Ketunleipiä haudalla |S| fantasia

[Odo]

Nimi: Ketunleipiä haudalla
Kirjoittaja: Odo
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Genre: draama, angst, fantasia
Ikäraja: Sallittu
A/N: Tämän oli tarkoitus osallistua Genreblenderiin, mutta tässä ei taidettu tarpeeksi blendata kahta genreä ja sitten se jäi. Nyt päätin kuitenkin julkaista tämän Finissä. Tämä kuuluu samaan muodonmuuttajien maailmaan Yön kulkija-sarjan (K11) kanssa. Tämä tosin sijoittuu aikaan ennen tuota. Palautetta otetaan vastaan!

Ketunleipiä haudalla

Kuuletko tuulen kuiskauksen? Se on luonnon jylhien voimien loppumaton kutsu, anna sen tahdon johdattaa sinua. Vapauta sielusi, sisimpäsi todellinen muoto, ja juokse Sutena kanssani.

Kuumia kesäpäiviä, metsään kätkettyjä salaisuuksia. Se kesä meni liian nopeasti, liian lujaa, kun Susi löysi Ketun sydämen ja tarttui hampaillaan kiinni tätä korvanlehdestä ja yllytti leikkiin, jossa pienempi osoitti oveluutensa. Kaksi petoa juoksivat rinta rinnan läpi metsien, yli kallioiden ja joivat samasta joesta, jossa hopeakyljet kilpailivat toisiaan vastaan kohti yläjuoksua. Ne olivat kuin he, liian levottomia pysähtymään, kun olivat nähneet mitä he todellisuudessa olivat. Muodonmuuttajia kumpikin, eksyneitä sieluja, etsimässä vapautta. Ihmiskehoissaan he nauroivat, tunsivat lämmön hehkun tummista kallioista, ja söivät ketunleipiä. Toinen nauroi, ettei Kettu koskaan tavoistaan pääsisi, ja talletti päiväkirjansa väliin kuivatun valkoisen kukan muistoksi menneestä kesästä syksyn viiman puhaltaessa pohjoisesta.

Punaturkkinen ei antanut viileyden estää ja vetovoimallaan veti tähtivöiden alla Suden kirmaamaan kanssaan neulasten tuoksuisiin metsiin ja nauttimaan ainoasta oikeasta elämästä, sillä ihmiselämä oli liian raskas, ahdistavan ilmapiirin häkki ja vankila, joka ei antanut pedolle tilaa. Pikkulinnun hampaissa raksuvat luut ja maistuva liha veivät voiton aterioista, joilla tarjottiin aina perunaa, toisen saadessa hitaasti kypsytettyä lammasta ja etelänmaiden porkkanoita, makeampia kuin heidän maissaan viljeltävät. Siellä lammaspöydän ääressä kuitenkin lausuttiin vaatimuksia, pöytätapoja, kunniaa jatkaa sukua eikä Susi halunnut. Ei ollut halunnut koskaan, sillä hänen sydämensä kuului Ketulle ja luonnon voimille, joille Kettu oli antanut periksi jo vuosia sitten.

Talven tullessa Kettu kieri kinoksissa, antoi turkkiinsa takertua lumipaakkuja, mutta pysähtyi matkalla kohti jäälampea huomatessaan Suden kehon väreilevän, kuin pelosta ja ikävästä. Ketun vaistot kareilivat epävarmoina ja vetivät hänet kauemmaksi, Suden palatessa ihmiskehoonsa, alastomana, kipeänä vastuusta ja ennen kaikkea raskaasta tulevaisuudesta. Susityttö lähti, jättäen Ketun, joka ei osannut lähestyä ihmishahmoista seuralaistaan enää kuten ennen. Turkin alla jyskytti pakovietti ja niin mustat käpälät veivät hänet kauas ja aina vain kauemmas, Suden jättäessä nahkansa siihen metsään, jota Kettu oli kutsunut heidän yhteiseksi kodikseen.

Suden sisältä oli kasvanut ulos nainen, aikuinen, jonka piti ottaa paikkansa illallispöydän päädyssä ja kestitä vieraita. Jättää Kettu metsiin ja huokaista toivoen, että velvollisuudet hellittäisivät. Unohtaa Susi, joka halusi niin kovasti vapaaksi ja riepoi hänen sieluaan ja sydäntään, mutta mieli oli vahvempi ja piti Suden häkissä. Kettua ei enää näkynyt sinä talvena, ei punaturkkisena, ei ihmistyttönä joka pian saavuttaisi myös aikuisuuden väistämättömän kynnyksen kesän koittaessa.

