Kirjoittaja: Ansa
Nimi: Väsynyt mieli ja hiljaiset hetket
Ikäraja: K-11
Genre: Tajunnanvirta, angst, drama, pohdiskelu, emmätiiä
Yksinäisyyteen tottunut
Yksinäisyyteen tottunut syleilee hiljaisuutta kuin rakastettuaan. Höyryävä teemuki lämmittää käsiä ja sisuksia hetken, ennen kuin rikki menneestä tuuletusikkunasta kylmyys pääsee taas koskettamaan ihoa (mutta sieluun, sinne ei milloinkaan.)
Kel onni on se onnen kätkeköön, niin sanotaan. Ja niin että unelmat kannattaa asettaa korkealle. Mitä jos et milloinkaan yletä, tai mitä jos unohdat ne matkan varrelle?
Velvollisuuksia, erimielisyyksiä... ihmiskontakteissa niin yleinen negatiivisuus.
Mitä jos elämä ei olekaan pelkkää onnea ja hymyä, vaikka niin haluaisit ja niin kovin koettaisit?
Ehkä siksi, ehkä siksi yksinäisyyteen tottunut syleilee hiljaisuutta kuin rakastettuaan.
Irti päästämisestä
Tuoksu tupakan sormenpäissä ja omanarvontunto toisessa ulottuvuudessa. Päästä irti kaikesta, kuiskasit kerran, ja vasta nyt tajusin luovuttaa. Ei minulla ole mitään antaa enkä mitään ymmärrä. Tämän tuoksun assosioin sinun sanoihisi jotka resonoivat vasta nyt mutta silti lujaa kuin sen tässä kuiskaisit, kuin hyökyaalto. Putoan ja irtoan vaikka en kiinni ollutkaan enkä kiinni pitänyt minä milloinkaan.
Ei sillä ole väliä, ei sillä ole mitään väliä.
Siinä kaikki mitä minulla oli nyt ei mitään. Tyhjyydessä kotini jota tarkoituksettomuus koristaa.
Ei väliä.
Päästä irti kaikesta.
Timantteja
Yksi hyvä on enemmän kuin miljoona huonoa, mutta käytönnössä se on vain kaunis ajatus. Miten mukamas kaksi timanttia voisi kohdata jos alun alkaenkin sitä on vain lasinsirpaleita? Kimallellen kuljeskellen ja kehuja keräillen karma kostaa paljastamalla kovan kuoren vain rikkinäiseksi ja viiltäväksi säröksi. Rikki nyt tai myöhemmin, sitä pakoillen tai sitä kohti janoten. Timantit ovat tytön parhaita ystäviä, mutta ei oikeita ystäviä ole olemassakaan, hahah.
Sidottu
Kiinni polvet nilkat reidet, huutavat lanneluutkin. Naurat ja nauratte leikkimielisesti, itsehän hihitän paniikissa. Sinne tuonne hauskaahan täällä, sanomme, ja niin se onkin. Tupakkataukojen määrä hiipuu ja hiipuu kun juuttiköysi ihoa koristaa. Silitä niskaani silitä ihoani tämän kaiken keskellä, se juttusi onhan, niinhän. Näin minä mietin pohdin muistelen ja ajattelen, kun sängyn pohjalle piiloon eksyin. Jatkakaa te, minä olen täällä ihan hiljaa kiltisti yksin, ja minua paleltaa.
Moraali
Moraali on heille jotka sanovat mutta eivät tee. Se on hienon ihmisen itsensä ylistys ja marttyyriyttä. On hyvää, on pahaa, mutta älkää valehdelko, sillä arvot ja moraali on eri asioita. Kyllä sinäkin tekisit jos tiukkaan paikkaan joutuisit. Kyllä sinäkin tekisit, jos sinulla ei olisi muita vaihtoehtoja. On helppo sanoa kauniita sanoja rauhan aikana, sillä tosikokeessa ei ole rauhansopimuksilla mitään merkitysarvoa. Käyttäkää aivojanne, jos sellaiset omaatte, ja koittakaa irrottautua itsestänne. En ehkä halua olla ihminen. En teidän vuoksenne, vain itseni.
Takapenkillä
Takapenkillä pakkanen ja yksin taas vaikka seurassa. Väki puhuu, hymyilee, minä en. Ihan niin kuin minua ei olisikaan (ei se haittaa, sillä minä kirjoitan tätä juuri nyt.) Ei he minua oikeasti unohda, välittävätkin jopa, mutta minä tärvitsen tätä. Synkkyyttäni, hiljaisuuttani, oman kuplani yksinäisyyttä. Puheensorinasta huolimatta hiljaisuus syleilee minua. Cohen laulaa taivaasta, ja muutkin hiljenevät. Mitä hittoa 2k16? Miksi, miksi ja vielä kerran miksi? Rinnassa ahdistava ja puristava tunne satuttaa, enkä voi kun hymyillä tälle kaikelle, mitä muutakaan voisin? Ei, älkää vastatko, sillä kysymys on puhtaasti retorinen. Melkein säälin heitä kaikkia, jotka eivät saa laillani nautintoa sielun ja ruumiin synkkyydestä. Tuskasta.
Merkkini
Nämä ovat vain sanoja mitkä joku toinen on jo sanonut ennen minua paremmin. Nämä ovat vain ajatuksia mitä joku toinenkin on jo ajatellut. Enkä minä tiedä edes miten olla minä, miten kaivertaa merkkini tähän maailman jo valmiiksi niin ahavoituneeseen ja kaiverrettuun ihoon. Miten olla minä, mitä minä edes olen? Vastatakseni kaikkiin kysymyksiin sanon vain; en minä tiedä. Ehkä vain takerrun sitten sinuun, ehkä en. Ehkä kaiverran merkkini maailman sijaan itseeni.
