JOKIA PITKIN
kirjoittaja: nerdynachofan
ikäraja: K11
tyylilaji: Melko surullista draamaa. Joku vois ehkä sekoittaa tän fantasiaan (mut tää ei oo fantasiaa).
kirjoittajan kommentti: Tää on ihan hullua. Mä en oo kirjoittanut mitään tällaista (tai ylipäätään oikein mitään muuta kuin esseitä ja raportteja) yli viiteen vuoteen. Mua jännittää tosi paljon. Kommentit - niin positiiviset kuin negatiivisetkin - on erittäin tervetulleita. Mua voi myös tulla moikkaamaan tumblrin puolella, kuljen siellä samalla nimellä kuin täällä.
Alla soittolista, jota mä kuuntelin tätä kirjoittaessani. Suosittelen.
lykke li – i follow rivers
kodaline – all i want
the calling – wherever you will go
sigma & rita ora – coming home
lana del rey – young and beautiful
james bay – let it go
emma salokoski ensemble – veden alla
porter robinson & madeon – shelter
i.
Lämpötila oli laskenut päivän kääntyessä illaksi. Viimeiset auringonsäteet taittuivat tuhansina kristalleina pinnan lävitse. Toisinaan maailma sen yläpuolella tuntui raskaalta. Siellä ei ollut koskaan hiljaista, ja oli kulunut vuosikausia, jolloin sinne palaaminen ei ollut tuntunut tarpeelliselta. Hän ei muistanut niistä vuosista juurikaan.
Vuokkokala kutitti hänen kylkeään hänen jatkaessa matkaansa kohti varjoisampaa vettä. Riutta ja sen kasvusto levittäytyivät hänen allaan kaikissa niissä väreissä, joita kuvitella saattoi. Vuokkokala pujahti ystäviensä sekaan hailakanoranssin merivuokon suojaan, ja hän jatkoi matkaansa. Virtausta ei ollut juurikaan. Jos päivät jatkaisivat kylmenemistään, hänen täytyisi muuttaa jälleen.
Sinä päivänä matka tuntui kestävän ikuisuuden. Siinä kohdassa näkyvyys oli hyvä ja luolan suu häämötti jo edessä, mutta se ei ollut vielä lähellä, hän tiesi sen. Vihreän sienivuokkoryhmittymän luota oli vielä kovasti matkaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljon, mutta ei osannut kertoa siitä kenellekään. Pinnan yläpuolella käytettiin niitä minuutteja ja metrejä, joiden merkityksen hän oli unohtanut jo ennen kuin tsunami hävitti alleen liian paljon kaikkea sitä, mitä hän oli oppinut kutsumaan kodiksi.
Kristallit alkoivat hiljalleen hävitä auringon laskiessa yhä alemmas. Sinä iltana hän oli viipynyt pidempään kuin suotavaa. Hän oli elänyt siellä niin pitkään, että hän tunsi sen paikan ja sen asukkaat läpikotaisin, mutta koskaan ei silti voinut tietää, missä pimeässä onkalossa vaara vaani.
Viimeksi se oli tullut valkohain muodossa. Se oli repinyt hänen muististaan vuosia, mutta jättänyt kaiken muun paikoilleen. Kädet ja sydämen ja auringonvalossa turkoosina ja tummanoranssina kiiltävän pyrstön.
Hän saavutti oman onkalonsa viimein. Silmäluomet painoivat, kun hän kulki läpi sisäänkäynnistä ja rojahti pehmeän vuoteensa syleilyyn. Uni tuli yhtä nopeasti kuin aina ennenkin.
Ne unet tuntuivat kummilta. Hän tiesi niiden olevan unta, mutta silti hän oli siinä, elävänä ja hengittävänä, kuin se olisi ollut totisinta totta. Joskus ne sekoittuivat todellisuuteen ja jättivät onton tunteen sinne, missä keuhkot ja kidukset ja sydän sijaitsivat.