Meni kauan, koko talvi, kevätkin kun Susi vihdoin puri kahleensa poikki ja jätti illallispöydät taakseen ja juoksi ulvoen metsään etsimään oikeaa kumppaniaan, ei sitä miestä, jolle hänet oli kihlattu. Muodonmuutos repi ja vavisutti kehoa, sai sen särkemään ja itkemään kykenemättömät silmät rähmimään. Ketun ruumis oli vain punaa sammalmätteiden välissä, laukauksesta rikkonaisena. Rikin katku tahrasi kyyneleet, joita peto ei kyennyt vuodattamaan.

Syksyn otettua paikkansa pohjoisessa, aikaa on kulunut jo kauan, sillä sehän oli vasta varhaista kesää, kun Kettu oli siirtynyt paremmille metsästysmaille. Suurempiin lehvikkoihin, loputtomiin asti virtaavien jokien, ja metsän Jumalien maahan. Nyt nainen oli yksin, seisoessaan siinä hautakummun äärellä, katsomassa kiveä johon edes nimeä ei oltu kaivarrettu. Tytön nimi oli vain harvojen vieraiden kuiskaus, ei mitään pysyvää sillä punaturkkisella metsän olennolla ei ollut nimeä. Se vain oli, yhtä luonnon kanssa, ja turkissaan vapaa rahvaan ihmisnimen kahleista. Susi ei päässyt pakoon ihmiskehonsa nimeä, vaikka olikin pyristellyt sitä vastaan kesän ollessa kuumimmillaan. Naisen laskeutuessa polvilleen haudan juureen hän itki kyyneleet, joita hänen sisimpänsä valkoturkkinen peto ei osannut itkeä suden silmillään.

Ja kyyneleistä kasvoi ketunleipiä haudalle, niitä valkoisia kukkia, joita oli piilotettu päiväkirjan kermanvaaleiden sivujen väliin kuivattuina ja ne merkitsivät Ketun todella löytäneen rauhan ja viimeisen vapauden. He eivät olleet olleet vain kaksi tyttöä, he olivat olleet Susi ja Kettu, villejä ja täynnä elämää, joka nyt oli karannut molemmista liian yllättäen. Ketun henki oli jo vaeltanut mullan syleilystä niin kauas, etteivät edes Suden vahvat tassut jaksaisi sinne asti viedä, puhumattakaan naisen uupuneista ja särkevistä jaloista.

Sudensieluinen oli kuollut sisältä päin, mutta ihmisillä ei ollut mahdollisuutta astua Jumalien ikiaikaisiin metsiin ja saada vapauden tuomaa rauhaa levottomalle sydämelle. Valkoisten kukkien terälehdille kohonneet aamukasteen kyyneleet muistuttivat, miten ihmiskehossaan tyttö oli nauranut ja haukannut vihreän lehden kielensä päälle, painanut suudelman Susitytön huulille. Sanonut ettei heidän aikansa loppuisi koskaan, jos he eivät riisuisi turkkejaan enää sen päivän jälkeen. Mutta kuolema oli petollisempi, ja Susi oli luopunut turkistaan routayönä, eikä ketunleipiä enää ollut syömässä kukaan. Valkoiset kukat saivat lehtineen kukkia hautakummulla, jonka syksyn lehdet pian peittäisivät.

Suden ulvonta oli kaipausta ja viimeiset jäähyväiset, kohti loputonta synkkyyttä, sillä ilman Kettua ei ollut mitään.

[Kiirsu]

Oon nyt lukenut tämän useampaan kertaan (ja itkenyt useampaan kertaan) ja tää on niin hieno! Mulla on niin paljon sanottavaa tästä, mutta en edes tiedä mistä aloittaa, kun tää vaan vetää sanattomaksi.

