Ficin nimi: Vanki ja vanginvartija
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, hurt/comfort, fluff
Hahmo(t): Martel & Al
Ikäraja: K-11
Fandom: Fullmetal Alchemist
Vastuunvapaus: Hiromu Arakawa omistaa kaiken hänelle tunnistettavan, enkä saa tästä palkkiota.
A/N: Mietin jälleen rareparitusia ja edellisiä parejani katsoessa tämä tuli sitten mieleen. Ei ihan niin parituksellinen, kun voisi, mutta paritus tavallaan siitä huolimatta. Tässä on käytetty hieman kirjoittajan vapauksia sen suhteen, kauanko Martel vartioi Alia tämän sisältä, joten saattaa olla pikkuisen AU sen suhteen. Osallistuu Rare10 (Al/Martel), OTS20: FMA ja Fluffy10 (6. Hengästyä)
Vanki ja vanginvartija
Devil's nestissä kauan jatkunut kolina oli vihdoin hiljentynyt ja Martelin teki mieli huokaista helpotuksesta. Al oli vihdoin lopettanut vastaan pyristelyn ja pysähtynyt täysin liikkumattomaksi. Hengästyminen pisteli rintaa ja käsivarret ja jalat olivat mustelmilla ja niin kivuliaat, että se muistutti ajoista sotarintamalla. Se oli ollut loputonta juoksemista, hiekkapölyä silmissä ja keuhkoissa, jotka tuntuivat olevan tulessa. Martel nautti hetken hiljaisuudesta, mutta alkoi tulla sitten epäluuloiseksi. Al oli pyytänyt vain yhtä asiaa, kun hän oli syöksynyt haarniskan sisään.
Älä koske sinettiin.Pojan sielu oli kiinni siinä ja täysi vaitonnaisuus alkoi korventaa Martelia sisältä päin. ”Hei, poika. Oletko kunnossa?” Martel kuiskasi sanat osittain pelosta, ettei hän kuulisi vastausta. Hänen silmänsä kyllä erottivat kuluneet sinetin, eikä hän ollut omasta mielestään kuluttanut sitä lisää. Alphonse Elric oli hyödyllinen vain elossa, eikä sieluttomasta haarniskasta olisi mitään iloa. Greed-herra suuttuisi, jos poika kuolisi, kun mies oli niin kiintynyt pojan kuolemattomuuteen vaikka se oli niin hauras ja helposti särkyvä. Sekunnit matelivat ja tuntuivat ikuisuudelta, kun Martel odotti jonkunlaista elonmerkkiä harmaassa metallihäkissä, joka oli pojan sisin. Oli vaikeaa kuvitella kenenkään elävän ilman kehoa, kun oma kehoon oli sulautettu toinenkin. Käärme oli hänessä, ja hän oli käärme, mutta Al ei ollut mitään.
”Alphonse?”
”Anteeksi. Olen kunnossa.” Pojan ääni kumisi erikoisella tavalla, kun sitä kuunteli sisältä päin ja se tuntui samaan aikaan värähtelynä, joka sai Martelin hengityksen salpaantumaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoa, kun vangittu poika oli pyytänyt häneltä anteeksi. Oli liian helppoa unohtaa, miten nuori Al todellisuudessa oli, kun ei ollut lapsen kasvoja, joita katsoa.
”Mietin vain oletko kunnossa”, Martel kuiskasi uudemman kerran. ”En halua, että menet rikki.” Se oli selkeästi väärin sanottu, sillä tukahtunut äännähdys olisi voinut olla nyyhkytys. Nyt hän vasta ymmärsi, ettei poika kyennyt itkemään, vaikka haluaisi. Martelilla oli kokemusta vangittuna olemisesta, eikä silloin tuntenut paljoakaan toivoa. Hän muisti kokeet ja kidutuksen, häkkien löyhkän ja kylmyyden. Alin haarniskan sisällä oli lämmin ja vaikka hänet oli suljettu sen sisään, hän ei tuntenut olevansa vankina. Sen sijaan Al oli, mutta hänet pidettiin kurissa sisältä päin, joka oli varmasti pahempaa kuin kalterit silmien edessä.
