Elämänpelko | K-11 | slash, angst | Karri/Matias | LW14

[Sokerisiipi]

Nimi: Elämänpelko
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: slash, angst
Paritus: Karri/Matias
Varoitukset: väkivalta ja värikäs kielenkäyttö
Haasteet: Lyrics Wheel 14 ja Angst10 II sanalla julkinen.

A/N: Pelko, rohkeus, vaikeneminen, toimimattomuus ja itsensä yllättäminen. Niistä aineksista on tämä teksti tehty. Oli hankaluuksia sovittaa oma visio tekstiksi, mutta kyllä se sieltä sitten. Lyriikat on luettavissa tekstin lopussa. Lukuiloa!

Elämänpelko

Jotta Matias saattoi olla rohkea, hänen piti pelätä. Todella pelätä. Hänen täytyi vapista, hikoilla ja tuntea kauhunvärinä sydänlihassaan. Keuhkojen kuului reistailla ja ajatusten kaikota, jotta jäljelle jäisi vain se tunne.

Matias katsoi kavereidensa ympäröimää Karria. Poika nojaili seinään ja suu kävi vauhdilla. Tämän kädet leikkivät vihreällä sytkärillä, kuten aina. Matias varmisti, ja kyllä, pelko oli edelleen tallessa. Hän pakotti jalkansa liikkeelle, ja metrit loppuivat kauhistuttavan nopeasti.

Oli taas aika olla rohkea.



Se oli erilaista silloin, kun he eivät vielä tunteneet. Sinä iltana, kun Matias uskalsi olla rohkea. Lukio oli alkanut pari kuukautta aiemmin, ja Matias oli kaivannut kipeästi kavereita tai jos kavereita ei voinut saada, niin olisi edes seuraa välituntisin tai näkisi muutaman ystävällisen naaman koulussa. Matias oli yksin eikä sitä voinut unohtaa hetkeksikään. Aamuisin oli vaikea nousta ja elää taas yksi päivä surkeana ja näkymättömänä. Hän oli aina taustalla, hiljaisena ja tylsänä. Matias ei osannut toimia tai ottaa kontaktia. Hän oli sivustakatsoja.

Kalja maistui hirveältä, mutta kun käteen työnnettiin tölkki, oli pakko juoda. Muut pojat olivat jo humalassa tai teeskentelivät olevansa. Ne kiroilivat ja huusivat törkeyksiä toisilleen ja ohikulkijoille. Tupakka-aski kiersi ja sytkärit räpsyivät. Harjoituslyöntejä vaihdettiin, ja Matias aavisti jo silloin pahaa. Joukossa turhautuminen ja uhma tiivistyivät joksikin vaaralliseksi. Tänä iltana tapahtuisi jotain.

He alkoivat seurata yhtä ohikulkevaa poikaa. Matias kuunteli huutoja:


runkkari!
saatanan hintti!
vitun kyrvänlutkuttaja!
setäjuoppojen persehuora!


Matiaksen teki pahaa. Ketään ei pitäisi haukkua noin kammottavilla sanoilla. Häntä hävetti näyttäytyä samassa seurassa, mutta jalat seurasivat ja suu pysyi vaiti, koska Matiaksella ei ollut selkärankaa. Hän oli raukkamainen.

Jos poika olisi antanut huutojen olla, sitä ei ehkä olisi tapahtunut tai ehkä olisi. Matias ei osannut sanoa, mutta kuunnellessaan pojan yhtä värikästä palautetta, häntä alkoi tosissaan pelottaa. Älä, Matias tahtoi huutaa pojalle, ole hiljaa tai ne satuttaa sua!

”Painukaa kotiin runkkaa toisianne, kun noin homojen perään ootte!” poika sylkäisi ja käänsi selkänsä.

”Varo!” Matias huusi, kun kaksi poikaa pyrähti juoksuun, ja he kaikki perässä. Toinen poika tarttui kiinni ja vahvempi löi. Matias kuunteli, miten nyrkki iskeytyi lihaan, ensin vatsaan ja sitten kasvoihin. Se kuvotti häntä. Pojat huusivat ja hyppivät, mutta pysyivät erossa. Niistä kaikista oli tullut sivustakatsojia, mutta eri tavalla. Se oli sairasta. Pojat nauttivat raa’asta väkivallasta ja tahtoivat enemmän. Haukuttu poika pakotettiin maahan ja hänen päällään oleva poika painoi kätensä tämän kurkulle ja alkoi kuristaa.

