Yksinäiset sateessa VALMIS [K-11, kelmit, het, romance, drama]

[Arte]

Minäkin pidin Lilyn ja Jamesin juttutuokiosta. Se oli realistinen ja oli perus ihastuneen käytöstä Jamesilta alkaa selittämään Lilylle, että mitä tähtitornissa oikeasti olikin tapahtunut. Täytyy kyllä myöntää, että tuolla pojalla on aika paljon rohkeutta ja itsevarmuutta, kun hän kerta toisensa jälkeen pystyy katsomaan Lilya silmiin ja sanomaan tykkäävänsä hänestä, vaikka on saanut ties kuinka monet kerrat rukkaset tytöltä. Pakko osoittaa jotain kunnioitusta.

Minä tykkään sinun huumoristasi. Se on niin kevyttä ja huoletonta ja hauskaa, ja pienet kaksimielisyydet piristävät kommentteja kummasti. On hauska lukea poikien heitoista siitä, että valitettavasti olet väärää sukupuolta minulle tai etten ole koskaan tykännyt sinusta sillä tavalla. Piristävää. (:

Huomaa kyllä, että vaikka Tylypahka on valtava koulu, silti porukat pyörivät samoissa paikoissa. Tässäkin ficissä tapahtumat pyörivät suuressa salissa, makuusaleissa, oleskeluhuoneessa, luokkahuoneissa ja pihamaalla. Ja niin, tarvehuoneessa. Aloin vain ajatella tätä asiaa, että harmi sinänsä, ettei oppilaille ainakaan kirjoissa ole mainittu mitään yhteisiä oleskelutiloja, missä kaikkien tupien oppilaat voivat viettää aikaa keskenään ja luoda ystävyyssuhteita myös muihin tupiin.

Mitähän vielä. Remus ja Kacey ovat välillä oikein ylisöpöjä ja pidin unisista shakkinappuloista. Hauskoja. (:

[lurikko]

A/N: Neeppu, kiitoksia kovasti! Minua muistaakseni suretti, kun jouduin erottamaan Lilyn ja Siriuksen, mutta kukin tyylillään... Ja kun heidän suhteensa nyt ei voinut pitemmällekään jatkua, ihan hyvä, että ero on nyt selvitetty!

Arte, kiitos Minä olen aina ollut pulassa sen suhteen, että pitkät, Tylypahkassa tapahtuvat ficit alkavat kiertää kehää! En jotenkin keksi uusia tapahtumia tai tapahtumapaikkoja, ja sitten jossain vaiheessa tajuan, että ficci sisältää tolkuttoman määrän keskusteluja joko aamiaispöydässä, oleskeluhuoneessa tai makuusalissa, ja sitten välillä jotain muuta pientä. Yritän aina patistaa itseni miettimään jotain omaperäisempää, mutta kaipa sitä oikeastikin lähinnä viettäisi aikaa erityisesti vain muutamassa paikassa.


OSA 23

Marraskuun viimeisellä viikolla satoi lunta. Itse asiassa silloin oli maanantai, kun Lily heräsi aamulla siihen ärsyttävään, jomottavaan tunteeseen takaraivossa, että vain muutaman tunnin päästä hänen pitäisi istua pulpetin takana ja opiskella. Ei sillä, että hänellä olisi varsinaisesti ollut mitään opiskelua vastaan, sehän oli ihan mukavaa, uusien asioiden oppiminen ja muu sellainen – sinä aamuna hän ei vain kerta kaikkiaan olisi jaksanut. Hän tiesi sen jo ennen kuin avasi silmänsä ja laski jalkansa kylmälle lattialle.
 Mutta kun hän lopulta teki sen – avasi silmänsä ja laski jalkansa kylmälle lattialle – ja kun hän nousi vaivalloisesti istumaan ja tajusi Kaceyn sängyn olevan tyhjä, hän tajusi myös, että ulkona satoi lunta. Se oli hivenen yllättävää, sillä vaikka oltiinkin pohjoisessa Englannissa, ei lunta sentään yleensä satanut vielä marraskuussa. Nyt lumihiutaleet kuitenkin leikkivät ikkunanlasia vasten, aivan kuin olisivat pyrkineet kaikin voimin sisälle lämpimään. Tosin siellähän ne olisivat vain sulaneet tylsäksi vedeksi lattialle, mutta kenties ne eivät itse tienneet sitä.
 Lilyn teki mieli painaa nenänsä vasten ikkunaa, mutta eihän hän tietenkään tehnyt sitä. Sen sijaan hän nojasi ikkunalautaan ja katseli ulos. Maata ei näkynyt ollenkaan lumipeitteen alta. Todennäköisesti lumi sulaisi vielä pois, mutta juuri sillä hetkellä Lily ei jaksanut välittää siitä. Hän vain nojasi ikkunaan ja katseli maailmaa, joka kerrankin oli puhtaan kaunis.
 Viimeiset viikot olivat kuluneet niin nopeasti, että siinä seisoessaan hänestä melkein ihmetteli, eikö hän vasta ollut aloittanut kuudennen luokan kolme kuukautta sitten. Syystanssiaisista ja niitä ympäröivistä tapahtumistakin oli jo yli kuukausi, mutta edelleen niiden ajatteleminen sai Lilyn hämmentymään. Hän ei ollut jutellut Siriuksen kanssa paljoakaan, mutta hän ei voinut väittää, etteikö poika mustine, kurittomine hiuksineen ja pelottomine nauruineen olisi edelleen kiehtonut häntä. Se oli totta kai typerää, mutta hän ei vain voinut sille mitään.
 Useimmiten hänen oli kuitenkin kohtalaisen helppo työntää Sirius Black pois mielestään ja keskittyä olennaisempiin asioihin. Sillä Siriuksen ajatteleminen luonnollisesti oli hyvin epäoleellista. Heidän kahden välillä ei tulisi enää ikinä tapahtumaan mitään, eikä Lily ollut edes varma, olisiko halunnut. Hän ei halunnut joutua tekemään samanlaista päätöstä uudelleen, joutua sanomaan hyvästit pojalle, josta todella piti. Nyt hän osasi jo melkein hymyillä hämärien luokkahuoneiden muistoille ja ehkä jopa hieman nauraa niille. Kun hän oli näinkin pitkällä unohtamisessa, hän ei todellakaan aikonut langeta Siriuksen silmiin uudelleen.
 Sitä paitsi Sirius tuskin edes piti hänestä enää. Ainakaan hän ei ikinä tuntunut tavoittavan pojan katsetta, eikä tämä puhunut hänelle edes silloin, kun hän oli Kelmien seurassa Kaceyn takia. Itse asiassa se oli melkein helpottavaa, vaikka saikin hänet ihmettelemään, kuinka nopeasti Sirius oli hänet unohtanut. Kun myöskään James ei enää tuntunut yrittävän iskeä häntä – ehkä poika oli lopultakin hieman aikuistunut – Lily saattoi ainakin vapaasti nauttia Kaceyn ja Remuksen kiusaamisesta.
 Vaikka eihän hän Kaceyta ja Remusta kiusannut, ei tietenkään. Hänestä oli ihan suloista, että nuo kaksi viettivät niin paljon aikaa yhdessä, istuivat toistensa sylissä ja pitelivät toisiaan kädestä kiinni. Silloin tällöin se sai hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi, toivomaan, että hänkin olisi voinut pitää kiinni jonkun kädestä, mutta sitähän hän ei tietenkään voinut sanoa ääneen.
 Pahaa-aavistamaton lumihiutale leijaili tuulessa kohti Lilyä ja törmäsi ikkunaan. Siihen se jäi, paleltui lasia vasten. Lily  katsoi sitä hymyillen vinosti. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, hän olisi kenties voinut istua Siriuksen vieressä katselemassa lumisadetta, pitää pojan suuresta kädestä kiinni ja nojata tämän olkapäähän. Mutta asiat eivät todellakaan olleet menneet niin eivätkä menisi ikinä. Hän oli jo niin tottunut ajatukseen, ettei se edes suuremmin häirinnyt häntä. Mutta silti -
”Lily? Mitä ihmettä sinä puuhaat?” Kaceyn hämmästynyt ääni kysyi.
Lily ravisteli päätään kuin yrittääkseen palata takaisin maan pinnalle ja astui kauemmas ikkunasta. Kacey näytti uteliaalta, mutta hän pystyi vain hymyilemään ruskeatukkaiselle tytölle hämmentyneesti.
”Katselin lunta”, hän sanoi lopulta, kun Kacey näytti edelleen odottavan vastausta.
Kacey virnisti. ”Eikö olekin mainiota? Nyt minä pääsen työntämään Remuksen lumihankeen.”
Lily naurahti. ”Ja sekö on sinun ainoa syysi olla iloinen talvesta?”
”Ei tietenkään”, sanoi Kacey hymyillen viattomasti, ”lumisota on nimittäin myös kivaa. Eikö sinun muuten pitäisi pukeutua?”
”Miten niin?” Lily hämmästyi ja hämmästyi vielä enemmän tajutessaan, että hänen kysymyksensä oli kenties hieman typerä.
”No, useimmat ihmiset haluavat ilmestyä aamupalalle muissa vaatteissa kuin yöpuvussa”, Kacey ilmoitti. ”Ja minä voin kyllä kertoa, että jos sinä aiot mennä syömään tuossa sinisessä pyjamassa, minä leikin, etten tunne sinua.”
”Minä olin vain ajatuksissani”, Lily tokaisi ja ryhtyi etsimään vaatteita vaatekaappinsa nurkista. ”En minä oikeasti aikonut mennä tällaisessa asussa sinne – ”
”Hyvä”, Kacey totesi ja virnisti sitten. ”James tosin olisi saattanut ilahtua.”
”Kacey!” parahti Lily. ”Älä puhu Jamesista!”
Kacey mutristi suutaan tyytymättömänä. ”Miksi? Sinä muuten olet alkanut kutsua häntä Jamesiksi, näin ohimennen sanoen.”
”No, hän on lakannut yrittämästä iskeä minua koko ajan”, Lily tokaisi. ”Todennäköisesti häntä ei edes enää kiinnosta, joten anna olla.”
”Kyllä kiinnostaa”, Kacey sanoi heti.
”Mistä sinä muka tiedät?” kysyi Lily. ”Ja MINUAHAN ei tietenkään kiinnosta, minä vain ihmettelen – ”
”Niin varmaan”, Kacey virnuili. ”Kyllä minä tunnen Jamesin. Ja lisäksi minä olen kohtalaisen lämpimissä väleissä erään Jamesin ystävän kanssa, joten minun on melko lailla helppo saada tietoa Jamesin mielenliikkeistä.”
”Remus kertoo sinulle ystäviensä asiat?” Lily kohotti kulmiaan.
Kacey näytti loukkaantuneelta. ”Ei tietenkään kerro. Mutta Remus mainitsee joskus jotakin ja minä arvaan loput. Ja minä muuten olen ihan varma, että James pitää sinusta edelleen – ”
”Se poika ei edes tunne minua”, tokaisi Lily.
”Ainahan te voitte tutustua”, Kacey muistutti valoisasti.
”Minua ei kiinnosta James”, Lily sanoi. ”Ja vaikka kiinnostaisikin, hän olisi silti Siriuksen paras ystävä. Se kuvio toimii molempiin suuntiin.”
Se hiljensi Kaceyn. Tyttö istahti Lilyn sängyn laidalle eikä edes valittanut, kun Lily puki ylleen sen punaisen paidan, jota Kacey oli aina inhonnut.
”Sinä et siis oikeasti ole kiinnostunut Jamesista?” Kacey kysyi hetken päästä hiljaa. ”Ja nyt minä en kiusaa, haluan ihan oikeasti tietää.”
”En ole”, sanoi Lily.
Eikä hän ollut. James saattoi olla hieman vähemmän ärsyttävä, hieman vähemmän lapsellinen – ja joka tapauksessa Sirius nyt kuitenkin oli niistä kahdesta se lapsellisempi, eikä se ollut estänyt Lilyä ihastumasta Siriukseen – mutta Lilyä ei silti kiinnostanut. James vain ei ollut hänen tyyppiään.
”Tavallaan se on hyvä”, arveli Kacey rauhallisesti. ”Ei ehkä Jamesin kannalta, mutta… No, olisi turha sotkea Jamesin ja Siriuksen välejä lisää.”
”Lisää?” Lily hämmästyi.
Kacey väänteli käsiään. ”No, minusta tuntuu, etteivät heidän välinsä ole aivan ennallaan. Tai ainakin Remus puhuu välillä jotain sen suuntaista. Mutta se menee varmasti ohi.”
”Niin menee”, sanoi Lily. ”Ja meidän pitää mennä aamupalalle.”
Ja niin he menivätkin. Se suuri yksinäinen lumihiutale jäi makuusalin ikkunaan ja jäätyi siihen, eikä sulanut pois ennen kuin seuraavana keväänä.

”Siellä sataa lunta!” huudahti James.
Remus huokaisi kärsivällisesti. ”Niin sataa, ja me olemme kyllä huomanneet sen. Itse asiassa tuo taisi olla viides kerta tänä aamuna, kun minä kuulen tuon lauseen, joten vaikka en olisi huomannut, tietäisin kyllä muutenkin – ”
”Sinä puhut liikaa”, James virnisti.
Remus kohotti kulmiaan. ”Minäkö?”
”No niin, eipä aleta tapella”, Sirius totesi rauhallisesti ovensuusta, jossa poika seisoi jo tummansinisessä villapaidassaan selvästi valmiina aamupalalle. ”Meillä on kiire, eikö?”
”Kiire?” James kurtisti kulmiaan.
”Siellä sataa lunta”, Sirius selitti.
Remus ja James tuijottivat poikaa hivenen hämmästyneinä. Peter ei tuijottanut, mutta se johtui yksinomaan siitä, että poika yritti parhaillaan saada urheasti vastaan taistelevaa paitaa päälleen.
”Lunta!” Sirius huudahti turhautuneena aivan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Ettekö te tajua, mitä se tarkoittaa?”
Remus kohautti olkapäitään. James näytti hämmästyneeltä. Peter sai paidan päälleen ja yritti estää sähköistä tukkaansa leijumasta pois.
”Lumi tarkoittaa rajattomia mahdollisuuksia”, Sirius puuskahti. ”Eikö teidän mielikuvituksenne ole vielä herännyt? Lumiukkoja, lumisotaa, Ruikuli työnnettynä lumihankeen – ”
”Ei tänä vuonna”, Remus tokaisi kärsivästi. ”Oikeasti, ettekö te sentään ole vähän liian vanhoja työntämään toisia oppilaita lumihankeen?”
”Vanhoja?” hämmästyi James, joka ilmeisesti oli saanut mielikuvituksensa hereille. ”Kuutamo hyvä, me emme ole ikinä liian vanhoja siihen, ja Ruikuli kerta kaikkiaan on ärsyttävä.”
”No, minä en aio osallistua sellaiseen”, Remus tokaisi.
”Seurustelevat ihmiset ovat kerta kaikkiaan tylsiä”, Sirius tokaisi. ”Etkö sinä muka haluaisi nauttia lumihangista Kaceyn kanssa?”
”Ensinnäkin, siellä ei ole vielä mitään hankia, vain muutamia hassuja senttejä lunta”, Remus muistutti. ”Lisäksi minä en edes halua tietää, mitä sinä tarkoitat nauttimisella – ”
”Minä voin selittää”, Sirius lupasi valoisasti.
”Etkä voi”, Remus mulkaisi häntä. ”Sitä paitsi meidän pitäisi mennä aamupalalle.”
”Niinpä niin”, tokaisi Sirius. ”Kiltisti aamupalalle ja sieltä opiskelemaan pimeyden voimilta suojautumista, eturiviin kiltisti istumaan. Sellaistako sinä suunnittelet, Lupin?”
”Sellaista lukee meidän lukujärjestyksessämme”, Remus ilmoitti. ”Minä haluaisin nähdä, miten sinä selität meidän poissaolomme Jorkinsille.”
”Se on järjestettävissä”, Sirius virnisti.
Remus huokaisi. ”Ei, minä en tarkoittanut, että minä oikeasti HALUAISIN nähdä sen – ihan sama. Sinä et kuitenkaan kuuntele.”
”En niin”, Sirius myönsi.
”Ulkona on lunta, Kuutamo”, James muistutti. ”Aiotko sinä oikeasti mennä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla tällaisena aamuna?”
”Aiotteko te oikeasti lintsata siitä?” Remus kysyi.
Sirius ja James nyökkäsivät sen näköisinä, ettei heidän päitään enää käännettäisi.
”Peter?” Remus kääntyi ruskeahiuksisen pojan puoleen, joka parhaillaan etsi samanvärisiä sukkia.
”Mitä?” Peter kysyi kuulostaen varsin turhautuneelta. ”Minkä ihmeen takia sukat aina hukkuvat, minä en – ”
”Aiotko sinä lintsata pimeyden voimilta suojautumisesta Jamesin ja Siriuksen kanssa?” Remus keskeytti hänet.
Virnistys kohosi Peterin kasvoille. ”Onko sellainenkin mahdollisuus? Totta kai.”
”Minkä takia minä aina jään tässä porukassa ainoaksi viisaaksi?” Remus valitti, mutta pieni hymy piirsi silti itsensä hänen kasvoilleen. ”No, jos minä menen sinne tunnille, Jorkins utelee minulta koko tunnin, missä ihmeessä te olette. Mutta meidän on oikeasti parasta mennä sinne aamupalalle – ”
”Miksi?” Sirius hämmästyi.
”Lumisota on ärsyttävää tyhjällä vatsalla”, totesi Remus tyynesti ja nousi. ”Mennään.”

