Nimi: Oopazoot
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Hurt/Comfort. One-shot
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Varastin
Sanaboolia ja sattumankauppaa -haasteesta vaille kirjoittajaa jääneen sanalistan: seuraavat sanat löytyvät tekstistä vapaassa järjestyksessä:
kohtelias, hurmaava, sumuinen / piironki, ääni, auringonkehrä / hypistellä, tunnistaa, kukistaaOsallistuu myös
F-diagnoosihaasteeseen, jossa tarkoitus on skriivaa jostakin mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöstä. Meitsin valitsemat diagnoosit ovat
F43.0 Akuutti stressireaktio ja
F43.1 Traumaperäinen stressihäiriö.En nyt edelleenkään usko, että Finissä kukaan on tuttu tämän fandomin kanssa, mutta sikäli mikäli aihe kiinnostaa, niin tämä tarina pohjaa suoraa kolmannen kauden päätösjaksoon
Chronoclasm, koska se on vahvin jakso professorin canonisen seksuaalisen suuntautumisen kannalta xD Kuuntele itse ja huomaa miksi. Mutta ajallisesti sijoittuu jonnekin välittömästi neljännen kauden Oscar Wilde-teemaisen
Beautiful Things- jakson jälkeen, mutta ennen jaksoa
The Hourglass Killers. Mutta eipä tuolla nyt niin valtavasti mitään merkitystä ole, kunhan vain kerroin, kun se on päässäni näin mietitty. Tosin oopazootit ovat herra Jagon jagoismeja paljon myöhemmiltä kausilta.
OopazootProfessori Litefoot järkyttyi tosissaan vain äärimmäisen harvoin. Lääkäriksi kenties voi joku hermoheikko jonkun ihmeen kautta onnistua opiskelemaan, mutta patologiksi erikoistuvat vain ne, joiden ajatukset eivät käyneet turhaan ylimääräisillä kierroksilla. Eikä hänellä ihan turhaa ollut ammattimiehen maine. Kertoivat ihan Scotland Yardia myöten juttua, että hän oli kaikista Lontoon ruumiinavaajista asiallisin. Toisaalta, lähin kollega, johon häntä tavattiin verrata, oli nyttemmin jo epämääräisissä vampiristisissa olosuhteissa menehtynyt viinaanmenevä tohtori Sacker… Outous oli patologien ammattivaiva ja Sacker oli ollut perimerkillinen tyyppi. Kutsui Litefootiakin aina ”pojuksi” aikanaan, vaikka hän itse oli ollut nuorempi ja molemmat päälle kuusissakymmenissä. Hyvä maine oli siis syystäkin ylpeyden aihe.
Rajansa kuitenkin kaikella, vanhan ammattilaisen kylmähermoisuudellakin! Avaruusolentojen rysähtäminen keskellä kirkkainta yötä läpi katosta, ullakosta ja yläkerrasta professorin makuuhuoneen viereen hermostuttaisi itse kunkin. Litefoot oli harvoin harkinnut hakeutumista Sackerin tapaan tukevaan humalaan, mutta kieltämättä tuhoa katsoessa moni asia kävi mielessä: muun muassa kirkuminen ja yövaatteissa pitkin katuja juokseminen. Onneksi poliisi, herra Jago ja neiti Higson kuulivat vahingosta nopeasti ja tulivat hetipikimmiten paikalle. Jago oli lämpöinen ja joviaali, mutta ehkä Elliestä oli enemmän apua professorin tyynnyttelyyn. Hän oli melkein ampunut itseään tussarilla jalkaan järkytyksissään.
Ensimmäistä kertaa elämässään professori Litefoot oli antautunut hysterian valtaan. Se kiusasi häntä kovin, vaikka neiti Higson niin kauniisti sanoi, ettei siinä ole mitään hävettävää. Oman kodin rauhan rikkominen oli kuitenkin ikävyys, jossa keneltä hyvänsä olisi päässyt itku. Litefoot oli kuitenkin aina pitänyt kotiaan erillisenä saarekkeena kaikesta mahdollisesta pahasta. Näin siitäkin huolimatta, että hänet oli kertaalleen kotonaan kolkattu ryöstön yhteydessä. Mutta ainakaan hän ei ollut silloin yksin, ei ollut yö, eikä koko asunto ruman rikoksen jälkeen ollut kokonaisvaltaisen remontin tarpeessa.