Matias oli kauhuissaan, ja hän tajusi, ettei voinut enää katsoa tai olla vaiti. Jos poika kääntyisi pois, tapahtunut seuraisi häntä ikuisesti, ja se olisi hänen vastuullaan. Sen pojan elämä ja tulevaisuus, ja ne kumpikin voisivat lakata olemasta tänään. Matiasta pelotti enemmän kuin koskaan, ja siksi hänen täytyi mennä väliin. Siksi hän potki hyökkääjiä, löi ja huusi: lopettakaa, te tapatte sen, helvetti, nyt lopetatte!

Matias ei osannut tapella, mutta silti hän seisoi uhrin ja hyökkääjien välissä nyrkit pystyssä. Sen jälkeen muistot särkyivät. Oli kipu, shokki ja paljon sekavaa, kunnes tuli se hetki, jolloin hän makasi asfaltilla eikä mikään ollut koskaan sattunut niin paljon. Matias toivoi pyörtyvänsä kivusta, mutta niin ei käynyt. Itketti, mutta hänellä ei ollut voimia tehdä muuta kuin hengittää, ja sekin oli vaikeaa, koska verta oli kaikkialla.

Pahempaa oli kuitenkin se, että Matias oli yksin. Muut olivat lähteneet, ja Matias oli jätetty tänne yksin pimeään. Se oli hänen osansa. Se oli niin lohdutonta, ettei sitä kestänyt. Kituvan eläimen ääni nousi Matiaksen kurkusta. Kunpa hän vain kuolisi ja lakkaisi olemasta, tuntemasta, kärsimästä –

Korvat erottivat yskimistä. Käheä koriseva ääni, joka ei ollut hänen, sanoi:

”Mä soitin ambulanssin.”

Käsi tarttui Matiaksen omaan, ja ihmiskontakti oli saada hänet parkumaan.

”Älä vaan mene kuolemaan”, poika pyysi ja itki heidän molempien puolesta. Matias päätti pysyä hengissä, ja hän pysyi.



Kiitollisuudenvelka oli alku ystävyydelle, josta tuli Matiakselle nopeasti kallis ja tärkeä. Hänen puolustamansa poika, Karri, halusi tutustua ja viettää hänen kanssaan aikaa. He auttoivat toisiaan selviämään painajaisista ja tulemaan toimeen uusien, ahdistavien muistojen kanssa. Kammottava kokemus yhdisti heitä, mutta se ei ollut ainoa asia. Karrille saattoi puhua, koska tämä todella kuunteli ja näki hänet. Karri nauroi hänen kömpelöille vitseilleen. Karri näki, ettei hän todellisuudessa ollut lainkaan rohkea vaan pikemminkin arka ja hermostunut, mutta se ei haitannut. Oli joku, jota kiinnosti, ja se teki Matiaksen onnellisemmaksi kuin mikään koskaan. Sen takia kannattikin tulla hakatuksi. Murtuneet luut, ruhjeet ja haavat paranivat, mutta Karri jäi.

Matiaksella ei ollut paljon kokemusta ystävyyssuhteista lapsuuden jälkeen eikä hän osannut arvioida, milloin kaverillinen kiintymys Karria kohtaan oli syventynyt joksikin muuksi. Karri oli silti se, joka teki aloitteen. Suudelma herätti Matiaksessa jotain uutta ja vierasta. Häntä pelotti, mutta aivan eri tavalla. Se oli hyvää pelkoa, kihelmöivää jännitystä iholla ja painetta alavatsassa. Halu yllätti ja vaati enemmän. Matiaksesta tuli päättäväisempi. Karri houkutteli hänestä esiin monia puolia, joiden olemassaolosta Matiaskaan ei ollut edes tiennyt. Se tuntui ihanalta, sähköiseltä ja vähän vaaralliseltakin. Missä oikein meni ystävyyden raja? Matias ei tiennyt.

Karrin lähellä oli tavattoman hyvä olla, ja kuukausien hujahtaessa Matias alkoi toivoa. Hän halusi olla enemmän. Hän halusi olla Karrin ainoa. Matias tarvitsi tunnustusta omasta tärkeydestään ja erityisyydestään. Hänelle ei enää riittänyt se, ettei määritelmiä ollut. Matias tahtoi, että he olisivat yhdessä.

Karri ei halunnut sitä niin. Matias ei kelvannut tämän poikaystäväksi, mutta Karri piti hänet silti lähellä. Kaikki oli sekavaa ja outoa. Mitä Karri tunsi ja ajatteli hänestä? Oliko hän Karrille lopulta kaveria ja vakipanoa kummempaa? Karrista ei saanut irti mitään. Poika vaikeni ja vältteli. Karrille tämä oli tarpeeksi.

Matias ei kestänyt suudella Karria tietämättä, joten hän ei enää suudellut eikä lopulta enää edes puhunut pojalle. Hän katkaisi välit, koska Karrin kanssa oleminen oli alkanut sattua enemmän kuin hakatuksi tuleminen. Kipua ei voinut edes lievittää, koska se eli Matiaksen sisällä.

