Nimi: Mustillavoitelua
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Tää on nyt sellanen triangelidraama, kaiketi. One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/Sir James Royston, Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Olen sen verran monta kertaa parittanut Litefootia vähän kaikille (Herra Sandersille, tohtori Bettermanille, herra/neiti Bazemorelle jne.) ja jättänyt herra Jagon kärvistelemään mustasukkaisuudessa, niin mitäpä jos kahdennentoista kauden jakson Picture This -hengessä pistetään professorin mustiskertoimet uusiksi. Tosin, Jagollahan on todistettavasti sarjassa ollut naisten kanssa vispilänkauppaa, olishan se leskirouva Isobel Denverinkin kanssa päässyt naimisiin, mutta sattuneesta syystä ei ( ja sattuneella syyllä veikkaan tunteita muuan professoria kohtaan).
Niin, muuten, Litefoothan on canonisesti suurin piirtein homoseksuaali. Jos uskomme TV Tropesia (ja miksi emme uskoisi) niin kuvaus oli muistaakseni ”subtly and gently homosexual” xD Jagon seksuaalisuus on sitten tulkinnanvarainen. Minusta kaikki viittaa selkeään biseksuaalisuuteen, mutta siitä ei tosiaan voi sanoa mitään muuta, kuin että paksua fanonia.
Mustillavoitelua
Kuultuaan pätkän herra Jagon ja Sir James Roystonin rupattelusta professori Litefoot äkkiä tajusi olleensa liian luottavainen omaan kiinnostavuuteensa. Sir James ei ollut ainoastaan rikkaampi, vaikutusvaltaisempi ja kuuluisampi henkilö, vaan hän ymmärsi teatteritaiteen päälle tavalla, jota oli turha edes verrata.
Herra Jagosta suorastaan paistoi tyytyväisyys. Hän niin mielellään intoutui höpöttämään tulevista näytelmistä jonkun sellaisen kanssa, joka ymmärsi ammattitermien päälle. Litefoot oli vuosien varrella toki oppinut arvostamaan yhtä sun toista Regency-teatterin jollain lailla kansanomaisessa tyylissä, mutta hän ei ollut Sir Jamesin veroinen.
Sir James rahoitti näytelmiä. Hän koulutti tanssijoita. Hän osti taidetta ja viihdytti laajaa tuttavapiiriä.
Yksinkertaisesti sanottuna, Litefoot oli kuolettavan mustasukkainen. Eikä ainoastaan sitä, professori oli myös holtittoman itsekeskeinen ja omahyväinen! Miten hän oli saattanut niin huolettomasti vain nauraa Jagon väitettyä tuntevansa Sir Jamesin, niin kuin se olisi ollut sula mahdottomuus? Toki professori Litefoot oli ollut siinä oikeassa, ettei herra Jago ollut ihan niin läheisissä väleissä kuin antoi paisuttelullaan ymmärtää, mutta tuttavuus oli silti silmin nähden lämmin… Litefoot oli seurannut heitä etäämmältä jo tovin, ja jos Sir James alkuun tuntuikin kohtelevan herra Jagoa vain hyvänpäiväntuttuna, oli jutustelu kuumentanut molemminpuolista mielenkiintoa.
Ah ja voi… ja koko ajan Litefoot oli kuvitellut olevansa jotenkin niskan päällä! Mitä ihmettä hän oikein tekisi, jos Sir James iskisi toden teolla silmänsä Jagoon? Ei professori saattanut kilpailla ystävänsä kiinnostuksesta, jos mittariksi otettaisiin taiteidentuntemus. Sitä paitsi, Sir James oli nuorempi, mutta ennen kaikkea tarmokkaan viriili mies! Hänestä huokui seurapiirielämä ja ylellisyys, joita molempia herra Jago oli alituiseen vailla.
”Hoh-hoh, Jago-kuoma, kuulepa, oliko sinulle tulossa niitä romanialaisia voimistelijoita?” kysyi Sir James hyväntuulisesti herra Jagon kanssa sikaria röyhytellen, ”Oikein sydäntä lämmittää nähdä vielä oikeasti hyviä teattereita Lontoossa. Niin on mennyt vanha Palacekin rappiolle. Se uusi manageri ei totisesti omaa minkäänlaista tyylitajua.”
”Niinkö tykkäät, Sir James?” sanoi Jago. Litefoot oli kuulevinaan hänen äänessään hitusen epäuskoa. Herra Jago oli kuitenkin pyörittänyt mainittua korkeaprofiilista Palacea lähes kolmekymmentä vuotta ennen kun oli siitä skandaalinkäryissä joutunut luopumaan. Litefoot tiesi, että aihe oli edelleen kiusallinen ja kipeä, vaikka uusi Regency-teatteri monessa suhteessa oli jo Palacen veroinen. Sir James ujutti kätensä herra Jagon käsiin ja puristi lujaa.