Kuukaudenpäivät professori joutui siis asustelemaan nihkeästi Punaisen tuvan pubin yläkerrassa, eräässä ahtaassa ja koruttomassa motellihuoneessa. Asunnossa oli välitön romahtamisvaara, eikä sieltä kehdannut hakea edes vaihtovaatteita. Herra Jago oli ehtoisuuspäissään tarjoutunut majoittamaan toverinsa omaan kotiinsa – Litefoot oli ylpeyttään kieltäytynyt, vaikka hänen seuransa olisi ollut niin veikeää. Mahdollisuus sosiaalisesti hyväksyttävään herrasmiestenväliseen yökyläilyyn oli itse asiassa harvinaisen houkutteleva, mutta herra Jagon ystävälliseksi tarkoitettu pilailu stressaantumisen koomisuudesta sohaisi professoria kipeästi kylkiluiden väliin.
”Epäiletkö kestävyyttäni? Luuletko muutaman hassun viikon pehmittävän pääni?” Litefoot kiukkusi, vaikkei tarkoittanutkaan. Ellie oli lainannut hänelle parin housuja ja paidan, mikä näytti ennen muuta koomiselta yhdistettynä professorin tupsullisiin tossuihin ja kiinansilkkiseen, auringonkehrillä kuvioituun aamutakkiin. Herra Jagosta hän oli lutuinen. Boheemi modernisti. Litefoot olisi kenties nähnyt pointin, mikäli edes lahkeet olisivat olleet oikeanmittaiset.
”Höh”, Jago puuskahti, ”Mukavuuttasi vain herkeämättä punnitsin! En liene väärässä arvellessani, ettet ole ennen yöpynyt kapakkaloossissa? Oman kokemukseni nojalla voin vannoa, ettei kyseinen kimurantti kommervenkki ole sen kokemisen väärti.”
”
Pah”, tuhahti Litefoot ja nakkeli niskojaan. Ei Jago pahaa tarkoittanut, mutta Litefoot tunsi olonsa nöyryytetyksi. Jago otti häntä kädestä ja hieroi vielä toisella syrjää.
”Tulisit minun tyköni. Edes mielikseni”, hän pyysi, ”Minun tulee niin paha mieli puolestasi.”
Noin kauniiseen ehdotukseen olisi ollut suorastaan välttämätöntä vastata myöntävästi. Herra Jago osasi olla halutessaan niin hurmaava… ei sikäli, etteikö hän olisi pyyteettömästi ollut kohtelias. Jagolla ei ollut tapana mielistellä – ylistää ja mairitella kylläkin, mutta milloinkaan hän ei ollut vilpillinen. Siksi koski kieltäytyä niin tiukasti, varsinkin kun Litefoot hyvin ymmärsi tahtovansa vain todistaa, ettei lähes kuoliaaksi säikähtäminen ollut vaikuttanut häneen tipan vertaa.
”Olen mies, ehkä toppa sokeria! Sinä,
Henry, ja neiti Higson voisitte molemmat lopettaa paapomiseni. En ole vielä niin vanhuudenhöperö, että tarvitsen kädestä pitäjää! Kotini korjaus ottaa aikansa, mutta minun on kaikki hyvin”, professori tiuskaisi, ja eittämättä loukkasi toveriaan vetämällä kätensä pois. Mies ei sanonut mitään, tuhisi vain ja kohautti olkiaan, mutta herra Jago ei ole kuunaan ollut taitava piilottamaan harmistustaan. Professorin teki välittömästi mieli pyörtää puheensa, mutta ylpeä ääni hänen päässään ei lakannut inttämästä, että hän olisi heikko ja huono ihminen jos tunnustaisi kaipaavansa tukea.
Jo ensimmäisenä yönä Litefoot katui päätöstään syvästi. Kolme miestä kävi yön aikana rynkyttämässä hänen oveaan, yksi lainaamassa tupakkaa ja muut ihan muuten vain kiusatakseen. Naapurihuoneessa tehtiin kovalla tohinalla lapsia. Litefoot oli tulla ensitöikseen hulluksi.
Eikä asiaa auttanut ollenkaan se, että piireissä hänen motelliyöpymisiään paheksuttiin. Luonnollisesti hän ei voinut kertoa kenellekään kotinsa todellista tuhonsyytä. Kukapa olisi sepitystä kultapallonmuotoisista avaruusolennoista uskonut? Suur-Lontoon poliisitoimi, ylikomisario Quickin mukaan, keksi nopeasti peitetarinan boheemitaiteilijoiden käsistä riistäytyneestä taidetempauksesta. Eikä se ainakaan katkaissut ilkeiltä juoruilta terää.