Mutta ilman Karria oli vielä kauheampaa. Matias heräsi hämäriin aamuihin itkunrippeet silmissään ja kaipuu tuntui kuvotuksena vatsassa. Hän ei kyennyt päästämään irti. Unohtaminen ja yli pääseminen eivät olleet mahdollisia vaihtoehtoja, koska kyseessä ei ollut pelkkä yksipuolinen ihastus. Se oli lakannut olemasta sitä jo kauan sitten. Matias makasi sängyssään ja mietti, mitä nyt, mitä vaihtoehtoja hänellä oli jäljellä?

Mä voisin kertoa sille.

Ajatus säikäytti Matiaksen peiton alle. Poika puristi sängynlaitoja sydän paniikin tahtiin hakaten. Sitä hän ei tekisi, hän vaikka ennemmin antaisi murtaa nenänsä uudelleen tai muuta vastaavaa, kunhan ei vain –

Mitä? Matias suuttui itselleen. Kunhan hän ei vain toimisi ja palaisi taas oman elämänsä seinäruusuksi, niin kaikki olisi taas hyvin? Oliko hänellä muka enää jotain hävittävää? Tuskin. Matiaksella oli kehno rekisteri hetkistä, jolloin hän oli uskaltanut avata suunsa ja sanoa jotain merkittävää. Vaikeneminen söi häntä. Se ahmaisi hänen omanarvontuntonsa valtavaan kitaansa eikä jättänyt jäljelle muuta kuin itsesääliä ja häpeää. Jos Matiaksessa oli jotain sellaista, joka saattoi heittää hänet nyrkin ja tuntemattoman väliin, hänen täytyi jälleen löytää se osa itsestään. Poika osasi jo nimetä, mistä sen mystinen voima kumpusi.

Se oli elämänpelkoa.



Karri ei katsonut häneen eikä vastannut, kun Matias tervehti. Poika vain nappasi askista tupakan ja sytytti sen huuliensa välissä yhtä välinpitämättömänä kuin Matias olisi ollut ilmaa. Hän ei ollut yllättynyt Karrin käytöksestä, mutta sattui se silti. Matias kieltäytyi katsomasta Karrin kavereita. Hän tunsi kaikkien katseet itsessään. Karri oli ainoa, joka ei katsonut.

”Tota”, Matias sanoi ja oli hukassa. Häntä pelotti niin helvetisti, että hän tahtoi vain juosta ja heittäytyä ankkuri jalassaan mereen. ”Voitaisko me puhua kahden kesken?”

Hänen oli pakko pyytää, vaikka ei se muuttaisi mitään. Matias oli päätöksensä tehnyt. Hän ei tulisi tästä enää takaisin. Karri ei vastannut vaan käyttäytyi edelleen kuin Matias ei olisi ollut siinä. Matias meni lähelle, mutta ei koskettanut.

”Mä rakastan sua”, Matias sanoi niin, että kaikki kuulivat, ja silloin Karri katsoi. Pojan kalpeansiniset silmät laajenivat ja kasvoilla oli tyrmistystä. Tupakka putosi suusta katukiveykselle. Matias nyökkäsi ja astui kauemmas. ”Ei mulla muuta.”

Matias ei juossut. Hän käveli rauhassa. Askeleiden rytmi oli täydellisessä ristiriidassa hänen sisäisen kaaoksensa kanssa. Ajatukset venkoilivat ja ruumiista tuntui puuttuvan elintärkeitä osia. Matiasta oksetti, mutta hän ei voinut pysähtyä. Pelko määräsi tahdin, ja hän käveli sen mukaan.

Happoradio - Valopallo

jos yhden päivän voisi olla
peloton kuin juovuksissa
kuiskata kuutta kieltä
liikkua kuin liukas kissa

yks päivä fobioitta
ottaa kiinni hämähäkistä
tarpeen tullen tapella ja
puolustaa vähäväkistä

jos yhden päivän voisi olla
tilanteissa napakasti
häpeemättä, hämmentymättä
hei tää ei oo paha rasti

viriili kuin viistoista–
vuotiaana limudiskossa
bailata puolapuissa
vauhtia kuin sisiliskossa

olisin sulle toiveista totta
valopallosi pimeään kulmaan
olisin viima siipesi alla
helppo ratkaisu piinaavaan pulmaan

jos yhden päivän voisi olla
leijonana saalis suussa
rullata kuin nopsa picnic
sulaa tietä maaliskuussa

anteeksi antaa, armahtaa
ja nauraa ironiatta
surematta eilispäivää
huomisesta huolehtimatta

olisin sulle toiveista totta
valopallosi pimeään kulmaan
olisin viima siipesi alla
helppo ratkaisu piinaavaan pulmaan

olisin sulle toiveista totta
rauta-ankkuri tiukasti pohjaan
olisin viima siipesi alla
ja kun otteesi lipsuu mä ohjaan

olisin sulle toiveista totta
valopallosi pimeään kulmaan
olisin viima siipesi alla
helppo ratkaisu piinaavaan pulmaan

olisin sulle toiveista totta
rauta-ankkuri tiukasti pohjaan
olisin viima siipesi alla
ja kun otteesi lipsuu mä ohjaan
tiukasti ohjaan