Lily näytti jokseenkin vaiteliaalta istuessaan pöydän ääressä lusikoimassa kaurapuuroa suuhunsa. Kacey joi hieman hajamielisenä kurpitsamehuaan ja ihmetteli, minkä ihmeen takia hän ei edes yrittänyt saada Lilyä puhumaan enemmän. Useimmiten hiljaa istuminen häiritsi häntä, mutta tällä kertaa hän ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Lily näytti olevan ajatuksissaan, eikä hän välttämättä halunnut keskeyttää tytön ajattelua.
 Ei sillä, etteikö Kaceyllä itselläänkin olisi ollut jotain pohdittavaa. Hän oli sanonut puolivahingossa Lilylle, että Jamesin ja Siriuksen välit eivät olleet aivan entisellään. Remus oli muutaman kerran ollut melko lailla huolestunut asiasta. Remuksella tietysti tuntui olevan tapana huolestua asioista muutenkin vähän turhan helposti, mutta jostain syystä Kacey arveli, että tällä kertaa pojan huolestumisella oli oikea syy. James ja Sirius näyttivät olevan aivan yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin, mutta Remuksen mielestä Sirius oli kireä ja vältteli kunnon keskusteluja vielä tavallistakin enemmän.
 Se oli tietysti täysin ymmärrettävää, vaikka Kacey melkein toivoi, ettei olisi ollut. Lily oli nähtävästi onnistunut sotkemaan Siriuksen ajatusmaailman melkoisen täydellisesti. Remuksen yrityksistä huolimatta poika ei ollut kertonut Jamesille, ja totta kai asia hiersi heidän välejään. Kacey saattoi vain toivoa, että Sirius joko puhuisi asiasta Jamesille jossain vaiheessa tai sitten se unohtuisi kokonaan. Hän ei todellakaan halunnut, että Remuksen ystäväporukka hajoaisi.
”Huomenta, Kacey”, Remuksen pirteä ääni tervehti häntä.
Hän säpsähti. Pohtiminen oli ilmeisesti saanut hänet vaipumaan omaan maailmaansa, sillä hän ei ollut huomannut, että Remus oli ystävineen tullut istumaan pöytään.
Hän hymyili pojalle. ”Huomenta. Sinä olet pirteä.”
”Totta kai minä olen pirteä”, Remus virnisti. ”Nyt on kaunis talviaamu – ”
”Ja lunta on niin paljon, että sinut saisi tungettua siihen kokonaan”, Sirius virnuili pöydän toiselta puolelta.
Kacey rypisti kulmiaan. ”Vai sellaista te suunnittelette. No, kukaan teistä tuskin edes jaksaisi nostaa minua, joten – ”
”Pidätkö sinä meitä ihan heikkoina?” Sirius järkyttyi.
”En minä sitä tarkoittanut”, Kacey hymyili vinosti ja oli näkevinään Remuksen kurtistavan kulmiaan, mutta poika ei sanonut mitään. ”Mitä iloa lumihangesta sitä paitsi on, kun me olemme täällä sisällä?”
”Se asia on korvattavissa”, sanoi Remus ja otti kiinni Kaceyn pöydällä levänneestä kädestä.
Lily näytti huolestuneelta. ”Korjattavissa? PVS-tunti alkaa viidentoista minuutin päästä.”
”Totta kai alkaa”, James myönsi, ”mutta se ei tarkoita, että meidän välttämättä pitäisi olla siellä.”
”Aiotteko te lintsata?” Lilyn otsa rypistyi. ”Jorkins laittaa teidät jälki-istuntoon kuuraamaan niitä Azkabaniin tuomittujen valokuvia – ”
”Minä en ole ikinä tajunnut, miksi niitä on pakko pitää esillä”, Kacey irvisti. ”Ne ovat pelottavia.”
”Minä suojelen sinua”, sanoi Remus heti ja kietoi kätensä tytön ympärille.
Sirius virnisti. ”Te olette julkisessa tilassa, älkääpä unohtako. Ja mitä jälki-istuntoon tulee, Lily hyvä, edellisestä onkin jo yli kuukausi aikaa – ”
”Todellako?” Lily kysyi sarkastisesti.
”Me olemme olleet aivan liian kilttejä aivan liian pitkään”, virnisti Sirius.
”Tuo saa sen kuulostamaan siltä, kuin kiltteys ja sääntöjen totteleminen olisivat viimeinen asia, mitä ihmisen pitää tehdä”, Lily huokaisi.
James pudisteli päätään. ”Emme me oikeasti yritä aiheuttaa mahdollisimman paljon ongelmia – ”
”Emmekö?” Sirius hämmästyi, mutta James ei välittänyt hänMestä.
” – me vain haluamme pitää välillä vähän hauskaa”, poika lopetti valoisasti hymyillen. ”Ja juuri nyt hauska tarkoittaa kunnon lumisotaa pihalla. Tuletteko vai ette?”
Lilyn suu loksahti hivenen auki. ”Tulemmeko? Miten niin tulemmeko?”
”Äh, Lily, eihän yhdellä tunnilla ole niin paljon väliä”, Kacey virnisti ja yritti tökkäistä Lilyä kyynärpäällään, mutta Remus istui heidän välissään, joten se ei oikein onnistunut. ”Sitä paitsi lumisotahan kehittää strategisia kykyjä, ja niitä tarvitaan ehdottomasti pimeyden voimilta suojautumisessa, joten mehän vain opiskelemme lisää.”
”Ehdottomasti”, Sirius nyökytteli kiivaasti, ”Vaikkakaan minä en kyllä tiedä, mitä strateginen tarkoittaa.”
Kacey huiskaisi kädellään torjuvasti. ”Ei se nyt ole niin tarkkaa. Tuletko, Lily?”
”Sinä aiot mennä joka tapauksessa, vai mitä?” Lily totesi kärsivästi.
”No, tällaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä”, Kacey kohautti olkapäitään. ”Sitä paitsi minun täytyy vahtia, ettei Remus tee mitään tuhmaa.”
”HEI”, protestoi Remus, joka ei todellakaan näyttänyt kovin tuhmalta juuri silloin, ”minähän olen siellä vain vahtimassa Peteriä, Jamesia ja Siriusta – ”
”Minä en kaipaa vahdintaa”, tokaisi Peter.
”Et niin”, Remus totesi. ”Tule nyt, Lily. Jonkun täytyy pitää Kaceyta silmällä.”
”Ja sinäkö et tee sitä?” Lily hymyili vinosti. ”Minä kun luulin…”
”Minun pitää estää noita muita, etteivät he ryöstä McGarmiwaa ja hautaa häntä hattuineen päivineen lumeen”, Remus sanoi arvokkaasti.
Lilyn kasvoille nousi kauhistunut ilme.
”Aiotteko te tehdä sellaista?” hän kysyi järkyttyneenä. ”Sirius? James?”
”Erittäin nerokas idea kyllä”, myönsi Sirius, ”mutta ei, sellainen ei ole suunnitelmissa. Paitsi ehkä Kuutamon salaisissa fantasioissa – ”
”Sinulla on salaisia fantasioita McGarmiwasta?” Kacey yllättyi. ”Pitäisikö minun huolestua?”
Remus mulkaisi Siriusta. ”Pidä vain suusi kiinni, rakki.”
”Hei, katso vähän, ketä nimittelet”, Sirius puuskahti loukkaantuneena. ”Ja eikö se muka ole totta?”
”Ei ole”, sanoi Remus ja pudisteli päätään Kaceylle, joka tuijotti häntä uteliaana. ”Ei vähimmissäkään määrin. Anturajalka puhui itsestään.”
”HEI – ”
”Tätä menoa PVS-tunti alkaa kohta”, Lily totesi tyytyväisenä, ”ja Jorkins tulee raahaamaan teidät sinne suoraan ruokapöydästä, eikä teillä sitten ole pienintäkään mahdollisuutta karata. Ja minua naurattaa.”
”Et sinä nauraisi”, totesi Sirius ja hotkaisi viimeisen voileivän, ”et sinä ole niin ilkeä. Mutta meidän pitää oikeasti mennä nyt. Tuletko sinä, Lily?”
Siriuksen kasvoilla oli melkein koiramaisen anova ilme. Lily näytti epäröivän, mutta sitten tyttö huokaisi syvään ja nousi seisomaan.
”Minä syytän sitten teitä”, Lily tokaisi. ”Sanon, että minut kidnapattiin, ja te saatte tuplasti jälki-istuntoa – ”
”Sano vain”, Sirius totesi valoisasti. ”Sittenpähän me hautaammekin sinut seuraavaksi lumeen.”
”Tuo ei ole reilua”, Lily yritti selvästi näyttää vakavalta, mutta epäonnistui surkeasti. ”Mennään jo, ennen kuin Jorkins tosiaan tulee utelemaan, minkä takia me emme ole jo hänen luokkansa ulkopuolella odottamassa tunnin alkua.”
James virnisti. ”Minä tiesin aina, että sisimmässäsi sinäkin haluat rikkoa sääntöjä, Lily – ”
”Älä yhtään yritä, Potter”, sanoi Lily, mutta virne tytön silmissä tuhosi koko lauseen tehon. ”Muuten saat lumipallosta päähäsi – ”
”Vaikka kahdesta”, James hymyili edelleen.
Remus huokaisi ja piti kiinni Kaceyn kädestä, kun he kävelivät pois salista. Pojan ilme oli vakava, ja Kacey tiesi mainiosti, että tämä pohti koko Sirius-Lily-James –kuviota. Totta kai pohti, pojathan olivat keskenään parhaita ystäviä, eikä Kacey edes uskaltanut kuvitella tilannetta, jossa tuo ystävyys hajoaisi. Mutta kun Tylypahkan pääovet olivat näkyvissä eikä ainutkaan yli-innokas opettaja näyttänyt huomaavan heidän pakoaan, Kacey tuuppasi poikaa terävästi.
”Mitä nyt?” Remus hämmästyi.
”Älä murehdi”, Kacey sanoi hiljaisella äänellä niin, etteivät toiset kuulleet. ”Kyllä nuo selvittävät itse asiansa ennen pitkää.”
Remuksen kulmat kurtistuivat. ”James ja Sirius? Ne ovat kaksi kaikkein kommunikointikyvyttömintä ja itsepäisintä ihmistä, jotka minä tiedän – ”
”Kyllä he oppivat”, sanoi Kacey optimistisesti, kun Sirius avasi pääovet ja lumen valkoinen kauneus tuntui suorastaan syöksyvän silmille. ”Mutta nyt pihalla on lunta, etkä sinä varmasti saa heitettyä minua lumikasaan.”
”Miten niin en?” kysyi Remus vielä melkoisen vakavasti, mutta Kacey ilahtui huomatessaan pienen pilkkeen pojan silmissä.
”Minä olen niin painava”, hän totesi.
Remus näytti huolestuneelta. ”Jos sinä olet tosissasi, niin tästä keskustellaan vielä ihan varmasti. Mutta sitä ennen – älä yhtään epäile minun voimiani, keijukainen – ”
”Mikä keijukainen?” Kacey irvisti, mutta siinä vaiheessa he olivat jo pihalla. Remus tarttui häneen ja keikautti hänet muitta mutkitta lähimpään luminietokseen.

”Minä en osaa pelata lumisotaa”, puuskahti Lily.
Tyttö tosiaan näytti vähän neuvottomalta seisoessaan lumihangessa ja vilkuillessaan koko ajan kohti linnaa, kuin olisi odottanut professori Jorkinsin pyyhältävän hetkellä millä hyvänsä homeenvihreän kaapunsa helmat liehuen syyttämään heitä luvattomasta poissaolosta. Lilyn punainen tukka laskeutui mustan kaavun hartioille hieman sekaisena, eikä Sirius voinut väittää, etteikö hänen olisi tehnyt mielensä pörröttää tuota tukkaa, peittää sen väriä valkoisella lumella…
”Etkö sinä OIKEASTI ole ikinä ollut lumisotaa?” James kysyi parhaillaan järkyttyneenä Lilyltä.
Tyttö pudisteli päätään niin, että hiukset hulmahtivat hänen kasvojensa ympärillä. Sirius käänsi päänsä pois, vilkuili Remukseen, joka parhaillaan kaivoi Kaceyta ylös lumikasasta. Hän ei halunnut nähdä, miten James yritti selittää Lilylle lumisodan syvintä tarkoitusta, miten Lily näytti suhtautuvan Jamesiin oikeastaan ihan myönteisesti… Ehkä nuo kaksi oikeasti jonain päivänä rakastuisivat toisiinsa, ehkä James saisi haluamansa.
 Siriuksen kasvot vakavoituivat entisestäänkin hänen miettiessään noita tulevaisuudennäkymiä. Hän ei ollut ikinä ollut kovin pitkää aikaa ihastunut yhteen tyttöön, eikä hän mielellään ajatellut edes enää olevansa ihastunut Lilyyn, mutta kuitenkin tytön närkästynyt kiljaisu Jamesin heittäessä lunta tämän päälle häiritsi häntä. Hän OLISI voinut olla ihastunut Lilyyn, ja sen tietäminenkin teki ihan tarpeeksi kipeää.
”Anturajalka, mitä sinä puuhaat?” kysyi Remuksen huolestunut ääni.
Sirius pudisti päätään, kuin olisi sillä tavalla voinut saada ajatuksensa haihtumaan. Hän ei kuitenkaan nähtävästi tehnyt sitä tarpeeksi nopeasti, sillä Remus jätti Kaceyn kinastelemaan lumikinosten keskisyvyydestä Peterin kanssa (”ei noihin voi hukkua”, oli Peter vain vähän aikaisemmin väittänyt pahaa-aavistamattomasti) ja käveli kädet kaapunsa taskussa Siriuksen luokse.
”Kakista ulos vain”, Remus hymyili vinosti. ”Sinä mietit Lilyä, vai mitä?”
”Sinä olet liian täynnä itseäsi, Kuutamo”, Sirius tiuskaisi. ”Ihan kuin sinä voisit tietää, mitä minä milloinkin ajattelen!”
Remus ei sanonut mitään. Lily selitti parhaillaan jotain Jamesille hieman kärsivän näköisenä, mutta poika ei suinkaan näyttänyt ainakaan kovin surulliselta.
”Turha nimitellä minua”, sanoi Remus lopulta.
Sirius mulkaisi häntä. ”Niin on. Mutta se johtuu vain siitä, että sinä luet minun ajatuksiani. Hitto vie, minä ajattelen Lilyä.”
”Tiedän sen”, totesi Remus tyynesti. ”Vieläkö sinä olet ihastunut häneen?”
Sirius työnsi kätensä mahdollisimman syvälle taskuihinsa ja repi jälleen katseensa irti Lilystä ja Jamesista, mutta ääniä hän ei voinut sulkea pois.
”Olet?” Remus ehdotti vaisusti.
”En”, sanoi Sirius, ”mutta voisin olla. Pahus, minä voisin olla ihastunut siihen tyttöön, jos…”
”Jos asiat eivät olisi niin kuin ne ovat”, totesi Remus hivenen runollisesti, kun Sirius ei näyttänyt osaavan päättää lausettaan. ”Lily ja James näyttävät tulevan toimeen keskenään.”
Sirius potkaisi lunta. Ihan kuin se muka olisi tehnyt jotain väärää.
”No niin tulevat”, poika totesi synkästi. ”Ja minun pitäisi tietysti olla iloinen, ettei Lily ole jo ryhtynyt syyttämään Jamesia lähentelystä ja työntänyt lumeen, mutta en minä… Hitot!”
Remus kohautti olkapäitään. ”James saattaa olettaa, että sinä olisit iloinen hänen puolestaan, mutta minä en kyllä oleta. Sinä teit jo tarpeeksi, kun luovuit Lilystä. Ethän sinä voi sille mitään, jos edelleen pidät hänestä.”
Sirius oli vaiti. Jossain kauempana Lily kivahti Jamesille, että Tylyahosta oli edes turha puhua, että he kaksi olisivat väleissä vain niin kauan, kun James pysyisi kaukana hänestä.
”Minä en olisi välttämättä pystynyt siihen”, sanoi Remus.
Sirius sävähti. ”Et olisi pystynyt?”
Remus hymyili rauhallisesti hänen epäilemättä varsin ällistyneelle ilmeelleen.
”En”, poika sanoi hitaasti. ”Minä en todennäköisesti olisi ikinä päästänyt asioita siihen pisteeseen, johon sinä annoit niiden liukua, mutta jos niin kuitenkin olisi tapahtunut… Jos minä olisin ollut ihastunut Lilyyn ja Lily minuun… No, minä en todellakaan tiennyt, mitä olisin tehnyt.”
”Lily se laittoi välit poikki”, Sirius tokaisi. ”Minä en olisi välttämättä tehnyt sitä koskaan. Minä yritin väittää, että me voisimme jatkaa.”
”Tiedän”, sanoi Remus. ”Mutta loppujen lopuksi sinä annoit hänen laittaa välit poikki.”
Sirius vilkaisi toista poikaa hieman uteliaana. Remuksen vaaleanruskeat hiukset valuivat siniharmaiden silmien eteen ja kaipasivat aivan selvästi muutamaa tarkkaa osumaa lumipalloista, mutta aivan vielä ei ollut sen aika.
”Onko tämä joku onneton yritys nostaa minun itsekunnioitustani?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Koska minä voin kertoa, ettei siinä ole mitään vikaa – ”
”Hei, minä olen meistä se fiksu”, Remus muistutti ja virnisti, ”en voisi ikinä erehtyä kuvittelemaan, että sinun itsekunnioituksessasi voisi olla jotain vikaa. Mutta ainahan sitä saa puhua.”
”Vai niin”, Sirius totesi. ”Minäpä menen tästä vannomaan ikuista rakkautta Lilylle ja katsotaan, saako vielä senkin jälkeen aina puhua.”
Remus näytti järkyttyneeltä. ”Ikuista rakkautta?”
”Se oli vitsi, pöljä!” Sirius puuskahti. ”Minun piti saada sinut tajuamaan, että se sinun sanontasi oli ihan kelvoton, että ei puhuminen aina käy päinsä – ”
”Selvä, selvä”, virnisti Remus ja nosti kätensä antautuvasti. ”Ja ihan ohimennen kysyen, oletko sinä ajatellut kertoa Jamesille joskus?”
”Minusta ja Lilystä?” Sirius kohotti kulmiaan. ”En.”
”Anturajalka, sinun ehkä kannattaisi”, Remus huokaisi hivenen kärsivältä kuulostaen. ”Sinä voit väittää, ettei sinun ja Jamesin välejä vaivaa mikään, mutta minä en kuitenkaan usko, joten parempi jättää väittämättä – ”
”Hei, en minä Jamesiin ole ihastunut”, Sirius puolustautui.
Remus mulkaisi häntä.
”Se tästä vielä puuttuisikin”, tokaisi poika synkästi. ”Ihan oikeasti, mitä kauemmin sinä lykkäät kertomista, sen vaikeampaa se on – ”
”Minä en kerro ikinä.”
”Sinä haluat, että se asia jää hiertämään teidän välejänne ikuisesti?” Remus irvisti. ”Että te vanhoina miehinä vertailette lastenlastenne kuvia ja sinä mietit, miten olet viisikymmentä vuotta salannut parhaalta ystävältäsi jotain tärkeää – ”
”Ei se ole tärkeää”, Sirius protestoi. ”Pari vahinkoa.”
Remus katsoi häntä sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Että pojan mielestä hänen olisi pitänyt syöksyä Jamesin luo ja ilmoittaa olevansa ihastunut Lilyyn. Mutta sitä Remuksen oli ihan turha edes ajatella, Sirius ei todellakaan aikonut tehdä mitään sellaista. Hän unohtaisi koko asian ja niin unohtaisi Remuskin, ja kaikki olisi hyvin.
”Ohimennen sanoen, sinun naisesi näyttää kärsimättömältä”, Sirius sanoi äkkiä huomatessaan Kaceyn lähestyvän. ”Ihan kuin hän tahtoisi jotain.”
”Minä en edes halua kuvitella, mitä sinä saatat tarkoittaa sanoessasi JOTAIN”, Remus tokaisi. ”Ilmeisesti tämä keskustelu jää tähän – ”
”Kiitos Merlinille”, huokaisi Sirius. ”Sinun pitäisi puhua vähemmän, Kuutamo.”
Remus hymyili ilottomasti. ”Ja minä kun luulin olevani meistä se hiljainen.”
”Ei, se on kyllä Peter”, Sirius totesi valoisasti. ”Kacey lähestyy…”
”Sinä tiedät, että minusta sinun kannattaisi kertoa”, sanoi Remus nopeasti ja kääntyi sitten katsomaan Kaceyta, joka pomppi heitä kohti Peter perässään.
”Missä ihmeessä se lumisota viipyy?” Kaceyn ääni oli ärtynyt. ”Minä en ajatellut hankkivani jälki-istuntoa vain sitä varten, että saan vertailla Peterin kanssa lumikinoksien syvyyttä – ”
”Niihin ei voi hukkua”, sanoi Peter järkähtämättömästi.
”Olet väärässä”, Kacey virnisti.
Remus huokaisi. ”Matohäntä hyvä, kannattaa peräytyä tuossa vaiheessa. Kacey nimittäin jatkaa väittelemistä seuraavaan kevääseen asti, jos se on hänestä kiinni.”
Kacey näytti hyvin viattomalta. ”Miten niin?”
”Sinä vain olet sellainen”, Remus virnisti. ”Kyllä minä tiedän.”
Sirius kääntyi katsomaan muualle, kun Remus ja Kacey vaihtoivat pikaisen suudelman. Ei sillä, etteikö hän olisi kehdannut tuijottaa toisten suutelemista. Hän ei yksinkertaisesti halunnut. Ikävä kyllä hän sattui kääntämään katseensa sinne, missä James näytti parhaillaan opettavan Lilylle lumipallojen tekemistä.
”HEI SARVIHAARA!” Sirius huusi. ”Lopeta kuhertelu ja työnnä Lily lumihankeen. Niin sitä lumisotaa pelataan!”
”Me emme kuhertele!” huusi Lilyn kirkas ääni vastaukseksi. ”Ja saat kuule ihan itse työntää oman suuren pääsi lumihankeen, Sirius Black!”
”Tämähän vaikuttaa jo lupaavalta”, virnisti Sirius.
Hän astui eteenpäin ja tönäisi pahaa-aavistamatonta Remusta. Poika kaatui lumihankeen vetäen Kaceyn mukanaan, ja Peter näytti ilahtuvan suunnattomasti mahdollisuudesta heittää kaikki mahdollinen lumi Remuksen kasvoille.
 Kun tapaus liian naisiin keskittynyt Kuutamo oli hoidettu, Sirius juoksi kohti Jamesia ja Lilyä mahdollisimman suuri kasa lunta sylissään. Jamesia ei kenties ollut niin helppo yllättää kuin Remusta, mutta sehän teki siitä kaikesta vain entistä hauskempaa.

