Nimi: Olet kaikkea sitä, mitä minä en ole
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: draama, angst, fantasia
Hahmot: kaksoset Aatos ja Ilias (15v)
Yhteenveto: Hän halusi vain olla ja elää, mutta Iliaksen ääni hiipi yksinkertaisen unelman ympärille ja alkoi nakertaa sen reunoja.Haasteet: Angst10 II sanalla
arvioida ja One True Something 20 #2
A/N: Löysin tämän shotin alun koneelta ja kirjoitin sen loppuun, koska näiden tappelua ja kipeitä välejä on kiva kuvata.
//jos mieleen herää kysymys, miksi ja miten 15-vuotias Aatos osaa/voi ajaa autoa, niin vastaan: koska nämä asuu niin korvessa :'D
Olet kaikkea sitä, mitä minä en ole
Aatos oli tehnyt mielestään selväksi sen, että hän halusi lähteä
yksin ajelemaan. Jotenkin Ilias silti hankkiutui hänen viereensä etupenkille.
”En halua sinua mukaan”, Aatos ärähti. Hän odotti veljensä suuttuvan tai kivahtavan edes jotain vittumaista takaisin. Ilias ei sanonut siihen mitään, kiinnitti vain turvavyönsä ja katsoi suoraan eteen. Aatos epäili hetken, että oliko tämä vain jokin uusi kikka, jolla Ilias pääsisi hänen ihonsa alle. Sormet tiukensivat otettaan auton ratilla.
”Jos et oikeasti halua”, Ilias sanoi ja nyökkäsi kuin antaen todella Aatokselle viimeisen sanan. Aatos hämmästyi. Oliko Ilias tosissaan? Eihän se ikinä tehnyt mitään hänen mielikseen. Vähitellen Aatos vakuuttui Iliaksesta. Veli ei ärsyttänyt tahallaan tai haastanut riitaa, joten Aatos antoi sen olla. Ilias ei edes urputtanut hänen valitsemastaan radiokanavasta. Aatos rentoutui. Tällaiset hetket olivat käyneet harvinaisiksi. He ajautuivat nykyisin niin herkästi tappelemaan jokaisesta pikkuasiasta, että Aatos oli alkanut vältellä veljeään, mutta sekin oli vaikeaa. Hän oli liian tottunut siihen, että Ilias oli siinä, vaikka sitten ajamassa hänet hulluksi. Se vika perheessä olikin. Heitä ei saanut karistettua.
”Muutatko sinä?” Ilias kysyi, kun he olivat olleet monta minuuttia puhumatta ja kymmeniä kilometrejä oli jäänyt taakse. Iliaksen ääni kuulosti hassulta.
”Ai mitä?” Aatos kysyi, koska hän ei ymmärtänyt.
”Aiotko muuttaa pois kotoa?” Ilias kysyi. Veljen vihreät silmät olivat totiset ja jännittyneet. Ai, siitäkö tässä olikin kyse?
Ilias oli kävellyt ilmoittamatta hänen huoneeseensa juuri kun hän oli saanut Janin uskaltautumaan suutelemaan häntä muuallakin kuin syrjäisissä tapaamispaikoissa. Ilias ei ollut ollut edes pahoillaan vaan ainoastaan huvittunut. Jani oli kauhistunut ilkkuvasta todistajasta niin paljon, että tämä oli häipynyt saman tien. Se oli laukaissut veljesten välille verisimmän riidan koskaan. Kaikki vanhat kaunat, kettupuolen herättämät reviirikiistat ja oman tilan kaipuu olivat nousseet esiin. Aatos oli vannonut, että jos Ilias ei muuta pois kotoa kuukauden sisään, hän muuttaa.
Siitä oli nyt melkein kuukausi, mutta Aatos oli leppynyt sen verran, ettei hän nyt oikeasti aikonut muuttaa pois kotoa. Isä oli vienyt hänet viikon mittaiselle reissulle, vain he kaksi, ja Aatos oli saanut kaipaamaansa etäisyyttä muuhun perheeseen. Hänhän oli vasta viidentoista. Minne hän muka menisi? Ehkä mummun ja papan luokse, mutta Aatos ei pitänyt ajatuksesta. Kyllä hän vielä muutaman vuoden kestäisi.
Ilias oli ilmeisesti pelästynyt tosissaan. Aatos tunsi vahingoniloista riemua, ja hän ajatteli, että antaisi kaksosveljensä kärvistellä vielä hetken. Se tuntui kohtuulliselta korvaukselta aiemmasta.