[Tuhisija]

Karrista ja Matiaksesta on aina kiva lukea, koska niiden kohdalla ei aina tiedä mitä mahtaa tapahtua (niin kuin se näiden yksi teksti, jossa ne alkoi harrastaa seksiä mutta sitten plot twist!) ja mihin suuntaan tunnelma ja tapahtumat lukijan vetävät.

Mua harmitti niin paljon Matiaksen puolesta tässä. Ja myös Karrin puolesta kun muisteltiin sitä iltaa, jona Karri joutui hakatuksi ja Matias meni väliin pelastamaan. Musta tää oli tosi hyvin nivottu yhteen tämä teksti ja tapahtumat soljuivat nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin musta tosi hienosti. Kuten kuuskidi sanoi, niin alku ja loppu eivät tuntuneet mitenkään irrallisilta muusta tarinasta vaan olivat osa sitä ja nivoutuivat siihen! Lisäksi tässä tuo pelko pysyi hyvin teemana koko tekstin läpi.

Matiaksen menneisyys ja Matiaksen tunteet näkymättömyydestä olivat niin oww. Voin niin nähdä, kuinka Matias on katsellut ihmisten perään ja yrittänyt löytää jotakuta, jonka kanssa kaverustua tai ainakin viettää tunnit ja välitunnit. Mutta kaikki ovat vain ignooranneet Matiaksen ja kävelleet ohi ja Matias on jäänyt ihan yksin :< Ja tuo ilta, jona tapahtui pahoja juttuja, niin Matias oli selvästi valppaana kun näki sen porukan juovan ja polttelevan ja turhautuvan. Matiasta varmasti kävi Karri sääliksi, kun porukka alkoi nimitellä Karria ja lähti tämän perään. Tietenkään Karrin heitto takaisin ei auttanut asiaa, mutta se onkin Karri se. Karrin täytyy sanoa takaisin, koska se on Karrin luonne ja se on Karrin puolustuskeino! Sinällään huono, että sai sitten porukan päälleen, mutta ei se tietenkään ole Karrin vika. Porukka oli jo semmoisessa tarkkailun ja uhman vallassa, että tarvittiin vielä vain töytäisy niin niin...

Mutta Matias! Sitä selvästi pelotti tuossa tilanteessa ja uskon, että se olisi halunnut juosta karkuun, mutta Matiaksen sai liikkeelle takuulla se, että hän itse olisi vastaavassa tilanteessa halunnut jonkun tulevan väliin. Eikä Matias tosiaan halunnut ottaa kontolleen toisen elämää, ruhjeita, vammoja. Matias olisi varmaankin pitänyt sitä omana syynään, jos olisi lähtenyt pois ja lukenut vaikka seuraavana päivänä, että kyseiseltä paikalta löydettiin kuolleen pojan ruumis. Pelko on joskus hyvä potkija.

Ja oww, kun Matias meni niin urheasti siihen väliin :< Olit tosi hyvin kirjottanut tuon kohdan. Siitä välittyi se muistojen sekavuus ja sen tilanteen shokki kun kaikki ei enää muistikuvissa tai siinä tilanteessakaan ollut selvää. Oli vain Matias kiusaajien välissä, yritti puolustaa Karria ja yhtäkkiä Matias olikin päätynyt asfaltille :< Onneksi Karri oli jäänyt sen verran hyvään kuntoon, että se kykeni soittamaan apua ja jäi hoitamaan Matiasta.

Niiden suhde on kyllä ollut vähän ylä- ja alamäkeä, kun Karri tahtoo vaan olla ja Matias haluaa lopulta enemmän. Matias varmastikin pelkää sitä, että kun Karri pussailee häntä niin jokin toinen päivä Karri pussaileekin jotakuta toista. Koska se sitoutumattomuus kuitenkin antaa Karrille tilaa mennä vaikka jonkun muun luo. Tosin muistelisin, että Karri sanoi jossain tekstissä Matiakselle, että he eivät seurustele, mutta Karri ei silti pussaile/pane/yms ketään muuta. Ja taatusti Matiasta huolettaa heidän sitoutumattomuudessaan se, mitä Karri todella ajattelee hänestä, heidän suhteestaan ja niin. Matias haluaisi takuulla sellaista läheisyyttä, mitä parisuhteessa on, sellaista välittämistä ja niin. Tietenkin Karri voisi antaa sitä muutenkin, mutta noh...