Huoneeseen ei juuri tullut luonnonvaloa, ikkunan takana myrskysi. Katossa loistava loisteputki taittoi kaiken lämpimänkeltaiseen, hänen ihonsa ja Patrickin vaaleanruskeat hiukset ja valkoiset vuodevaatteet ja seinien rapisevan maalin. Sade ja pajupuun oksat hakkasivat vasten ikkunalasia. Hän oli herännyt siihen samaan uneen monia, monia kertoja.
”Heräsithän sinä viimein.” Patrickin ääni oli karhea pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän ei kyennyt löytämään itsestään voimaa vastatakseen. Pitkä matka kotiin oli uuvuttanut hänet, ja ne sellaiset unet eivät koskaan juuri virkistäneet häntä. Päinvastoin, hän tunsi olevansa entistä väsyneempi herätessään.
Sängyn yläpuolella oli mobile. Siitä roikkui puisia meritähtiä ja merihevosia ja silkkipaperista leikeltyä levää. Ne näyttivät melko aidoilta, hän huomasi jälleen ajattelevansa.
”Millaista siellä oli tänään?” Patrick kysyi. Hänen luiset sormensa puristivat sängyn laitaa.
Patrick oli ensimmäinen ihminen, jonka hän oli tavannut valkohain jälkeen. Hän oli uinut pitkin rannikkoa toivoen löytävänsä edes jotakin muuta kuin silmänkantamattomiin jatkuvaa hiekkarantaa ja vettä. Juuri, kun hänen voimansa olivat loppumassa, hän näki horisontissa jotakin.
Patrick istui rannassa olevalla siirtolohkareella ja tuijotti vaaleanpunaiseksi värjäytynyttä taivaanrantaa. Hän näytti ystävälliseltä ja rauhalliselta ja ajatuksiinsa uponneelta.
Hän oli joutunut uimaan aivan Patrickin eteen, ennen kuin Patrick oli huomannut hänet.
”Aava?”
Hän käänsi katseensa mobilesta Patrickiin. Patrick oli kutsunut häntä alusta asti Aavaksi, hän ei tiennyt miksi. Hän ei muistanut omaa nimeään, valkohai oli vienyt sen mennessään. Sen, ja hänen perheensä, ja kaiken muunkin, mitä hänellä joskus oli ollut.
”Mitä?”
Hän ei olisi jaksanut puhua.
”Millaista siellä oli tänään?” Patrick toisti aiemmat sanansa. Hän oli aina kovin kiinnostunut, sillä se oli maailma, jota hän ei kyennyt näkemään. Hän ei osannut uida.
”Vesi on kylmenemässä”, Aava huomasi vastaavansa. Hän ei tiennyt miksi hän vaivautui. ”Minä lähdin uimaan rannasta myöhempään kuin tavallisesti. Liian myöhään, alkoi tulla pimeää. Minä en pidä valkohaista.”
”Näitkö sinä valkohaita?” Patrick kysyi. Hänen äänessään oli toivoa, kuten usein oli heidän keskustellessaan valkohaista. Toisinaan Aava mietti, tarkoittiko se sitä, että Patrick toivoi hänen kuolemaansa. Sitten hän muisti jälleen sen olevan vain unta. Oikea Patrick ei koskaan toivoisi hänen kuolemaansa.
”En.”
Häntä väsytti ja hän toivoi heräävänsä. Hän sulki silmänsä ja yritti nukahtaa. Unessa nukahtaminen sai yleensä hänet heräämään. Niin silloinkin. Hän avasi silmänsä ja makasi sillä samalla pedillä, johon hän oli käynyt illan tullen nukkumaan. Virtaus kävi hentona sisään onkalon suuaukosta. Se sai hänen ihonsa värisemään. Vesi oli todella kylmenemässä.