Boheemitempauksessa olisi ainakin ollut jotain hauskaa, toisin kuin avaruusolennoissa, professori nimittäin tunsi kirjailija Wilden, jonka kontolle hänen kotitalonsa kohtalo vieritettiin. Tuttavuus oli alkuun ollut hyvinkin lämmin… nyttemmin jo viilentynyt. Herra Wilde oli tavattoman röyhkeä. Litefoot ei mennyt edes katsomaan hänen uusinta näytelmäänsä, vaikka mystinen professori Dark oli lahjoittanut hänelle ja herra Jagolle liput parhaille katselupaikoille. Herra Wilde oli tullut sanoneeksi kaikenlaista julmaa muista ystävistään piloillaan, eikä professori Litefoot saattanut sietää ilkeitä ihmisiä, vaikka olisivat kuinka kauniita ja lahjakkaita.
Liekö sitten taas ylpeyden vika? Kopeus ei turhaan johda ikävyyksiin. Vähemmän itseriittoinen järkevä mies olisi nöyrtynyt, mutta professori Litefoot ei ollut niin hyvä ihminen, etteikö hänen yläluokkainen kasvatuksensa olisi silloin tällöin puskenut esiin saumoista. Jos hän olisi suostunut herra Jagon kutsuun asustella hänen luonaan, ei hänen hermonsa kenties olisi menneet niin riekaleiksi, kuin ne juopuneita naapureita kestäessä menivät. Puhumattakaan siitä, ettei Litefoot olisi pannut ollenkaan pahakseen, jos kutsu olisi ulottunut vierashuoneesta herra Jagon vuoteeseen asti…
Pah. Roskaa. Haihattelevia lapsenunia, omiaan vain kääntämään veistä haavassa. Mitäköhän varten hänen piti yhä elätellä niin kovasti toiveita herra Jagon suhteen, kun realistisesti unelma oli yhtä vakaa kuin korttitalo? Sekin menee kumoon kuin professorin kotikartano. Saattoi myös olla, että osasyy avusta kieltäytymiseen oli huono yritys olla ajattelematta mitä voisi tapahtua, jos…
Niin.
Jos.Todelliset vaikeudet kuitenkin alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun professorin lukaali Ranskilden puistotiellä oli remonteerattu siihen pisteeseen, että hänen oli lupa muuttaa takaisin kotiin. Ulkosivu oli maalattu uudestaan tummalla viininpunaisella, mutta sisällä oli pyritty vanhaan tuttuun ilmeeseen. Silti vain kamari oli kokonaan valmis. Oleskeluhuoneen seinät olivat paljaat ja tapetoimattomat, keittiöstä oli turha puhua, ja salongin parketti oli puolitiessään. Litefoot oli kuvitellut olevan viikkojen piinan jälkeen helpottunut päästessään omaan vuoteeseensa nukkumaan, mutta vielä mitä! Kun tapiseeraajat lähtivät illalla kotiin ja hänen oli tarkoitus vaipua yöpuulle, hän ei saanut kirveelläkään unenpäästä kiinni.
Sydän hakkaili rinnassa ilman syytä. Puolivalmis kartano oli melkein pahempi loukko kuin kasa säpäleitä.
”Mitä sinä vanha diletantti oikein pelkäät?” Litefoot moitti itseään, mutta ei osannut rauhoittua. Hän hypisteli lakanoita ja hikoili kylmää hikeä. Jokapuolelta kuului kummaa narinaa. Vihreät verhot olivat yön pimeydessä mustat kuin kuolema.
”Eivät ne olennot enää toista kertaa tule, eivät varmasti, ei minun uudesta katostani!”
Aikansa pyörittyään Litefoot päätti jaloitella. Kenties keittää vaikka teetä, jos nukkuminen ei kerta kaikkiaan ottanut luonnistuakseen. Mutta ahdistus vain syveni astuttuaan ulos makuuhuoneestaan karuun käytävään, jossa paikat olivat vielä rempallaan ja mattokin kääritty surullisesti nurkkaan odottamaan. Professorista tuntui, kuin hän olisi jäänyt kiinni turkisansaan. Kynttilän varjo väpäji seinällä, muistuttaen mustaa rakoa tyhjyyteen. Litefoot alkoi täristä ja pihistä hätääntynyttä vinkunaa. Mikään hyssyttely ja todistelu ei kukistanut pahaa tunnetta, hän vetäytyi takaisin makuuhuoneeseensa kompuroiden. Hän järkimiehenä tiesi vallan hyvin, ettei hänen ollut tosissaan mitään hätää. Silti hän ei saattanut lakata vapisemasta. Mielenrauhan tavoittaakseen hän päätti kaivaa sukkien ja alusasujen alta piirongista vanhan revolverinsa, jolla hän ei ollut koskaan edes ampunut, vaikka oli pitänyt sitä varuilla jo vuosikymmeniä. Se käsissään hän sitten käyskenteli nurkasta nurkkaan odottaen avaruusolentoja, jotka eivät tulleet. Riivaavaa.
