnsä. Aira ei ole varma, mitä oivallus hänessä herättää – häkeltynyttä huojennusta, ehkä. Silti hänen onnistuu sanoa vain:
”Olenko siis vapaa lähtemään? Taikuuttani tarvitaan pian kannella. Taivaanranta oli lähestyvästä myrskystä punainen.”
Kapteeni päästää huokaisten irti hänen käsistään, jotka eivät näytä niin murjotuilta kuin vielä hetki sitten. ”En aio estää sinua. Tee työsi, mutta katsokin, etteivät haavasi aukea enää tälle päivälle.”
Aira nyökkää ja nousee, lupaamatta kuitenkaan mitään. Hän on jo melkein ovella, kun äkkiä jokin saa hänet kääntymään:
”Hän ei ollut noita.”
Kapteeni katsahtaa häneen otsa rypyssä. ”Mitä tarkoitat?”
”Se tyttö ei ollut noita”, Aira toistaa, tietämättä oikeastaan itsekään, miksi. ”Ei enää. Hän oli luopunut taikuudestaan, varmaankin jollakin kielletyllä manauksella. Voimiensa tunnossa olevaa taikuudenkäyttäjää vastaan sillä miehellä ei olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta.”
”Luopunut? Miksi kukaan kaltaisesi haluaisi…? En tiennyt, että sellainen on mahdollista.”
Aira on hetken hiljaa.
”Epätoivosta. Kaipauksesta olla jotakin muuta. Se on mahdollista, mutta niin ei… monien mielestä se tekona on pahempi kuin kuolema.” Jos luovut taikuudestasi, luovut samalla myös sielustasi: kaikesta, millä on merkitystä. Kuinka usein he saivatkaan lapsena kuulla siitä. Kuinka vähän se lopulta merkitsi.
Kapteeni kaiketi näkee varjon häilähtävän hänen kasvoillaan, sillä tämä kysyy melkein lempeästi:
”Niinkö sinäkin uskot,
hexia?”
Airan valtaa tummanpuhuva väsymys, joka ei liity millään tavalla Eyrin tapahtumiin. Hän yrittää olla ajattelematta Vernaa, menneisyyttä, jota pakenee yhä, mutta ei onnistu siinä kovinkaan hyvin.
Mitä vain vuoksesi. Niin hän oli Vernalle sanonut.
”Kyllä. En. En tiedä. Mutta myös manauksessa auttaminen on rangaistava teko.”
**