”Se oli hauskaa”, totesi Kacey varsin tyytyväisenä.
He kävelivät parhaillaan kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. Sirius ja James olivat kannattaneet molemmilta tunneilta lintsaamista, mutta toiset olivat olleet viisaampia ja väittäneet, että he välttäisivät puolet ikävyyksistä muuttamalla lintsaamisen vain myöhästymiseksi. No, neljänkymmenenviiden minuutin myöhästymistä nyt saattaisi joka tapauksessa olla hivenen vaikea selittää, mutta se ei tietenkään estänyt yrittämästä…
”Minä en edelleen tajua, minkä takia me olemme menossa tunnille”, Sirius tokaisi synkästi.
”Koska me olemme läpimärkiä emmekä halua enempää hankaluuksia”, Remus sanoi.
”Tuolla asenteella sinulla ei tule ikinä olemaan kovin hauskaa, Kuutamo”, väitti Sirius.
Remus virnisti. ”Itse asiassa minulla on aika usein hauskaa – ”
”Jos tämä liittyy jotenkin Kaceyyn, niin anna olla, minä en edes halua tietää”, Sirius voihkaisi. ”Olkoon, mennään tunnille, mutta se on edelleen väärä ratkaisu.”
”Mitä muuta me muka voisimme tehdä?” kysyi Lily.
”Oletko sinä vielä pahoillasi, että lähdit mukaan?” kysyi James uteliaana.
Lily hymyili. ”No, en oikeastaan. Mutta se ei tarkoita, ettenkö menisi ihan mielelläni tunnille. Eihän täällä edes ole päivisin mitään muuta tekemistä.”
”Tuossa sinä olet väärässä”, Peter julisti.
”Ja se johtuu vain siitä, ettei sinulla ole kokemusta muista kuin tunneista päiväsaikaan”, Sirius jatkoi Peterin ajatusta. ”Täällähän voi tehdä vaikka mitä, kuten – ”
” – istua oleskeluhuoneessa lämpimän takkatulen ääressä, nostaa jalat pöydälle ja juoda kaakaota”, Remus virnisti.
” – murtautua keittiöön ja etsiä kotitonttujen tuliviskikätköt”, tiedotti James.
Lily näytti järkyttyneeltä, eikä se välttämättä johtunut jalkojen nostamisesta pöydälle. ”Tuliviskikätköt? Onko kotitontuilla sellaisiakin?”
Sirius nyökkäsi murheellisen näköisenä. ”Nekin haluavat pitää hauskaa välillä. Ikävä kyllä tuliviskin alkoholipitoisuus ei oikein sovi niiden aineenvaihdunnalle…”
”Älkää huijatko”, Lily komensi. ”Eivät kotitontut voi juoda, eihän täällä muuten toimisi mikään – ”
”Voi kyllä ne juovat”, Peter totesi valoisasti. ”Yllättävän paljon, itse asiassa. Tietenkään ne eivät anna sen häiritä töitään, muutenhan ne olisivat pulassa. Mutta kun käy ryöstämässä keittiöstä keksejä niin usein kuin me, saa tietää yhtä sun toista kotitonttujen elämästä.”
”No, minä en ainakaan halua tietää siitä sen enempää”, Kacey ilmoitti. ”Ja ohimennen sanoen, minun kaapuni on läpimärkä.”
”Kuutamo ei pahastu, jos sinä riisut sen”, totesi Sirius.
Kacey löi häntä kaulaliinalla. Sirius älähti ja aikoi selvästi valittaa tytön väkivaltaisesta käytöksestä Remukselle, mutta yksi silmäys poikaan riitti kertomaan, ettei valittamisella olisi mitään merkitystä.
”Lintsataan joskus kahdestaan tunnilta”, Kacey kääntyi Remuksen puoleen. ”Ei oteta noita kaikkia hölmöjä mukaan.”
”Hei, mitäs minä sitten muka teen?” Lily protestoi, ennen kuin Remus ehti sanoa mitään.
”Nautit meidän seurastamme?” ehdotti James virnistäen.
Lily mulkaisi poikaa, mutta ei näyttänyt oikeasti vihaiselta. ”Vain niin kauan, kun pysyt välimatkan päässä, Potter.”
”Lintsaaminen kuulostaa hyvältä”, Remus ilmoitti Kaceylle. ”Haetaan keittiöstä kaakaota ja juodaan sitä tähtitornissa.”
”Tai katolla”, Kacey virnisti. ”Minä olin kuulevinani, että Peter oli joskus aikoinaan viihtynyt katoilla – ”
”Ja sinä toivot tapaavasi hänet siellä?” Remus kohotti kulmiaan. ”Nyt minä huolestun.”
Kacey taputti poikaa päälaelle. ”Älä huolestu. Sinä olet ystävistäsi ainoa kutakuinkin siedettävä.”
”Tuo rohkaisi kovasti”, Remus virnisti. ”Kutakuinkin siedettävä? No, hyvä, että sinulla on vaatimukset korkealla – ”
”Kaakaota tähtitornissa”, Kacey totesi.
”Minä voin tulla kuvaamaan”, ilmoitti Sirius. ”Enkä tietenkään kerro sitä teille, ettette te turhia hämmenny.”
Kacey mulkaisi Siriusta. ”Minä heitän sinut alas tähtitornista.”
”Minä autan”, Remus lupasi ja sai puolestaan osakseen mulkaisun Siriukselta. ”Ja ohimennen sanoen, PVS-luokka on tuossa, joten meidän kannattaisi alkaa miettiä selitystä. Äkillinen ja nopeasti ohimenevä sairaskohtaus?”
”Kaikilla seitsemällä?” James kohotti kulmiaan. ”Kuutamo hyvä, sinun selityksien keksimiskykysi näyttää laskevan kovalla ryminällä.”
Remus kohautti olkapäitään. ”No, minä en ainakaan keksi mitään parempaa.”
”Karataan ja lintsataan koko loppupäivä”, ehdotti Kacey.
”Sinun ei ehkä pitäisi olla meidän seurassamme”, totesi Remus päätään pudistellen. ”Seura vaikuttaa sinuun ihan selvästi.”
”Sinun seurasi varsinkin”, Kacey virnisti Remukselle ja tökkäsi poikaa nenänpäähän. ”Olet niin hurjan vaarallinen.”
”No niin, ei kuhertelua oppituntien aikana”, tokaisi Lily. ”Se selitys?”
”Rohkea rokan syö”, päätti Sirius ja koputti oveen.

Rohkea saattoi kenties syödä rokan, mutta oli paljon todennäköisempää, että rohkea päätyi itse syödyksi. Tai niin ainakin päätteli James, kun he hetkeä myöhemmin olivat pujahtaneet paikoilleen istumaan ja professori Jorkins näytti siltä, että aikoi räjähtää ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin.
 James arvasi oikein. Jorkins seisoi paikallaan heitä murhaavasti vilkuillen vain pienen hetken, ennen kuin hänen kurttuiset kasvonsa painuivat vielä ylimääräisille rypyille. Hän liikahti homeenvihreässä umpikaavussaan Jamesin ja Siriuksen pulpetin eteen niin nopeasti, ettei sen olisi kuvitellut olevan lainkaan mahdollista hänen ikäiselleen noidalle.
”Mitä HELKUTTIA tämä meinaa?” professorin terävä ääni sai luokan seinämiltä tuntia katselevat luurangot vavahtelemaan. ”Te olette melkein tunnin myöhässä, jos saan huomauttaa! Ja minähän muuten saan! Hemmetti, Black ja Potter, te olette sitten vihoviimeiset oppilaat, joiden minä antaisin valmistua vuoden päästä – ”
”Mutta sinä antaisit meidän valmistua, vai mitä?” Sirius huomautti valoisasti.
Adamia Jorkinsin kasvoille nousi hetkeksi hämmästynyt ilme, mutta sitten se vaihtui tämän violetinsinisistä silmistä kipinöiviin salamiin.
”VAITI, BLACK! Sinä saat tästä jälki-istuntoa, ja niin saatte te kaikki muutkin! Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi teidän piti vetää nuo tyttöparat mukaan koko juttuun – ”
”Emme me heitä raahanneet väkisin”, tokaisi James.
”Potter, ole hyvä ja pidä se suusi suljettuna”, Jorkins totesi hymyillen. ”Minä en kaipaa liiemmin viisasteluja, vaan selityksiä. Oliko teillä myöhästymiseenne hyvä syy – ja hyvä ei tällä kertaa tarkoita ylimääräistä aamiaista – vai vietättekö te pari seuraavaa iltaa kuuraten luurankoja?”
James yritti kuumeisesti keksiä jotain, häntä ei nimittäin liiemmin kiinnostanut kuurata luokan luurankoja. Niitä oli ensinnäkin aivan liikaa, eikä hän olisi välttämättä muutenkaan halunnut viettää vapaa-aikaansa siistimällä jonkun aikoja sitten eläneen ihmisparan luurangon sisäosia –
”Se johtui lumesta”, Sirius sanoi kuulostaen niin vakavalta, että James melkein säikähti. ”Ymmärrättehän, professori, että Remus on opiskellut hyvin ahkerasti tänä syksynä, ja kun hän kerta kaikkiaan sattuu olemaan hulluna lumeen – no, se kaikki oli vain liikaa poikaparan mielenterveydelle…”
”Eli Lupin tarvitsi välttämättä pientä pyrähdystä lumihangessa ja te muut päätitte myötätuntoisina ystävinä pitää hänelle seuraa?” Jorkins hymyili, ja hymy sai hänen kapeat huulensa melkein katoamaan.
James tiesi katsomattakin, että Remus istui hänen takanaan tuijottaen tiukasti omiin käsiinsä ja vannoen kuristavansa Siriuksen ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen. Jorkins kuitenkin näytti oikeasti harkitsevan Siriuksen selitystä, ja James tunsi olonsa melkein valoisaksi. Hän yritti näyttää mahdollisimman kiltiltä ja viattomalta. Onneksi hän on sattuneista syistä tullut harjoitelleeksi sitä jo joskus aiemminkin –
”Ei onnistu”, tokaisi professori Jorkins, ja Jamesin toiveet romahtivat. ”Tänä iltana seitsemältä. Ottakaa hammasharjanne mukaan.”
”Mutta Adamia…” huokaisi Sirius ja professori vilkaisi häntä pienine silmineen sen näköisenä, kuin olisi kaikkein mieluiten purrut hänen päänsä poikki.
”No niin, nyt kun tämä pikku välikohtaus on käsitelty”, Jorkins totesi varsin tyytyväisellä äänellä saatuaan Siriuksen kavahtamaan noin puoli metriä taaksepäin, ”jatketaanpa asiasta. Meidän on parasta käydä vielä tämä tunti tainnuttamisen teoriaa läpi, ennen kuin te lapsiparat pääsette sohimaan toisianne…”
James kaivoi huokaisten pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjansa esille. Olisi kuitenkin ollut valehtelua väittää, että hän olisi varsinaisesti osannut keskittyä opiskeluun. Ehei, hänen ajatuksensa liikkuivat lähinnä siinä punatukkaisessa tytössä, joka istui varsin lumisena muutamaa penkkiriviä taaempana ja oli jopa hymyillyt hänelle tänään.
 Jos James ei olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut vaikka väittää, että Lily ei enää vihannut häntä. Hän ei oikeastaan edes ollut varma, milloin muutos oli tapahtunut – kenties syystanssiaisten aikoihin, silloin, kun Remus ja Kacey olivat alkaneet seurustella. Joka tapauksessa Lilyn silmät tuntuivat nykyään melkein nauravan silloinkin, kun tyttö uhkasi heittää häntä jollain painavalla esineellä.
 James ei voinut olla hymyilemättä. Tällä menolla hänellä saattaisi jopa olla toivoa. Ehkä Lily vielä joskus ihastuisi häneen.

[Sierra]

Hitsi tää on ihan törkeen hyvä! Oi, nyt taitaa Jamesin ja Lilyn välit oikeasti lämmetä, that's lovely. Peter on tässä tosi sulonen, jälleen kerran sanon. Käy Siriusta sääliksi jostain syystä.  En oo kai aikasemmin maininnut tuosta Black - Musta jutusta. Monissa ficeissä mua ärsyttää se kun Blackiä ei käännetä Mustaksi, mutta ei tässä! Black tuntuu jotenkin särmikkäämmältä kuin Musta, ja Siriushan ei ole mikään lepsu (kiva sana  )  Oivoi, toivottavasti Kacey ja Lily eivät saa liikaa vaikutteita kelmeiltä Kacey on muuten upea hahmo, hyvin oot hänelle persoonan luonut.

Mua oikeesti ihmetyttää, miten sulla voi olla noin hyvä mielikuvitus! Teetkö sä kamalasti töitä tän eteen, vai tuleeko sitä tekstiä tuosta vain? Oon kateellinen, meinaan itselläni kirjoitus onnistuu sujuvasti, ilman hirveätä miettimistä harvoin nykyään. Ennen se oli helpompaa, en tajua mikä muhun on mennyt  Vanhuus ehkäpä 8'>

Joo, mutta jatkoa pyytäisin, tämä on ehdottomasti parhaita kelmificcejä joita olen lukenut

[Arte]

Vielä parisen lukua, niin en ole lukenut enempää. Muistaakseni jäin jonnekin alle 30 tienoille... Tai sitten 33 on toinen vaihtoehto. En edes muista, kuinka  monta lukua tässä on.

