Ficin nimi: Salainen tehtävä
Kirjoittaja: Odo
Beta: LillaMyy
Genre: draama, jännitys
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan (jännitys), Kerää kaikki hahmot (paljastuu lopussa) ja Kaiken maailman ficlettejä 42/2014: preesens, jota kokeilin ihan vahingossa pitkästä aikaa. Kyllä imperfekti sujuu vaan luontevammin, mutta on tämäkin hauskaa vaihtelua aina välillä! Nauttikaahan jännittyksestä. (; Kiitos
LillaMyylle betauksesta ja haasteeseen annetusta tunteesta, jonka pohjalta tämä syntyi. <3
Salainen tehtävä
Jännitys on tunne, joka alkaa varpaista ja hiipii vaivihkaa ylemmäs. Kipristää vatsanpohjassa ja saa korvat kuulemaan tarkemmin. Silmät huomaavat näkymättömiä liikahduksia silmänurkista, vaikka kaikkialla on pimeää. Varovaisin askelin poika hiipii eteenpäin ja pidättää hengitystään vahingossa. Tuhahtelee ja nostaa käden suun eteen varmuuden vuoksi.
Hän voisi jäädä milloin vain kiinni, joten hän jatkaa valppaana ja tarkkaavaisena eteenpäin. Pujahtaa kulman taakse ja tuntee, miten varpaita pistelee ja kuulee kahahduksen, jota hiljaisesta talosta ei pitäisi kuulua. Pöllön huhuilu säikyttää ja liian tutun parfyymin tuoksu tuntuu kutittelevan nenää, vaikka hajunkohdetta ei näy.
Silmät tarkkailevat ympäristöä ja pää kääntyy katsomaan vuoroin olan yli ja vuoroin kulman taakse, kun hiipijä on päässyt eroon vanhoista rappusista kenenkään huomaamatta. Nurkan takana voi odottaa mitä vain ja mielikuvitus tekee toistamiseen kepposiaan, vaikka ainoastaan yön äänet kaikuvat ympärillä. Kaikki talossa nukkuvat, eikä hiipijällä ole hätää, mutta päästyään koko ajan vain lähemmäs päämääräänsä hän tuntee, miten sydän jyskyttää lujempaa rinnassa. Iho tuntuu nihkeältä ja hiukset liimautuvat vatsen otsaa, vaikka hän haroo niitä pois tieltä. Pitää nähdä, vaikka ei ole mitään nähtävää.
Kissan mouruaminen kuulostaa pahaenteisemmältä kuin on, mutta hän on varma, tai ainakin vakuuttaa itselleen ettei kukaan tule pysäyttämään häntä. Ei enää, kun hän on jo niin lähellä. Kynttilät lepattavat huoneessa, johon hän on matkalla, eikä kukaan ole tullut estämään. Ei vielä, eikä tulisikaan. Poika kiroaa kissan hiljaa, lähettää matkoihinsa ja katselee ympärilleen huoneessa, johon oli tavoitellutkin pääsevänsä kenenkään huomaamatta.
Hän avaa kaapin oven, jonka narahdus saa jännityksen taas palaamaan äänen kuulostaessa kirkuvalta huudolta kaiken rauhallisuuden keskellä. Kädet ojentuvat kohti purkkia – tavoitetta, jota hän on odottanut koko päivän ja illan. Odottanut, että yö toisi hänelle turvan ja hän saisi käsiinsä ne, mitkä häneltä oli aiemmin kielletty. Lasipurkin kansi aukeaa vaimeammin kuin nariseva kaapin ovi ja tuoksu hivelee hajuaistia, antaen jännityksen helpottaa ja laskeutua niskasta takaisin varpaisiin. Poika antaa itselleen luvan huokaista helpotuksesta ja on valmis palaamaan takaisin, sillä hän on saanut haluamansa. Vihdoin.
”Hugo Weasley-Granger!”
Hiipijän sydän hyppää kurkkuun valon välähtäessä taikasauvasta, paljastaen hänet täysin, eikä pimeys enää suojaa häntä. Vaikka hän oli ollut niin varma, ettei kukaan huomaa!
”Äiti...”
Hugo luovuttaa ja pistää purkin takaisin, kun on vaivihkaa pudottanut taskuunsa keksin, jota oli tavoitellutkin. Se murenee yöhousujen taskussa, mutta maistuisi siitä huolimatta hyvältä. Jännityksen hellitettyä tuntuu helpotus, mutta myös lievä syyllisyys.
”Nyt nukkumaan, Hugo. Ei herkkuja hampaiden pesun jälkeen, joten laita se keksi taskustakin pöydälle. Söit niitä salaa jo aamiaisella”, Hermione sanoo äidin päättäväisyydellä, eikä Hugon auta muuta kuin luovuttaa ja laskea murentunut keksi pöydälle jonkun toisen siivottavaksi.
”Saisinko edes maistaa?”
Eikä hiipijä saanut saalistaan äidin patistaessa poikansa nukkumaan. Hugo kolisteli takaisin huoneeseensa herättäen koko Kotikolon, kun oli kerran alakertaan seikkaillut sellainen jännitys vatsan pohjalla onnistumatta salaisessa tehtävässään. Ehkä parempi onni ensi kerralla, hän tuumaa.
