Pariisilaiset kukkalaatikot | S | pohdiskeleva draama

[Wisteria]

Nimi: Pariisilaiset kukkalaatikot
Kirjoittaja: Wisteria
Ikäraja: S
Genre: pohdiskeleva draama

Tiivistelmä: Kaikki tarinat ovat joskus olleet vain ajatuksia.

A/N: Myöhäiset synttärionnittelut Bluji! <3
Halusin kirjoittaa jotain, joka herättäisi ajatuksia ja ehkä toisi hippusen inspiraatiota. Bluji mainitsi Syntymäpäiväficcitopikissa ulkomaat ja nuoret aikuiset, jotka toimivat inspiraation herättelijöinä. Tästä taisi tulla yksi suosikkini kirjoittamistani teksteistä (ja toivon vähän salaa etten ole ainoa joka tästä tykkää).

Pariisilaiset kukkalaatikot

En osannut pakata kahdenkymmenen vuoden ja seitsemän kuukauden mittaista elämääni kahteen matkalaukkuun. Tilaa oli aivan liian vähän ja pelkäsin ylittäväni matkatavaroiden painorajoitukset, mutten tietenkään voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni siitä, että olin aina ollut auttamaton materialisti. En raaskinut luopua yhdestäkään esineestä, johon liittyi jonkinlainen muisto tai tarina. Kai pelkäsin, että unohtaisin samalla tärkeät muistot, vaikkei muistaminen tai unohtaminen ollutkaan oman päätäntävaltani alla.

Lopulta olin luovuttanut ja päättänyt unohtaa vaatekomeroni perimmäisiin nurkkiin kaiken sen, mikä sinne kuuluikin. Joku lähettäisi kuitenkin kirjeitä ja ehkä postipaketinkin perääni.

Kai asia oli niin, ettei edes sen elämän, jota olin saanut vihdoin alkaa suunnitella itselleni, kuulunut olla täydellistä, vaikka kuinka sellaista toivoin. Sitä saattoi tehdä lukemattomia merkintöjä maailmankarttaan, kirjoittaa ylös kaikki ne paikat joissa haluaa ennen kuolemaansa vierailla, ja rakentaa mieleensä kuvan ihannekumppanista, mutta loppupeleissä ei voinut olla varma, mikä korkeampi voima elämän käsikirjoitusta kirjoitti.

Ehkä jonkin tähän maailmaan kuulumattoman kirjan sivuilla luki sekin, että minun oli tullut aika jättää kotini ja synnyinmaani.


Vapaus oli tuntunut leveältä hymyltä ja siltä, että sai pysähtyä hetkeksi keskelle ihmistungosta Charles de Gaullella, jossa viileä ilma tuoksui vierailta ihmisiltä. Jossain vanhassa elokuvassa päähenkilö olisi varmasti onnistunut pyörähtämään muutaman huolettoman piruetin ja alkanut laulaa kliseistä musikaalikappaletta. Minä sen sijaan vain seisoin matkalaukkujeni kera ja nipistin vaivihkaa ihoa ranteeni sisäpuolella. Pistävä kipu kertoi olevani hereillä, vaikka odotin edelleen sitä hetkeä, kun heräisin postiluukun kolahdukseen ja viimeisten tuntien tapahtumat muuttuisivat haaleiksi muistikuviksi liian nopeasti loppuneesta unesta.

Olin aina unelmoinut suureen kaupunkiin muuttamisesta, ja vaikka haaveeni olisi täyttänyt jo yksiö Fleminginkadulta, Pariisi oli jotain, mitä tiesin rakastavani jo ensimmäisestä askeleesta uuden kotimaani maaperällä. Oli lähes utopistinen ajatus omistaa asunto, jonka ikkunasta näkyi vastapäisen talon kauniin kermanvärinen tiiliseinä ja punaisten kukkien täyttämät kukkalaatikot. Toisinaan ikkunaverhojen takana liikkui ihmisten varjoja, valot syttyivät ja sammuivat, sälekaihtimet rullattiin aamuisin ylös. Tummanharmaa kissa ilmestyi kolmannen kerroksen keskimmäiseen ikkunaan aina puoli yhdeltätoista aamulla.