On kyllä totta, että kaipa sitä samoissa paikoissa viihtyy, ei itselläkään kovin usein tule istuskeltua jossain uusissa paikoissa. (: Siispä on toisaalta ihan järkevääkin, että kelmit + muut pörrää tietyissä paikoissa.

Lumisota! Kivaa. Tykkäsin, kun Lily saatiin houkuteltua mukaan ulos ja en kyllä tajua, että miten Kacey voi väittää, että parin sentin lumikerrokseen voi hukkua. Olen kyllä Peterin puolella. Tällaisista väittelyistä ja kinoista olisi kyllä kiva lukea, kuten olisi myös kiva ollut tietää lisää tuosta lumisodasta. Harmi, että hyppäsit niiden ohi.

Siriuksen pokka on muuten varsin ihana. Tsih, mennään ilman selitystä luokkaan ja hymyillään vasten opettajan kasvoja. Aika hauskaa luettavaa. Ja James on suloinen.

[Needled Laiho]

Ihanan suloinen luku. Se piristi ankeaa päivääni. Toi lumikohtaus oli todella mahtava. Kaikki luvussasi oli mahtavaa. Se sai hymyn kasvoilleni ja nyt voin iloisilla mielillä (harkita) mennä nukkumaan. Awwww....

[lurikko]

A/N: Sierra, kiitos paljon Minulla oli tämän kirjoittamisen aikaan (olen varmaan maininnut, että tämä on jo valmiiksi kirjoitettu noin vuosi sitten) tapana käyttää Mustan sijaan englanninkielistä nimeä; en tiedä miksi, ehkä olin vaan lukenut juuri englanniksi ja se oli jäänyt päälle. Jossain vaiheessa totuin sitten käyttämään suomenkielistäkin. Nyt kun mainitsit asiasta, Blackissa ehkä on tosiaan jotain pientä särmää, joka Mustasta ehkä puuttuu. Tuosta mielikuvituksesta ja työnteosta... yleensä juonikuviot menevät aika lailla omalla painollaan, ei minun koko ajan tarvitse pohtia niitä tai keksiä lisää, ja yleensä suuntaviivatkin juonelle tulevat lähinnä sattumalta mieleen. Vaikeinta on yleensä tämäntyylisiä pitkiä ficcejä kirjoittaessa minun mielestäni se, että ficci sisältäisi muutakin kuin makuusalissa tai oleskeluhuoneessa tai ruokapöydässä juttelua

Arte, kiitoksia kovasti! Tässä taitaa olla yhteensä 41 lukua, ja lisäksi on tulossa jatko-osa, jossa on tähän mennessä vähän alle 20 lukua... Taisin hypätä lumisodan yli sen takia, että kaikkea sellaista on vaikea kuvata, ja olen vähän laiska ihminen. Minusta Potter-fandomissa yksi vaikeimpia juttuja on ehdottomasti taistelut. Niitä on aika vaikea hahmottaa, ja siitä tulee helposti pelkkää taikasauvan heiluttelua, jota tuntuu vähän tyhmältä kirjoittaa. Ehkä vielä joskus opin! Lumisotaan pätee vähän sama; minusta on helppo kirjoittaa dialogia, mutta toiminnan kirjoittaminen tuntuu vaikeammalta.

Neeppu, kiitos oikein paljon

*

OSA 24

”Minä en tajua, mikä Minervaa riepoo”, Sirius huokaisi ja hyppäsi suoraan Peterin sängylle välittämättä tippaakaan muutamasta eksyneestä vaatekappaleesta, jotka nyt vain sattuivat litistymään hänen alleen.
”Minä tajuan”, Remus totesi rauhallisesti. ”Todennäköisesti silläkin on osuutta, että sinä kutsuit häntä Minervaksi viisi kertaa yhden tunnin aikana – ”
”Sehän on hänen nimensä!” Sirius muistutti.
”Joskus ihmisiä ei kannata kutsua heidän nimillään”, Peter virnisti. ”Ei ainakaan, jos se vie rohkelikkojen pisteitä niinkin paljon…”
”Mistä minä olisin voinut tietää?” puuskahti Sirius, mutta pojan suupielet kääntyivät nopeasti virneeseen. ”Mutta se ilme oli kyllä kahdenkymmenen pisteen arvoinen.”
”Ehkä sinusta”, James totesi. ”Minä olisin kyllä keksinyt paremmankin tavan menettää pisteitä.”
”Ihan kuin te edes haluaisitte menettää pisteitä”, totesi Remus ja istuutui sängylleen, joka kaikeksi onneksi oli vielä siriukseton. ”Ja eikö teillä muuten pitäisi olla huispausharjoitukset?”
”Tänä iltana?” Sirius hämmästyi. ”Vastahan meillä oli eilen – ”
”No, ensi viikonloppuna on ottelu”, Remus totesi rauhallisesti. ”Ja ohimennen sanoen, teidän kannattaisi ehkä pitää hieman kiirettä. Jotenkin minusta tuntuu, ettei joukkueen johtaja – Mitchell vai mikä sitten ikinä olikaan – kauheasti tykkää myöhästymisestä…”
James vilkaisi kelloa. Ilme pojan kasvoilla valahti sieppiäkin nopeammin.
”Me olemme myöhässä joka tapauksessa! Hitto vie, Anturajalka, etkö sinä ikinä muista harjoituksia?”
”Etpä näyttänyt muistavan itsekään”, Sirius tiuskaisi. ”Turha syyttää minua!”
”Menkäähän nyt”, Remus totesi rauhallisesti.
”Ja sinä, Kuutamo, olisit voinut sanoa tuon puoli tuntia aiemmin”, James mulkaisi Remusta, joka hymyili takaisin.
”Siinä tapauksessa minä en olisi saanut nauttia teidän järkytyksestänne – ”
”Pahus sentään, Sarvihaara, TULE JO!”
Ovi pamahti kiinni heidän perässään. Peter kömpi omalle sängylleen ja siirsi Siriuksen jäljiltä ruttaantuneet vaateparat syrjään.
”Nuo kaksi eivät ikinä rauhoitu”, Remus totesi kuulostaen siltä, ettei oikeastaan edes ollut asiasta pahoillaan. Silti Peterin oli kysyttävä.
”Harmittaako se sinua?” hän virnisti ja näki Remuksen virnistävän myös, vaikkakaan ei yhtä leveästi.
”Ei”, poika sanoi hetken mietittyään. ”Eivät he olisi he, jos he rauhoittuisivat. Miten Adriannen kanssa muuten menee?”
Peter istui sänkynsä reunalla ja riiputti jalkojaan laidan yli. Remuksen katse oli utelias, mutta siinä ei ollut sellaista intoa kuin Siriuksen ja Jamesin uteluissa. Se oli hyvä asia, Peter oli väsynyt selittämään, että he olivat vain ystäviä eivätkä mitään muuta. Hän oli itse asiassa väsynyt selittämään sitä itselleenkin, uskottelemaan, että se riitti hänelle, että -
”Peter?” Remuksen ääni oli hieman hämmentynyt.
Peter hätkähti. ”Anteeksi. Ajattelin.”
”Parhaimmatkin meistä sortuvat siihen joskus”, virnisti Remus.
Poika ei kuitenkaan toistanut kysymystään. Ei tietenkään, Remus toisti kysymyksiä vain silloin, jos oikeasti halusi tietää jotain, muuten tämä oli kohtelias eikä kysynyt toista kertaa. Mutta jostain syystä Peteristä tuntui, että hän voisi silti vastata kysymykseen.
”Kai meillä menee ihan hyvin”, hän sanoi pienen hiljaisuuden päätteeksi, ja Remus kääntyi katsomaan häntä hieman yllättyneen näköisenä siitä, että hän oli kuin olikin päättänyt sanoa jotain Adriannesta. ”Luulisin.”
”Te olette kavereita?” Remus varmisti.
Peter nyökkäsi. ”Niin kuin minä olen sanonut tuhat kertaa.”
”Tiedän”, Remus totesi hieman anteeksipyytävällä sävyllä. ”Ja minusta se on ihan hyvä asia, vaikka James ja Sirius olisivat mitä mieltä tahansa.”
Peter kohautti olkapäitään. ”Suoraan sanoen MINÄ en tiedä, onko se kovin hyvä asia.”
Remus näytti uteliaalta. ”Miten niin?”
”No”, aloitti Peter varovasti, tietämättä mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa, ”onhan se ihan kivaa jutella hänen kanssaan ja niin edelleen… Mutta kun me kävelemme, minä oikeastaan haluaisin vain vetää hänet syliini ja – kuulostanko minä ihan hölmölle?”
”Et yhtään”, Remus sanoi hitaasti pudistellen samalla päätään. ”Silloin, kun minä ja Kacey emme vielä seurustelleet… no, minulla oli välillä vähän samanlainen olo.”
Peter tuijotti ulos ikkunasta. Hänen oli vaikea kuvitella Remusta murehtimassa sitä, ettei voinut vetää Kaceyta syliinsä, niin tiiviisti nuo kaksi viettivät nykyään aikaa.
”Onko seurustelu kivaa?” hän kysyi äkkiä.
”On, jos seurustelee oikean ihmisen kanssa”, Remus hymyili. ”Ainakin minusta. Vaikka on se myös vähän pelottavaa.”
Peter hämmästyi. ”Pelottavaa?”
Remus väänteli käsiään ja näytti lähinnä siltä, kuin ei olisi oikein tiennyt mitä sanoa. Epäilemättä poika ei tiennytkään. Eiväthän he yleensä käyneet tällaisia ärsyttävän vakavia keskusteluja, yleensä paikalla oli vähintään James tai Sirius estämässä vakavat keskustelut.
”Minä ajattelen, mitä sitten tapahtuu, kun se loppuu”, Remus tokaisi ja katsoi tiiviisti ulos ikkunasta.
”Miten niin loppuu?” Peter kurtisti kulmiaan. ”Tehän saatatte olla yhdessä lopun ikäänne – ”
”Minä en ole kertonut Kaceylle ihmissusijutusta”, Remus ilmoitti hymyillen ilottomasti.
Peter nielaisi. No niin, se SAATTOI tosiaan olla pieni ongelma.
”Miksi et?” hän kysyi.
Remus kohautti olkapäitään. ”No, se saattaa olla Kaceylle pieni järkytys… Entä jos hän jättää minut? Mitä minä sitten teen?”
”Sinun on pakko kertoa joskus joka tapauksessa”, huomautti Peter, vaikka tiesi, ettei Remus oikeastaan tarvinnut huomautusta.
”Niin täytyy”, poika myönsi synkästi, ”ja kai minä vain olen yrittänyt lykätä sitä mahdollisimman kauas. Ja lykkään kyllä edelleen. Minä en pysty…”
Mutta Remus ei sanonut enempää, istui vain sängyllään ja tuijotti ikkunasta pimenevää iltaa, jota valkoiset hanget epätoivoisesti yrittivät valaista.
”Kunpa minäkin voisin huolehtia siitä, että pelkäisin seurustelun loppumista”, Peter tokaisi.
Remus kääntyi katsomaan häntä hymyillen surumielisesti. ”Ei, et sinä oikeasti haluaisikaan.”
”En haluaisikaan”, sanoi Peter, ”mutta minua risoo tämä tilanne, enkä minä todellakaan tajua, miten saisin sen muutettua. Hitto vie, Adrianne ei ole ihastunut minuun ja me molemmat tiedämme sen – !”
Remus katsoi häntä hetken vaiti.
”Se voi muuttua”, poika sanoi lopulta. ”Mutta jos sinä haluat minulta jonkinnäköisen neuvon, niin minä sanon, ettei sinun kannata yrittää mitään vähään aikaan. Ehkä Adrianne ihastuu sinuun joskus, ja koska te kuitenkin olette kavereita, sinä huomaat sen kyllä…”
Peter nyökkäsi.
”Kyllä hän ihastuu sinuun”, sanoi Remus hetken kuluttua. ”Tai jos ei hän, niin joku toinen tyttö, josta sinä pidät. Sinulla ei ole mitään suurta vikaa, joka estäisi sinun onnellisuutesi – ”
”Estääkö se muka sinun onnellisuutesi?” Peter kysyi antamatta Remuksen päättää ajatustaan. ”Se, että sinä olet ihmissusi?”
Remus tuijotti taas ulos ikkunasta. ”Aika pitkälle kyllä, luulisin.”
”Kerro Kaceylle”, tokaisi Peter. ”Se on helpompaa nyt kuin myöhemmin, ja sinä saatat aina yllättyä.”
”Siitä, miten pahasti hän säikähtää?” Remus kohotti kulmiaan. ”Kuule, minä olen kyllä kuvitellut sen tilanteen aika monta kertaa – ”
”Siitä, että hän ei jätä sinua sen takia”, sanoi Peter. ”Kacey on fiksu ja rakastunut sinuun. Anna sille mahdollisuus.”
Remus hymyili. ”Hassua. Sinä puhut harvoin noin vakavia.”
”No, yleensä sinä hoidat sen puolen”, Peter tokaisi ja nousi seisomaan. ”Minä lähden etsimään Adriannea.”
Hän näki hämmästyneen ilmeen Remuksen silmissä, mutta ennen kuin poika ehti sanoa mitään, ovi oli jo sulkeutunut hänen perässään ja se pelasti hänet kaikilta lisäkysymyksiltä. Ei, hän ei aikonut mennä tekemään mitään, mikä saattaisi rikkoa hänen ja tytön välit. Ei tunnustamaan ikuista rakkautta, ei lähimainkaan. Hänestä yksinkertaisesti tuntui, että hän kaipasi nyt muutaman pisaran tytön iloista naurua.