Litefoot pyrki peittelemään mielensä järkkymisen kaikilta osapuolilta. Neiti Higsonin osalta se onnistui hyvin, neiti Leelan kohdalla taas huonommin, sillä hän nukkui omien sanojensa mukaan ”vartiossa” professori Litefootin takapihan puutarhassa ruohokuopassa, ja oli siksi nähnyt siksi professorin käyskentelevän ja sytyttelevän kynttilöitä pitkin öitä. Hän se sitten vuoti tiedon herra Jagollekin, joka muuten olisi kai sinisilmäisyyttään uskonut toverinsa kasvojen vuoksi vuodatetut valheet.
”George”, Jago aloitti vakavissaan eräiden lounastreffien kärkeen, ”Kai sinä ystävä kallein kertoisit minulle, jos olisit tulossa vakavasti sairaaksi?”
”Äläpäs nyt höpötä”, Litefoot toppuutteli, ja jotenkin vierasti ystäväänsä suoraa ristimänimellä puhuttelua. Ei tosiaan siksi, etteikö hän olisi herra Jagolle sitä vapautta suonut, vaan koska Jago tapasi pudottaa tittelit ja sinutella vain kun kyse oli vakavista aiheista. Hän ei sinutellut edes itseään, mikäli joku titteli vain oli käytettävissä! Professori totisesti halunnut antaa ymmärtää olevansa uniongelmiensa ja hysteeristen yöllisten pelkotilojen takia hermoromahduksen partaalla. Hänhän oli Scotland Yardin ihailema ammattimies. Patologi, joka kesti värähtämättä avata rumimminkin mukiloidut ruumiit.
”Neiti Leela kertoi kuikkineensa ikkunasta kuinka pyörit tussari kädessä ympyrää ja manaat”, sanoi Jago, nyt vähän vaativammin. Niskakarvat nousivat syytöksestä pystyyn.
”Ja pyh! Omatpahan ovat asiani! Mitäpä se kenellekään kuuluu mitä omassa kodissani teen?” Litefoot puuskahti ja sulki itsensä tyynnytykseltä ja lähentelyiltä ristimällä kätensä ja jalkansa. Jago näytti siltä, kuin olisi tuskastuksissaan ollut valmis repimään pulisonkinsa irti. Hän otti pitkän ryypyn olutlasistaan.
”Olit kuulemma järkyttänyt rouva Hudsonin yöllisillä hiiviskelyilläsi. Minusta sinun ei pitäisi säilyttää pyssyä kotona niin kauan kuin olet… öh… kuinka sen nyt sanoisin…
herkässä tilassa”, Jago jatkoi ennen muuta painokkaasti.
”Mitä oikein vihjailet?” Litefoot tiuskaisi.
”Ettei vain sattuisi mitään ikävää...”
”
Hrmph!” Litefoot tuhahti, vaan ymmärsipä hyvin ystävänsä huolestuneisuuden olevan oikeutettu. Aseiden kanssa sattuu niin helposti vahinko, hänenhän sen parhaiten tulisi tietää. Litefoot oli parhaimmissa henkisissä kantimisssakin epävarma ja kokematon revolvereiden kanssa, puhumattakaan sitten henkisesti järkyttyneenä! Kieltämättä taloudenhoitaja Hudsonilla oli enemmän kuin hiukan syytä pelätä pahinta. Voi, kuinka professoria hävetti! Irrationaalinen kauhu seinien kaatumisesta ja taivaan putoamisesta niskaan ei kuitenkaan karkonnut millään. Voimistelu ei auttanut, ei maltillinen ruokavalio, ei lämmin lasi maitoa ennen yöpuulle menoa tai hauskat iltapuhteetkaan. Aamuisin hän suorastaan juoksi ulos ovesta ennen kuin hänen mielensä vakuutti hänet siitä, että talo saattaisi uudemman kerran kaatua hänen niskaansa.