”Totta kai”, hän vastasi. ”Isä ja minä ollaan järkkäilty asiaa. Viikon päästä olen kaukana. Niinhän sinä olet aina halunnut.”
”En edes ole”, Ilias sanoi hiljaa, ja Aatos kuuli vellovan mielipahan tämän äänestä. Veli käänsi päätään ja vetäytyi itseensä. Ilias näytti surkealta. Leikistä alkoi kadota kaikki hauskuus.
”En muuta”, Aatos huokaisi. ”Mutta saisit helvetti koputtaa.”
Ilias ei sanonut mitään, ei edes yhtä sarkastista kommenttia tai tälle tyypillistä haistattelua. Siitä Aatos tiesi, että Ilias oli ihan oikeasti ollut huolissaan ja oli kai edelleen. Hänelle tuli huono omatunto.
”Vieläkö olet sen tyypin kanssa?” Ilias lopulta kysyi.
”Ei. Pistin poikki. Sen välikohtauksen jälkeen se vaan puhui paskaa sinusta. Vaikka oletkin välillä mäntti, niin ei minusta ole kivaa kuunnella sellaista”, Aatos selitti. Ilias vaikutti yllättyneeltä.
”Löydät jostain paremmankin. Se vaikutti vähän turhan säikyltä”, veli hymähti.
”No, en taida ihan heti löytää”, Aatos mutisi. ”Kun asuu niin korvessa kuin me, ei täällä kovin moni ole – sellainen kuin minä.”
”Homoseksuaali”, Ilias auttoi, koska oikeaoppinen termistö oli nörttiveljelle pakkomielle. ”Ei sitä tarvitse hävetä. Se on ihan normaalia.”
Aatos kiusaantui.
”Kyllä minä tiedän, mutta siitä ei tarvitse puhua”, hän mutisi ja hiljensi, kun tie muuttui mutkaisemmaksi.
”Jos muutat isona kaupunkiin, sieltä saat takuulla poikaystävän jos toisenkin”, Ilias kiusoitteli. Aatos tuhahti. Hän inhosi isoja kaupunkeja, niiden vellovia ihmismassoja, kivipäällysteisiä katuja ja väkisin muokattuja, rikki revittyjä maisemia, jatkuvaa meteliä ja kasvottomia, vieraita ihmisiä.
”En ikinä voisi elää kaupungissa”, Aatos sanoi lujasti.
”Tiedään”, Ilias mörisi. ”Koska olet tuollainen metsän oma mörökölli, joka osaa nimetä korpien kaikki elukat, puut ja kasvilajit. Tykkäät hiljaisista maisemista, joissa saat olla yksin eikä kaupungit voi koskaan voittaa sinun sydäntäsi, koska luonto vaati sen omakseen sillä sekunnilla, kun muutuit ensimmäisen kerran.”
”Entäs sitten?” Aatos kivahti. Ilias vain hymyili silmissään lämmintä tuiketta.
”Ei mitään. Sellainen sinä vain olet”, Ilias sanoi. ”Siksi pelästyinkin.”
”Mitä?” Aatos hämmästyi. Iliaksen pitkät sormet leikkivät auton ikkunanavaajalla.
”Kun sanoit lähteväsi. Olisit voinut lähteä minne tahansa, koska kaikkialla, missä on metsää, raikasta ilmaa ja luonnon ääniä, tuntisit olosi siellä kotoisaksi. Enkä sitten olisi nähnyt sinua enää”, Ilias mutisi.
”En minä niin hullu ole”, Aatos naurahti. ”Katoaisin vaan metsään? Miksikä sinä minua luulet – Ilias, oikeasti – ”
”Ei se niin epätavallista ole”, Ilias sanoi hiljaa. ”Monet muodonmuuttajista haistattavat paskat muille, koska maailma on muuttunut ja ihmiset muuttaa yhä enemmän kaupunkeihin, koska niin se vaan menee. Muodonmuuttaja tietää joka hetki olevansa jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Jotkut eivät kestä sitä ja ne lähtee eikä niistä kuulla enää. En halunnut – en kestäisi, jos sinusta tulisi sellainen.”
Aatos ei aivan ymmärtänyt, mitä Ilias oikein puhui. Välillä veljen puheet tuntuivat tulevan jonkun toisen suusta, kun tämä heittäytyi syvälliseksi ja puhui yhteiskunnallisista asioista. Aatos ei totta puhuen välittänyt mistään sellaisesta. Hän halusi vain olla ja elää, mutta Iliaksen ääni hiipi yksinkertaisen unelman ympärille ja alkoi nakertaa sen reunoja. Hänen veljensä oli välillä niin takakireä ja kaikesta huolehtiva tosikko, että Aatoksen kävi sitä sääliksi. Samaan aikaan häntä kuitenkin suututti. Se, että Ilias piti häntä jonakin kajahtaneena metsäerakkona, satutti.