Sirius oli märkä päästä varpaisiin. Olkoon, lumi saattoi olla kerrassaan mainio juttu, mutta pakkanen olisi ollut mainiota myös. Muutaman positiivisen lämpöasteen puolella keikkuva lämpömittari kun aiheutti huispaajarukille melkoista vaatteidenkuivausta jälkikäteen.
 Kaikeksi onneksi hän ei ollut ainoa, joka näytti kaipaavan jättimäisen pyyhkeen tai mahdollisesti jopa suuren hiuskuivaimen, tai mitä ihmevekottimia jästit sitten käyttivätkään. James käveli hänen vieressään aivan yhtä vettä huokuvana. Sitä paitsi loppujen lopuksi James oli ollut heistä se, joka oli tömähtänyt parin ylimääräisen kerran lumihankeen – vain puolen metrin korkeudelta tosin, mitäs oli yrittänyt niin omituisia harhautuksia – ja märkä lumihanki ei välttämättä ollut parantanut pojan mahdollisuuksia selvitä harjoituksista kuivana.
”Sinä näytät uitetulta koiralta”, Sirius totesi vahingoniloisesti.
James mulkaisi häntä. ”Sinä olet meistä se koira.”
”Turha muistuttaa”, virnisti Sirius, ”minä muistan kyllä lajini muutenkin. Minerva muuten saattaa ilahtua, kun me ilmestymme läpimärkinä jälki-istuntoon – ”
Jamesin ilme kirkastui silmin nähden.
”Saako jälki-istunto sinut noin onnelliseksi?” Sirius hämmästyi.
”Minä ajattelin lähinnä sitä lumisotaa”, James virnisti. ”Lily ei edes yrittänyt tappaa minua – ”
”Lupaavaa”, Sirius myönsi. ”Se tyttö ei siis halua kuusitoistavuotiaana Azkabaniin. Ehdottomasti myönteistä.”
James mulkaisi häntä.
”Anteeksi nyt vain, mutta ei sinunkaan kyllä tarvitsisi ihan noin selvästi osoittaa, mitä ajattelet minun mahdollisuuksistani”, poika tiuskaisi ja vihainen äänensävy suorastaan yllätti Siriuksen.
”Miten niin?” hän kysyi hämmästyneenä. ”Minähän vain – ”
”Niin, sinä vain sitä ja tätä!” James huudahti. ”Minä olen saanut nenilleni siltä tytöltä niin monta kertaa, että sinun ei kuule enää yhtään tarvitse painaa minua alemmas – ”
”Mitä helkuttia sinä puhut?” Siriuksen otsa rypistyi ja hän pysähtyi.
James vilkuili kädessään roikkuvaa luudanvartta sen näköisenä, kuin olisi oikeastaan halunnut vain kääntyä takaisin ja jättää koko keskustelun kesken. Niin olisi Siriuskin. Hän ei kenties tiennyt yhtään, mistä James yritti hänelle puhua, mutta vakavat keskustelut vihaiseen sävyyn parhaan ystävän kanssa eivät olleet ikinä kovin viehättäneet häntä.
”Ennen sinä sentään suhtauduit vähän paremmin”, James tokaisi äkkiä. ”Tai sitten minä en vain ollut niin kyllästynyt…”
”Mihin?” kysyi Sirius, joka ei todellakaan ymmärtänyt sillä hetkellä yhtään mitään. ”Pahus, Sarvihaara! En minä tajua, jos sinä puhut joillain helkutin arvoituksilla. Minä en ole tyttö!”
”Ihan kuin minä olisin joskus voinut erehtyä niin pahasti”, James tokaisi. ”Mikä sinua vaivaa? Lily ei enää paisko minua kengillä tai ylipäätään millään, me jopa juttelemme, ja sinä vain puhut, miten hän ei halua Azkabaniin!”
”No, hän ei todennäköisesti halua Azkabaniin”, puolustautui Sirius, ”joten minä en tajua, mitä sinä – ”
Hän ei kuitenkaan ikinä saanut sanottua tuota lausettaan loppuun saakka, sillä juuri silloin James pudotti luutansa lumiseen maahan ja astui lähemmäs häntä. Sirius saattoi olla pitkä, mutta niin oli Jameskin, eikä Siriuksella ollut pienintäkään mahdollisuutta olla huomaamatta vihaista ja loukkaantunutta ilmettä ystävänsä silmissä.
”Jos sinä olet niin varma, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia, niin voisitko edes pitää suusi kiinni?” James tiuskaisi.
Sirius seisoi lumessa ja melkein kuuli, miten sanat upposivat yksi kerrallaan hänen omaan tajuntaansa. Vasta viimeinen kuitenkin sytytti saapuessaan lampun hänen mieleensä.
”Ai”, hän sanoi.
James oli kääntynyt nostamaan luutaansa lumihangesta, mutta Siriuksen kieltämättä hieman yksinkertainen toteamus ilmiselvästi yllätti pojan. Tämä kääntyi ja näytti paitsi hämmästyneeltä, myös hieman pettyneeltä.
”Ai?” James toisti. ”Senkö sinä haluat sanoa?”
”Sinä käskit minun pitää suuni kiinni”, sanoi Sirius.
James kohautti olkapäitään ja kääntyi kohti linnaa.
”Sinä olisit voinut kertoa”, sanoi Sirius Jamesin selälle. ”Hitto vie, enhän minä tajua, että sinua ärsyttää, jos sinä et näytä sitä!”
James kääntyi. ”No, sinä voisit joskus ajatella omilla aivoillasi – ”
”Näköjään minulla ei ole sellaisia”, Sirius totesi kuivasti. ”Ihan kuin minä voisin tietää sinun olevan vihainen, jos näytät aina vain iloiselta.”
”No, jos sinulla on aivot, niin et ainakaan näköjään osaa käyttää niitä”, James tiuskaisi.
”Onko ihan pakko haukkua minua?” Sirius puuskahti. ”Jos sinua ottaa päähän, niin se ei ole minun ongelmani – ”
”Sinä otat minua päähän!” huusi James. ”Sinä tutustut Lilyyn niin kuin vettä vain, käyt hänen kanssaan tekemässä läksyjä ja vaikka mitä ja sitten vielä haukut minua!”
”Mitä minun sitten muka olisi pitänyt tehdä?” huusi Sirius ja oli jossain aivojensa kauimmaisessa sopukassa iloinen siitä, ettei pihalla ollut juuri muita ihmisiä. ”Olla tutustumatta häneen sen takia, että sinä olet ihastunut - ?”
Sirius ei muistanut ikinä nähneensä Jamesia niin vihaisena kuin sillä hetkellä, tämän viskatessa luudanvarren yhdellä nopealla liikkeellä hankeen ja silmäillessä häntä, kuin olisi halunnut halkoa hänet pieniksi paloiksi -
”No olisitte olleet edes vain tuttuja!” James ärähti. ”Oliko teidän pakko pelehtiä koko ajan yhdessä?”
James ei ehkä tarkoittanut tuolla kysymyksellään aivan sitä mitä siitä olisi voinut ymmärtää, mutta ikävä kyllä Sirius tajusi sen paljon jälkikäteen. Juuri sillä hetkellä hän tunsi vain, miten hänen suunsa loksahti auki ja kädet tippuivat riippumaan voimattomina kohti maata. Mistä hitosta James oli - ?
”Se oli vahinko”, hän sanoi.
James pysähtyi. Poika oli jo lähtenyt kävelemään kohti linnaa vihaisin askelin, mutta Siriuksen lausahdus pysäytti hänet hyvin tehokkaasti. Hän kääntyi hyvin hitaasti ja tuijotti Siriusta näyttäen lähinnä siltä, kuin ei olisi nähnyt tätä ollenkaan.
”Mikä?” hän kysyi.
Vasta siinä vaiheessa Sirius tajusi erehdyksensä.
”Minun olisi pitänyt kannustaa sinua”, hän yritti kömpelösti, mutta kylmä väre Jamesin silmissä paljasti, ettei tämä uskonut.
”Mitä sinä olet tehnyt?” kysyi James ja ärtymys oli vaientunut hiljaiseksi raivoksi jonnekin pojan silmien taakse.
Sirius pyöritteli käsiään. Mitä ihmettä hän voisi sanoa? Ei ainakaan totuutta, mutta James tunsi hänet liian hyvin hyväksyäkseen lumenvalkoisia tai edes harmahtavia valheita. Hän voisi kieltäytyä kertomasta, mutta James saisi kuitenkin totuuden selville jotain kautta.
”Minun ei ollut tarkoitus”, hän sanoi lopulta voimattomasti.
”Mitä sinun ei ollut tarkoitus?” Jamesin ääni oli kylmä.
Sirius vilkuili ympärilleen. Missään ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, joka olisi voinut pelastaa hänet tilanteesta.
”Hyvä on”, hän puuskahti lopulta ja nosti kätensä ylös. ”Minä tavallaan tajusin pitäväni hänestä, ja me kävimme muutaman kerran kävelyllä…”
”Ja?” James kysyi toivoen, että olisi voinut uskoa sen jääneen kävelyihin, mutta Siriuksen välttelevä ilme ei antanut hänelle mahdollisuutta olettaa niin.
”Hemmetti, että sinä olet epäluuloinen”, tokaisi Sirius.
James hymyili vinosti. ”Minä tunnen sinut.”
”Okei”, sanoi Sirius ja huokaisi syvään, ”me ikään kuin tapailimme toisiamme. Mutta vain vähän aikaa, ja se juttu on todellakin ohi, enkä minä – ”
”TE TAPAILITTE TOISIANNE?” James huudahti järkytyksen valuessa pikkuhiljaa hänen tietoisuuteensa. ”Sinä ja Lily?”
Sirius kurtisti kulmiaan. ”Sinähän kysyit – ”
”No, minä en hitto vie olettanut mitään tällaista!” puuskahti James ja katsoi visusti Siriuksen ohi. ”Miten ihmeessä sinä voit – anna olla, minä en halua tietää!”
”James!” Sirius parahti, kun toinen kääntyi ja lähti harppomaan kohti koulua.
”Minä en halua kuulla!” puuskahti James olkansa yli. ”Minä en halua kuulla enää yhtään mitään!”
”Se oli vahinko!” huusi Sirius.
James ei kääntynyt. Sirius katsoi pojan menoa osaamatta tehdä yhtään mitään, näki tämän repäisevän hyvin vihaisen näköisenä linnan pääoven auki ja mulkaisevan taakseen vielä kerran, ennen kuin katosi sisälle. Hän itse rojahti istumaan lumihankeen ja viskasi ainoan lähellä olevan irtonaisen esineen – se sattui olemaan Jamesin luuta – niin pitkälle kuin ikinä pystyi.

James kuuli Siriuksen huudon hukkuvan turhautuneena lumiseen maisemaan, mutta hän ei kääntynyt. Siriuksen oli aivan turha odottaa, että hän olisi vain palannut ja unohtanut koko jutun. Sitä hän ei varmasti tekisi, ei antaisi anteeksi Siriukselle, ei ikinä. Hän ei ehkä ollut aivan varma, mitä poika oli tarkoittanut ”Lilyn tapailemisella”, eikä hän halunnut tietää. Mitä tahansa se olikin, se oli hyvä syy olla vihainen Siriukselle aina ja ikuisesti.
 Pari kakkosluokkalaista korpinkynsityttöä hypähti säikähtäneen näköisenä Jamesin tieltä, kun hän harppoi kohti rohkelikkotornia. Jossain vaiheessa hän ihmetteli, miksi hän ylipäätään oli matkalla sinne, mutta minne muuallekaan hän muka olisi voinut mennä? Sitä paitsi Adamia Jorkinsin jälki-istuntoon oli enää alle puoli tuntia aikaa – hitto, sekin vielä! Toivottavasti Sirius ei ilmestyisi paikalle, sillä hän ei todellakaan aikonut katsella sitä ihmistä yhtään enempää kuin oli pakko -
”Nuori herra Potter, mihin matka?” tuiskahti Lihava Leidi, kun hän kiirehti muotokuvan ohi.
”Pois!” hän huudahti muotokuvalle, joka naksutteli paheksuvasti punattuja huuliaan.
James ei välittänyt paheksunnasta eikä myöskään rohkelikkotornin oviaukosta, joka jäi askel askeleelta kauemmas taakse. Remus ja Peter kenties odottivat häntä siellä, mutta odottakoot, hän ei tulisi.
 Kirjaston ovi oli raskas ja tukahduttava, kirjojen ja tiedon maustama ilta törmäsi suoraan päin Jamesin kasvoja, mutta hän ei jaksanut välittää. Matami Prilli mulkoili häntä pölyisten silmälasiensa takaa, mutta ei onneksi syöksynyt pelastamaan tiedon aarreaittaa hänen läsnäololtaan. Hän sai rauhassa harppoa kirjaston perälle ja istuutua tuolille, joka räsähti valittavasti, mutta ei kuitenkaan pettänyt.
 Pari sekuntia oli aivan hiljaista, sitten rauhallinen puheensorina jostain hyllyjen takaa upposi Jamesin tajuntaan ja hän sulki silmänsä.

”Missä ihmeessä toiset ovat?” Remus kysyi huolestuneena ja vilkuili Peteriä, joka istui itsekseen hymyillen viereisellä sohvalla. ”Se jälki-istunto alkaa kymmenen minuutin päästä. Eivät kai ne oikeasti aio lintsata sitä – ?”
”Meidänkin ehkä kannattaisi”, Kacey totesi. ”Minä en tajua sitä hammasharjajuttua. Kai se oli vitsi?”
Remus kohautti olkapäitään.
”Minä kyllä otin hammasharjan mukaan”, Kacey jatkoi ja irvisti. ”Ihan vain kaiken varalta.”
”Mielenkiintoista”, Peter kohotti kulmiaan, ”useimmat ihmiset ottaisivat ”kaiken varalta” taikasauvan, mutta ehkä hammasharjalla on taikavoimia – ”
”Missä sinä muuten olit, Peter?” Remus rypisti kulmiaan. ”Olet ärsyttävän hilpeä.”
”Adriannen kanssa”, Peter virnisti.
Remus huokaisi. ”Olisi pitänyt arvata. Missä hitossa James ja Sirius ovat juuri silloin, kun niitä kahta kerrankin tarvitaan?”
Kacey taputti vieressään istuvaa poikaa lohduttavasti polvelle.
”Älä sure”, tyttö lohdutti, ”kyllä he sieltä vielä tulevat. Ja eihän Lilykään ole vielä täällä.”
”Minä kyllä yllätyn, jos Lily tulee”, Peter tunnusti. ”Se tyttö ei ole ikinä ollut jälki-istuntotyyppiä.”
”Se tyttö ei ole myöskään sitä tyyppiä, joka lintsaa jälki-istunnosta”, Remus huomautti. ”Sirius ja James sen sijaan ovat, joten meidän pitäisi ehkä pikkuhiljaa lähteä.”
Kacey kohautti olkapäitään. ”No, kaipa Lily löytää itsekin pimeyden voimilta suojautumisen luokan.”
Epäilemättä hän olisi löytänytkin, mutta sitä Kacey ei kuitenkaan koskaan saanut tietää.
”Aiotteko te lähteä ilman minua?” Lilyn terävä ääni uteli makuuhuoneisiin johtavien portaiden ovensuulta.
Peter virnisti. ”No niin, Lily selvästikään EI ole jälki-istunnoista lintsaavaa tyyppiä…”
Lily kohotti kulmiaan. ”Mitä te kuvittelitte? Että minä antaisin tällaisen mahdollisuuden päästä sivu suun?”
”Jos jälki-istuntoa kutsutaan mahdollisuudeksi, niin kyllä”, tokaisi Remus hieman hämmästyneen näköisenä.
”Loistavaa, että sinä olet täällä!” Kacey puuskahti Lilylle ja hyppäsi sohvalta tarttuakseen tytön käsivarteen. ”Remus huolehtii aivan liikaa ja Peter hymyilee itsekseen, eikä Siriuksesta ja Jamesista näy jälkeäkään, joten minä olen ollut täällä aivan ilman täysijärkistä seuraa.”
Lily kurtisti kulmiaan. ”Sinä kutsut Jamesia ja Siriusta täysijärkiseksi seuraksi?”
”En toki”, korjasi Kacey nopeasti, sillä niin pahasti hän ei sentään olisi voinut erehtyä, ”mutta siitä huolimatta he eivät ole täällä. Joten me voimme ihan hyvin lähteä, vai mitä?”
Remus hymyili vaisusti. ”No, meidän on joka tapauksessa mentävä, että ehdimme sinne ajoissa.”
”Ja myöhästyminen olisi katastrofi?” Peter näytti yllättyneeltä. ”Jos olet jo unohtanut, niin me satuimme tänä aamuna myöhästymään tunnin, etkä sinä näyttänyt silloin olevan yhtään pahoillasi.”
Remus virnisti. ”No jaa. Kacey piti silloin minun ajatukseni poissa oppitunneista – ”
Hänen lauseensa kuitenkin keskeytyi, kun tuo mainittu Kacey löi häntä olkapäähän suutaan mutristaen.
Lily kohotti kulmiaan. ”Teidän suhteenne on aika mielenkiintoinen. Ensin puhutaan epämääräisiä ja sitten hakataan.”
”Siinäs kuulit”, Kacey virnisti Remukselle, joka pudisteli päätään hivenen epätoivoisen näköisenä.
”Miten niin minä?” pojan otsa rypistyi. ”Sinähän tässä hakkasit, joten turha syyttää minua.”
Peter huokaisi, mutta ei luonnollisesti lopettanut virnistelyä vain sen tehdäkseen. ”Eikö se jälki-istunto muuten alkanut seitsemältä?”
”Alkoi”, myönsi Remus näyttäen kieltämättä hieman järkyttyneeltä. ”Meillä on tasan kaksi minuuttia aikaa.”
”Parempi lähteä”, Peter myönsi ja nousi huokaisten sohvalta. ”Mutta suoraan sanottuna minua vaivaa edelleen se hammasharjojen mukaanottokäsky…”

James ilmestyi pimeyden voimilta suojautumisen luokan oven eteen juuri ennen, kuin kello löi seitsemää. Poika näytti varsin synkältä eikä vastannut eleelläkään Remuksen sanattomiin uteluihin – sanallisiin taas ei juuri ollut aikaa, sillä juuri silloin pimeyden voimilta suojautumisen ovi avautui.
”Vai niin”, sanoi professori McGarmiwa hymyillen varsin tyytyväisen näköisenä.
Peter nielaisi kovaäänisesti. ”Tuota noin, professori, missähän Jorkins mahtaa olla? Meillä piti olla jälki-istuntoa – ”
”PROFESSORI Jorkins, Piskuilan”, McGarmiwa korjasi nopeasti. ”Ja minä kyllä tiedän teidän jälki-istunnostanne. Jorkinsilla oli muuta menoa, ja jonkun täytyi tulla valvomaan sitä. Tämä on varmasti meille kaikille iloinen yllätys.”
Remus kohotti kulmiaan. Kacey näytti hämmästyneeltä ja Lily suoraan sanottuna hieman helpottuneelta, ja James lähinnä siltä, kuin olisi jäänyt ankeuttajalauman alle. Vasta siinä vaiheessa McGarmiwa huomasi Siriuksen puuttumisen.
”Ja missähän herra Black on?” professorin toinen kulma kohosi paljonpuhuvasti. ”Jotenkin minä olin elänyt siinä käsityksessä, että hänen pitäisi liittyä meidän seuraamme tänään…”
”Ei mitään tietoa, professori”, sanoi Remus, sillä McGarmiwa tuntui tuijottavan häntä. ”Sirius ei ole palannut huispausharjoituksista.”
McGarmiwan otsa rypistyi.
”No, Black saa luvan istua jälki-istuntonsa huomenna, jos ei ilmaannu tänään”, nainen näytti lopulta päättävän ja astui syrjään luokan ovelta. ”Käykää sisään, olkaa hyvät.”
Pimeyden voimilta suojautumisen luokka ei ollut ikinä ollut niitä viihtyisimpiä, ja sinä iltana se näytti vielä tavallistakin synkemmälle. Luokka oli melko iso, mutta siitä huolimatta seinien saattoi luulla kaatuvan päälle varsinkin silloin, kun niitä ei katsonut. Ikkunat olivat pieniä ja niin korkealla, että Remus tuskin näki ulos, eikä hän toisaalta olisi siitä mitään hyötynytkään, sillä ikkunat oli taiottu näyttämään aina samanlaista myrskyävää maisemaa.
 McGarmiwa istahti professori Jorkinsin työpöydälle - se keinahti uhkaavasti, mutta pysyi kaikeksi onneksi neljällä homehtuvan näköisellä jalallaan – ja hymyili hivenen turhan pahaenteisesti. Hetken Remuksen olisi tehnyt mieli sulkea kätensä Kaceyn käden ympärille ja varautua ties millaiseen pahaan uutiseen, mutta sitten hän muisti, että hehän loppujen lopuksi kuitenkin olivat vain jälki-istunnossa. McGarmiwa saattoi olla kiero ja Jorkins vielä kierompi, mutta ei noilta kahdeltakaan sentään aivan mitä tahansa voinut olettaa.
”Kai teillä on hammasharjanne mukana?” McGarmiwa varmisti kuulostaen tavattoman tyytyväiseltä. ”Saatte jynssätä nuo takaseinustan kolme luurankoa.”
Remuksen suu loksahti auki.
”Hammasharjoilla?” kysyi hyvin järkyttyneen näköinen Kacey. ”MEIDÄN hammasharjoillamme?”
”Kukaan ei oleta, että pistäisit sen hammasharjan sen jälkeen suuhusi, neiti Bones”, totesi McGarmiwa kuivasti.
”Minulla ei ole kahta”, Kacey huokaisi ja Remus taputti tyttöä lohduttavasti olkapäälle.
”No niin, käykäähän töihin”, sanoi McGarmiwa.
Remus olisi voinut vaikka vannoa, että noidan yleensä tiukkaan ilmeeseen kiristyneissä suupielissä välkkyi sillä kertaa pieni hymy, mutta aivan varma hän ei voinut olla. Siinä vaiheessa Kacey nimittäin tökkäsi häntä vaativasti kylkeen, ja hän kaivoi tummansinisen hammasharjan taskustaan.
”Tästä lähtien minä pinnaan jonkun toisen tunneilta”, Kacey huokaisi.
He kävelivät kohti luokkahuoneen takaosaa, jossa kolme luurankoa seisoivat siistissä rivissä. Lily näytti siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten vain kääntynyt kannoillaan ja juossut pois, Peter taas näytti melkein kiinnostuneelta.
”Keitäköhän nämä ovat olleet?” Peter kysyi ja taputti lyhintä luurangoista päälaelle.
”Se ei ole sinun murheesi, Piskuilan”, McGarmiwan ääni kajahti luokassa. ”Ota hammasharjasi ja ala käyttää sitä.”
”Voisi kuvitella, että hän olisi huolissaan meidän suuhygieniastamme”, Peter irvisti, mutta teki työtä käskettyä.
Olisi voinut kuvitella, että luurankojen hinkkaaminen puhtaiksi hammasharjoilla olisi ollut mukavaa puuhaa, mutta se ei ollut. Professori McGarmiwa oli ehtinyt juoda Kaceyn mukaan kolme kuppia teetä, käydä vahtimassa heidän puuhiaan seitsemän ja puoli kertaa – puolikas tuli siitä, jolloin hän oli lähtenyt pöydän takaa, mutta huomannut kesken kaiken unohtaneensa taikasauvansa pöydänkulmalle – ja mulkoilla heitä kärsimättömästi vähintään kymmenen kertaa, ennen kuin käski heidän lopettaa. Siinä vaiheessa Remuksen kädet olivat jo hieman kipeät, Lily näytti miettineen koko ajan, keitä luurangot olivat mahtaneet joskus olla, ja James vilkuili hyvin synkästi ympärilleen eikä sanonut mitään kenellekään.
”Onko teillä kokemusta tästä?” McGarmiwan äänessä oli hivenen yllättynyt sävy hänen tarkastellessaan luurankoja. ”Tämä ei nimittäin näytä aivan yhtä epälaadukkaalta kuin teidän työnne taso yleensä.”
He eivät sanoneet mitään. Siriuksen olisi pitänyt olla paikalla loukkaantumassa viittauksesta heidän normaalin työnsä tasoon, mutta kun Sirius loisti yhä poissaolollaan ja James ei vaikuttanut olevan kovinkaan puheliaalla tuulella, hiljaisuus oli järkkymätön.
”No niin, ei kai tässä sitten ollutkaan mitään muuta”, sanoi McGarmiwa ja kuulosti melkein pettyneeltä. ”Ja jos näette sitä Siriusta, sanokaa hänelle, että sopii Jorkinsin kanssa jälki-istunnon korvaamisesta.”
”Saammeko me mennä?” Lily kysyi.
”Saatte”, sanoi McGarmiwa ja taas kapea hymy leikki noidan huulilla. ”Se lienee helpotus. Itse asiassa minä hieman ihmettelinkin, mitä sinä täällä teit, Evans.”
”Olin jälki-istunnossa”, totesi Lily vaisusti.
”Hei, ihan kuin minun kuuluisi olla täällä ja Lilyn ei”, Kacey protestoi.
McGarmiwa vilkaisi tyttöä. ”No, jostain syystä sinä oletkin ollut minun mielestäni aina hieman enemmän jälki-istuntotyyppiä.”
Kacey näytti järkyttyneeltä, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Remus tarttui tyttöä kädestä kiinni ja ohjasi tämän ovelle, josta James, Peter ja Lily olivat jo kadonneet. Kacey astui käytävälle hänen edellään ja hän oli juuri seuraamassa perässä, kun hän kuuli McGarmiwan äänen takanaan.
”Lupin, voisitko jäädä tänne hetkeksi? Meidän olisi hieman keskusteltava.”