Onneksi Matias löytää itsestään voimaa mennä kertomaan Karrille tunteistaan. Elämänpelko kuvaa sitä jotenkin tosi hyvin. Mulle tulee mieleen siitä, että Matias pelkää elää (täysillä), koska pelkää tulevansa vaikkapa torjutuksi ja niin poispäin. Mutta ihanaa, että tämä pelko potki hänet Karrin luo, vaikka Karri käyttäytyikin tosi koleasti. Uskon kuitenkin Karrin olevan ihan hmm mitä?? ja tuntevan jotain Matiasta kohtaan, koska Karri kuitenkin on halunnut pitää Matiaksen lähellä! Vaikkei virallisesti seurustella niin kuitenkin lähellä ja ääh. Ja tuossa lopussa Matiaksen tunteita oli hienosti kuvailtu! Koska vaikka se sai rohkeutta niin ei se tarkoita, että Matias lähtisi itsevarmasti ja tyytyväisenä pois. Sitä pelottaa edelleen, sen kehossa muljahtelee ja mahassa möyrii ja pelottaa. Voi Matte .___.

Mutta ää, tahdon todella tietää mitä Karri jäi ajattelemaan tästä! Koska nngh. Toivottavasti kirjoitat tälle jatkoa jossain vaiheessa, koska et sää voi jättää meitä näin vain tuijottamaan ruutua että jaaha ö_ö Ja kyseinen biisi ei ole tuttu, mutta lukaisin sanat ja kyllä tässä oli sitä lyriikoiden henkeä ja sanomaa. Kiitos paljon tästä, tykkäsin oikein paljon ♥

[Isfet]

Kommenttikamppanjasta hei! Tämän on tullut jo kaksi pitkää ja hyvää kommenttia, mutta yritän pitää tason korkealla

Ensinnäkin kappalehan on todella hyvä, hienoa että päätit tehdä siitä songfikin. Valopallo sopii mielestäni hyvin näihin poikiin ja etenkin Matiakseen. Tässä vaiheessa tunnustetaan että kyllä, olen lukenut Karri/Matiaksesta(kin) kertovat tekstit kaikki. (Jos on Karri/Matias, mikä on lyhenne? Katias??? )

Tekstin rakenne on mielestäni hyvä; nykyhetki, sitten "muistelupätkä" joka kertoo asiaan perehtymättömälle (ja kertaa myös jo lukeneelle) poikien koko omituisen ja vaiheikkaankin suhteen, jonka jälkeen palataan nykyhetkeen. Osiot oli erotettu tarpeeksi selkeästi, oli helppoa pysyä mukana.

Molemmat ovat ylipäänsä hyvin aitoja hahmoja, ja tässä tarinnassa oli helppoa samaistua Matiakseen (ainakin minulle) ja tuntea sellaista myötätuntoa, johon sekoittuu hyppysellinen sääliä ja halu antaa iso ja voimistava halaus näytön läpi. Epävarmuus omasta itsestä ja tunteista, ja tietysti toisen tunteista on niin teinislashia että!

Kummallista, miten pelko voi paitsi jähmettää paikoilleen, myös saada toimimaan ennennäkemättömällä tavalla. Ja tottahan se on, että rohkeuteen kaivataan pelkoa, koska rohkeus on pelon voittamista.

Matiaksella oli kehno rekisteri hetkistä, jolloin hän oli uskaltanut avata suunsa ja sanoa jotain merkittävää. Vaikeneminen söi häntä. Se ahmaisi hänen omanarvontuntonsa valtavaan kitaansa eikä jättänyt jäljelle muuta kuin itsesääliä ja häpeää.

Uhh, liian tuttu tilanne. Kun joskus voisi avata suunsa ja vastata napakasti, tai sanoa asian joka painaa mieltä. Ja ilman punastumista ja jälkihäpeää. Jos jättää sanomatta, kaivelee vielä pitkään myöhemmin miksi ei tullut tehtyä kun oli tilaisuus. Oma kyvyttömyys syö sisältä, a itsesyytökset ovat niitä pahimpia kaikista. Tässä kohti myös kohdataan lyriikat hienosti.