Eikä pelko jäänyt vain siihen. Töiden tekeminen St. Thomasin sairaalassa oli muuttunut myös päivä päivältä vaikeammaksi, sillä häntä hirvitti laskeutua kellarin ruumishuoneeseen. Hän ei kehdannut puhua siitä kenellekään, vaan päinvastoin, hän puri hammasta ja laskeutui portaat kuolonkankeaksi kalvenneena, kuin koko sairaala olisi voinut ykskaks romahtaa hänen laboratorionsa päälle ja haudata hänet elävältä, kuten ne avaruusolennot olivat ajattelemattoman ja väkivaltaisen tunkeutumisen vuoksi melkein tehneet. Kellarissa hän oli koko päivän pyörtymisen partaalla ja ylilääkärinkin kuvauksen mukaan häiriintynyt. Eivät olleet vielä panneet häntä sairaslomalle, koska tohtori Sackerin kuoleman jälkeen hänelle ei ollut yhtä hyvää sijaista. Mutta hän oli sairas, todella,
todella sairas, vaikkei ruumillisesti.
Millä sellaisen pelon saattoi tunnustaa kuulostamatta täysin kajahtaneelta? Professori Litefoot ei halunnut rakkaimman toverinsa, herra Jagon, pitävän häntä seinähulluna.
”Kumpi meistä oikein on lääkäri, sinä vai minä, Henry? Onko minun ymmärrettävä, että sinä kera neitien ja rouvan pidätte minua epävakaana?” Litefoot kysyi vihaisesti, vaikkei hänen tarkoituksensa ollutkaan loukata ystäväänsä. Herra Jago joi oluensa loppuun ja nousi pöydästä lähteäkseen.
”Näen, ettet ole oikein sovinnaisella tuulella”, hän sanoi, ”Voinemme jatkaa rupattelua toisenkin kerran.”
Ei ollut Jagon tapaista jättää illanviettoa puolitiehen. Tarkemmin ottaen, professori Litefoot ei saattanut muistaa yhtäkään kertaa, jolloin Jago olisi mieluummin jättänyt oluet ottamatta hänen seurassaan. Kiireesti Litefoot nousi ylös tarttuakseen häntä hihasta.
”Ei,
älä mene! Anna anteeksi, olin töykeä”, hän parkaisi omaan korvaansakin kirkuvan riipaisevasti.
”Kuulehan nyt Litefoot, sen näkee ja kuulee ämmät Lontoosta Blackpooliin asti, ettet ole ollut oma itsesi Paynen avaruusolentohärdellin jälkeen. Kertoisit mikä on… vai olenko jotenkin rikkonut sinua vastaan?”
Litefoot katsahti alas kengänkärkiinsä vaivaantuneena. Ystävällisyyttä on sietämätön kestää oman olon ollessa ansaitsematon. Jago keksi tarjota sikaria tilanteen laukaisemiseksi. Professori poltti harvoin muuta kuin piippua, kaikkein vähiten herra Jagon suosimia paksuja ja näyttäviä kuubalaisia. Tärkeänä johtajamiehenä herra Jago röyhytteli lähinnä näön vuoksi. Vanhana näyttelijänä herra Jago teki vähän yhtä sun toista näön vuoksi. Professori Litefoot ei yhtään ihmettelisi, jos hänen limetinvihreät solmionsa olivat tahallaan niin järkyttäviä vahinkoja värinäköä vastaan. Jäipähän hän väkisinkin kaikkien mieleen ensikerrasta – tuuhea poskiparta, kiillotetut messinkinapit (koska kultaan ei ollut varaa) ja aina tuore neilikka rinnassa.
Tässä tilanteessa mikään ei olisi ollut sikaria parempi jäänsärkijä. Professori otti Jagolta tulen ja maistoi savua vetämättä keuhkoihin.
Kuinka vaikeaa se olikin tunnustaa, asettaa itsensä kaiken mahdollisen järkytyksen ja halvennuksen tielle! Eikä Litefoot tarkoittanut vain sairaalloiseksi äityneitä klaustrofobisia pelkotilojaan, vaikka ne olivatkin ahdistuksen päällisimmät oireet. Hämyinen kuppila oli kuitenkin aivan liian julkinen paikka keskustella. Jago ehdotti liukenemista sumuiseen Lontoon alkuiltaan. Jago tarjosi käsivartensa tueksi. Siihen Litefoot tarttuikin, vaikkei olisi tahtonut olla niin heiveröinen.
”Olit aiemmin oikeassa”, professori sanoi, jahka he olivat kävelleet vähän matkaa pois ihmisvilinästä kohti puistotietä, ”Olen tullut sairaaksi. Pahaa pelkään olen menettämässä järkeni.”
