Title: Viisi minuuttia todellisuuspakoa
Author: Larjus
Fandom: Osomatsu-san
Characters: Matsuno Choromatsu
Chapters: Oneshot
Genre: Drama, general, ”nothing happens”
Rating: S
Disclaimer: Hahmot Fujio Akatsukan käsialaa, anime Studio Pierrot'n jne, en omista muuta kuin itse tekstin.
Summary: Nyaa-chanin uusin single tarjoaa Choromatsulle mahdollisuuden pakoilla yhteiskunnan vaatimuksia edes hetken.
A/N: Taas tällainen puoliksi koulussa kirjoitettu tekele hetken mielijohteesta. Kuuntelin tätä kirjoittaessa aika paljon Kitty Shackin Another Worldia (kyllä, sitä Simlish-versiota – muuta ei vissiin virallisesti edes ole olemassa).
Osallistuu
Parituksettomuushaasteen kolmannelle kierrokselle.
Viisi minuuttia todellisuuspakoaEi ollut helppoa olla aikuinen. Kasvamisen myötä oli ehkä tullut vapautta, jota lapsena ei ollut, mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan ainakin periaatteessa, mutta samalla oli tullut myös vastuu. Velvollisuudet. Pakotteet, joiden myötä oikeastaan menetti saamansa vapauden. Lapsuudessa vanhemmat vaativat, ja oli toteltava, ellei halunnut arestia tai viikkorahan epäämistä. Ja nyt, kun oli aikuinen, vaativa osapuoli olikin koko yhteiskunta. Tottelemisen pakko oli entistäkin suurempi. Jos ei halunnut pudota koko yhteiskunnan kelkasta ja olla hylkiö, paheksuttu kummajainen, teki juuri niin kuin muut olettivatkin tekevän.
Tai ainakin yritti.
Choromatsu oli liiankin kauan tiedostanut olevansa enemmän tai vähemmän juuri sellainen paheksuttu kummajainen, jota yhteiskunta ei halunnut joukkoonsa. Tai no, eihän hän sentään täysin pohjasakkaa ollut, vaikka Todomatsu sitkeästi väittikin heidän kaikkien olevan suorastaan alimmasta helvetistä. Oli heillä kuitenkin katto pään päällä ja tyhjät rikosrekisterit. Tosin eipä Todomatsu tainnut sellaisia arvostaa yhtä paljon kuin ”seurapiireissä” pyörimistä ja julkisuutta, kaikkien ihailua ja kadehdintaa. Mutta oli kai veljen puheissa jotain perääkin.
Yhteiskunta halusi, suorastaan vaati, että Choromatsu työllistyisi vakituisesti, muuttaisi omilleen ja perustaisi perheen, maksaisi veroja ja olisi kaikin puolin kunnollinen kansalainen. Hyödyllinen. Choromatsu halusi tavallaan samaa. Hänen sydämensä palasi halusta kuulua joukkoon, olla hyväksytty, osa sitä todellisuutta, jossa hän eli. Mutta sisimmässään hän ei kuitenkaan halunnut olla ”kunnollinen”. Kaikkien eniten hän halusi vain viettää koko loppuelämänsä idoleista haaveillen ja rahapelejä pelaten ja olla niin hyvä tai huono kuin olikaan. Hän ei halunnut välittää siitä, mitä muut häneltä odottivat.
Jos se vain olisikin niin helppoa.
Oli suorastaan helvetillisen vaikeaa elää elämänsä suurimman ristiriidan kanssa (joka sattui olemaan koko elämä itsessään). Todellisuutta ei ollut helppo kohdata. Mutta onneksi sitä myös pääsi pakoon, edes hetkeksi kerrallaan.
Choromatsu istui lattialla selkä sohvaa vasten ja hypisteli käsissään levykoteloa, jonka oli juuri riisunut muovikääreistään. Nyaa-chanin uusin single. Choromatsu tarkasteli katseellaan huolella levynkannessa poseeraavaa kimaltavaan, valkoiseen mekkoon pukeutunutta pinkkihiuksista tyttöä. Vai pitäisikö oikeastaan sanoa nainen? Choromatsu ei tiennyt. Eikä sillä kai ollut väliä. Idolit olivat iättömiä, aina nuoria. Ja kun ikä alkoi sotia nuoruutta vastaan, he lopettivat.
Choromatsu kurottautui vetämään lähemmäs itseään radion, jonka oli aikaisemmin kaivanut komerosta seurakseen. Talo ei ollut tyhjillään, mutta Choromatsu oli yksin yläkerrassa. Kaikki muut olivat jossain toisaalla. Ei ollut muuta kuin hän, levysoitin ja Nyaa-chanin uusin single.
Pian levy oli asetettuna radion levyasemaan, ja huoneen täytti iloinen pop-musiikki. Choromatsu sulki silmänsä, painoi polvensa rintakehää vasten ja nojautui kiinni sohvaan. Tätä hän kaipasi kaikista eniten: uutta laulua Nyaa-chanilta. Single oli julkaistu vasta eilen, eikä Choromatsu ollut vielä kuullut kappaleesta kuin aikaisemmin netissä levinneen harmillisen lyhyen näytteen. Vihdoin hän kuulisi kaiken alusta loppuun.