[Arte]

Minä ehkä jopa muistan, mistä Remus ja Minerva juttelevat! Aivan varmasti muistan. Onpas hauskaa.

Ja viimein tämä Siriuksen lipsautus tuli. Poikaparka, en muista, missä hän vietti jälki-istuntoaikansa. Varmaan potkimalla lunta ja paiskomalla kaikkea irtonaista. Nyt vain sitten mietityttää, että kuinka kauan Jamesin ja Siriuksen välirikko kestää. Sitä en nimittäin muista. Ja muutenkin, kuinka tällainen aivan kammottavan pitkä ficci lopetetaan hyvin... Kaikille onnellinen loppu?<3

Osaat kyllä kirjoittaa piristävää huumoria. Olin vähän kahden vaiheilla, jaksanko lukea loppuun (väsyttää), mutta yhtäkkiä olinkin sitten viimeisten lauseiden kohdalla. Kivaa.

Ja on erittäin harmi, ettei Adriannea ole näkynyt moneen osaan. Toivottavasti sitten seuraavassa.

[lurikko]

A/N: Täytyyhän tämä lisätä, koska nyt on ollut virallisesti keskiviikko jo 12 minuuttia! Oi kesäyöt ja vapaus päättää, istuuko koneella, onko vaikka ulkona, lukeeko jotain tai ooh meneekö nukkumaan.

Stargazer, kiitokset! Oi, Espanjassa, toivottavasti on ollut hauskaa Riitely on minun mielestäni kyllä kohtalaisen vaikeaa kirjoitettavaa. Ehkä sitä ei vain tule kirjoitettua niin kovin usein, ja oikeassa elämässäkään ei kauheasti tule riideltyä. Itse ainakin riitelen lähinnä äidin kanssa ihan riitelemisen ilosta; kavereiden kanssa riitelen tosi harvoin, ja on jotenkin vaikea saada riitoja paperillekaan. Mutta vielä pahempia ovat tappelut, tunnustan jo etukäteen, jos semmoinenkin tästä ficistä joskus löytyy! Siis ihan sellainen turpiin vetäminen, hui, en yksinkertaisesti tiedä, kuinka sellaista pitäisi kuvailla.

Arte, kiitoksia! Kelmeistä kirjoittaminen on kyllä siitä surullista, että jos tarpeeksi pitkälle kirjoittaa, joutuu joka tapauksessa kirjoittamaan jollakin tavalla surullisen lopun... Ja toisaalta heidän viehätyksensä on ainakin minun silmissäni ehkä juuri siinä, oi se traagisuus Muutenkin kyllä tykkään yleensä ehkä kirjoittaa surullisia loppuja mieluummin kuin onnellisia. Toisaalta toisten ficcejä lukiessani, jos löydän sellaisen ficin johon todella uppoudun, toivon kyllä yleensä onnellista loppua, mutta välillä minulle käy niin, että onnellinen loppu tuntuu kuitenkin vähän lattealta ja siirappiselta. En tiedä. Ehkä se tragiikka vain on niin viehättävää.

*

OSA 25

Remus istui pimeyden voimilta suojautumisen luokassa, sillä pöydällä, jonka kaikki olivat jo viisi vuotta odottaneet kaatuvan homeisilta jaloiltaan hetkellä millä hyvänsä, ja yritti tuijottaa ulos ikkunoista. Se oli yllättävän vaikeaa, ja vaikeus johtui yksinomaan siitä, että professori McGarmiwa seisoi hänen edessään naputtaen hermostuneesti taikasauvaansa kättään vastaan.
 Ei sillä, ettei Remus olisi viihtynyt pöydän kulmalla. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä varten hänen oli pitänyt jäädä luokkahuoneeseen toisten mentyä, mutta hän halusi selvittää asian mahdollisimman pian. Jamesin sulkeutunut ilme vaivasi häntä, ruskeat silmät, jotka eivät olleet kertaakaan jälki-istunnon aikana jääneet tuijottamaan Lilyä. Jonkun olisi pakko puhua Jamesin kanssa, ja kun oli kyse puhumisesta, se joku olisi Remus.
 Hän yskäisi. McGarmiwa näytti havahtuvan ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan häntä otsa huolestuneesti rypyssä.
”Tuota noin, Lupin”, McGarmiwa sanoi korjaten toisella kädellään sammalenvihreän hattunsa asentoa. ”Dumbledore kehotti minua puhumaan asiasta sinun kanssasi. Se mies olisi kyllä saanut itse puhua, mutta hän onkin aina ollut hieman liian kiireinen hoitamaan pikkuasioita…”
Nyt Remus oli huolestunut. Vaikka ”pikkuasioita” ei kieltämättä kuulostanut kovinkaan pahalta, McGarmiwan huolestunut ilme itsessäänkin riitti huolestuttamaan kenet tahansa. Hän odotti hetken, että nainen olisi jatkanut puhettaan, mutta tämä siirtyi taas vilkuilemaan ulos ikkunasta.
”Mistä on kyse, professori?” kysyi Remus.
McGarmiwa säpsähti.
”Niistä sinun täysikuun aikojen pikku vierailuistasi Rääkyvässä Röttelössä”, nainen sanoi sitten hieman kireällä äänellä. ”Muutamat henkilöt ovat olleet näkevinään talossa tuolloin… tuota noin, ylimääräistä liikettä.”
”Ylimääräistä liikettä?” Remus toisti.
”Ikään kuin siellä olisi ollut useampikin kuin yksi olento”, McGarmiwa päätti ajatuksensa ja jäi katsomaan edessään istuvaa poikaa odottavana.
Remus nielaisi. ”Kuka niin on sanonut?”
”Ei tietenkään kukaan kyläläisistä”, McGarmiwa sanoi nopeasti, ”talon ikkunat on suojattu muutamalla kätevällä loitsulla. Mutta silloin tällöin joku meistä opettajista katsoo asiakseen käydä tarkastamassa, että kaikki on hyvin – kaukaa tosin, riskejä on turha ottaa…”
Remus liikahteli hieman vaivautuneena. Ei ollut kovin mukavaa kuulla puhuttavan itsestään olentona, jonka lähistölle ei kannattanut tulla, sillä muuten olisi ottanut turhia riskejä. Siihen ajatukseen hän kuitenkin oli jo tottunut, mutta häntä häiritsi myös ajatus ylimääräisestä liikkeestä Rääkyvässä Röttelössä. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mitä tuo ylimääräinen liike oli ollut, eikä myöskään pienintäkään mahdollisuutta kertoa totuutta McGarmiwalle. Se, että hänen ystävänsä olivat laittomia animaageja ja rikkoivat joka kuukausi koulun sääntöjä monen vuoden rikkomusten edestä, olivat hieman valonarkoja asioita.
”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta mistään tuollaisesta”, hän sanoi ja yritti saada äänensä kuulostamaan vakuuttavalta. ”Mutta tiedättehän te, että minä saatan olla hieman… levoton… Ehkä minä olen vain liikkunut paljon.”
McGarmiwa tuijotti häntä silmälasiensa alta. ”Oletko varma, Lupin?”
Remus nyökkäsi. ”Aivan varma.”
”No, asia on sitten selvä”, sanoi McGarmiwa ja näytti suorastaan huojentuneelta. ”Ja voihan kyse olla joistain varjoistakin. Me opettajatkin kun olemme vain ihmisiä, vaikka sitä on tietysti vaikea uskoa.”
Remuksen olisi tietysti pitänyt hymyillä lausahdukselle, mutta jostain syystä hän ei pystynyt. Ehkä hänen mielensä pyörivät vielä juuri äsken keskustelun kohteena olleessa aiheessa.
”Minun pitäisi tietysti päästää sinut ystäviesi luo”, totesi McGarmiwa, ”mutta nyt kun sinä olet kerran täällä, minä voin saman tien ottaa erään toisen asian puheeksi. Sinä ja Kacey Bones taidatte olla melkoisen läheisiä nykyään?”
Remus hätkähti. McGarmiwa hymyili toisella suupielellään, mutta hymy katosi nopeasti.
”Olette siis?” professori kohotti kulmiaan.
Remus nyökkäsi. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?
”Sinä oletettavasti tiedät joistain asioista Kaceyn kotioloissa?” McGarmiwa jatkoi nyt varovaisella äänellä, jota naisen suusta kuuli harvoin. ”Siitäkin, mitä hänen äidilleen… tapahtui?”
”Minä en tiedä yksityiskohtia”, sanoi Remus hieman kireästi. Kireys oli tietysti täysin ymmärrettävää, hänhän istui professori Jorkinsin homeisella työpöydällä ja keskusteli Minerva McGarmiwan kanssa tyttöystävänsä perheestä.
”Se on hyvä, ei sinun tarvitsekaan”, McGarmiwa totesi ja vilkaisi ulos ikkunasta, kuin siellä olisi ollut jotain hyvinkin kiinnostavaa. ”Asia on niin, että Kaceyn äidillä on ilmeisesti hyvin vähän elinaikaa. Senkin sinä varmasti tiedät. Minun mieltäni huojentaisi kovasti tietää, että sillä tytöllä on joku, joka tukee häntä, sitten kun… jos… no, sinä tiedät.”
Remus nyökkäsi.
”No, sinä epäilemättä olit ajatellut tätä jo itsekin, Lupin”, sanoi McGarmiwa ja kuulosti taas kireältä omalta itseltään. ”Etköhän sinä nyt voi mennä.”
Remus nyökkäsi uudestaan ja hyppäsi alas pöydältä. Hän oli jo ovensuussa, kun McGarmiwan ääni pysäytti hänet jälleen.
”Muista vain se, Lupin, että jos tulee ongelmia… Kaceyn perheen tai täysikuun tai jonkun muun suhteen… tule puhumaan ennen kuin on liian myöhäistä.”
Remus nyökkäsi ja sulki oven.