Ketut on ihania ja tää otsikko veti heti mut puoleensa. Oli tosi jännä konsepti parittaa eri lajien edustajat keskenään! Heti oletin, että tässä olisi kaksi kettua, mutta kettu ja susi olikin paljon nerokkaampi keksintö. Eläimet nyt ei yleensä pariudu eri lajien kanssa, mutta ihmismieli toimii eri tavalla, joten mikä näitä estäisi. Se myös selkeytti tekstiä tosi paljon, koska koko ajan pysyi kärryillä siinä, kuka on kuka. Mulla menee originaaleissa aina hahmot sekaisin, mutta tämä oli siinä suhteessa tosi selkeä.

Tykkään tosi paljon siitä, että tässä tytöille ei ole keksitty nimiä vaan Ketusta ja Sudesta oli tehty heille nimet. Kettu ja Susi toimii kivasti, eikä näiden ihmisidentiteeteillä ole väliä. Ja koska hahmot eivät kokeneet kuuluvansa siihen maailman, jossa heitä kutsuttiin nimillä, ei niitä ollut tarvetta tuoda esiin. Se myös eristää kivasti nämä kaksi hahmoa ihan omaan maailmaansa, johon ei kuulu ketään muita.

Pikkulinnun hampaissa raksuvat luut

Tässä on vähän outo sanajärjestys ja hämmennyin ensin pikkulinnun hampaista :'D "Hampaissa raksuvat pikkulinnun luut" olisi selkeämpi.

Mutta se niistä parannusehdotuksista. Muuten tämä on tosi sujuvaa tekstiä. Tykkään paljon näistä pitkistä virkkeistä, ne luo tähän kivaa tunnelmaa, mutta toimii silti erittäin sulavasti. Kaikkiaan tällä tekstillä on tosi kiva rakenne ja tää etenee selkeästi. Tykkään myös näistä verbittömistä virkkeistä, ne maalaavat kivasti tätä tekstin maisemaa. Jo heti tämä oli tosi nätti:

Kuumia kesäpäiviä, metsään kätkettyjä salaisuuksia.

Tämä avaa kivasti heti tätä tapahtuma paikkaa ja tekstiä ylipäänsä. Tosi toimiva aloitus! Ja tuo kursivoitu pätkät ihan ensimmäisenä on tosi mielenkiintoinen. Jäin ihan pohtimaan, että onko kyse Ketun sanoista vai Suden sisimmän ajatuksista vai mistä. Jälkikäteen tuli mieleen, että nuo voisivat myös olla Ketun sanat haudan takaa ja jollain tapaa se on tosi lohdullinen ajatus. Oli miten oli, monitulkintaisuus on tässä tosi kivaa ja tykkään tästä mystistä alusta, joka kivasti imaisee tekstiin mukaan.

Tässä on toooosi ihania yksityiskohtia. Kettu syömässä ketunleipiä on ihanin oivallus ikinä :3 Ja se, että siitä on vielä tehty näin keskeinen osa tätä tekstiä. Tämä alkaa ketunleivistä ja loppuu ketunleipiin ja otsikkokin on kaunis. Tykkäsin kauheasti siitä, että Kettu kuivaisi ketunleipien kukkia ja lopulta kukkia kasvaa Ketun haudalla.

Ja kyyneleistä kasvoi ketunleipiä haudalle, niitä valkoisia kukkia, joita oli piilotettu päiväkirjan kermanvaaleiden sivujen väliin kuivattuina ja ne merkitsivät Ketun todella löytäneen rauhan ja viimeisen vapauden.

Tämä on kaunein kohta tässä tekstissä <3 Itkin vähäsen tässäkin. Tässäkin tulee ihanasti nuo ketunleivät ja tässä on kaunis rakenne, kun virke vain jatkuu ja jatkuu. Ikään kuin kaikki pitäisi kertoa kerralla ja se heijastelee hyvin Suden surua. Ja surun keskellä on kuitenkin pilkahdus lohtua ja ajatus siitä, että Kettu on saanut rauhan. Tämä on tosi tasapainoinen virke monella tasolla ja se viestii hienosti tosi paljon tekstille tärkeitä asioita.