Hän huokaisi syvään ja ajoi auton pienemmälle metsätielle. Hän parkkeerasi auton suunnilleen umpeenkasvaneeseen tienristeykseen.
”Ulos”, Aatos komensi ja tökki Iliasta käsivarteen. Hartiat lysyssä Ilias avasi oven ja muisti laittaa oven lukkoonkin. Aatos otti autonavaimet, painoi lukitusnapin alas ja läimäytti autonoven kiinni.
”Turpaanko meinaat antaa?” Ilias kysyi ja levitti käsiään. ”No, antaa tulla sitten.”
”En lyö sinua, idiootti. Kaadut maahan yhdestä iskusta. Ei siinä ole mitään hauskaa”, Aatos tokaisi ja Iliaksen poskille nousi loukkaantunut puna. Veli tiesi olevansa puolet Aatosta hoikempi. Ilias oli yhä poikamaisen hontelo, kun taas varhainen murrosikä oli antanut Aatokselle enempi lihasta ja voimaa. Iliaksesta ei ollut kummoiseksi vastustajaksi, jos he alkoivat painia.
”Tiedän, että sinusta tulee kaupunkilainen”, Aatos sanoi. ”Sinä olet kaikkea sitä, mitä minä en ole, ja se näkyy. Siksi me tapellaan koko ajan. Kyllä minäkin jotain tiedän, vaikken lue kirjoja niin kuin sinä tai katso uutisia joka helvetin kerta.”
”En minä ole ikinä sellaista väittänytkään”, Ilias mutisi, mutta veli vältteli Aatoksen katsetta. Se tiesi, mistä Aatos puhui. Ilias muisti omat juttunsa.
”Olethan. Et suoraan, et tietenkään, koska osaat satuttaa paljon katalammin. Ei, sinä vaan vittuilet rivien välistä, koska pidät minua jonain maalaisjunttina, joka ei kuitenkaan tajua mistään mitään. No hei, tässä uutta informaatiota: minä kuulen ja minä tajuan.”
Tuntui hyvältä sanoa se kerrankin suoraan. Aatos oli tottunut ärsyttämään Iliasta vaikenemalla ja välttelemällä. Mikään ei raivostuttanut Iliasta niin paljon kuin joku, joka ei reagoinut tai antanut samalla mitalla takaisin. Aatos oli hyvä sellaisessa, mutta vaikka hän miten näytteli, ettei kuullut Iliasta, se ei muuttanut sitä, että hän oikeasti kuuli ja tiesi veljensä pitävän häntä aivan idioottina. Aatos tahtoi Iliaksen tilille siitä. Hän tahtoi veljensä näkevän, miten ylimielinen ja ilkeä tämä osasi olla. Ilias ansaitsi sen. Kaikessa älykkyydessään ja nokkeluudessaan Ilias oli samaan aikaan helvetin sokea mänttipää.
”Mietitkö, miksi halusin muuttaa? Katso vittu peiliin”, Aatos sylkäisi. Iliaksen kasvoilla häivähti kipua, mutta se jäi leimahtavan suuttumuksen alle.
”No, muuta sitten, helvetti!” Ilias raivostui ja hyökkäsi päin. Aatos oli osannut odottaa sitä. Hän seisoi tukevasti ja myötäili Iliaksen liikettä horjumatta. Ilias yritti töniä ja lyödä, mutta Aatos nappasi veljeään vyötäisiltä ja paiskasi tämän maahan niin keveästi, että se kävi jo tylsäksi. Ilias vihasi sitä ja suuttui entistä enemmän. Se yritti uudelleen, mutta Aatos vain kieräytti Iliaksen kasvot vasten maata, lukitsi tämän kädet selän taakse ja istui veljensä päälle. Ilias huusi ja rimpuili, mutta mikään ei tehonnut. Aatos lujensi otteitaan ja antoi Iliaksen raivota. Hän kuunteli tämän solvauksia, jotka oli kuultu niin moneen kertaan, ettei ne herättäneet enää minkäänlaista reaktiota.
”Joko riittää?” Aatos kysyi, kun Iliaksen oli pakko lopettaa ja vetää vähän henkeä.
”Minä vihaan sinua!” Ilias huusi. ”Ja sinäkin vihaat minua, joten painu vittuun siitä ja anna minun olla!”