Hän ui ulos onkalosta turkoosina avautuvaan aamupäivään. Oviaukon suulla torkkui liemikilpikonnavanhus, se oli asunut siellä jo kauan ennen Aavan saapumista. Parvi vuokkokaloja vilisti hänen ohitseen, niitä asui paljon sillä seudulla. Lähempänä pintaa parveili sinisiä palettivälskäreitä.
Hän lähti kulkemaan samaan suuntaan, josta hän eilisiltana oli palannut. Hänen päivänsä kuluivat niin. Valkohai oli erottanut hänet perheestään ja ystävistään, eikä hän ollut tavannut ketään kaltaisiaan sen jälkeen. Kalat ja kilpikonnat olivat ystävällisiä, mutta hän ei ymmärtänyt heidän kieltään. Joskus hän ui niiden kanssa kilpaa, mutta se sai hänet nopeasti väsymään. Hän ei ollut enää niin vetreä kuin joskus ennen.
Kirkkaat korallit sädehtivät pinnan yläpuolelta tulvivassa auringonvalossa, mutta lämpötila tuntui silti kylmemmältä kuin niin aurinkoisena päivänä olisi uskonut sen olevan. Aava lisäsi vauhtia. Hän toivoi Patrickin jo odottavan kalliolla.
Patrick oli ainoa, joka ymmärsi hänen kieltään. Ainoa, joka sai hänen yksinäisyytensä väistymään. Hän ei halunnut edes ajatella sitä aamua, jolloin hän saapuisi kalliolle vain huomatakseen, ettei Patrick odottanut häntä siellä enää.
Niin siinä tulisi käymään jonakin päivänä, sillä vaikka Patrick ymmärsikin hänen kieltään, hän ei ollut hänenlaisensa. Hän oli ihminen, ja ihmiset olivat kuolevaisia.
Hän ui vihreän sienivuokkoryhmittymän ohi, sitten kirkkaanoranssien korallien ohi. Hän sukelsi lähemmäs riuttaa. Sen pinnalla oli punavalkoisia katkarapuja. Hän huomasi jälleen ihmettelevänsä, miten erilainen se maailma oli pinnan yläpuolella olevaan maailmaan verrattuna.
Sillä vaikka ihmiset yleensä tarkoittivatkin vain hyvää, he usein tuhosivat kaiken, mikä sattui heidän eteensä. Aava näki sen maailman joka ainoa kerta noustessaan pinnan yläpuolelle sen lohkareen luona, jolla Patrick häntä aamuisin odotti. Silmänkantamattomiin toinen toistaan korkeampia rakennuksia, joita ei olisi ollut olemassa, jos luonto olisi saanut päättää. Toinen toistaan korkeampia rakennuksia, jotka puskivat taivaalle nokea ja savua, jota ei olisi ollut, jos ihmisiä ei olisi ollut.
Hän tiesi, ettei ollut hänelle hyväksi rakastua ihmiseen.
Jos hän olisi tiennyt minne paeta, hän olisi paennut jo kauan sitten.
Ranta levittäytyi valkoisena hänen silmiensä edessä, kun hän nousi pinnan yläpuolelle. Päiviä sitten riehunut myrsky oli lennättänyt hiekalle oksia ja roskia, joita kukaan ei ollut vielä viitsinyt korjata pois. Se oli melko syrjäinen ranta, siellä ei juuri koskaan käynyt ketään. Sen vuoksi Aava uskalsi uida niin lähelle ihmisasutusta joka päivä.
Ihmiset olisivat varmasti tuhonneet hänetkin, jos ne olisivat saaneet tietää. Ihmiset olivat erinomaisia tuhoamaan kaiken kauniin ja erilaisen.
Patrick istui lohkareella hartiat kyyryssä. Ehkä rivakkana käyvä tuuli sai hänet palelemaan. Aava sukelsi jälleen pinnan alle ja potki pyrstöllään lisää vauhtia. Hän tunsi sormenpäissään sen saman oudon tunteen, jonka hän tunsi joka kerta, kun hän näki Patrickin hetken erossaolon jälkeen. Jännitystä, ehkä.