”Hengästytkö sinä koskaan?” Martel kysyi rikkoakseen hiljaisuuden, joka hänestä oli niin painostavaa ja kaikinpuolin kivuliasta. Al vaikutti miettivän hetken, vaikka sitä oli lähes mahdotonta sanoa, mutta nainen huomasi toisen jokaisen liikkeen ollessaan tämän ruumiin sisällä, hallitsemassa sitä oman tahtonsa mukaan tai ainakin rajoittamassa. Al olisi voittanut hänet, jos he olisivat jatkaneet kamppailuaan kauemmin.
”En, enkä nuku. En syö tai juo. Voin juosta loputtomasti, eikä se aiheuta särkyjä. Minä en tunne fyysistä kipua, enkä mitään muutakaan.” Al kuulosti luovuttaneelta, mutta kun hän seuraavan kerran avasi suunsa kumeassa äänessä oli toivon kipinä. ”Ed on luvannut palauttaa minun kehoni. Tiedän, että hän pystyy siihen. Sitten voin taas – minä voin – oikeasti tuntea asioita. Sateen, pakkasen, auringon lämmön. Onko täällä millainen ilma, Martel?”
Se oli omituinen kysymys, joka olisi ollut tylsä kenelle tahansa ihmiselle, joka pystyi oikeasti tuntemaan kuivan ilman ja haistamaan tunkkaisuuden Devil's nestin kellareissa. Martel kertoi niistä Alille, joka vaikutti ilahtuneelta. Heidän keskustelunsa eteni ja jatkui soljuvasti eteenpäin. Al kertoi kodistaan ja Martel kuunteli sekä jakoi pojan toiveet syödä jonain päivänä Winryn tekemää omenapiirakkaa ja haaveet siitä ettei tarvitsisi piilotella. Voisi vain olla oma itsensä. Martel ei muistanut, milloin viimeksi hän olisi käynyt niin normaaleja keskusteluja kenenkään kanssa tai antanut itsensä uneksia sellaisista asioista. Hän muisti menneisyytensä armeijaan asti, nopean komennon Ishvaalin rintamalle, ja tulevaisuuden häkeissä. Näennäisen kuolemansa, kun hänestä oli tehty sotainvalidina koe-eläin ja lopulta kimaira. Martelista oli tullut hirviö, joka ei voinut jakaa elämäänsä kenenkään muun kanssa kuin entisten rintamatovereidensa, jotka jakoivat saman tuskan ja kaipuun tavalliseen elämään. Heillä ei ollut muuta kuin Greed-herra ja Devil's nest. Ei kotia, eikä enää perhettä tai ystäviä. Resembool kuulosti kodilta, vaikka veljekset olivat polttaneet oman kotitalonsa ja Alilla oli ystäviä sekä pieni perhe, Rockbellit ja Edward.
Aamun alkaessa sarastaa pitkään jatkuneen yön jälkeen Martelista tuntui, että hän oli päässyt sisälle myös Alin ajatuksiin, eikä vain metalliseen kehoon. He olivat jakaneet paljon ja Martel tunsi pitkästä aikaa rakkautta jotain kohtaan. Ehkä Al tunsi myös häntä kohtaan, vaikka se oli hyvin eritapaista kuin se, johon Martel oli elämänsä aikana tottunut. Tietynlaista kiintymystä ja luottamusta, vaikka he olivat edelleen vanki ja vanginvartija. Yhteys ei ollut kosketeltava sen enempää kuin Alin sielu, mutta se oli silti olemassa ja heistä kumpikin tiesi sen. Martel tunsi väsymystä ja uupumusta, kun hänen mieleensä palasivat taas Ishvaalin kaiut, jotka eivät olleet jättäneet häntä rauhaan vielä vuosienkaan kuluttua. Hiljaisuus toi ne takaisin, kun Al oli pysähtynyt muistelemaan kotiaan, jollaiseksi Martel oli Resemboolia kutsunut. Perhettään, jota rakasti.