”Jaaha”, Aatos vaan sanoi, tarrasi Iliasta hiuksista ja iski tämän otsan vasten maata niin lujaa, että Ilias tukki turpansa. Ilias yski hiekkaa ja kuolleita lehtiä. Veli murisi, mutta tämän vastarinta alkoi uupua. Lopulta Aatos päästi Iliaksen irti ja nojasi auton takarenkaaseen. Ilias kierähti selälleen, mutta jäi maahan. Ilias tasaili hengitystään. Kun raivo oli laantunut, Iliaksen kanssa pystyi taas kommunikoimaan. Sillä tavalla veli suuttui: leimahtaen ja sammui yhtä nopeasti. Aatos oli heistä se, jonka viha kyti hitaalla liekillä ja sitä oli siksi vaikea sammuttaa.
”Minä luulin, ettet sinä välitä”, Ilias lopulta sanoi. ”Ja se sattui. Kun olen ihan siinä vieressä, mutta et kiinnitä mitään huomiota. Siksi aloin sanoa kaikkea inhottavaa, vaikken minä oikeasti niin ajattele. Tai ajattelen välillä.”
”On vaan vaikeaa…” Iliaksen sanat alkoivat kangerrella. ”En halua olla sinulle näkymätön.”
”Usko minua, olet hyvin näkyvä ja kuuluva. Luulin, että nautit siitä”, Aatos sanoi.
”Se lakkasi olemasta kivaa kauan sitten”, Ilias sanoi hiljaa. ”Ei se ole hauskaa, jos oma kaksoisveli alkaa vihata sinua sen takia.”
”Niin kuin minä voisin vihata sinua”, Aatos puuskahti ja repi Iliaksen käsivartta. ”Tänne sieltä, senkin läskipää.”
Ilias nousi ja kömpi veljensä viereen. Sen kasvot olivat liassa ja hiuksissa kaikenlaista roskaa. Nenästä valui vähän verta, mutta Aatos pyyhkäisi sen pois eikä uutta tullut.
”Olet kyllä aika resupekka. Surullinen näky”, Aatos naureskeli. Ilias hymähti, mutta surullinen ilme vei huvittuneen kareen pois.
”Voidaanko me vielä lopettaa?” Ilias kysyi. ”Luuletko, että me osataan?”
”Voi sitä aina yrittää”, Aatos sanoi. ”Kun nyt kumpikin tietää, ettei toinen tykkää.”
”Joo”, Ilias sanoi. ”Ja sanoit viimein jotain takaisin eli minä voitin.”
”Ethän!” Aatos huudahti ja tyrkkäsi toista kylkeen. Ilias puhahti ja yritti napata Aatoksesta kiinni, mutta tällä kertaa kumpikaan heistä ei ollut tosissaan. Aatos nappasi Iliaksen painiotetta muistuttavaan halaukseen ja hellitti tottelevaisesti, kun Ilias älähti, mutta ei irrottautunut halauksesta.
”Sinä et enää nykyisin paljon halaile”, Ilias sanoi Aatoksen kainalosta.
”Olet liian ärsyttävä, jotta sinua tekisi mieli halata.”
”Sinä et halaa enää ketään.”
”Olet kiinnittänyt oikein huomiota?”
”Olen”, Ilias sanoi. ”Koska olit ennen erilainen.”
Oliko hän ollut ennen erilainen? Aatos ei tiennyt, mutta Iliaksen halaamisesta oli kyllä ikuisuus. Hän oli pysynyt etäällä, koska muuten he olisivat alkaneet tapella eikä äiti tykännyt sellaisesta sitten yhtään. Muita hän ajatteli kohtelevansa samalla tavalla kuin ennen, mutta ilmeisesti asia ei ollutkaan niin.
”Miten vaan”, Aatos sanoi ja työnsi Iliaksen kauemmas. ”Haluatko juosta?”
”Juostaan vaan”, Ilias sanoi. Aatos laittoi avaimet auton takarenkaan päälle ja riisuutui. Ilias oli jo hänen edellään silmät kiinni, omaa preeriakettuaan haeskellen. Yleensä veli muuttui nopeasti, mutta nyt tällä oli vaikeuksia. Pyytämättä Aatos meni Iliaksen taakse ja piirsi niskaan ympyrän. Hän alkoi naputtaa sormillaan tuttua kuviota ja rytmiä. Aatos ei enää muistanut, miten he sen olivat keksineet, mutta se oli heidän oma harjoituksensa. Se auttoi keskittymään.