Tässä on käsitelty tosi upeasti ihmis- ja eläinluonnon eroavaisuuksia. Vastakkainasettelu ihmisten ja eläinten ruokailun suhteen oli toimiva ja tykkäsin siitä, kuinka tässä tuotiin esiin myös eroa Ketun ja Suden välillä ja sitä, kuinka Ketulle oli ollut helpompi hyväksyä eläin sisällään. Mutta tässä tulee myös se toinen puoli, että eläin ei kykene kaikkeen siihen mihin ihminen, kuten itkemään tai suutelemaan. Ja näitä elämän tärkeitä hetkiä varten tarvitsee kuitenkin olla ihminen, joten tytöt eivät voi kokonaan luopua ihmisyydestään. Muodonmuuttajat on tosi kiinnostava aihe, koska siellä eläimen sisällä elää kuitenkin aina se ihminen, eivätkä ne siksi toimi samalla tavoin kuin oikeat eläimet.

Siksi tykkäsinkin tosi paljon siitä, että Kettu tuli ammutuksi! Se oli jotain, miten itse en ole yhtään tullut ajatelleeksi muodonmuuttajien suhteen. Kun he juoksentelevat pitkin metsiä, he tavallaan asettavat itsensä ihmisen alapuolelle arvojärjestyksessä. Ja oli tosi karua, että tässä tavallaan ihminen ampui ihmisen. Koska nämä hahmot elävät niin syvällä siellä omassa maailmassaan, ei tule edes ajatelleeksi, että joku voisi tunkeutua heidän maailmaansa ja vahingoittaa heitä. Se että näinkin maaginen olento kuolee niin karulla ja toisaalta inhimillisellä tavalla on pysäyttävää.

Ketun ruumis oli vain punaa sammalmätteiden välissä, laukauksesta rikkonaisena.

Ja siis tämä! Ehkä hienoin tapa kertoa kuolemasta ikinä! Tällainen yksinkertainen toteamus on pysäyttävä ja jotenkin se tuli tässä niin yhtäkkiä, että tämä kohti piti lukea useampaan kertaan ennen kuin oikeasti uskoi sen olevan totta. Pidin siitä, että asiaa ei pohjustettu vaan se tuli yllätyksenä, koska se toimi nyt tosi voimakkaana käännekohtana tekstille. Toki joku vähän mua älykkäämpi yksilö olisi saattanut vetää jotain johtopäätöksiä siitä, että otsikossa puhutaan haudasta, mutta en mä ajatellut, että tässä nyt joku oikeasti kuolisi :/ Se tuli mulle täysin puskista.

Suden jättäessä nahkansa siihen metsään, jota Kettu oli kutsunut heidän yhteiseksi kodikseen.

Tykkäsin paljon tästä kohdasta. Siitä että Susi oikeasti jättää ja siitä, että Kettu pitää metsää heidän kotinaan, eikä Susi silti jää. Tästä tuli ihan Brokeback mountain fiilis, kun toinen lähtee elämään sitä elämää, joka on hänelle luotu, eikä jatka matkaansa oikeasti rakastamansa ihmisen rinnalla. Ja silloin kun Susi olisi palaamassa takaisin, on jo liian myöhäistä. Rakastan sitä traagisuutta, että Susi heitti hukkaan ne viimeiset yhteiset hetket, jotka heillä olisi voinut olla. Ja koska Susi ei uskaltanut tarttua elämäänsä sutena, se menetti kaiken rakkaan elämästään.

Tietyllä tavalla tää on tosi samaistuttava teksti. Koska jos tästä riisuu pois fantasiaelementin, kyse on uskalluksesta tehdä omia valintoja elää elämää itse haluamallaan tavalla, eikä muiden suunnitelmien mukaan. Ja vaatii tosi paljon uskallusta olla oma itsensä silloin kun se poikkeaa muiden oletuksista. Ja samaistun myös Suden tilanteeseen siinä, että joskus elämä vaatii sen, että yrittää väkisin tunkea itseään muiden laatimaan muottiin ennen kuin oikeasti tajuaa, ettei itsestä ole siihen.

Tää on vaan tajuttoman kaunis ja herkkä teksti. Mä tykkään ihan mielettömästi siitä tyylistä, jolla tää on kirjotettu! Tää on ehdottomasti kaunein ja koskettavin sun teksteistä, jotka oon lukenut (ja oon oikeasti lukenut aika paljon sun tekstejä, kymmenen kertaa enemmän kun mitä oon kommentoinut). Tässä on käytetty kieltä tosi kauniisti ja rakastan näitä sanavalintoja! "Hopeakyljet", "sudensieluinen", "Jumalten ikiaikaiset metsät". Nämä sopii ihanasti tähän metsäiseen tunnelmaan. Ja en tiedä, ootko tarkoituksellisesti käyttänyt alkusointuja vai tuleeko ne sulta luonnostaan, mutta ne toimii tässä tosi hyvin.