Ja sitten tuo lopetus! Isot aplodit ja olalle taputukset, niin sitä pitää! Kunhan vain Karrikin nyt ottaisi itseään niskasta kiinni. Tää herätti monia tuntemuksia kivusta, rakkaudesta, kiintymyksestä ja toivosta, eli hyvin olet onnistunut.Nyt ei voi kun kytätä milloinka ilmestyy lisää poikien tarinaan...

Hups, ei tästä tullutkaan niin pitkää ja syväluotaavaa. Pannaan väsymyksen piikkiin, niin kuin kaikki muukin kun on nukuttu huonosti. Kiitos hyvästä tekstistä <3

[Waulish]

Etsiskelin tuossa Kaiken maailman kommentteja -haasteen innoittamana luettavaksi ja kommentoitavaksi jotain angstitekstiä Angst10 II -haasteesta, ja kun näin sinun listauksesi siellä, muistin että ai niin, minähän taisin luvata hyvityskommentin! Niinpä päätin valita jonkin sinun teksteistäsi ja päädyin tämän pariin, koska tällä on niin kiinnostava nimi. Ja olipa hyvä, että päädyin, koska tykästyin tähän tekstiin kovin.

En ole Karrista ja Matiaksesta muistaakseni koskaan aikaisemmin lukenut, joten lähdin ihan mistään mitään tietämättömänä tätä tavailemaan, mutta tämä onneksi osoittautui ihan ymmärrettäväksi ilman aiempaa hahmotuntemustakin. Olin tosin vähän hämmentynyt aluksi tuossa kohtaa, kun Matias katselee ystävien ympäröimää Karria ja pelkää ja miettii, että taas on aika olla rohkea. Aattelin, että ehkä tässä viitataan nyt joihinkin aikaisempiin tapahtumiin, joista minulla ei ole mitään käryä. Mutta sitten palataankin Matiaksen ja Karrin ensikohtaamiseen, ja siinä vaiheessa imeydyin mukaan ihan täysin ja ehdin jo melkein unohtaa hämmennystä aiheuttaneen alkupätkän. Kunnes sitten lopussa tulikin ahaa-elämys, kun loppu nivoutui yhteen alun kanssa ja kaikki väliin jäänyt alkoi tuntua hyvin tarkoituksenmukaiselta! Komppailen muita kommentoijia siinä, että tekstin rakenteellinen toteutus toimii erinomaisesti. Teksti tuntuu aivan kokonaiselta paketilta, eikä mistään osasesta tule irtonaista fiilistä. Jotenkin varsin tyydyttävä lukukokemus!

Matiaksen fiilikset on hyvin samaistuttavia. On kurjaa kokea itsensä jatkuvasti yksinäiseksi, sivustaseuraajaksi joka on tuomittu rooliinsa. Tavallaan on helppo myös ymmärtää, miksi Matias päätyy seuraan, jossa ei oikein koe oloaan kotoisaksi. Yksinäisenä sivustaseuraajana sitä varmaan janoaa ihan minkälaista seuraa tahansa, ees jonkinlaista hyväksyntää. Kunhan vain kuuluisi ees johonkin porukkaan. Tulee kyllä vähän ahdistunut fiilis Matiaksen puolesta, kun kaikki ympärillä kiroilee ja huutelee kännipäissään ja Matiaksenkin on pakko juoda siinä muiden mukana. Hyrrr.

Täytyy kyllä ihailla Matiaksen rohkeutta. Kavereiden estäminen ja hillitseminen voi jo muutenkin olla vaikeaa, mutta erityisen paljon se varmaan vaatii silloin, kun on itse vaivalla päässyt mukaan porukkaan ja kaipaa muiden hyväksyntää. Silloin ei varmastikaan ole ihan helppoa mennä väliin ja ilmaista oma, eriävä mielipide. Onneksi Matias kuitenkin menee väliin. Tämä on jotenkin vaikuttava kohta:

Jos poika kääntyisi pois, tapahtunut seuraisi häntä ikuisesti, ja se olisi hänen vastuullaan. Sen pojan elämä ja tulevaisuus, ja ne kumpikin voisivat lakata olemasta tänään.

Siinäpä se kaikessa karmeudessaan. Miten sitä voisi elää tietäen, että on myötävaikuttanut toisen ihmisen kärsimykseen tai jopa kuolemaan, kun ei mennyt väliin vaikka olisi voinut? Jollakin tavoin Matiaksen fiilikset on samaistuttavia. Minäkin olen joskus ollut vastaavanlaisessa tilanteessa (vaikkakin ehkä pienemmässä mittakaavassa), kun olen ensteks hurauttanut pyörällä ohi ojassa makaavasta ihmisestä mutta kääntynytkin sitten takaisin, koska mitä jos. Se oli pelottavaa, koska minäkin olen tällainen sivustaseuraaja ja pelkuri, mutta jostain sieltä se rohkeus kumpusi niin kuin Matiaksellakin -- ehkä juuri pelosta.