Saavuttaessaan rannan hän nousi takaisin pinnan yläpuolelle. Patrick hätkähti ja käänsi katseensa taivaanrannasta häneen.
”Mä en kuullut sun tulevan”, hän sanoi. Hän suoristi jalkansa eteensä, kun Aava ponnisti käsillään itsensä lohkareen päälle. Sen pinta oli lämmennyt auringonpaisteessa, mutta tuuli kävi edelleen navakkana ja sai Aavan ihon nousemaan kananlihalle.
”Sä näytit olevan ajatuksissasi.”
Patrick kohautti olkapäitään vähätellen, mutta hänen silmiensä takana oli jotakin. Se oli ollut siellä kauan, mutta viime aikoina Aava oli alkanut nähdä sen yhä selvemmin ja selvemmin. Hän oli alkanut pelätä sitä.
Joskus tulisi päivä, jolloin Patrick ei enää palaisi. Hänellä oli tunne, että se päivä oli yhä lähempänä ja lähempänä.
”Millaista siellä on tänään?” Patrick kysyi.
”Vesi on kylmenemässä”, Aava huomasi vastaavansa, ja se tuntui oudolta. Hän oli sanonut ne sanat jo aiemmin. ”Ja mä näin taas unta susta.”
”Millaista unta?”
Hän veti jälleen jalkansa vasten rintakehää ja kietoi kätensä niiden ympärille. Joskus Aava mietti, millaista se oli. Omistaa jalat joilla kävellä. Hän ei koskaan voisi nähdä Patrickin maailmaa kokonaisena.
Toisaalta, Patrick ei koskaan voisi nähdä hänen maailmaansa kokonaisena, ja jos Aavan olisi pitänyt valita, kummassa maailmassa hän haluaisi elää, hän valitsisi aina omansa.
”Sitä samaa, mitä mä näen usein”, hän kertoi. ”Sä istuit mun sängyn reunalla ja kysyit, millaista merellä oli tänään. Mä vastasin, että vesi on kylmenemässä.”
Tuuli yltyi, ja laineet hakkasivat lujempaa vasten rantaa. Taivaanrannassa näkyi mustaa. Ehkä iltapäivällä iskisi sade.
”Mä en muista, millaista unta minä näin”, Patrick kertoi. Hän ei koskaan muistanut.
He olivat kahdesta erilaisesta maailmasta yhden saman maailman sisällä, mutta Patrick oli ainoa, jota Aava oli koskaan rakastanut.
Viime aikoina kuitenkin hän oli yhä useammin ja useammin havahtunut ajattelemaan, oliko se rakkaus kuitenkin vain sitä, ettei hänellä ollut ketään muutakaan. Patrick oli kertonut rakastavansa häntä, mutta oliko se totta enää? Joskus se oli ollut, Aava oli varma siitä, mutta entä enää? Hän ei kyennyt edes muistamaan viime kertaa, jolloin jokin osa heidän kehoistaan olisi koskettanut.
”Millaista siellä on tänään?” hän toisti Patrickin kysymyksen, vaikka häntä ei juuri kiinnostanutkaan tietää. Ihmiset olivat niin julmia ja inhottavia, eikä Patrickillakaan oikeastaan koskaan ollut niistä mitään hyvää sanottavaa.
”Ei mitään uutta. Naapurin räksyttävä koira piti hereillä puolet yöstä. Mun työpaikallani ne miettii, että pitäisi laittaa työntekijöitä pihalle. Rahat on lopussa.”
Aava ei ollut koskaan ymmärtänyt, mihin ihmiset tarvitsivat rahaa. Hän oli elänyt pidempään kuin monet merenelävistä koskaan elivät, eikä hän ollut koskaan edes harkinnut tarvitsevansa rahaa. Se tuntui vain monimutkaistavan asioita.