”Etköhän nyt liioittele, professori”, Jago rauhoitteli, mutta kuunteli kuitenkin tilityksen valvotuista öistä ja hysteerisistä kohtauksista, jotka herättivät jos Litefoot oli uupumustaan onnistunutkin nuupahtamaan minuutiksi tai pariksi. Kaikki kuulosti kahta kauheammalta kun sen sanoi ääneen – herra Jago ei ollut uskoa, että Litefoot oli pidätellyt kertomasta niin kauan.
”No eipä tosiaan tarvitse enää ihmetellä, mikset ole enää oma sävyisä itsesi! Päähäsi on pesiytynyt pesäke ovelia oopazootteja. Niin käy joskus, kun oikein järkyttyy. Mutta hätä ei ole tämän näköinen! Minä autan sinua”, Jago lupasi rinta pörheänä ja professorin kättä tukevasti puristaen kylkeensä.
”Mutta Henry, mistäs lähtien sinä olet ollut tuollainen touhumies?” Litefoot kysyi, kevyesti kai ystävänsä varmuudesta huvittuneena. Vai että oikein ”oopazootteja”? Mahtoikohan mieskulta tarkoittaa jotakin oikeaa lääketieteellistä konseptia, vai heittikö iloisesti termit jagomaiseen tapaan hatusta? Professori ei viitsinyt kysyä saati korjata.
Viininpunainen talo seisoi puistotien päässä, kuin ei olisi koskaan romuna ollutkaan. Herra Jago ei tyytynyt ainoastaan saattamaan häntä ovelle, vaan kutsui itsensä sisään. Hän kauhisteli muodonvuoksi oleskeluhuoneen keskeneräistä sisustusta, mutta äkkiä koko tilanne tuntui täysin absurdilta – pelkkä Jagon läsnäolo sai kaikki kauhut maailman loppumisesta tuntumaan täysin käsittämättömältä. Ehkä se oli sitten hänen luonnollista karismaansa. Herra Jago ei tietysti ensituntumalta vaikuttanut kovin viehätysvoimaiselta tyypiltä – hän oli paksu ja punakka, eritoten kun hänen henkilökohtainen tyylitajunsa oli enemmän tai vähemmän kyseenalainen. Mutta hän oli niin leppoisa ja välitön kaveri, että hänen seurassaan välttämättä rentoutui. Professori Litefoot tunsi olonsa turvalliseksi hänen lähellään.
Jago pyyhkäisi pölyä peukalollaan takanpielukselta.
”Minäpä olen tottunut luovimaan vaikka minkälaisessa melskeessä. Tulisit kerran katsomaan miltä teatterin takahuoneessa välistä näyttää. Siinä jos missä jää pienemmät sotatantereetkin toiseksi!” hän virkkoi, ”Ei tämä ole vielä mitään, puupölyä ja peiteltyjä huonekaluja. Kyllä me tästä selviämme.”
”Et ole ennen kutsunut minua lavan taakse”, totesi Litefoot. Hän oli kyllä nähnyt lukemattomia Regency-teatterin esityksiä: näytelmiä, musiikkia ja taikuruutta, mutta Jago piti ammattisalaisuudet lähellään. Hän mutisi jotain teatterin illuusiosta ja shown pyhyydestä, mutta lupasi sitten kuitenkin jonkun kerran näyttää ihan konkreettisesti minkälaisista lauta- ja lumppuviritelmistä kaikki estradin valoissa kestäviltä näyttävät lavasteet on kyhätty. Jahka professorin henkinen tasapaino olisi, no,
tasapainossa.
Ja niinpä herra Jago päätti omin lupineen jäädä yöksi, eikä ottanut kieltoja kuuleviin korviinsa. Rouva Hudson oli uutisesta hiukan nyreissään, mutta professoria edelleen jännitti näyttää ahdistuksensa koko kirjo. Yläkerran vierashuonekin oli varsin karussa kunnossa… Jago väitti kivenkovaa, ettei se haittanut ja riisui kenkänsä sängynpäätyyn. Hän kaivoi povitaskustaan taskumatin, josta hän otti hömpsyt ja tarjosi professorillekin – tämän sikari oli vasta puoleksi palanut ja toimi lähinnä pelkkänä stressileluna. Rouva Hudson paheksui kovasti ympäriinsä leviävää tuhkaa, professori kun ei osannut polttaa sotkematta.