Toiset ehkä olivat jälki-istunnossa miettineet, missä Sirius mahtoi olla – tai sitten eivät, heillähän oli ollut melkoinen kiire luurankoja jynssätessään. Joka tapauksessa Sirius oli koko tuon ajan kävellyt ympäriinsä Tylypahkan pihamailla. Se oli melko epätervettä käytöstä hänenlaiseltaan ihmiseltä, joka ei ensinnäkään liiemmin ajatellut syvällisiä ja sen takia kaivannut hiljaisuutta, eikä myöskään useinkaan jaksanut olla puhumatta tai aiheuttamatta hankaluuksia kokonaista puoltatoista tuntia. Hyvin epätavallista, totta tosiaan.
 Ja siinä hän silti oli edelleen, käveli Jamesin luudanvarsi kädessään järven rantaa pitkin, pysähtyi silloin tällöin ihmetelläkseen omituista käyttäytymistään ja jatkoi taas matkaa, koska ei vain kerta kaikkiaan tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt. Tämä kuudennen luokan syksy ei selvästi tehnyt hyvää hänelle. Hän oli ihastunut parhaan ystävänsä ikuiseen ihastukseen, ajatellut syvällisiä ehdottomasti enemmän kuin oli terveellistä ja lopulta päätynyt hortoilemaan päämäärättömästi ympäriinsä.
 Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Ilmaantua professori Jorkinsin jälki-istuntoon reippaana ja hymyilevänä ja odottaa, milloin James kaivaisi taikasauvan viittansa takataskusta ja kiroaisi hänet? Yrittää selitellä hämmästeleville Remukselle ja Peterille, että Jamesilla oli todennäköisesti vain huono päivä, ettei kyse tietenkään ollut siitä, että Sirius itse oli mahdollisesti pelehtinyt pojan käytännöllisesti-katsoen-tulevan-vaimon kanssa pimeissä luokkahuoneissa?
 Hitto vie, kukaan ei uskoisi häntä. Eihän hän uskonut itsekään, ja sekin johtui siitä, että hän tiesi totuuden. Hän olisi voinut ruveta ihmettelemään, mikä ihme oli saanut hänet ihastumaan Lilyyn ja miksi hän ei ollut alusta asti tajunnut, mihin se kaikki päättyisi. Mutta ihmettely olisi ollut jälkikäteen täysin turhaa, ja koska Sirius kuitenkin loppujen lopuksi oli käytännöllinen ihminen, hän ei jaksanut ryhtyä tuohon ihmettelyyn.
 Sen sijaan hän ei voinut olla miettimättä, miten asiat tästä eteenpäin tulisivat sujumaan. Hän ei ollut ikinä onnistunut suututtamaan Jamesia noin pahasti, ei edes ensimmäisellä luokalla, kun oli ylpeänä esitellyt äitinsä neuvomia loitsuja pahaa-aavistamattomaan Remukseen. Silloin asiasta oli selvitty, he olivat lopulta ystävystyneet ja Sirius päättänyt antaa palttua äitinsä ohjeille, mutta Sirius ei ollut aivan varma, selvittiinkö tällaisista asioista. Jos James olisi hänelle vihainen lopun ikäänsä, hän ei ihmettelisi -
 Paitsi että niin ei voinut olla. Hehän olivat käytännöllisesti katsoen veljeksiä. Pahus, hän asui Jamesin kotona! Hänen olisi pakko saada asiat selvitettyä, muuten hän olisi totaalisesti pulassa, eikä pahinta suinkaan olisi kodittomuus. Ei, hän ei voinut kuvitella elämää ilman ystäviään. Remus tuskin lopettaisi yhtäkkiä ystävyyttä, mutta jos James ei puhuisi Siriukselle, eivät he neljä voisi kuitenkaan enää liikkua yhdessä -
”Potuttaako?”
Sirius hätkähti. Tummansiniseen viittaan pukeutunut tyttö asteli hitaasti lähemmäs ja näytti siltä, kuin olisi kuvitellut tietävänsä, mitä Sirius ajatteli.
”Mitä?” hän tiuskaisi. No niin, se oli ehkä epäkohteliasta, mutta hän ei todellakaan kaivannut ylimääräistä seuraa juuri silloin, eikä ainakaan tuolta tytöltä, jonka nimeä hän ei edes muistanut.
”Kunhan ihmettelin”, tyttö totesi ja käveli hänen luokseen. ”Ryppyjä rakkaudessa?”
Sirius pysähtyi. ”Ei millään pahalla, mutta minä en edes muista sinun nimeäsi, joten voisitko olla ystävällinen ja häipyä – ”
”Marie Campbell”, sanoi tyttö ja ojensi kätensä Siriukselle. ”Hauska tutustua.”
Sirius ravisti ojennettua kättä, mitäpä muutakaan hän olisi siinä tilanteessa voinut tehdä. Nyt hän jopa jo muisti tytön – tämä oli kuudesluokkalaisia korpinkynsiä, mutta ikinä hän ei muistanut jutelleensa tytön kanssa.
”No niin, Marie, jos sallit, minä taidan häipyä – ” hän aloitti, mutta Marie keskeytti hänet.
”Minne?” tyttö kohotti kulmiaan. ”Sinun tapasi vaellella ympäriinsä ikään kuin antoi olettaa, ettet oikein tiedä, minne menisit.”
Sirius yllättyi. ”No en. Mutta se ei estä minua menemästä jonnekin.”
”Sitten sinä voit yhtä hyvin kävellä samaa matkaa”, sanoi Marie.
”Miten niin?” Sirius kurtisti kulmiaan. ”Minne sinä olet menossa?”
”En minnekään”, ilmoitti tyttö ja työnsi kätensä syvemmälle viittansa taskuihin. ”Ja koska sinäkään et ilmeisesti ole minnekään, me olemme selvästi menossa samaan paikkaan, ja silloinhan me voimme totta kai kävellä samaa matkaa – ”
”Yritätkö sinä iskeä minua?” Sirius kysyi, sillä tyttö tosiaan käyttäytyi hivenen oudosti eikä hän keksinyt äkkiseltään sille muutakaan selitystä. ”Koska jos yrität, niin älä käytä noin pitkiä lauseita… äläkä ihan niin outoja. Se ei toimi.”
Marie nauroi. ”Ihan hyvä vitsi, Black. Ei, en todellakaan yritä. Minä olen kävelemässä kohti linnaa ja sinä hortoilet täällä sen näköisenä, että ellei joku pian raahaa sinua sisälle, muutut poluksi, jota kävelet ja jäät tänne ikuisiksi ajoiksi.”
”Minä en usko, että se on kovinkaan todennäköistä”, sanoi Sirius, joka oli edelleen hieman epäluuloinen. ”Mutta kai minä voisin kävellä – ”
”Se on loistavaa”, Marie ilmoitti, lähti reippain askelin kohti linnaa ja nykäisi Siriusta käsivarresta, kun tämä ei heti hoksannut lähteä mukaan. ”No niin, mitä sinulle kuuluu?”
”Kuuluu?” Siriuksen suu loksahti auki.
Marie huokasi. ”Mitä kuuluu, Black? Se on sanonta, sinun kuuluu vastata – ”
”Pidätkö sinä minua ihan tyhmänä?” Sirius tokaisi. ”Sillä jos pidät, niin minä en ole. Eikä minua tippaakaan huvita vastata mihinkään ”mitä kuuluu” –kysymyksiin – ”
”Miksi?” kysyi Marie kiinnostuneen näköisenä.
”Koska minulle ei kuulu hyvää!” Sirius puuskahti.
Hän ei ollut uskonut, että saisi Marien hiljaiseksi sillä, mutta niin siinä vain kävi. Tyttö tunki edelleen käsiään syvälle viittansa taskuihin ja tuijotti eteenpäin, eikä sanonut sanaakaan. Hetken Sirius luuli, ettei tyttö edes ollut kuullut hänen kommenttiaan, mutta sitten tämä nosti katseensa maasta ja vilkaisi häneen.
”Se on oikeastaan kummallista”, sanoi Marie eikä kuulostanut tippaakaan tietäväiseltä eikä edes kovin ärsyttävältä, ainoastaan hämmästelevältä. ”Aina, kun kysytään, mitä jollekulle kuuluu, odotetaan, että se joku vastaa ”hyvää”. Olisipa hauskaa, jos joku oikeasti joskus vastaisi rehellisesti.”
”No, minä vastasin”, sanoi Sirius.
Marie vilkaisi häntä mietteliään näköisenä. ”Niin vastasit. Minä hämmästyin.”
”Miksi?” Sirius kurtisti kulmiaan.
”Koska minä en tunne sinua”, Marie sanoi heti. ”Koska vieraille ihmisille ei sanota päin naamaa, mitä oikeasti ajatellaan. Harvoin tutuillekaan, ei sen puoleen.”
”Minua ärsyttää liikaa”, totesi Sirius, sillä häntä todella ärsytti. ”Minä en pahemmin harkinnut.”
”Kaduttaako?” Marie kysyi hymyillen.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Ei kai. Mutta sinä saat luvan pitää suusi kiinni tästä, tai – ”
”Tai kaikki saavat tietää, että Sirius Blackilla on ajatuksia?” Marie virnisti. ”Älä pelkää, kukaan ei uskoisi minua.”
Siriuskin virnisti, vaikka ei oikeastaan edes tiennyt, minkä takia teki sen.
”No niin, me olemme koululla”, tokaisi Marie, kun he pysähtyivät pääovien eteen. ”Ja ihan ohimennen sanoen, sinun kannattaisi selvittää asiasi, tai muuten löydät taas itsesi harhailemasta ympäri pihaa.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Asiani?”
”Tiedät paremmin itse, mitä ne ovat”, Marie tokaisi ja avasi oven. ”Nähdään taas, mutta ei pihalla.”
Hetken kuluttua Sirius seisoi rohkelikkotornin oviaukon luona ja mulkoili Lihavaa Leidiä vain saadakseen lisäaikaa, ennen kuin joutuisi astumaan sisään. Marie oli lähtenyt ovien luona toiseen suuntaan, eikä hän oikeastaan ajatellut tyttöä enää paljoakaan. Sen sijaan jossain ulko-ovien ja muotokuva-aukon välillä hän oli tajunnut, että hänen olisi vähän parempi selvittää asiansa, ennen kuin löytäisi taas itsensä harhailemasta pitkin pihaa.
 Se ajatus mielessään hän lausui tunnussanan, veti syvään henkeä ja astui sisään Lihavan Leidin hänelle jupisten tekemästä tiestä.

”Mitä asiaa McGarmiwalla oli?” kysyi Kacey, kun Remus istui tytön viereen oleskeluhuoneen sohvalle.
Toisella sohvalla istuva Lilykin katsoi häntä uteliaana, mutta toiset eivät huomanneetkaan. Peter ja James pelasivat velhonshakkia, vaikka peliä hieman häiritsikin se, että James näytti lähinnä tahtovan repiä pelilaudan palasiksi. Remus rypisti ajatuksissaan otsaansa. Hän ei todellakaan tajunnut, mikä ihme Jamesia vaivasi, eikä hän ollut varma, halusiko hän edes tietää.
”Mitä nyt, Remus?” Kacey virnuili. ”Liikaa ajatuksia?”
Remus ravisteli päätään hivenen. ”Juuri niin. Mitä sinä kysyitkään?”
”Mitä asiaa McGarmiwalla oli?” Kacey toisti kärsivällisesti.
James karjahti pelinappulalle, joka liikkui liian hitaasti. Remus nielaisi ja mietti, mitä ihmettä hän voisi sanoa tai pitäisikö hänen ylipäätään sanoa mitään. Ainakaan hän ei voinut kertoa McGarmiwan huolesta Rääkyvän Röttelön öiden suhteen, ja toinen aihe taas oli koskenut Kaceyta itseään. Mutta halusiko hän muistuttaa tyttöä surullisista asioista, kun tämä oli koko päivän ollut niin pirteä ja iloinen -
”Haloo?” Kacey kohotti kulmiaan.
Remus nielaisi. ”Suoraan sanottuna McGarmiwa oli huolissaan sinusta.”
Hämmentynyt ilme kohosi Kaceyn kasvoille.
”Mitä ihmettä?” tyttö kysyi otsa rypistyen. ”Enhän minä – ai.”
Remus nyökkäsi vaisusti.
”Minkä takia hän sinulle puhui?” Kacey ei selvästi tiennyt, mitä ajatella. ”Hänhän olisi voinut puhua suoraan minulle…”
”Minä luulen, ettei hän uskaltanut”, sanoi Remus.
Kacey näytti yhä hämmästyneemmältä. ”McGarmiwa? Minä en kyllä usko, että McGarmiwa voisi pelätä jotain.”
Remus kohautti harteitaan ja virnisti vaisusti. ”No jaa, ei hän nyt sentään niin paha ole. Kyllä opettajillakin on inhimillisiä piirteitä.”
”Niin kai”, sanoi Kacey ja vajosi sohvan selkänojaa vasten.
Remus vilkaisi tyttöä sivusilmällä. Mielessään hän kirosi itsensä, kun oli onnistunut yhdellä lyhyellä keskustelulla pilaamaan Kaceyn hyvän tuulen. Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hän ei todellakaan halunnut valehdella tytölle yhtään enempää kuin oli pakko, eikä myöskään väistellä kysymyksiä.
”Älä sure”, hän sanoi hiljaisella äänellä.
Kacey vilkaisi häntä.
”En minä sure”, tyttö tokaisi, ”mutta ei kai minun tarvitse sentään koko ajan nauraa?”
”Ei tietenkään”, Remus sanoi nopeasti. ”Minua vain ahdistaa, kun sain sinut surulliseksi – ”
Kacey naurahti vaisusti. ”Et sinä sitä tehnyt, Lupin. Minun elämäni nyt kerta kaikkiaan on vähän surullista, etkä sinä voi sille mitään. Sinä vain muistutit minua siitä.”
”Nimenomaan”, tokaisi Remus. ”Olisi pitänyt sanoa jotain muuta – ”
”Älä”, Kacey keskeytti hänet. ”Ei sinun tarvitse varoa sitä aihetta. Kunhan olet olemassa sitten, kun minun äitini kuolee.”
Remus kietoi kätensä varovasti tytön ympärille osaamatta sanoa mitään. Kacey nojasi häntä vasten ja sulki silmänsä. Tytön paksut, hieman kiharat hiukset kutittivat hänen kasvojaan, kun hän painoi poskensa niiden sekaan. Kacey huokaisi hiljaa.
”Tiedätkö sinä, milloin se tapahtuu?” Remus kuiskasi tytön korvaan hyvin epävarmana siitä, olisiko lainkaan saanut kysyä sitä.
”En”, Kacey vastasi lyhyesti. ”Vuoden sisällä, ne arvelivat viime kesänä. Luultavasti ennen joulua.”
Siihen Remuksella ei ollut enää mitään sanottavaa, ei ainuttakaan lohduttavaa lausetta. Hän saattoi vain pitää Kaceysta tiukemmin kiinni ja kuunnella tämän rauhallista hengitystä.