Nyaa-chanin laulussa oli jotain, mikä sai Choromatsun olon hyvin lohdulliseksi. Siinä oli energiaa, elämäniloa, hellyyttä. Se sai hänet unohtamaan kaiken ympäriltään. Ei aikaakaan, kun Choromatsu oli uppoutunut siihen maailmaan, josta Nyaa-chan lauloi. Maailmaan, jossa aurinko hymyilee, kedot ovat täynnä pörröisiä kissanpentuja ja kaikilla on aina hyvä olla.
Choromatsu ei ollut enää kodissaan Tokiossa vaan siinä tuntemattomassa mutta niin kauniissa maailmassa. Tuuli hönki hellästi hänen niskaansa ja pienet kissanpennut kiehnäsivät jaloissa. Ja hänen edessään seisoi Nyaa-chan pukeutuneena valkoiseen organzaan säteilleen ympärilleen heleää valoa. Tämän vaaleanpunaiset hiukset hulmusivat kevyesti tuulessa, ja kasvoilla sädehti kaunis hymy. Siitä teki erityisen kauniin myös se pieni seikka (tai no, Choromatsusta se ei ollut mikään pieni asia), että se oli omistettu yksinomaa Choromatsulle. Kukaan muu Nyaa-chanin tuhansista ja taas tuhansista faneista ei ollut jakamassa sitä hänen kanssaan. Se hymy oli vain hänelle.
Nyaa-chanin taianomainen hymy leveni, ja suupielet erkanivat hitaasti toisistaan päästäen ilmoille yhden pienen sanan.
”Tule.”
Tyttö ojensi kätensä astuen askeleen lähemmäs. Choromatsulta kului hetki tajuta, mitä tämä halusi. Sitten hymy levisi hänenkin kasvoilleen – joskaan se ei ollut läheskään yhtä kaunis kuin Nyaa-chanilla – ja hän kiirehti tätä vastaan. Nyaa-chan tarttui hänen käsiinsä, ja seuraavaksi Choromatsu tajusi, että jonkin ihmeen myötä he lensivät. Vaikka ei kai se siinä maailmassa ollut mikään ihme. Hellä tuuli liidätti heitä eteenpäin taivaan sädehtiessä sinisen topaasin lailla. Choromatsu piti tiukasti Nyaa-chanin kädestä kiinni kuin peläten putoavansa, vaikka oikeasti tiesikin pysyvänsä ilmavirran syleilyssä joka tapauksessa. Hän vain halusi pitää tytöstä kiinni.
Nyaa-chan nauroi heleästi pitkä organzamekko tuulessa liehuen. Hän katsoi Choromatsua iloisesti ja alkoi laulaa. Choromatsu ei saanut selvää sanoista, itse asiassa hän ei ollut lainkaan varma, oliko Nyaa-chanin laulussa edes sanoja, mutta sillä ei ollut merkitystä. Sisimmässään Choromatsu tiesi nimittäin tismalleen, mitä Nyaa-chan halusi laulullaan kertoa. Tyttö oli onnellinen voidessaan viettää sen hetken hänen kanssaan. Kiitollinenkin. Ja Choromatsusta tuntui tismalleen samalta, minkä hän osoitti liittymällä Nyaa-chanin lumoavaan lauluun.
Choromatsu ei tiennyt, kauanko hän oli siinä ihanassa todellisuudessa Nyaa-chanin kanssa. Lopulta kuitenkin kaikki alkoi pikkuhiljaa haihtua, hämärtyä. Nyaa-chan, kirkkaansininen taivas ja pieninä laikkuina alhaalla näkyvät kissanpennut ikään kuin sulivat pois hänen silmiensä edestä. Laulu vaimeni. Oli tyhjää, pimeää, hiljaista. Jokin kova painoi Choromatsun korvaa ikävästi. Hän avasi silmänsä ja tuijotti edessään avartuvaa huonetta lattianrajasta.
Utsukushii Sekai oli loppunut.
Hän oli tahtomattaan palannut takaisin siihen todellisuuteen, jota niin oli halunnut paeta.
Choromatsu nousi hitaasti lattianrajasta, johon oli laulun aikana onnistunut tajuamattaan kellahtamaan. Hänen olonsa oli hieman tokkurainen ja surkea. Hän ei halunnut palata arkeen, muistaa taas miten ristiriitaista elämä oli ja kuinka yhteiskunnan paineet huohottivat niskassa. Hän halusi Nyaa-chanin.
Radio hänen vierellään päästi hiljaisen naksautuksen. Choromatsu katsoi laitetta mietteliäänä niskaansa hieroen. Sitten hän hakeutui hivenen mukavampaan asentoon lattialla ja ojensi oikean kätensä radiota kohti. Kuului uusi naksautus. Iloinen pop-musiikki täytti huoneen jälleen.
Eikä aikaakaan, kun Choromatsusta ei ollut enää jäljellä muuta kuin pari vuosikymmentä vuotta vanha ihmisruumis. Se jokin, joka teki tuosta kudoskasasta Choromatsun, oli jossain kaukana.
Se jokin oli jälleen Nyaa-chanin seurassa, paossa sitä todellisuutta, johon ruumis kuului.
Edes viisi minuuttia.