”Kyllä. Olin pitkästyä hengiltä kun viimeksi erehdyin ostamaan lipun. Niin pliisua patsastelua saa etsimällä etsiä! Toista se oli Li H'sen Chanin aikaan, muistatkos?”
”Uhhuh, muistan, muistan, hyvinpä muistankin…” Jago hymyili, jättäen toki mainitsematta, että Palacen skandaali oli nimenomaan Li H'sen Chanin syytä, ”Täytyy kyllä myöntää, että makuni taikureihin on tätä nykyä laimentunut… mieluummin niitä romanialaisia tyttösiä ja sen sellaista särmikästä säpinää! Kyllä ne rouvan keskeltä poikkisahaamiset on kertaalleen nähty”, hän jatkoi.
”Et voisi olla enempää oikeassa, et mitenkään!” nauroi Sir James ja lisäsi jotain sellaisella ammattislangilla, ettei Litefoot ymmärtänyt mistä hän puhui. Mutta Jago ei olisi suinkaan voinut olla iloisempi. Sen täytyi olla joku ylenpalttinen ylistys. Jago ei koskaan hymyillyt juuri tuolla tavalla kun professori Litefoot puhui teatterista.
Siinä herra Jago oli oikeassa, että hän tosiaan oli tosiaan viime vuosina suosinut ohjelmistossaan enemmän musiikkiteatteria kuin illusionisteja. Ei ainoastaan Li H'sen Chanin takia, Regencyllä oli tavattoman kehno onni taikureiden kanssa. Li H'sen Chan oli sekaantunut alaikäisten katutyttöjen karmaiseviin ja surullisen turhiin murhiin, ja psykopaattinen herra Rees oli ollut tehdä sekä Jagosta, että Litefootista lopun. Hänen mentalistinkykynsä olivat olleet tottakin totisemmat, eikä siinä olisi tarvinnut paljoakaan asioiden mennä enempää myttyyn ja Litefoot olisi päätynyt manipuloituna tappamaan herra Jagon ja hyppäämään sitten viritettyjen seipäiden päälle kaivoon.
”Ei enää takkupäitä taikureita, se on loppu nyt! Olen kyllästynyt mahdottomaan magiaan”, Jago viittilöi suurieleisesti Sir Jamesin kannustaessa ja nyökyttäessä päätänsä. Hän tiesi kehua, että herra Jagon teatteri oli vetänyt kokoonsa nähden kuitenkin hyvin viime aikoina, vaikka ulkomailta tuodut hömpötykset, kuten kinetoskooppi, verottivat yleisön kukkaroita ja vähensivät perinteisen teatterin vetävyyttä. Herra Jago pullisteli ylpeydestä. Litefoot arvasi, mitä hänen päässään liikkui – Jago oli tietysti pakahtua siitä hyvästä, että joku niin merkittävä mies kuin Sir James Royston puhui hänen teatteristaan hyvää.
Sir James käytti vapauttaan herra Jagon lähellä kosketellakseen häntä huolettomasti, mutta varman tietoisesti. Herra Jago ei pannut pahakseen. Se jos jokin riisti professori Litefootin rinta-alaa.
”No mutta! Poikkea toki ryypylle joskus. Olethan sinä tavallaan kai sankarini. Olisin ilman apuasi taatusti jäänyt iankaiken maalaukseen vangiksi. Että kiitos siitä”, sanoi Sir James ja Litefoot oli kuolla tunteidensa puuskaan. Miksei hän ollut keksinyt kiittää Jagoa noin vuolaasti? Ilman häntä professori olisi myös jäänyt ikihyviksi yhdeksi Tulipunaisen gallerian kummittelevista maalauksista. Litefoot oli ollut taulun vankina vain joitakin tunteja, ja jo se oli ollut aivan hirveää. Hirveämpää, kuin juttelu puuhun hirtetyn Maurice Ravelin kanssa yhtä lailla ikävässä ansassa (minkäköhän vuoksi Litefoot sitten aina löysi itsensä pahoista pinteistä?). Ainakin Maurice oli hirttäytymisestään huolimatta seuraa, taulussa Litefootila ei ollut ketään!
Tätä professori Litefoot kuitenkin tarkoitti itsekkyydellä. Hän oli täysin surutta uskotellut itselleen, ettei herra Jagolla ole, tai edes voisi olla muita ihailijoita. Sir James ei jättänyt kehonkieltään monen arvauksen varaan. Ei kukaan hipelöi rintaa tuolla tavalla ilman taka-ajatuksia. Puhumattakaan vihjailevasta katseesta. Sir James Roystonilla oli makuukamarisilmät.