Tuossa kohtaa, kun Karri ja Matias selviävät karmeasta koettelemuksesta ja alkavat kaverustua, minä höpsönä romantikkona aloin tietysti povailla vuosisadan ystävyyttä ja ehkä jopa rakkaustarinaa. x) Jotenkin jännää, miten tuollaisesta järkyttävästä kokemuksesta voikin syntyä jotain hyvää ja kaunista. Miten Matias vihdoin saa seuraa, joka kuuntelee ja ymmärtää ja pitää häntä merkityksellisenä. Miten Matiaksen huonoon seuraan ajautuminen saattoikin alun perin olla jopa se syy, miksi Karri pelastui. Hämmentäviä on elämänpolkujen mutkat ja haarat, ja toisinaan ihanan romanttisia! ♥

Romanttisuus ei tässä tapauksessa tosin kestä loputtomiin ilman säröjä, kun Matiaksen tunteet syvenevät eikä Karri pystykään vastaamaan niihin Matiaksen toivomalla tavalla. Matiaksen fiilikset on jälleen hyvin samaistuttavia. Minusta on luonnollista, että sitä kaipaa vastakaikua ja eritoten jonkinlaista varmistusta siitä, että on toiselle ees puoliksi yhtä tärkeä kuin toinen on itselle. Joskus määrittelemättömyys ja hetki kerrallaan eläminen ei vain enää riitä. Ja miten raastavaa se onkaan, kun sitä varmistusta ei saa! Ehkä vielä pahempaa on se, jos toisesta ei saa irti oikein mitään. Ei juuta eikä jaata. En siis ihmettele, että Matias jälleen kerää rohkeutensa ja katkaisee välit, koska eihän tuollaisessa epävarmuudessa kituuttaminen ole yhtään mukavaa.

Tuo loppu, tuo loppu! Olen niin ylpeä Matiaksesta, kun se tuolla tavalla repäisee ja menee eikä pelkästään pyydä Karria juttelemaan kanssaan vaan ilmoittaa kaikkien kuullen rakastavansa sitä. Tuo jos mikä vaatii rohkeutta. Ihan mieletöntä, miten Matiaksen kaltainen sivustaseuraaja saa käännettyä pelkonsa nurin perin ja pystyy hyödyntämään sitä. Ylipäätään olen tosi ihastunut tämän tekstin esittämästä näkökulmasta, että pelko voikin olla voimavara. Että siitä voikin kummuta rohkeita tekoja.

Käyttäytyypä Karri ikävästi, kun se ei huomioi Matiasta aluksi mitenkään. Täytyy tosin muistaa, että tässä on varmaan molemmat käyttäytyneet omalta osaltaan ikävästi: Karri on vaiennut ja vältellyt ja roikottanut Matiasta, Matias taas kylmästi katkaissut välit. En tiiä yhtään, kumpi on lopulta toiminut ikävämmin, mutta toivon vain että asiat vielä jotenkin järjestyisivät, ettei Karrin ja Matiaksen tarina ole vielä ohi. En voi olla miettimättä, että ehkä Karrikin on ollut epävarma ja pelännyt ja siksi jarrutellut. No, toivottavasti Matiaksen tunnustus avaa taas puheyhteyden poikien välille.

Pidän tarinan viimosesta kappaleesta todella paljon. Vaikka Matias ehkä ulkoisesti näyttää tyyneltä ja rauhalliselta, sisällä myllää miltei hirmumyrsky. Jotenkin jännä ajatus tuo, että pelko määrää tahdin. Joskus pelolle ehkä vain kannattaa antautua ja antaa sen ohjailla, koska kuten nähdään, siitä voi syntyä suurta rohkeutta ja itsevarmuutta, vaikka todellisuudessa olisikin pelokas ja epävarma. Jotenkin tuntuu, että Matias on ehkä tavallaan hyväksynyt oman persoonallisuutensa ja myös pelkonsa osana sitä ja oppinut hyödyntämään pelkoaan. Hieno kasvutarina.

Äää, olen höpissyt jo vaikka mitä sekavia, mutta höpisen vielä sen verran, että ihanasti sopii tämä tarina noihin lyriikoihin. Tässä ei kovin paljon ole sellaista kirjaimellisuutta, mikä on kivaa ja virkistävää, ja ainakin näin ulkopuolisena olen havaitsevinani sekä tekstin että lyriikoiden taustalla selkeästi samaa ajatusta.

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta! -Walle

[Sokerisiipi]

Anteeksi, että on kestänyt vastata teidän ihaniin kommentteihin!