Kaupunki oli täynnä ihmisiä ja toinen toistaan kiehtovampia tarinoita. Yritin muistivihkoni sivuilla arvailla rappukäytävässä kohtaamani naisen lempivärejä ja sen lapsen, joka pysähtyi aina kadulla rapun numero seitsemän eteen tarjoamaan leipää puluille, elämää kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua. Ajoittain myös mietin, mahtoiko joku vastapäisestä talosta katsella kynttilää, jota poltin öisin ikkunalaudallani, aivan kuin minä katselin kissaa ja punaisia pelargoneja. Arvailiko joku suosikkikappaleitani tai pani merkille, kuinka korkealla aurinko oli kun avasin aamuisin verhot?


Kun lehdet syksyn myötä tippuivat Pariisin puista eikä kissa enää ilmestynyt ikkunaansa, sydämeeni pesiytyi vapauden ja onnen seuraksi hiljainen koti-ikävä. Silloin minä kirjoitin kaupungissa kohtaamani tarinat liuskoiksi pöytälaatikkoon ja päätin, että vielä jonain päivänä julkaisisin kirjan, jonka kannessa olisi samoja punaisia kukkia, jotka olivat nyt kuihtuneet laatikkoihinsa.

Sillä kaikki tarinat ovat joskus olleet vain ajatuksia, ja jokaisesta elämästä tulee joskus vain tarina.

[repa]

Tarkoitus ei ollut tulla lukemaan mitään, mutta tämä osui silmiini ja avasin, koska en ole koskaan lukenut sulta mitään (tai ainakaan muista, tosin muistiini ei voi luottaa).

Pidin tästä. Pohdiskeleva tunnelma iski täysillä ja vaikka tarinassa oli verkkainen tunnelma, ei se sortunut tylsyyteen tai tullut fiilistä, että se junnaa paikoillaan eikä mene minnekään. Tässä oli jännä tunnelma. Sellainen ajatuksiin uppoutunut, mutta silti seikkailunhaluinen, joskaan ei silti liikoja odottava. Lämmin, heittäytyvä, kiva tunnelma, joka välittyi lukijalle onnistuneesti ja herätteli ajatuksia vähän laidasta laitaan.

Tyylillisesti teksi oli lempeän kuvailevaa ja mietteliästä, muttei kuitenkaan raskasta, kuten joskus meinaa käydä tämän lajin teksteissä. Soljuva kerronta vei tarinaa sopivalla tahdilla eteenpäin ja pidin siitä, miten tässä ei oikeastaan tapahtunut mitään, vaikka tapahtui paljon.

Kiitos lukukokemuksesta. Tästä jäi päällimmäiseksi fiilikseksi ihan yksinkertainen; Wau!

[Isfet]

Tämä oli hieno. Ajatuksia herättäväkin, mutta päällimmäisenä hieno.

Pohdiskelevuus, jonka mainitset jo genressä tulee hyvin esille, hahmo määrittää paikkaansa maailmassa. Ja se paikka on Pariisi, miksi ei? Se on upea paikka. Täynnä tarinoita.

Ajoittain myös mietin, mahtoiko joku vastapäisestä talosta katsella kynttilää, jota poltin öisin ikkunalaudallani, aivan kuin minä katselin kissaa ja punaisia pelargoneja. Arvailiko joku suosikkikappaleitani tai pani merkille, kuinka korkealla aurinko oli kun avasin aamuisin verhot?

Tästä pidin erityisesti, ajatuksia joita voisin itsekin pohtia. Tästä tuli myös suomalaisuuden tuulahdus, heikko "mitä ne ajattelevat minusta?"

