Verta ja ruutia
fandom: Gintama
paritus: Gintoki/Katsura
ikäraja: K-11
genre: jotain romancentynkää fandom-tyypillisellä huumorilla
yhteenveto:
“Jos kuolet, paskon haudallesi.”A/N: Fandom-tuntemukseni on vielä aika aluillaan, mutta oon jo niin totaalisen myyty koko sarjalle sekä tälle shipille, että pakko kokeilla kirjoittamista. Katsoin juuri Benizakura-arcin loppumätön (enkä tiedä canonisesta jälkipuinnista vielä mitään!), ja tämä teksti onkin tarkoitettu tapahtumaan heti sen jälkeen. Onneksi tätä fandomia ei taida Finissä kaivata kukaan, niin kehtaan julkaista tällaista uusien hahmojen äärellä haparoivaa blokinpurku-tuubaa
Osallistuu Fandomkohtaiset OTP:t -haasteeseen sekä fandominvalloitukseen.
Zura näyttää oudolta lyhyessä tukassa. Oudolta ja naurettavalta; uudelta, melkein vieraalta, kuin joltain toiselta; ja silti samalla siinä kaikessa on jotain helvetin helpottavaa.
Gintoki oli ollut oikeassa. Ei Zura ollut edelleenkään niin vain nitistettävissä, hänen kukistamiseensa eivät kyenneet pikkusieluiset miekanheiluttajat tai entiset taistelutoverit eivätkä
jumalauta ketkään muutkaan. Hänen sydämensä palaa aivan liian kiihkeällä liekillä sellaiseen.
Zuran katseesta näkee, että hän arvaa ainakin osan Gintokin ajatuksista, ja tummat silmät viestittävät, että
nimi ei ole Zura vaan Katsura. Gintoki vastaa siihen kaivamalla nenäänsä ja näppäämällä (valitettavasti pelkästään) kuvitteellisen löydöksen Zuran suuntaan. Mokoma pannahinen ei ole siitä millänsäkään, ottaa ainoastaan uuden kulauksen teestään.
On niin hiljaista ja liikkumatonta, että se on epätavallista jopa niillä nurkilla. Normaalisti moista äänimaisemaa värittää täydellisen joutilaisuuden luoma raukeus, mutta nyt tunnelma tuntuu tyystin toisenlaiselta. He olivat raahautuneet takaisin kämpille niin piestyn näköisinä, ettei Otose ollut ulkona vastaantullessaan maininnut vuokranmaksua sanallakaan, ainoastaan pudistellut päätään ja tuppautunut seuraan keittääkseen heille teetä. Kaikki olivat asiaankuuluvan kiitollisia siitä, että Otae syrjäytettiin kyökistä, sillä ne karmeat paistokset olisivat hyvinkin voineet siinä heikossa hapessa osoittautua tappaviksi.
“Hei, Zura, oletko koskaan kuullut munan murhanneen ketään?”
“Ei Zura vaan Katsura. Ja ei, en ole kuullut.”
“Se olisi kyllä hiton nolo tapa kuolla”, Gintoki tuumaa ja yrittää nostaa jalat pöydälle. Se osoittautuu huonoksi ideaksi, sillä takaliston kääntyessä sohvalla toisenlaiseen kulmaan häntäluuta vihloo suorastaan saatanallisesti.
“Niin olisi”, Zura vastaa. Kagura hänen vieressään on vaipunut syvään uneen, ja vaikka tyttö kuolaakin parhaillaan Zuran takille, Zura silittää hänen hiuksiaan lempeästi sellaisella tavalla, joka on yleensä varattu ainoastaan söpöille pörröisille eläimille. “Vaikka onhan tietysti munissakin eroja.”
“Munapää.”
“No parempi sekin kuin tuollainen kuin sinä.”
“Ai millainen?” Gintoki virnistää ja nojautuu haastavasti kohden. “Anna tulla, anna tulla, haluan nähdä millaisia herjoja tuo kynitty munapääsi oikein —” hän irvailee, mutta kuten aiemminkin, se asennon äkillinen muuttaminen on huono idea, ja lupaavasti alkanut suunpieksentä vaihtuu perskannikoiden tienoilla kukoistavan kivun aiheuttamaksi uikutukseksi.
“Shh, herätät hänet”, Zura kuiskaa, ja nousee sitten nostaen Kaguran käsivarsilleen. Hän kantaa tytön omaan sänkyynsä, peittelee ja vetää oven kiinni. “Minun ja Elizabethin pitäisi varmaan lähteä. Kiitäthän vielä Otose-sania puolestani teestä.”
“Se huuhkaja mitään kiitoksia kaipaa...”
Zura ei sano siihen mitään, hymähtää vain vaimeasti. On vaikea erottaa, tarkoitettiinko se huvittuneeksi vai paheksuvaksi, ja äkkiä Gintoki toivoo, että Zura olisi tarttunut heittoon vahvemmin — väittänyt vastaan tai nuhdellut käytöstapojen puutteesta tai ihan mitä tahansa. Kunhan turhanpäiväinen keskustelu olisi vain jatkunut edes hivenen kauemmin; kunhan Zura jäisi vielä hetkeksi; olisi paikalla ja ennen kaikkea läsnä vähän enemmän.
Hänen liikkeissään on jotain hyvin siroa, kun hän työntää jalkansa sandaaleihin. Taistelun tahrat täplittävät valkoisia sukkia ruosteisella punalla ja noenmustalla.
Mielijohdettaan sen tarkemmin ajattelematta Gintoki nousee sohvalta ja menee Zuran luo; jää seisomaan hänen taakseen; tulee niin likelle, että saattaa haistaa mustista hiuksista huokuvat hajut, karvaan ja kostean veren sekä palavasta ruudista muistuttavan savun.
Hän haistaa sodan.
Ja
Zuran.
Zura ei hievahdakaan Gintokin nojautuessa vielä aavistuksen lähemmäs. Silkkisten suortuvien latvat hivelevät kasvoja kevyinä kuin kuiskaus, niskan ihoa ei tarvitse edes kunnolla koskettaa tunteakseen sen lämmön huulillaan. Gintoki laskee kätensä Zuran vyötäisille ja puristaa sitten takin kangasta tiiviiseen nyrkkiinsä. Ikään kuin voisi siten pidellä toista paikoillaan; pidellä täällä, luonaan.
“Jos kuolet, paskon haudallesi.”
“Hassua, en ole koskaan ajatellut, että minusta jäisi mitään haudattavaa.”
“Aion henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, että edes joku tupee tai varpaanpuolikas saadaan talteen ihan vain sen tähden, että saat ansaitsemasi häpäisyn.”
Zura, se paskiainen, ei taaskaan sano mitään, hymähtää vain. Nyt siitä on kuitenkin kuultavissa hymy, ja Gintoki tuntee, kuinka ääni kumpuaa syvältä toisen rintakehästä.
Ja kun Zura sitten kohottaa omat kätensä ja painaa toisen Gintokin kiinnipitelevälle nyrkille, toisen taas kurkottaa ylös työntymään Gintokin luontaisten kiharoiden joukkoon, on selvää, etteivät ne tunteet ja lupaukset ole yksipuolisia.