Se maailma oli tuntunut jännittävältä silloin, kun Patrick ensimmäisiä kertoja oli kertonut siitä. Aava oli kuunnellut tarkasti, varjellut jokaista sanaa. Hän ei olisi koskaan malttanut palata onkaloonsa illan tullen. Nyt ne sanat tuntuivat vain toistensa kopioilta. Surullisilta. Sellaisilta, ettei se elämä ollutkaan niin kovin elämisen arvoista. Miksi kukaan tahtoi elää sellaista elämää? Aava olisi mieluummin ikuisesti yksin kuin koskaan eläisi sellaista elämää.
Ei hän toki koskaan sanonut sitä ääneen Patrickille. Hän ei halunnut tehdä häntä surulliseksi.
Aika kului jotenkin, vaikka he eivät juuri puhuneetkaan. Se aina kului, ja lopulta Aava havahtui siihen, miten aurinko oli laskemassa horisontin taa. Pian tulisi pimeä, ja hänen olisi ehdittävä onkaloonsa ennen sitä.
Hän ei ollut koskenut Patrickiin sinäkään päivänä. Enää se ei juuri saanut häntä surulliseksi, mutta se teki hänen kehostaan painavan. Kuin hän olisi vanhentunut vuosia joka ikinen päivä.
Hän ui koralliriuttojen yli, vuokkokalat uivat jälleen hänen vanavedessään. Ne olivat kauniita kaloja, Aava oli aina pitänyt oranssista ja valkoisesta. Jollakin tavalla Aava tunsi ne ystävikseen, vaikka heillä ei ollutkaan samaa kieltä. Toisinaan hänestä jopa tuntui kuin ne olisivat puhuneet hänelle enemmän kuin Patrick puhui. Siinä ei ollut järkeä, ja silti siinä oli, enemmän kuin missään muussa oli ollut pitkiin aikoihin.
Hän ehti onkalolleen ennen kuin pimeä laskeutui kokonaan. Valkohait eivät saaneet häntä sinäkään iltana. Unessa Patrick kysyi niistä jälleen toiveikkaana. Aava ei jaksanut vastata enää. Mitä hyötyä siitä oli? Se oli se sama uni, se sama uni joka yö, eikä Patrick koskaan ollut onnellinen kuullessaan vastauksen.
Aamun tullen hän huomasi miettivänsä mitä tapahtuisi, jos hän jättäisikin palaamatta Patrickin luo. Ehkä ei mitään. Ehkä Patrick huokaisisi helpotuksesta. Ehkä Patrick odottaisi niin pitkään, että hän palaisi lopulta. Ehkä Patrick lähtisi, eikä koskaan palaisi.
Hän ui ympyrää liemikilpikonnanpoikasten kanssa punakorallien yläpuolella. Niitä oli kolme, ja vaikka ne olivat vasta nuoria, olivat ne silti kasvaneet jo kovin suuriksi. Patrick oli ollut järkyttynyt kuullessaan niistä. Ihmiset kai ajattelivat kaikkien kilpikonnien mahtuvan kämmenelle.
Aava ui kauemmas ympyrästä ja suuntasi kohti rantaa. Hän ei voinut olla menemättä, vaikka meneminen tuntuikin päivä päivältä yhä hankalammalta. Hän ui niin lähellä pohjaa, että aluskasvillisuus kutitteli hänen vatsaansa. Merihevonen nyökytteli päätään syödessään, se sai veden helisemään. Ääni tuntui rauhoittavalta. Aava potki pyrstöllään vauhtia. Punaiset ja keltaiset ja vihreät kasvit heiluivat virtauksen voimasta. Vesi oli tummemman turkoosia kuin aurinkoisena päivänä. Aava uskoi pinnan yläpuolella satavan.
Ehkä hän mietti Patrickin lähtöä niin paljon sen vuoksi, että hänen ei täytyisi olla se, joka lähtisi.