Sellaista rakkautta Martel ei ollut muistanut ennen tätä iltaa, ja nyt hän kaipasi sen olemassaoloa enemmän kuin milloinkaan ja vangin tuoma turva lämmitti häntä viilentyneessä huoneessa, johon auringonvalo ei yltänyt. Hän ei olisi voinut olla edes varma ajan kulumisesta ilman eläimellisiä aistejaan, jotka saattoivat havaita Devil's nestin heräävän.
”Haluaisin viedä sinut joskus Resembooliin”, Al sanoi yllättäen, kun Martel oli jo jättänyt vastauksen odottamisen sikseen. Hänen omat pelkonsa olivat palanneet ja nyt niin kauniiksi kehuttu maalaiskylä alkoi tuntua hyvin etäiseltä, eikä hän olisi voinut kuvitellakaan, että pääsisi joskus sinne. Martelin huulilta karkasi nauru, joka kaikui haarniskan seinämistä. Al ynähti vaivaantuneesti, jonka Martel tunnisti. Yhdessä yössä toisen voi oppia tuntemaan yllättävän hyvin ja jopa kiintymään jollain tasolla.
”Älä naura, Martel. Tarkoitin sitä oikeasti. Sinä olet ollut hyvä minulle, vaikka vangitsittekin minut. Sinä ansaitsisit nähdä Resemboolin”, Al intti, kun toisen nauramisesta ei meinannut tulla loppua laisinkaan. Vasta silloin Martel lopetti, koska kukaan ei ollut puhunut, että hän olisi ansainnut koskaan mitään. Alin sanoissa oli kuitenkin puhdasta rehellisyyttä ja uskoa häneen, että hän ei ollut paha ihminen, vaikka hän oli murhannut ja tappanut, niin sodassa kuin sen ulkopuolellakin. Eikä hän ollut enää edes ihminen vaan kimaira.
”Al, tiesitkö. Sinusta olisi todella paljon hyötyä sodassa.” Martelin sanat säikäyttivät Alin, joka vastasi kimmastuneena, ettei hän halunnut sotaa. Ei nyt, eikä koskaan. Martel nauroi uudelleen, nyt pehmeämmin ja nojautui paremmin vasten metallia sulkiessaan silmänsä ja parantaessaan asentoaan. Hän antoi itselleen luvan rentoutua, kun Al puhui viattomien oikeuksista ja sodan turhuudesta ja siitä, miten kaikilla oli oikeus elää. Martelia se huvitti, mutta samaan aikaan hän ei voinut kieltää, etteikö se olisi koskettanut häntä.
”En tarkoittanut sitä, että olet lähes kuolematon. Kuitenkin... kun on rintamalla ja näkee muiden kuolevan. Odottaessaan omaa kuolemaansa toivoisi, että saisi olla muiden ihmisten lähellä ja palan toivoa. Sota olisi helpompi kestää, jos sinä olisit suojelemassa.” Martel jätti sanansa kaikumaan onttoon haarniskaan hiljaisina kuiskauksina, sillä hän tiesi Alin kuulevan kaiken, vaikka poika ei taas hetkeen vastannutkaan vaan hukuttautui omiin ajatuksiinsa, jotka jäivät Martelille mysteeriksi.
”Minä en ollut rinnallasi Ishvaalissa, mutta voin olla rinnallasi nyt, Martel.” Alin sanat iskeytyivät Marteliin voimakkaina, vaikka ne olivat lausuttu hiljaa kuin pelkkinä ajatuksina, jotka humisivat metallikehossa vain Martelin kuultavana. Kyyneleet kohosivat naisen silmiin, eikä hän voinut estää naurahdukseensa sekoittunutta nyyhkäystä. Lämpimät virrat poskilla kertoivat hänen ihmisyydestään ja siitä, miten syvältä Al oli onnistunut koskettamaan häntä vain muutamilla sanoilla, yhdellä yöllä, joka oli intiimimpi kuin yksikään Martelin viettämistä öistä koko elämänsä aikana. He eivät rakastaneet toisiaan kuin mies ja nainen, ei sillä tavalla, mutta Martel tiesi menettäneensä sydämen pojalle, joka hymyili sisäisesti kertoessaan, että hänen vangitsijallaan ei ole mitään hätää.