Talven tullessa Kettu kieri kinoksissa, antoi turkkiinsa takertua lumipaakkuja,

Tässä esimerkiksi t:n ja k:n toistuminen tuo kivan soinnin tähän virkkeeseen. Muutenkin tästä tekstistä tulee sellainen fiilis, että tää kuulostaisi varmasti tosi kivalta ääneen luettuna :3

Tää on ihanan ihana teksti <3 Tykkään tästä älyttömästi ja tämä nousi heti mun suosikkitekstien joukkoon. Tää on sellainen teksti, jonka haluaa pistää hyvään talteen, jotta sen voi lukea myöhemmin monet kerrat uudestaan. Harvoin näin pienet tekstit onnistuu koskettamaan näin paljon, mutta tässä lyhyessä hetkessä näistä hahmoista tuli tosi eläviä ja musta tuntui aidosti pahalta, että Kettu kuoli :<

Musta tää teksti on kiva sekoitus Brokeback mountainia ja Topia ja Tessua :'D Ja molemmat lukeutuu mun suosikkileffoihin, joten se on hyvä asia. Alku on tosi suloinen ja loppu kamalan traaginen, mutta ne muodostaa kauniin ja toimivan tasapainon. Tämä on yhtenäinen ja tiivis paketti, joka pysyy hyvin kasassa ja kertoo suuren tarinan pienessä tilassa. Oon iloinen, että oot uskaltautunut julkaisemaan originaaleja ihan omissa nimissäsi, koska tämä ja ne muut originaalit, joita vilkuilin, on oikeasti tosi hyviä! Sä oot hyvä luomaan kiinnostavia hahmoja ja maailmoita, ja näistä sietää olla ylpeä <3 Mä tykkäsin tästä valtavasti ja lukisin sulta tosi mielelläni enemmänkin tämäntyylistä tekstiä. Suuren suuri kiitos tästä ihanuudesta <3<3

[Tuisku]

Tämä oli kaunis. Sellaisella surullisella tavalla, joka saa hiljenemään välillä ja miettimään omiakin valintoja elämässä. Harvoin mitenkään herkistyn tekstejä lukiessa, varsinkin jos ne ovat novelleja, eivätkä pidempiä tekstejä, mutta olit alustanut näiden kahden hahmon välistä suhdetta ja sielunmaailmaa sopivasti, että heihin kykeni jo tuntemaan pientä yhteyttä.  Ja kuten Nevski sanoi: Dialogia ei tarvita. Tekstin sävy oli alusta asti haikea, joten surullista loppua osasi odottaa, mutta se tuli siitä huolimatta kovin voimakkaana.

Tykkäsin kuinka tässä on jätetty paljon roikkumaan metaforien ja sanaleikkien varaan, niin että haastaa lukijaa ajattelemaan ja kehittämään tiettyjä yksityiskohtia omassa mielessään täyttämään joitakin välejä. Pidin myös tavasta kuinka tässä puhutaan muodonmuuttajuudesta irtoamisesta, mutta silti noihin samoihin ajatuksiin ja epävarmuuksiin voi varmasti jokainen kasvava nuori samaistua murrosiän vaihtuessa nuoreen aikuisuuteen.

He eivät olleet olleet vain kaksi tyttöä, he olivat olleet Susi ja Kettu, villejä ja täynnä elämää, joka nyt oli karannut molemmista liian yllättäen.

Tämä toi mielestäni erityisen hyvin esille kuinka läheisiä tytöt olivat olleet. Tuo, kuinka yhden menehtyessä se vie toisenkin sisäisen kipinän mennessään. Kohta, joka iskee aika kovaa, jos tietää minkälaista se on menettää läheinen.