Se oli kummallista. Se, miten rakkautta epäili, vaikka toisaalta tiesikin sen olevan olemassa vielä. Ehkä kyse ei ollut rakkaudesta lopulta kuitenkaan. Ehkä kyse oli siitä, että he olivat liian erilaisia, eivätkä he koskaan voisi nähdä toistensa maailmaa kokonaisena.
Tai ehkä kyse oli siitä, että Aava tunsi itsensä päivä päivältä yhä väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi, ja se sai hänet pelokkaaksi. Hän tiesi sen tarkoittavan sitä, että vielä joskus tulisi päivä, jolloin hän ei enää kykenisi palaamaan, vaikka haluaisikin.
Pinnan yläpuolella tihutti. Patrick istui lohkareella hartiat jälleen kyyryssä. Hän oli vetänyt punaisen hupputakkinsa hupun päänsä suojaksi. Hän ei pitänyt vedestä. Aava eli vedestä.
”Kohta sataa kunnolla”, Patrick tokaisi, kun Aava ponnisti itsensä ylös lohkareelle.
”Mitä, jos jonain päivänä minä en palaakaan?” Sanat olivat ulkona Aavan suusta ennen kuin hän ehti estää. Mitäänsanomaton katse Patrickin kasvoilla vaihtui toiseen, mutta silti yhtä mitäänsanomattomaan. Sen olisi kai kuulunut sattua. Se ei tuntunut miltään. Sade tippui taivaalta yhä tihenevässä tahdissa ja tuntui lämpimältä Aavan meriveden kylmettämällä iholla.
”Miksi sä et palaisi?”
Siihen kysymykseen oli monta erilaista vastausta, ja silti ei yhden yhtä. Lopulta kuitenkin se, mikä oli eniten totta ja mitä Aava ei ollut koskaan uskaltanut ajatella, karkasi ilmoille.
”Musta tuntuu, että se hai vei enemmänkin kuin vain minun muistini. Mun pitäisi muistaa, mitä se jokin on.”
”Mitä sä tarkoitat?”
”Sitä, että nykyisin on vaikeampi jaksaa yhtään mitään.”
Se ei käynyt järkeen, mutta ei mikään muukaan käynyt. Sade jatkoi kaatumistaan. Se sai merenpinnan väreilemään, ja saasteiden täyttämän ilman puhdistumaan. Jos Aava ei olisi nähnyt sitä, hän ei olisi tuntenut sitä. Hän oli liian tottunut veteen. Patrick ei ollut. Se teki heistä erilaisia, ja vaikka ne erot olivat joskus täydentäneet toisiaan, ei niillä enää ollut mitään annettavaa toisilleen.
”Mitä, jos se olenkin minä, joka ei jonain päivänä palaakaan?” Patrick vuorostaan kysyi.
Aava kohautti olkapäitään. Hän oli oppinut sen Patrickilta.
”Sitten minä kai mietin, että olisi ollut alun alkaenkin parempi, että se hai olisi saanut minut kokonaan.”
Patrickin väsynyt tuhahdus oli hukkua sateen alle.
”Minkä takia se on hyväksyttävää, että sinä lähtisit, mutta se ei ole, että minä lähtisin?”
”Koska sinun lähtiessäsi kyse on siitä, että rakkaus on loppu. Minun lähtiessä kyse on siitä, että minä en jaksa enää uida näin pitkälle.”
”Jää tänne. Sun ei tarvitse uida enää tuota matkaa.”
”Sä tiedät, että mä en kuulu tänne.”
Sade oli taukoamassa pian. Hänen pitäisi uida takaisin kotiin, hän ajatteli. Pitäisi, ennen kuin voimat ehtyisivät.
Patrickin sanat olivat viimeiset sanat ennen kuin valkohai vei kaiken sen jäljelle jääneenkin.