Nukkumaan mennessä Litefoot koetti rentoutua ja onnistuikin alkuun hyvin. Konjakin ansiota kenties. Hän pisti ylleen mieluisimman yötakkinsa ja valitsi mukavimmat sukat jalkaansa. Vierashuone sijaitsi suoraa professorin makuuhuoneen yläpuolella. Herra Jagon kanta-askellus oli jotenkin omituisella tavalla tuudittavaa, kuin lastenhoitajan kenkien kopina. Ah, lämpimin lapsuudenmuisto, nannyn syli ja suukko otsalle, voiko lämpöisempää olla? Ei yläluokkaisessa perheessä vanhemmat kostuneet lasten seurasta, mutta jostain on lapsen hellyytensä saatava. Herra Jago ei kai edes ymmärtäisi, hän oli syntynyt köyhään kotiin, jossa ei tarvinnut puskea lapsia etäälle tyylin vuoksi.
Litefoot nukahti jokseenkin rauhallisin mielin, mutta nukkuminen jäi lyhyeen – hän heräsi lähempänä keskiyötä aivan hirveään painajaiseen. Hänen otsansa oli märkä hiestä ja posket kyynelistä. Makuuhuoneen ovelta kuului arka koputus.
”George? Saanko tulla?” kysyi Jago, joka oli kai kuullut hänen valituksensa. Mutta kun Litefoot ei saanut nikottelultaan sanottua mitään, hän uskaltautui sisään omin lupineen. Hän oli pukeutunut Litefootilta lainaamaansa aamutakkiin, joka oli ehkä aavistuksen verran liian lyhyt. Vyö oli rusetilla pyöreän mahan päällä ja hän muutenkin näytti koomiselta. Hän kävi huoneen läpi katsellaan ja huomasi aseen yöpöydällä. Hän nosti sen peukalon ja etusormen varassa pois näkyvistä ja istahti sängynviereen. Hän rapsutti Litefootia poskesta.
”Noh? Kuivataanko kyyneleet heti ensitöiksi”, hän sanoi. Litefoot koetti kakistella jotain vastaukseksi, mutta turhaan. Järjetön paniikki oli lukinnut hänen leukansa yhteen ja kurkku oli lukossa, kuin hän olisi ollut tukehtumassa! Henki kulki vaivalloisesti ja pihisten. Herra Jago hyssytteli ja hieroi käsivartta.
”Se oli vain unta kuomaseni. Ei ole mitään hätää.”
”En… pysty…
hengittämään…!” Litefoot korisi, mutta joka tavun kohdalla kankea kieli takertui kiinni kitalakeen. Kaikkein kamalinta oli, että hänen järkensä toimi, se sanoi ettei ollut mitään pelättävää. Silti sydänlihas iski kuin se olisi pyrkinyt ulos kylkiluisesta vankilasta. Jago silitti hänen päätään.
”No niin. Vedetäänpä nyt vähän henkeä – hengitä sisään kun lasken neljään, puhalla rauhallisesti ulos kun lasken kahdeksaan. Onko selvä?” neuvoi Jago, ja vaikka ohjeen seuraaminen oli vaikeaa, niin Jago oli hyvä keskittämään huomion itseensä. Luonnollisesti, hänhän oli seremoniamestari ammatiltaan! Hänellä oli myös kovin isällinen, matala baritoniääni. Sellainen, joka täytti koko teatterin, tai intiimisti vain yhdet parit korvia. Litefoot tarrautui kiinni hänen lihaansa ja puristi niin lujaa, että siihen jäi takuuvarmasti jälki. Herra Jago vain hymyili lempeästi kunnes pahin tuskanhiki oli mennyt.
”Tuntuu, kuin olisin juossut ekiden etapin”, sanoi Litefoot jahka hänen leukansa päätti naksahtaa ikilukosta auki.
”Sitä ne oopazootit teettää”, myhäili Jago, ”Mutta irrottaisitko nyt pihtisormesi jenkkakahvoistani, ennen kuin läskini menevät kuolioon.”
”Oh. Anteeksi, toveri rakas.”
Litefoot oli huomaamattaan puristanut Jagoa molemmilla käsillä niin, ettei sitä siveäksi voinut hyvällä tahdollakaan puhua. Jagon hippasen lyhyt laina-aamutakki oli höpsähtävän antava. Pulleaa reittä pilkotti helman alta, eikä Jagolla ollut sukkia, saati alusasua! Siivotonta. Litefoot näppäili ihan vain huokaisevasti yli paljaan polven. Ensimmäistä kertaa yli kuukauteen hänen mielensä ei ollut pelkkää tuskaa täynnä. Tai ehkä hän oli vain liian väsynyt kuvittelemaan piruja – tai siis avaruusolentoja – seinille.
”Mitäpä tuosta, mitäpä tuosta”, sanoi Jago.