”Vai että oikein sankari… kuulostaapa hupaisalta”, Jago punasteli liehittelystä. Mikäli hän ei tulkinnut Sir Jamesin lähentelyä lihalliseksi, niin professori Litefoot tunnisti hakkailun epäilemättä. Litefoot oli itse joskus koskettanut Jagoa noin leuan alta – yliolkaisesti, herättämättä huomiota, mutta kuitenkin päättäväisesti. Professori arvasi myös Sir Jamesin käyttävän hyväksi valosermin suojaa, niin hän olisi itsekin tehnyt varastaakseen suudelman Jagon suulta kenenkään huomaamatta.
Pahinta oli kuitenkin se, ettei Litefoot voinut tehdä asian eteen mitään. Jos hän tunkisi keskustelun väliin, hän näyttäisi vain moukalta. Mitä Litefoot oli muka koskaan tehnyt oikeuttaakseen mustasukkaisuutensa, muuta kuin vähätellyt Jagon ammattia tai naureskellut tämän rahahuolille? Toki, olihan Jago heidän ystävyytensä alkuvaiheessa ollut pahasti vararikossa, ei sitä käynyt kiistäminen. Hän oli ollut skandaalien ryvettämä ja muutenkin maineeltaan kehnonlainen. Professorin ystävyyttä langenneeseen viihdemieheen oli silloin yleisesti pidetty vähän höpsähtäneenä. Kenties asenne oli tarttunut.
Ajatus siitä, että joku toinen arvostaisi herra Jagoa enemmän, kenties ymmärtäisi häntä paremmin ja rakastaisi tasavertaisemmin oli mahdoton.
Sir James suoristi kukkaa herra Jagon napinlävessä. Hän antoi sormiensa hipsuttaa takin taitteelta poskelle. Litefoot ei nähnyt suudelmaa, mutta herra Jagon äimän käeksi pyöristynyt ilme kyllä näkyi. Hän pisti molemmat kädet suulleen, kuin hän olisi vahingossa polttanut sikarilla huuleensa.
”Sir James!” Jago parkaisi, eikä Litefoot kihisevän tunteenpurkauksen pelossa saattanut jäädä katsomaan enempää. Yksin tein hän liukeni poliisien seuraan.
Tulipunaisen gallerian pääsalissa oli jäljellä enää kasa rikkinäisiä kehyksiä ja tyhjiä kankaita, mutta sitäkin enemmän hämmentyneitä ihmispoloisia. Litefoot ei kadehtinut nuorta konstaapelia, joka koetti lohduttaa tuskin neljäntoistakesäistä tyttöä, joka oli ollut professorin ja Sir James Roystonin tapaan vangittuna tauluun, mutta paljon, paljon pidempään. Tyttö olisi ollut Litefootin ikäinen, ellei vanhempikin, jos olisi saanut elää elämänsä luonnollisesti. Maalaus oli pitänyt hänet ikinuorena – Litefoot kauhistui ajatuksesta, että hänen kohtalonsa olisi voinut hyvin olla sama! Nähdä kaikkien vanhenevan ja kuolevan pois, vapautuen kenties vasta vuosisadan päästä? Tyttörukka.
Mitäköhän herra Jago olisi tehnyt, jos Litefoot olisi lopulliseti jäänyt pelkäksi maalaukseksi? Ehkä kysymys oli turha, sillä mikäli niin olisi käynyt, niin Jagokin olisi seurannut perässä. Jotenkin professoria silti jälkikäteenkin vavisutti ajatus, että hänet olisi tuomittu vain seuraamaan Jagon elämää sivusta, pelkkinä silminä seinillä.
Jos Sir James Royston nyt hänet ottaisi, niin silmiksi professorin rooli jäisikin! Litefootin teki mieli pieksää itseään, eikä hän veren kohistessa korvissaan huomannutkaan, kun Jago oli jo pelmahtanut hänen taakseen.
”Ohhoh-hoo! Kuulehan tätä, professori, et taatusti usko – Sir James tahtoo sijoittaa Regencyyn ison summan rahaa!”
Jago ei olisi voinut kovemmin kääntää veistä haavassa. Litefoot parahti, vaikka koettikin estellä.
”Mitä siinä nuriset? Vai onko herrasmiehen rahoissa jotain asiatonta?” Jago nurisi ja pisti kätensä puuskaan. Hän oli niin rakastettavan kovapäinen. Todellako hän kuvitteli, ettei hylkääminen aiheuttaisi kitkeryyttä? Hehän… hehän olivat olleet, jos nyt eivät pari, edes toisilleen, niin erottamattomat. Aina siitä lähtien, kun he olivat nukkuneet yksissä vuoteessa Fata Morganan kajuutassa, tai Tohtorin Baker Streetin asunnossa… eivätkö he olleet rakastuneet jo vuosia sitten? Unelmien teatterissa, kenties. Punaisessa tuvassa vaalean oluen äärellä vuonna 1890?