”Älä ikinä mee niin kauas, että mä en voi nähdä sua.”
ii.
Sinä aamuna meri oli jäässä. Minä en tiennyt sen voivan tehdä niin. Ei siellä, ei ainakaan vielä.
Oli aurinkoinen aamu, mutta hengitys höyrystyi valkoisiksi pilviksi, ja huurtunut kaislikko kahisi tuulessa. Meri oli jäässä, jää kimmelsi auringon alla. Minä pakotin jalkani jatkamaan matkaa, vaikka sinä aamuna minusta tuntui kuin se matka olisi viimeinen.
Minä olin miettinyt paljon sitä, mikä oli oikein. Mikään vastaus ei tuntunut oikealta. Kuinka paljon itsestä piti uhrata toisen vuoksi ennen kuin se olisi liikaa, ja saisi luvan luovuttaa?
Sinä olit minun elämäni rakkaus. Sinä olit minun elämäni rakkaus, ja silmäkulmiin pyrkivät kyyneleet polttivat jäätyneitä ripsiä.
Pian olisi kulunut vuosi, ja se vuosi oli ollut pisin vuosi vuosikausiin. Minä en ollut kuukausiin uskaltanut edes ajatella irrottamista. Kun joku viimein oli kesän tullen sanonut minulle, että minä voisin tehdä niin, minä todella voisin tehdä niin, minä en ollut pystynyt kuuntelemaan hänen lauseitaan loppuun.
Sinä muistit minut, minä tiesin sinun muistavan minut, mutta kuinka paljon sinä muistit?
Sinä et ollut ollut täällä enää pitkään aikaan.
Askeleet kuljettivat minut leveistä ovista sisään. Vahattu lattia narskui kengänpohjien alla, kun minä lähdin kulkemaan kohti pitkää käytävää. Minä olisin muistanut sen reitin silmät kiinni, vaikka en olisi tahtonutkaan. Seinät oli maalattu vaaleankeltaiseksi. Se väri sai minut voimaan pahoin. Se painostava hiljaisuus ja steriili haju saivat minut voimaan pahoin. Kengät jatkoivat narskumistaan, kun minä lähdin kohoamaan portaita kolmanteen kerrokseen.
Aurinko loisti ikkunasta sisään yhtä kirkkaana kuin se oli loistanut rannassa. Se sai sinut näyttämään kalpeammalta kuin olitkaan. Linnunluinen rintakehäsi kohoili rauhallisessa tahdissa peiton alla, etkä sinä herännyt, vaikka potkaisin vahingossa sängynjalkaa.
Sinulla oli ollut tapana saada aina kesäisin pisamia kasvoillesi. Enää niitä ei ollut näkynyt aikoihin. Iho oli kääntynyt harmaammaksi, ja varjot silmiesi alla syvemmiksi. Minä en koskaan kyennyt katsomaan sinuun liian pitkiä aikoja kerrallaan. En silloinkaan.
Oli yhä vaikea uskoa, että sinä todella olit siinä. Olit siinä, vaikka et ollutkaan, etkä sinä tulisi enää ikinä takaisin.
Minä kiedoin huivin kaulaltani ja riisuin takin päältäni ja asettelin ne tuolin selkämykselle. Se sama paha tunne puristi rintaa. Ennen minä en edes ollut osannut ajatella, miten moni asia siinä maailmassa todella saattoi viedä ihmiseltä järjen. Viimeisen vuoden aikana minä olin miettinyt sitä liikaakin.
Minä tartuin sinun käteesi. Sinä hengitit, lämpimänä, pienenä, ja olit silti suurinta, mitä minulla oli koskaan ollut.