Tuhisija: Ihanaa kuulla, että teksti pysyi eheänä alusta loppuun! Minustakin tämä rakenne toimii hyvin. Matias on kyllä niin sääliä ja myötätuntoa herättävä hahmo kaikessa yksinäisyydessään ja epävarmuudessaan, mutta tässä se yllättää, niin itsensä kuin kaikki muutkin! Juu, Matias kaipaisi nimenomaan sellaista vakautta ja varmuutta heidän suhteeseensa. Matias tahtoo kuulla olevansa tärkeä ja merkityksellinen, mutta Karrin sitoutumattomuus tai pikemminkin sen ilmaisu ei riitä ja aiheuttaa vain pelkoa siitä, että kaikki onkin vain säätöä ja se voi loppua huomenna. Jatkoa on tulossa ja Karrin ajatuksiin syvennytään kyllä. Kiitos hurjasti kommentista!

Isfet: Joo, Valopallo sopii näihin kahteen todella hyvin! Kävi tuuri, kun sain nuo lyriikat :3 Mahtavaa kuulla, että hahmot tuntuvat aidoilta, ja kyllä, näissä on kaikki teinislashin ainekset :'D Jep, samaistun itsekin tuohon, että tekisi mieli puuttua/sanoa jotain, mutta oma kyvyttömyys/pelko reaktiosta estää sen ja jälkikäteen kaduttaa ja pyörittää mielessään tilannetta, että miten olisi voinut toimia itse paremmin. Pojista on suunnitteilla tätä jatkava minijatkis. Milloin saan sen finiin, sitä en vielä tiedä, mutta kovasti on jatko vireillä! Kiva, että tykkäilit ja kiitos ihanasta kommentista!

Walle: Oi, miten pitkä ja pohdiskeleva kommentti! <3 Mukava kuulla, että tämä avautui ja rakenne jätti tyydyttävän fiiliksen, se merkitsee paljon! Kivaa, että Matias ja hänen fiiliksensä ovat samaistuttavia! Tuo itsensä ja oman paikan löytäminen on hänelle se vaikein asia. Ja se tunne, kun ei kuulu mihinkään eikä kukaan kaipaa, söisi ketä tahansa. Jaetusta traumasta saadaan hyvä pohja rakkaustarinaan Osuit juurikin oikeaan pohdinnassasi Matiaksen kaipuusta johonkin varmaan ja vakaaseen Karrin kanssa. Hän juurikin tarvitsee sitä, että olisi määritelmiä ja selkeä suunta, minne heidän suhteensa menossa. Ja kyllä, tässä Matias selkeästi kasvaa ja pystyy hyödyntämään pelkoaan siten, että sillä saavutetaan jotakin. Ihanaa, että pidit tästä ja kiitos hurjasti analysoivasta kommentista!

[Ripple]

No. Nyt on kaiketi luettu kaikki näistä, mitä luettavissa on. Vähän on tyhjä olo. Tämä viimeinen osa oli ihan tosi hieno. Toi loppu oli hieno. Mut mitä nyt? Näillä on vielä tarinaa jäljellä, mutta mistä mä nyt saan tietää miten näille käy kun oot jättänyt tän tähän?? Eikä, en sulata

Matias toimi pirun hienosti. Olin niin ylpee kun se vaan meni ja sanoi. Karrista en niinkään. Miksei se ikinä taistele, vaan esittää aina marttyyria. Eikö se näe ikinä itsessään mitään vikaa? Sen ajatukset Matiaksesta oli välillä niin rumia, että teki mieli läpsästä sitä ja huutaa että herätys nyt!

Karri ei kyllä ansaitse Matiasta. Mutta Matias ansaitsis kyllä Karrinsa. Ja siis mä tykkään Karristakin, ja mä ymmärränkin sitä tavallaan, koska ei asiat aina vaan ole niin helppoja ja sisään päin on vaan niin helppo sulkeutua.

Mutta mutta... sä kaiketi oot lopettanut jo näistä kirjoittelun, mitä nyt noita julkaisuvuosia tarkastelee. Olisitpa vielä laittanut näille jatkoa tähän, vaikka no onhan mulla nyt lupa kuvitella ite että nämä pystyy vielä puhumaan asiat halki. Ei se silti oo sama asia, kuin jos sen olis saanut lukea. Kun voin hyvin kuvitella että nää tosiaan kasvais täysin erilleen eikä Karri sais ylpeyttään ikinä suutaan auki. En vaan näe kumpaakaan onnellisena jos ne on erillään. Voi pojat pojat...

Tästä ei nyt jäänyt lämmin höttöinen fiilis, kuten vähän uskalsin toivoa, mutta hyvä tarinahan tää on ollut, eikä siitä voi kun kiittää.