[Parris]

Jos sitä vaikka saisi tämän kommentoitua vihdoinkin... Ensimmäinen reaktioni tähän tuolloin pari viikkoa sitten oli suunnilleen "Pariisi <3 ihan täydellinen <3 Wisteria kiitos kiitos kiitos <3"

Tykkään tässä tosi paljon tuollaisista kasvukertomuksen elementeistä. Kuitenkin melkein jokaisen meistä täytyy kohdata se karu totuus, että elämä aikuisuuden puolella ei oikeasti ole yhtään sellaista, millaiseksi sen kuvittelemme teininä. Siksi nykyään onkin niin hienoa, että jos Suomen meininki ei toimi, niin voi lähteä ulkomaille, kuten tämänkin kertoja tekee. Kertojasta saa ilmi taiteellisen puolen, minkä takia on niin järkevää pistää hänet asumaan Pariisiin, yhteen eurooppalaisen taiteen kultakaivoksista (tai jopa siis ihan sinne taiteen The Pääkaupunkiin, jos ymmärrät, mitä tarkoitan, koska onhan Pariisi merkittävä).

Tässä nousee myös esiin sellainen nykyajalle kauhean tyypillinen materialistisuus. Elämme niin sanotusti tavaroidemme kautta ja aivan liian monet saavat elämälleen merkityksen ja onnellisuuden omistamisella. Sen takia päähenkilö on todella rohkea uskaltaessaan jättää taakseen omaisuutensa - tai ehkä menneisyytensä vähemmän konkreettisella tasolla, olkoot miten on. Hatunnosto siitä hänelle.

On jännä, kuinka itsekin alkaa huomata tietynlaista kaavamaisuutta ympäristössään ajan myötä. Kun yhdistää ajatukseen vielä päähenkilön kirjoittajataustan, ei olekaan mikään ihme, että hän ryhtyy etsimään tarinoita läheltään. Useinhan kirjoituksissa, olivatpa ne millaisia tahansa, on jotain yhtymäkohtia omaan elämään ja kokemuksiin. Viimeinen lause, tähän liittyen, olikin ehdottomasti suosikkini koko tekstissä:

Sillä kaikki tarinat ovat joskus olleet vain ajatuksia, ja jokaisesta elämästä tulee joskus vain tarina.

Kiitokset vielä ihanasta ja aivan täydellisesti epämääräiset toiveeni (sori ) täyttävästä tekstistä - oli tosi mukava luettava! <3

[Wisteria]

repa, olipa mukava kuulla ajatuksiasi tästä tekstistä! :> Lämmittää mieltä, että lukukokemuksesi oli mieluisa, ja tykkäsit mietiskelevästä tunnelmasta. Kiitos <3

Isfet, paljon kiitoksia <3 Yritin pohdiskella juuri sen oman paikan löytämistä ja suomalaisuutta ja maailmaa, ja on hienoa kuulla, että niitä ajatuksia on välittynyt lukijalle. Mukavaa, että tykkäsit. c:

Bluji, olin silloin joulukuussa tosi otettu, että teksti toi iloa syntymäpäivääsi, ja mun muistini saattaa hiukan pätkiä kun tässä ehti tulla kevät, mutta sulla taisi olla silloin joku ranskankielinen juttu allekirjoituksessasi, josta idea Pariisiin lähti c: Mutta onhan se taiteen The Pääkaupunki (tai ainakin yksi niistä), kuten osuvasti ilmaisit, ja ei siis yhtään hullumpi paikka luovalle sielulle, joka yrittää löytää omaa polkuaan ja paikkaa, johon asettua. Kasvaminen on tavallaan juuri oman tarinan kirjoittamista, valintojen tekemistä, ja niin kuin sanoit, kirjoittaessa sitä usein etsii tarinoita myös ympäriltään kirjoitettavaksi. Mua kiehtoi tätä kirjoittaessa (ja kiehtoo edelleen) se, miten sitä alkaa huomata ympäristössään asioita, jotka muuttuvat mielessä oletuksiksi ja tarinoiksi (jos nyt yhtään saat kiinni tästä ajatuksesta?). Aivan ihanaa, että nautit synttäritekstistäsi. <3

Voi, suurensuuri kiitos vielä teille kaikille <3 (Ja pahoittelut, että olen hiukan hidas vastailemaan.)