Mutta kaikkiaan pidin tästä, tämän teemasta ja kirjoitustyylistä ihan hurjasti ja olen iloinen, että luin tämän. Jäi vähän haikea fiilis, mutta se vain kertoo tekstin onnistuneen tarkoituksessaan. Kiitos siis tästä. Peace out.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Tämä teksti houkutteli minut pariinsa nimellään. Ketunleipiä haudalla näyttää ja kuulostaa jotenkin kovin pehmeältä ja siksi miellyttävältä, ja lisäksi se herättää heti mielikuvia ja kysymyksiä. Ketunleivät tuovat mieleen luonnon kauneuden ja ihmeet, ja hauta taas omalla tavallaan sävähdyttää ja pysäyttää, koska se assosioituu suruun ja menetykseen. Herää uteliaisuus: mistä onkaan kyse? Todella kaunis, mielenkiintoinen ja lukemaan houkutteleva nimi kaikkinensa.

En ole aiemmin juurikaan muodonmuuttajista lukenut, mutta tykästyin kyllä ideaan tässä tekstissä. Pidän aiempien kommentoijien tavoin siitä, että muodonmuuttajat muuttavat tässä oikeasti muotoaan ja käyttäytyvät lajeilleen ominaisesti: kirmaavat metsässä, juovat joesta ja kierivät lumessa. Tässä tekstissä sukelletaan oikeasti metsän siimekseen, eläinmaailmaan, ja se on hyvin aistittavissa kaiken upean kuvailun kautta. Metsäisen ympäristön voi tätä lukiessa todella nähdä ja haistaa ja kokea. Kuvailu on todella kaunista ja jotenkin luontoa arvostavaa. Se korostaa ihanasti sitä, miten tärkeä ja rakas ympäristö metsä on Sudelle ja Ketulle.

Onpa ihana ajatus, että voisi hylätä ihmismuotonsa ja kaikki sen harteita painavat taakat, muuttua eläimeksi ja juosta vapaana. Ihmiselämän tuskat ja vaikeudet tulevat hienosti ilmi etenkin Suden kokemusten kautta, kun muiden odotukset luovat paineita ja tallaavat elämänpolkua tiettyyn suuntaan ilman, että itseltä kysytään mitään. Pitää jatkaa sukua, kestitä vieraita ja kihlautua. Ymmärrän Sutta toisaalta todella hyvin, koska kaikkien paineiden ja odotusten alla on varmasti vaikeaa seurata omaa sydäntään. Pidän kovasti tavasta, jolla Suden muutos ja lähtö on kuvattu:

Ketun vaistot kareilivat epävarmoina ja vetivät hänet kauemmaksi, Suden palatessa ihmiskehoonsa, alastomana, kipeänä vastuusta ja ennen kaikkea raskaasta tulevaisuudesta.

Syyt lähtöön tulevat hienosti ilmi turhia kiertelemättä tai kaartelematta. Tämä kohta saa minut pohtimaan, voisiko olla niin, että suru ja murhe hankaloittaisivat muodon muuttamista, tekisivät eläimenä olemisesta vaikeampaa, ja niin Suden lähtö olisi hieman ehkä myös pakon tai olosuhteiden sanelemaa. Eläinmuotoon muuttuminenhan tekee Sudelle kipeää myöhemmin, kun edellisestä kerrasta on pitkä aika ja ehkä myös huonoja muistoja, ja se saa minut pohtimaan, että ehkäpä ihmisenä koetut tunteet vaikuttavat muodonmuutokseen. Vähän niin kuin animaageillakin. No joo, tämä on tällaista mitenkään mihinkään liittymätöntä pohdintaa...

Suden ja Ketun tarina on todella traaginen. Komppailen Kiirsua, koska tarinasta tulee tosiaan Brokeback Mountain mieleen! On raastavaa, miten toinen olisi valmis yhteiseen tulevaisuuteen, mutta toinen vetäytyy syystä tai toisesta, ehkä pelosta tai ehkä muun maailman musertamana, ja lopulta onkin liian myöhäistä. Minustakin on hienoa ja jotenkin pysäyttävää, että tarina esittelee myös luonnon julmuuden, kun Kettu ammutaan. On hirvittävän surullista, että Ketun elämä päättyy siihen, kun hän juoksee metsässä ehkä vapautta ja mielenrauhaa tavoitellen. Käykin ihan päinvastoin. Toisaalta haudalle kasvavat ketunleivät ja Ketun henki sallivat mahdollisuuden myös kuvitella, että jotain Ketusta kyllä jää jäljelle. Ainakin Suden sydämeen. Ja ehkä Kettu tosiaan saa lopullisen vapauden päästessään irti kaikista kahleista. ♥

Ja kyyneleistä kasvoi ketunleipiä haudalle, niitä valkoisia kukkia, joita oli piilotettu päiväkirjan kermanvaaleiden sivujen väliin kuivattuina ja ne merkitsivät Ketun todella löytäneen rauhan ja viimeisen vapauden.