Minä olin aina vihannut syyssateita, ja ylipäätään sateita, mutta sinä rakastit niitä. Sinä rakastit sateita ja merta ja vettä ja elämää, eikä sinussa ollut mitään sellaista, jota kukaan sydämen omaava olisi voinut vihata. Sinä vietit kaikki kesäsi merellä, syksysi sinä juoksit rannalla, ja talvesi sinä keräsit rahaa matkaan, joka veisi sinut lämpimämmän meren luo. Sinun pääsi yläpuolella riippui merihevosia ja meritähtiä ja sinä tuijotit usein niiden liikkeitä puhuessasi.
Sinun silmäsi aukesivat, kun kellon viisarit kääntyivät puoleenpäivään. Olit nukkunut pitkään. Sinä nukuit nykyisin paljon enemmän kuin koskaan ennen.
”Heräsithän sinä viimein”, minä sanoin. Jouduin rykäisemään, kun ääni juuttui kurkkuun. Se pala painoi edelleen henkitorveani kasaan.
Sinä et vastannut, sinun silmäsi olivat jälleen liimattuna merihevoseen. Kerran sinä kerroit sen nimen olevan Henrik.
”Millaista siellä oli tänään?”
Minun sormeni olivat siirtyneet sinun kädeltäsi puristamaan sängyn laitaa. Sen metalli tuntui yhtä kylmältä ja elottomalta kuin sinun jalkojesi iho. Sinun silmäsi eivät liikkuneet merihevosesta.
Sinä olit minun elämäni rakkaus. Sinä olit minun elämäni rakkaus.
Miten siitä kuului jaksaa jatkaa eteenpäin? Sitä minä olin miettinyt, olin miettinyt vuoden. Meidän piti kasvaa vanhoiksi yhdessä.
Minkä helvetin takia niin piti käydä? Minkä helvetin takia niin piti käydä?
Sinä olit minun elämäni rakkaus, ja vaikka sinä olit yhä siinä, et sinä ollut ollut siinä enää pitkään aikaan.
”Aava?” minun ääneni värähti. Itku teki tuloaan ja kuroi kurkkuani umpeen. Sinun silmiesi takana oli se sama tyhjyys, jota siellä ei olisi koskaan pitänyt olla.
”Mitä?”
Sinun äänesi kuulosti vihaiselta, mutta sinä et kyennyt tuntemaan vihaa. Minä tiesin, että sinä et kyennyt.
”Millaista siellä oli tänään?”
Tunsin oloni hysteeriseksi, ja veri pakeni sormenpäistäni. Minä olin jo pitkään pelännyt sekoavani sen myötä.
”Vesi on kylmenemässä.” Sinun äänesi oli kaukana. ”Minä lähdin uimaan rannasta myöhempään kuin tavallisesti. Liian myöhään, alkoi tulla pimeää. Minä en pidä valkohaista.”
Jollakin kieroutuneella tavalla siinä kaikessa oli jokin järki. Sinä olit aina rakastanut merta. Sinä tiesit meristä enemmän kuin moni muu. Jos sinä olisit saanut päättää, sinä olisit elänyt mieluummin merellä kuin maalla.
”Näitkö sinä valkohaita?”
Valkohaita, tai valkoisia autoja. Miten vain. Ne molemmat olivat yhtä lailla tappavia.
”En.”
Ja sinä nukahdit jälleen.
Minä katsoin ulos ikkunasta. Aurinko oli noussut korkeammalle, taivas oli pilvetön ja vaaleansininen. Minulla olisi ollut sinulle niin paljon sanottavia sanoja, mutta minä tiesin, etten minä koskaan saisi sanotuksi niitä.
Kotimatkalla meri oli yhä jäässä. Se matka tuntui viimeiseltä. Hengitys höyrystyi pilviksi taivaalle, minä en antanut jalkojeni pysähtyä. Oli kulunut vuosi, ja meri oli jäässä, etkä sinä ollut ollut siinä enää pitkiin aikoihin.
Minä en enää palannut, kun jäät halkesivat ja sinä olit lähtenyt.
”Älä ikinä mee niin kauas, että mä en voi nähdä sua.”