Ei, vaan sinä kohtalonyönä, kun Tohtori toi heidät kautta rantain tekemisillään toistensa tykö vuonna 1889.
Niin kauan Litefoot oli rakastanut. Hän oli ollut niin kauan yksin, että herra Jagoon tutustuminen oli ollut samaan aikaan tervetullut, kuin myös liikuttava sattuma. Ja nyt Sir James saattoi kahmaista sen kaiken pois vain siksi, ettei Litefoot ollut sanonut miten paljon hän välitti. Ettei hän tosissaan pitänyt ystäväänsä mitättömänä!
”Olen iloinen puolestasi. Sir James on… arvoisesi mies”, Litefoot totesi hampaitaan kiristellen. Herra Jago katsoi häntä veikeästi ja pisti sitten kätensä professorin käsivarren ali.
”Ei niin hyvä, että nykyjärjestelyä miksikään muuttaisin”, hän sanoi ja taputti toverinsa kylkeä. Litefoot tunsi hermojensa pingottavan aina pienimmästä pikkuvarpaasta kasvoihin asti. Kiusasiko herra Jago häntä tahallaan? Leperteli suulla, joka oli juuri suudellut toista? Miten ilkeää!
”Minä näin kuinka te...” Litefoot koetti, muttei saanut pakotettua lausetta loppuun. Sen ääneen sanominen teki aivan liian kipeää. Herra Jago sen kuin vain nauroi.
”Älä hössötä, vanha hölmö”, Jago pudisteli huvittuneena, ”Et kai ottanut mokomaa pikku manööveriä tosissasi? Hupsu.”
”No mitä se sitten oli oikein olevinaan, jos sallit minun kysyä!” Litefoot puuskahti, ihan syystäkin suuttuneena! Jos herra Jago kerran aikoi piinata häntä tällä tavoin, niin oli hänellä oikeus olla hiukan näreissään. Jago kohautti olkiaan.
”Voitelua, rakas George, voitelua”, selitti Jago. Litefootista selitys oli yhtä hyvä, kuin ei selitystä ollenkaan.
”Voitelua?”
”Kuten murtomaahiihdossa. Sopivasti suksen ja kinoksen väliin ja ukko luistaa viivana yli horisontin! Kyllä nuo taiteiden mesenaattien temput vanha konkari tuntee. Et kai kuvittele, että Sir Jamesin kaltaiset herraskaiset levittelevät messeviä plompuukejaan pyhää hyvyyttään? Vastavetona tämä eräkettu se vetäisee vastaan oikeasta narusta, leikkii vaikeasti tavoiteltavaa ja antaa oikeassa kohtaa pikkaisen puristaa niin a vot! Hopeapuntia puskee ovista ja ikkunoista.”
”Tarkoitatko, että annoit Sir James Roystonin käpälöidä itseäsi saadaksesi hänet sijoittamaan teatteriisi rahaa?” Litefoot kysyi tarkentaakseen, oliko ymmärtänyt oikein. Herra Jagon puheenparsi toisinaan vaati astetta kehittyneempää kuullunymmärtämistä.
”Se on vanha ja perusteellisesti koeteltu metodi, joka toimii”, sanoi Jago.
Litefoot vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei kiinnittänyt heihin tarkemmin huomiota, ei ehtinyt. Litefoot veti syvään henkeä ja huokaisi. Jago piteli häntä käsivarresta ja keinui oikein mielissään – arvatenkin haaveillen jo kaikista niistä höyhenhörhelöistä, jotka hän Sir Jamesin rahoilla Regencyn tanssijatytöille ostaisi. Strutsinsulkaa, fasaaninpyrstöä ja riikinkukkoa. Kuinka tuolle nyt voi tosissaan olla vihainen? Litefoot nojasi huomaamattomasti Jagon olkaan. Juurikin niin, ettei kukaan olisi siitä kahta kertaa ihmetellyt.
”Henry-kulta, älä enää koskaan särje sydäntäni noin”, hän sanoi. Jago hieroi nenäänsä hiukan professorin poskeen, mutta vain hetken ennen kuin kääntyi häveliäästi pois.
”Niin, noh. Mustankipeys ei pue sinua ollenkaan”, Jago totesi, ja kai se oli sitten rakkaudentunnustuksesta otettava, kun kumpikaan ei näköjään niitä kaikkein kriminalisoivimpia sanoja saanut kakistettua.
Mutta toisaalta, mitä sitä sanoja turhaan tuhlaamaan, mikäli se sanoittakin selväksi tulee? Professori Litefoot oli onnellinen saadessaan pitää Jagon vielä itsellään. Jos se oli itsekkyyttä, niin sitten se oli, hän ei aikonut siitä luopua. Ei edes, vaikka joku toinen olisi herra Jagon paremmin ansainnut.
Juuri tässä näin oli oikein hyvä.
FIN