Aatos alkoi matkia kettua. Hän oli aina osannut tehdä sen heidän perheestään parhaiten. Hän säksätti ja vänisi, mutta piti sormensa edelleen liikkeessä, koska äänet eivät itsessään riittäneet. Kuvio oli totuttamalla yhdistetty ketun ääniin. Iliaksen hartiat jännittyivät ja veli kuunteli. Tai oikeastaan preeriakettu kuunteli tuttuja, ystävällisiä ääniä. Aatos irrotti otteensa vasta, kun Iliaksen iho katosi alta ja veli kutistui pikkuiseksi, vaaleaksi preeriaketuksi, joka juoksenteli edestakaisin hänen ympärillään musta hännänpää viipottaen.
Aatos nappasi ketun syliinsä varoen teräviä kynsiä. Kettu vänisi, mutta pysyi aloillaan. Turkki oli niin pehmeä ja kettu kevyt ja siro. Aatos painoi kasvonsa Iliaksen turkkiin ja hengitti. Muuta ei tarvittu. Ketut mätkähtivät maahan ja singahtelivat toistensa ympärillä etutassujaan toista vasten tönien ja kuonot turkkeja tutkiskellen. Ilias näykkäsi häntä hännästä ja Aatos houkutteli preeriaketun kanssaan leikkipainiin. Se oli paljon helpompaa niin, olla ja leikkiä. Ei tarvinnut lukea ilmeitä tai miettiä, mikä toisella mahtoi olla. Kettuna he kumpikin olivat välittömiä ja vilpittömiä. Preeriakettu oli punakettua vikkelämpi ja tämä pääsi irti livahtamaan Aatoksen otteesta.
Metsä kutsui ja jahti alkoi. Tassuissa maa tuntui hyvältä, kuonossa tuhannet tuoksut ja vainut nostattivat innon ja uteliaisuuden, korvissa värähteli pikkueläinten möngintä, lintujen siipien iskut ja veljen nopeasti lyövä sydän. Aatos kiri kylkeen ja särki juoksun kaatamalla Iliaksen. Ketut pyörivät varpujen keskellä säksättäen ja änisten. Tuuheat hännät heiluivat leikistä villinä, ja kumpikin odotti oikeaa hetkeä. Punakettu tukki pienemmän tien ja pakotti sen perääntymään. Ilias totteli niin kauan kuin se sille sopi, mutta pujahti lopulta maha tiukasti maata vasten Aatoksen jalkojen alta. Jos Ilias olisi ollut ihminen, veli olisi nauranut. Aatoksen oli pakko jahdata taas.
Lopulta väsähtäneet ketut etsivät mukavan paikan, mihin paistoi kevätaurinko ja kellahtivat siihen. Turkki tuntui juoksemisen jälkeen tukalan kuumalta, joten Aatos vaihtoi hahmoa ja antoi paljaan ihonsa hengittää. Preeriaketulla oli kevyempi turkki, joten se ei tuntenut tarvetta tehdä samaa, kunhan vain kiusasi Aatosta hännällään kutitellaan jalkapohjia ja nilkkoja. Aatos veti jalkansa pois, mutta sai sitten kylmän ketunkuonon selkäänsä.
”Lopeta!” Aatos nauroi. Ilias totteli ja kävi makuulle hänen viereensä, selälleen, ilmeisesti toivoen rapsutuksia. Aatos huokaisi raskaasti, mutta kääntyi kyljelleen ja rapsutti preeriaketun vaaleaa kaulaa. ”Hellyydenkipeä repolainen.”
Tassut heilahtivat, mutta rapsutukset olivat pienen pilkan arvoista. Aatos tiesi itsekin sen, joten hän vain rapsutti, silitti ja helli typerää veljeään, koska preeriakettu oli ällöttävän söpö, ja Ilias itsekin tiesi sen ja kiljui vastaan, jos Aatos yritti lopettaa. Eläimille oli vaikeampaa suuttua, koska ne olivat pörröisiä, pehmeitä ja suloisia. Etenkin Kaspian pienenä ilveksenpentuna oli heille kaikille liikaa, varmaan siksi, että pikkuveli oli ainoa ilves perheessä. Kyllästyttyään ja alkaessaan palella Aatos muuttui taas ketuksi ja käpertyi kerälle päivätorkkuja varten. Ilias kömpi viereen ja painoi päänsä hänen niskalleen onnellisesti tuhisten. Aatos näykkäsi Iliasta korvasta, mutta antoi sitten olla. Tänään oli tapeltu ja leikitty jo aivan tarpeeksi. Nyt hän halusi vain levätä metsän tuoksujen ja äänien keskellä ja tuntea olevansa eri tavalla kotona.