Tässä kohtaa tuli minullakin kyyneleet silmiin. Ketunleipien esiintyminen niin Ketun elämässä kuin kuolemassa ja myös Ketun ja Suden yhteisissä hetkissä on kaunista ja pysäyttävää. Tulee sellainen olo, että ketunleivillä on erityinen merkitys molemmille -- ehkä juuri siksi, että ne muistuttavat yhteisistä hetkistä, ovat Ketun ja Suden yhteinen juttu. En voi kaihossani olla ajattelematta, että mitä jos ketunleivät ovat Ketun viimeinen viesti Sudelle. Että ehkä kaikki on annettu anteeksi, että ehkä anteeksiannettavaa ei edes ole vaan on vain ymmärrystä ja rakkautta.

Yleisesti tekstistä voisin sanoa sen verran, että pidän sen eräänlaisesta satumaisuudesta. Voisin hyvin kuvitella tämän tarinan jossakin kauniissa, herkässä satukirjassa. Tekstin vahva kerrontavoittoisuus ja kauniit kuvaukset ehkä vaikuttavat kokemaani satumaisuuteen. Myös se, ettei tekstissä ole lainkaan varsinaista vuoropuhelua, toimii mielestäni hienosti. Dialogi tuntuu tarpeettomalta, kun keskiössä ovat tunteet, kokemukset, ympäristö ja ennen kaikkea itse tarina. Lisäksi minua viehättää se, etteivät Suden ja Ketun ihmisnimet esiinny tekstissä, koska he tuntuvat haluavan päästä irti ihmisyyden kahleista. Nimet saattaisivat vain sitoa heitä vahvemmin ihmisyyteen.

Tämä tarina on todella kaunis, surullinen ja vaikuttava. Kiitos tästä hienosta lukukokemuksesta! ♥ -Walle

[Lyra]

Heissan. Kaivelin kommenttikampanjaa ja päätin lukaista tämän, koska tätä mainostettiin fantasiana ja olen aina rakastanut fantasiaa. Tässä oli heti uuden virkeä ote. Muodonmuuttajia, joista puhutaan koko ajan lähinnä eläiminä oikein isolla kirjiamella. Ei korosteta sitä ihmisyyttä mitä yleensä muodonmuuttajateksteissä vaan sitä eläintä. Pidin siitä, että nimiä ei mainittu, pelkästään Susi ja Kettu. Sekin vielä korosti sitä eläimyyttä.

Teksti oli täynnä pieniä kauniita yksityiskohtia, mutta silti tästä tulee alusta asti sellainen haikea fiilis. talletti päiväkirjansa väliin kuivatun valkoisen kukan muistoksi menneestä kesästä syksyn viiman puhaltaessa pohjoisesta Tämä varsinkin oli kauniisti sanottu.

Pidän aiempien kommentoijien tavoin siitä, että muodonmuuttajat muuttavat tässä oikeasti muotoaan ja käyttäytyvät lajeilleen ominaisesti: kirmaavat metsässä, juovat joesta ja kierivät lumessa.

Minä komppaan Wauslihia ja kaikkia muitakin. Eläimellisyys oli tässä hienosti läsnä.

Ihmiselämän raskaus ja vastuut oli tässä hienosti otettu huomioon ja oi että kun oli surullista, että Kettu oli kuollut sinä aikana kun Susi oli pois ja että Susi oli myöhässä kun viimein tuli takaisin. Suden ulvonta oli kaipausta ja viimeiset jäähyväiset, kohti loputonta synkkyyttä, sillä ilman Kettua ei ollut mitään. ((( Kuten jo sanoin tämä oli musta virkistävän uudenlaista fantasiaa, mutta samalla kyllä sydäntäsärkevää! Kiitos tästä lukukokemuksesta.