”Sopineeko vaatimattomasti kysyä, mitä ne oopazootit oikeastaan ovat?”
”Höh. Etkös sinä ainakin väitä olevasi lääkäri?”
”
Patologi”, Litefoot tähdensi ja tunnusti, ettei hänellä ollut hajuakaan mitä Jago oikein puhui. Mies oli käpertynyt vaivihkaa professorin yli, samaan tapaan kuin prinsessa Ruususen prinssi Regency-tatterin uusimmassa päiväkuvaelmassa. Ei hänestä olisi ollut pukeutumaan sukkahousuihin lavalla, mutta eipä Litefootkaan ollut harmaine viiksineen mitenkään kummoinen neito. Eikä tarvinnutkaan.
”Noh, oopazootit ovat tietenkin muun muassa niitä pieniä ittiöttiäisiä, jotka tuhoavat kaikki koe-esiintymiset ja saavat rohkeuden valumaan sukkaan”, Jago kuvaili, ja tuli tunnustaneeksi, ettei oikeastaan koskaan ollut uransa aikana loistanut roolituksissa. Siksi hänestä oli lopulta tullut näyttelijää parempi impressaari, sillä seremoniamestarin työnkuva oli tukea ja ylistää muita. Taputtaa esiintyjät lavalle ja heruttaa yleisöstä viimeisetkin mehut, ei niinkään esiintyä itse, vaikka hän valtava persoona olikin.
Voi jehna. Ja sitähän herra Jago teki paraikaa – nosti professorin riveleistä pystyyn, kun omat voimat eivät riittäneet.
”Oopazootit myös käyvät kodiksi pahan järkytyksen järsimiin pääkoloihin. Sitä ei kannata hävetä ollenkaan.”
”En usko, että teoriasi on kovinkaan vedenpitävä tieteellisessä mielessä, mutta iltasaduksi se on oikein viehättävä… kuten olet sinäkin”, lipsautti Litefoot ennen kuin ehti kiristää kielenkantojaan. Herra Jago ei kuitenkaan ollut tunnustuksesta moksiskaan, ennemminkin mielissään, mikäli hänen auvoisiin kasvoihinsa oli uskominen.
”Koeta nyt nukkua silmällinen, professori”, hän patisteli, eikä se tuntunut yhtään sen hassummalta idealta. Litefoot uskalsi kohottaa kämmenensä koskettaakseen ystävänsä karvaista poskea. Jaho kääntyi kosketuksen puoleen ja suuteli sormia. Herra siunatkoon.
”Ethän mene pois, Henry? Tarvitsen sinua vielä”, Litefoot kysyi. Häpeä oli sulanut pois. Hän tahtoi vain jonkun lähelleen, etteivät pahat ajatukset tulisi enää takaisin.
”En edes leikittele moisella julmuudella”, Jago lupasi ja nukkui samassa vuoteessa. Rouva Hudsonin paheksunnasta viis! Tiedä edes huomasiko rouva, oli päättänyt lähteä hän omille lomilleen kyllästyttyään katsomaan huollettavansa henkisiä ongelmia, sikarintuhkaa ja yövieraita. Tästä seurasi tietty dilemma sen suhteen, ettei heillä ollut aamulla mitään syödäkseen. Litefoot oli sen verran snobi, ettei ollut koskaan oppinut edes kananmunaa keittämään. Herra Jago taas olisi osannut laittaa ruokaa, muttei professorin räjähtäneessä keittiössä, jossa lattia näytti katolta ja katto lattialta.
”Punaiseen tupaan?” Jago ehdotti.
”Eiköhän nyt ole liian aikaista aloittaa ryyppäämistä”, Litefoot torui puolivillaisesti. Hänen olonsa oli parempi kuin päiväkausiin, vaikkakin silti hutera. Jago rypisti naamaansa rusinaksi.
”Ei se ole ryyppäämistä, jos ottaa vain ruuan kanssa”, hän sanoi. Tällä periaatteella Jago ei olisi koskaan liikaa ottanutkaan, sillä se oli harvinaisuus, että hänellä olut meni alas ilman lihapiirakkaa. Professorilla taas tuopponen maistui vain harvoin ilman herra Jagon seuraa.
”Saat oopazootteja mahaasi, senkin pöntti”, professori pudisteli päätään, mutta koska vaihtoehto oli jäädä järsimään kuivia leivänkannikoita ja imeskelemään sokeripaloja, ateria Ellien kattamassa pöydässä kuulosti huomattavasti houkuttelevammalta ajatukselta.
FIN