Sirius oli kenties toivonut, että oleskeluhuone olisi ollut tyhjä hänen saapuessaan sinne, mutta ikävä kyllä meidän kaikki toiveemme eivät aina toteudu. Sekään toive ei toteutunut, ja sen Sirius huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän seisoi oleskeluhuoneen ovella ja viisi silmäparia tuijottivat häntä. Lily näytti kysyvältä ja samoin Remus, mutta pojan sylissä makaava Kacey vain vilkaisi häntä väsyneen näköisenä. Peter vaikutti ilahtuvan, mutta Siriukselle siitä ei ollut mitään iloa, sillä Peterin jälkeen hänen katseensa kääntyi Jamesiin.
 James istui penkillä Peteriä vastapäätä. Hänen mustat hiuksensa olivat vieläkin sotkuisemmat kuin yleensä, mutta ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeäkään hymynhäivähdyksestä. Kun James näki Siriuksen, hänen kasvonsa kääntyivät synkkään hymyyn ja hän nousi sanaakaan sanomatta paikaltaan. Makuusalin ovi kolahti jossain paljon kauempana.
”Vai niin”, sanoi Peter pettyneen näköisenä ja alkoi kerätä vihaisesti huitovia pelinappuloita shakkilaudalta.
Sirius ei jäänyt kuuntelemaan hämmentyneitä kommentteja. Kaikkein mieluiten hän olisi vain lähtenyt oleskeluhuoneesta ja pysytellyt poissa mahdollisimman kauan, mutta tietenkään se ei käynyt laatuun. Hänen olisi joka tapauksessa juteltava Jamesin kanssa ennemmin tai myöhemmin – todennäköisesti ennemmin, sillä Remus varmasti parhaillaan ihmetteli, mikä hänen kahdella parhaalla ystävällään oli hätänä, ja päätyisi varsin pian oikeaan johtopäätökseen. Remus epäilemättä pakottaisi Siriuksen puhumaan, jos hän ei olisi tehnyt sitä itse. Niinpä hän teki nopean päätöksen ja syöksyi makuusaliin johtaviin portaisiin ennen kuin Remus tai kukaan muukaan ehti hämmästellä Jamesin käytöstä kovin kovaäänisesti.
 Kuudennen luokan poikien makuusalin ovi oli lukossa.
”Sarvihaara, mitä hemmettiä sinä teet?” Sirius huusi pidellen nenäänsä, joka oli syöksynyt suoraan päin ovea, ennen kuin oli tajunnut, ettei se auennut niin helpolla. ”Et sinä voi lukita tuota ovea!”
”Ai en voi?” Jamesin vihainen ääni vastasi kovempaa kuin olisi tarvinnut. ”Katsotaanko?”
”Älä viitsi!” Sirius puuskahti.
James nauroi kuulostamatta hiukkaakaan iloiselta. ”Älä viitsi? Minä voisin sanoa ihan samaa!”
”Miten niin?” Sirius kysyi ja hakkasi ovea. ”Päästä minut sisään!”
”Mitä SINÄ teet, Sirius?” James huusi. ”Vehtaat Lilyn kanssa ja oletat, että minä PÄÄSTÄN SINUT SISÄÄN?”
”Minä haluan puhua!” huusi Sirius ja tiesi, että hänen äänensä kantautui alas ja toisten korviin saakka.
”Sinä haluat puhua?” Jamesin ääni oli epäuskoinen. ”Haista paska, Sirius!”
”Minä tulen sinne!” Sirius karjaisi ja veti taikasauvan taskustaan.
”Etkä tule!” James huusi.
Sirius ei välittänyt. James ei selvästikään halunnut puhua hänen kanssaan, mutta sillä ei ollut enää merkitystä, ei ainakaan niin paljon, että hän olisi kääntynyt ja palannut oleskeluhuoneeseen Remuksen ja Peterin kysymysten uhriksi.
”Alohomora”, hän mutisi ja osoitti sauvalla ovea.
Ovi päästi toivottoman räsähdyksen ja lennähti auki. Sirius astui sisään sen enempiä miettimättä, mutta seisahtui nähdessään Jamesin. Poika istui sängyllään ja katsoi ulos ikkunasta, eikä kääntänyt päätään, vaikka varmasti varsin hyvin kuuli oven avautuneen. Jamesin sotkuinen tukka peitti silmät ja ajatukset, eikä Sirius äkkiä osannutkaan tehdä muuta kuin työntää kädet kaapunsa taskuihin ja seistä siinä ovensuussa.
”Sarvihaara”, Sirius aloitti varovaisesti ja nielaisi huomatessaan, että hänen äänensä melkein tärisi. ”Sarvihaara, minä – ”
”Anna olla”, James tokaisi, mutta ei vieläkään katsonut häntä.
”Enkä anna”, Sirius tiuskaisi. ”Hitto vie, minä aion puhua, vaikka – ”
”No, minä en aio puhua sinun kanssasi”, sanoi James ja keskeytti Siriuksen lauseen varsin tehokkaasti. ”Että anna olla vain ja häivy.”
”En”, sanoi Sirius. ”Anteeksi.”
James naurahti. Siriuksen olisi kai pitänyt suuttua, mutta hän ei voinut. Hän oli pyytänyt anteeksi, hemmetti sentään, hän oli tehnyt sen, eikä James suostunut edes puhumaan hänelle! Joskus aiemmin anteeksi pyytäminen oli ollut pahinta, mitä hän oli voinut kuvitella, ja niin se melkein oli vieläkin, mutta seistessään siinä kädet voimattomina taskuissa hän tajusi, ettei anteeksipyytäminen ollutkaan kaikkein pahinta. Paljon pahempaa oli ehdottomasti se, kun James kääntyi hitaasti katsomaan häntä loukkaantunut ja petetty ilme silmissään.
”Minun pitäisi varmaan olla otettu”, tokaisi James. ”Sinä pyysit anteeksi. Hitto, sinä et ole ikinä osannut tehdä sitä.”
”Nyt on syytä”, sanoi Sirius ja olisi halunnut juosta karkuun, mutta hänen jalkansa olivat kutakuinkin liimaantuneet lattiaan.
”No niin on”, sanoi James, ”vaikka sitä on turha sanoakaan.”
Siriuksen jalat puutuivat. Hän olisi kävellyt sängylle ja istunut siihen, jos olisi uskaltanut, mutta jostain syystä hän ei voinut liikkua, eikä raajojen puutumisella edes ollut mitään väliä.
”Miksi?” kysyi James ja sai yhdellä sanalla Siriuksen ajatukset pois jaloista ja niiden puutumisesta.
Sirius nielaisi. ”Se vain tapahtui. Vaikka tuo kuulostaa tietysti ihan järjettömän huonolta selitykseltä, mutta minä… Hitto, minun oli tarkoitus saada sinut ja hänet yhteen!”
”No, se ei sitten mennyt ihan putkeen”, sanoi James katsoen ulos ikkunasta, mutta ei sentään enää vaikuttanut siltä, kuin olisi halunnut tappaa Siriuksen siihen paikkaan.
”Ei niin”, sanoi Sirius ja katsoi myös ulos ikkunasta, niin kuin siellä muka olisi ollut jotain katsottavaa. ”Minä ihastuin.”
James oli hiljaa.
”Ei ollut tarkoitus”, jatkoi Sirius, kun toinen ei sanonut mitään. ”Siinä vain kävi niin. Minä en tietenkään aikonut tehdä mitään, mutta Lily piti minusta – ”
James veti terävästi henkeä ja käänsi kasvojaan kauemmas. Sirius nielaisi.
”Lily piti minusta”, hän jatkoi, ”ja asiat vain liukuivat eteenpäin, enkä minä saanut pysäytettyä niitä.”
”Et sitten viitsinyt ajatella minua”, James tokaisi.
Sirius naurahti surullisesti. ”Hitto vie, minä ajattelin sinua koko ajan – ”
”Ajattelit minua Lilyn kanssa?” kysyi James hymyillen toisella suupielellään. ”Tuo pitäisi kai ottaa kohteliaisuutena.”
Sirius tuijotti häntä. Jamesin kasvot olivat vakavat ja surullinen hymynhäive leikki edelleen ohuilla huulilla, valmiina katoamaan surulliseen todellisuuteen.
”Minä olin vain tyhmä”, sanoi Sirius.
”Sinun ei olisi pitänyt olla”, totesi James ja kääntyi katsomaan häntä ruskeat silmät pelottavan vakavina. ”Meidän oli tarkoitus olla ystäviä.”
Sanat kolahtivat yksi kerrallaan Siriuksen tajuntaan.
”Emmekö me ole?” hän kysyi ja kuuli kyllä hädän äänessään, mutta ei voinut sille yhtään mitään.
James nousi hitaasti seisomaan ja oli avaamaisillaan suunsa, kun jostain Siriuksen takaa kuului kovaääninen kolahdus.
”Anteeksi”, sanoi Remuksen rauhallinen ääni, ”mutta täältä kuului vähän epämääräisiä ääniä. Minä ajattelin vain tulla tarkastamaan, ettette te tapa toisianne.”
”Ei mitään hätää, Kuutamo”, James tokaisi kävellessään Siriuksen ohi. ”Minä en tuhlaisi aikaani sellaiseen.”
Jamesin askeleet häipyivät portaikkoon. Sirius kuuli Remuksen kävelevän vierelleen, tunsi kömpelön taputuksen olkapäällään, mutta ei jaksanut kiinnittää siihen mitään huomiota. Remus käveli Jamesin sängylle ja istui juuri samalle kohdalle, missä toinen poika oli hetkeä aiemmin istunut.
”No niin, mitä ihmettä on tekeillä?” kysyi Remus, kun Sirius oli seissyt monta minuuttia hiljaa ovensuussa.
Kysymys sai Siriuksen havahtumaan. Hän ravisteli päätään ja käveli omalle sängylleen tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Osa hänestä halusi juosta Jamesin perään ja pakottaa tämän puhumaan hänelle, mutta hän tiesi kyllä, ettei siitä olisi ollut mitään apua. James ei puhunut hänelle eikä hän tiennyt, puhuisiko enää ikinä. Ja kaikkein pahinta oli, että hän tiesi itse aiheuttaneensa sen.
”Kerro”, vaati Remus suuret siniharmaat silmät huolestuneisuutta hohkaen.
”Onko sinun pakko udella?” Sirius tiuskaisi. ”Se ei kuulu sinulle!”
”Kuuluu se, kun minun pitää elää teidän kahden kanssa samassa sisäoppilaitoksessa ja olla vielä teidän ystävänne”, Remus totesi. ”On kyse Lilystä, eikö niin?”
Sirius romahti nojaamaan käsiensä varaan. Musta tukka pyörähteli hänen sormiensa ohi kohti kutsuvana odottavaa lattiaa, mutta hiuksia epätoivoisesti harovat sormet olivat kylmät. Aivan liian kylmät. Eikä hän tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Vain kuukautta aiemmin hän oli istunut samalla tavalla miettimässä, olisiko hänen pitänyt juosta Lilyn perään, puhua tyttö ympäri ja saada tämä ottamaan hänet takaisin. Mutta hän ei ollut tehnyt sitä, ja siitä huolimatta hän oli nyt tässä. Puhuisiko James hänelle enää ikinä? Oliko hän pilannut kaiken lopullisesti?
”Sirius”, Remus huokaisi. ”Kerro nyt.”
”James tajusi”, Sirius tokaisi.
Remus rypisti kulmiaan. ”Miten?”
”Luuletko sinä oikeasti, että minua huvittaa jauhaa tätä nyt?” puuskahti Sirius. ”Anna olla, Kuutamo!”
”Anteeksi”, sanoi Remus nopeasti.
”Ei se mitään”, Sirius sanoi hitaasti. ”Totta kai sinä kyselet. Sinä olet sellainen, Lupin, haluat tietää kaikesta kaiken ja selvittää asiat.”
Remus tuijotti lattiaa. ”No niin, James siis tietää, eikä sillä ole väliä, kuinka hän sai tietää. Te ilmeisesti olette puheväleissä?”
”Tuskin”, tokaisi Sirius. ”Minä pyysin anteeksi, mutta James lähti silti.
”Sinä pyysit anteeksi?” Remus kuulosti hivenen yllättyneeltä.
”Niin pyysin!” huudahti Sirius ja kuuli, miten ovi läimähti nopeasti kiinni, kuin olisi halunnut estää hänen ääntään kantautumasta väärille korville. ”Hitto vie, minä pyysin anteeksi, ja hän tietää ihan yhtä hyvin kuin minäkin, miten vaikeaa se minulle on!”
Remus taputti häntä olkapäälle. ”No, hyvä, että sinä pyysit anteeksi. Mutta kai sinä tajuat, että James voi silti olla vihainen – ”
”Pidätkö sinä minua tyhmänä?” Sirius mulkaisi Remusta hiustensa lomasta.
”En tietenkään”, sanoi Remus nopeasti. ”Minä vain muistutan. Sinä veit hänen naisensa – ”
”Ei tarvitse muistuttaa”, tokaisi Sirius. ”Eivätkä he sitä paitsi edes seurustelleet.”
”Paitsi Jamesin päiväunissa”, Remus hymyili ilottomasti.
”Hän ei puhu minulle enää ikinä”, ennusti Sirius synkästi. ”Ja arvaa mikä tässä on pahinta? Vaikka minä tiedän aiheuttaneeni sen itse, en edes ole varma, pystyisinkö olemaan tekemättä sitä toiseen kertaan.”
Remus nielaisi.
”Sirius?” pojan ääni oli varovainen ja kysyvä. ”Oletko sinä edelleen ihastunut Lilyyn?”
”Mistä minä tietäisin?” Sirius tiuskaisi. ”Mutta sen tytön on paras pysyä kaukana minusta, koska minä en aio ottaa selvää, olenko ihastunut vai en.”
Remus huokaisi syvään. ”Kyllä se siitä, Sirius. Ihan oikeasti.”
Sirius naurahti. ”Niinpä niin. Taas se normaali kannustuspuhe, vai mitä? Se puhe, kun minä olen sotkenut asiani ja sinä mietit, miten korjaisit ne? No, tätä sinä et ihan helpolla korjaa.”
”En niin”, sanoi Remus äkkiä ja melkein yllätti Sirius. ”Sinä saat korjata tämän ihan itse. Toisin sanoen saat miettiä, miten ystävyys korjataan.”
”Älä kuulosta noin viisaalta”, Sirius ärähti.
Remus hymyili. ”Valitan, sellainen minä olen. Haluan selvittää toisten ongelmat tai ainakin muistuttaa, että minähän sanoin.”
”Itse asiassa minä odotinkin jo tuota”, Sirius mutisi. ”Kuuluisa ”mitäs minä sanoin” –puhe.”
”Ikävä kyllä siitä ei tänään tule tuon pitempää”, totesi Remus melkein hyväntuulisesti mutta vakavoitui sitten. ”Oikeasti, Anturajalka, et sinäkään osaisi antaa heti anteeksi.”
Sirius haroi hiuksiaan. ”Mitä minun pitäisi tehdä.”
Remus nousi seisomaan ja käveli ovelle. ”Tuskin sinä voit tehdä varsinaisesti mitään. Mutta pysyttele kaukana Lilystä.”
”Mitä sinä sitten kuvittelit?” Sirius rypisti otsaansa.
Remus hymyili surullisesti.
”Eihän sitä ikinä tiedä, ei varsinkaan, jos sinä kerran vielä saatat olla kiinnostunut Lilystä”, poika totesi käsi ovenkarmilla. ”Ja suo anteeksi nyt, mutta minun on kyllä paras mennä takaisin. Sanoin Kaceylle ja muille ottavani selvää, aiotteko te tappaa toisenne.”
”Sinä aiot ilmoittaa, että minä olen vielä hengissä”, Sirius totesi. ”No, siitä vain.”
Remus nyökkäsi ja katosi ovensuusta. Sirius romahti selälleen sängylleen ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Ikävä kyllä todellisuus ei hävinnyt minnekään, vaikka kuva katon puulaudoista hävisikin.

[Needled Laiho]

Nyyh! Olis hauska kuulla enemmän Jamesin ajatuksista. Sirre teki kyllä oikein pyytäessään anteeksi. Toivottavasti pojat korjaavat välinsä. Ja nyt ryhdyn taas odottelemaan jatkoa

[Sierra]

Tää on ihan liian koukuttava fic! Haluaisin lukea tän loppuun asti yhdeltä istumalta 

Voi James parka, hän on varmaan hirveän vihainen Siriukselle ja samalla hyvin surullinen. Luultavasti miettii, että on menettänyt Lilyn lopullisesti. Nyyh. Mut onneksi Sirius pyysi anteeks, ehkä se lepyttää Jamesia. En tiedä minkä takia, mutta jostain syystä haluaisin, että James itkee ja Lily tulis sen luokse ja - aww Mutta sähän oot kirjoittanut tän jo, joten toiveista ei ole mitään hyötyä

Musta tuntuu et Mariella ja Siriuksella tulee olemaan jotakin säpinää  Lisääppäs nopeasti lisää lukuja niin saadaan tietää.

Odotan sitä hetkeä kun Remus kertoo Kaceylle. Ei ole muuten ihan helppoa heillä. Kaceyn äiti on kuolemassa ja Remus on ihmissusi. Auts.

Mutta siis sitä uutta lukua kehiin!

[lurikko]

A/N: Anteeksi jatkon myöhästyminen, olin viettämässä juhannusta vähän muualla.

Neeppu, kiitoksia paljon! Toivottavasti Jamesin ajatuksia on myös luvassa tulevaisuudessa... James on minulle jotenkin kinkkisempi kirjoitettava kuin Sirius; en tiedä miksi, mutta Siriuksen ajatuksia on jotenkin mukavampi kirjoittaa. Täytyy koettaa tutustua myös Jamesiin!

Sierra, kiitos! Olenko muuten vielä hehkuttanut, että avatarisi on aivan ihana? Remuksen ja Kaceyn tilanne on tosiaan aika monimutkainen. Toisaalta luulen, että heitä yhdistää ainakin jollain tavalla nimenomaan se, että molemmilla on aika hankala tilanne elämässään - Kaceylla tällä hetkellä ja Remuksella on ollut jo aika kauan.

*

OSA 26

Lumi ei ollut kadonnut seuraavaan aamuun mennessä minnekään. Peter painoi kasvonsa kiinni ikkunalasiin, aktseli alas ja mietti, kuinka Adrianne oli vain muutamia viikkoja aiemmin seisonut tuolla vilkuttamassa hänelle.
 Oikeastaan oli kummallista, miten nopeasti asiat olivat menneet. Vasta reilu kuukausi sitten hän ei ollut tuntenut Adriannea lainkaan, ja nyt hän tuntui viettävän tytön kanssa aikaa harva se päivä. Elämä toden totta oli kummallista, varsinkin silloin, kun tapahtui sellaisia asioita, joita ei ollut suunnitellut ja joista ei ehkä ollut osannut haaveillakaan.
 Jos hän olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi saattanut myöntää, että loppujen lopuksi hän olisi halunnut enemmän. Hän olisi halunnut pitää Adriannen kädestä kiinni, vetää tytön lähelleen, painaa kasvonsa tämän tummanruskeisiin, epäilemättä pehmeisiin hiuksiin ja vain olla, mutta tietenkään hän ei voinut tehdä sitä. He olivat vain ystäviä, ja koska Adrianne ei ollut kiinnostunut hänestä, hänellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta muuttaa tilannetta. Hänen oli vain sopeuduttava siihen ja oltava tyytyväinen, että he nyt sentään olivat ystäviä.
 Niin, hän tiesi sen ja useimmiten hän olikin aivan tyytyväinen tilanteeseen. Silti joskus, kun he kävelivät järven rannalla ja Adrianne kääntyi katsomaan häntä nauraen, kun tyttö heilautti hiuksiaan tai kääntyi katsomaan poispäin, niin että aurinko kuulsi tämän kauniin profiilin takaa, Peter ei voinut muuta kuin toivoa asioiden muuttuvan. Että tapahtuisi ihme, että hän saisi pitää tyttöä lähellään oikeasti, ei vain ystävänä –
”Peter? Mitä sinä puuhaat?”
Se oli Remus – hyvin uninen ja vaaleanruskeita hiuksiaan harova Remus ehkä, mutta Remus joka tapauksessa. Peter vetäytyi nopeasti kauemmas ikkunasta ja kääntyi katsomaan toista poikaa vaisusti virnistäen.
”Kunhan katselin pihalle”, hän totesi.
Remus kohotti kulmiaan. ”Oliko siellä jotain erityistä?”
”Ei”, Peter sanoi heti. ”Minä vain… no, ajattelin.”
Hymy kohosi Remuksen kasvoille.
”Vai niin”, poika virnisti. ”No, parhaimmatkin meistä ajattelevat joskus, joten – ”
”Kuutamo!” Siriuksen ääni murisi jostain peiton alta. ”Kello ei varmaan ole edes viittä, etkö sinä voisi pahus vie kuulostaa yhtään vähemmän pirteältä?”
”Itse asiassa kello on seitsemän”, totesi Remus ja kuulosti varsin pirteältä ihan vain Siriuksen harmiksi. ”Meidän pitäisikin lähteä kohta aamupalalle, joten kisko ne koipesi ylös sängystä.”
Sirius murahti. ”Seitsemän? Vastahan minä menin nukkumaan – ”
”Sitä ne aina sanovat”, Remus huomautti. ”Minun pitäisi kai epäillä, että sinä oikeasti olet mennyt aivan vasta nukkumaan ja valvonut joissain epämääräisissä toimissa koko yön – ”
”Minä en nyt ole sillä tuulella, että jaksaisin kuunnella tuollaista, Kuutamo”, Sirius puuskahti.
”Ainahan sinua voi yrittää piristää”, Remus virnisti.
Sirius kömpi vaivalloisesti istumaan. Peteriä hymyilytti, kun hän näki pojan mustat hiukset harvinaisen sekaisina ja silmät, jotka eivät tahtoneet edes avautua. Suoraan sanoen Sirius todella näytti melko lailla kärsineelle ja uniselle, mutta ehkä Remus saisi toisen piristymään. Tai jos ei piristymään, niin ainakin räjähtämään, ja sillä hetkellä näytti, että tilanne oli menossa vahvasti räjähtämisen suuntaan.
”Jonkun meistä on oltava pirteä”, kommentoi Remus, ”koska Peter tuijottelee ulos ikkunasta, sinä murjotat ja James – ”
Remuksen lause jäi siihen. Vaistomaisesti Peter kääntyi katsomaan kohti Jamesin sänkyä.
”Kappas vain, James ei ole lainkaan läsnä”, Remus totesi hämmästyneenä. ”Peter, tiedätkö sinä, minne hän meni?”
Peter pudisteli päätään. ”En todellakaan. Minä heräsin aivan vasta ja katselin hetken ulos – ”
”Sinä katselit ulos?” Sirius kuulosti ärtyneeltä. ”Mikä sinua nykyään vaivaa, Matohäntä? Käyt tyttöjen kanssa kävelyillä ja katselet ulos?”
”Minua ei vaivaa yhtään mikään”, Peter tokaisi. ”Pidä sinä vain huolta omista ongelmistasi.”
Normaalisti lause ei olisi vaikuttanut Siriukseen mitenkään, mutta juuri sinä nimenomaisena aamuna se näytti toimivan tavallista tehokkaammin. Sirius päästi tukahtuneen ähkäisyn ja ryhtyi haromaan hiuksiaan silmien eteen, aivan kuin olisi halunnut piiloutua niiden taakse.
”Mihinkähän James on oikeasti mennyt?” Remus rypisti otsaansa. ”Minusta on melkoisen kummallista, että se poika herää ennen meitä ja vielä jaksaa liikkua pois sängyn luota – ”
”Vaikka jotkut meistä harrastaisivat sänkyjen liikakäyttöä, kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia”, Sirius mutisi.
Remus mulkaisi mustahiuksista poikaa. ”Minä taidan leikkiä, etten kuullut tuota.”
”Se on hyvä”, Sirius totesi ivallisesti. ”Teeskennellään vain, ettei huomata tosiasioita – ”
”Onko sinulla kenties omakohtaisia kokemuksia?” Remus kohotti kulmiaan.
”Ei!” Sirius ärähti. ”Minä huomasin kyllä tosiasiat, minä vain – ”
”Hitto vie, voisitteko te edes vaivautua kertomaan minulle, mistä te puhutte?” huudahti Peter, sillä vaikka hän oli juuri äsken seissyt monta minuuttia tuijottamassa ulos ikkunasta, ei hän sentään ollut aivan niin muissa maailmoissa, etteikö olisi halunnut tietää, mistä oli kyse.
Sirius ja Remus vilkaisivat toisiaan. Siriuksen kasvoille piirtyi heti sulkeutunut ilme, Remus sen sijaan näytti lähinnä hämmentyneeltä. Peter huokaisi.
”Anteeksi, Peter”, sanoi Remus vaivautuneena, ”mutta tässä ei ole kyse minusta, joten minä en voi kertoa – ”
Peter heilautti kättään torjuvasti. ”Ei se mitään. Älkää sitten kertoko minulle – ”
”Minä menin ihastumaan Lilyyn, hemmetti!” puuskahti Sirius, ennen kuin Peter oli edes ehtinyt saada lausettaan loppuun.
Yksinäinen lumihiutale törmäsi ikkunaan.
”Sinä MITÄ?” huudahti Peter ja tiesi näyttävänsä kerta kaikkiaan hämmästyneeltä ja epäuskoiselta.
Sirius pudisteli päätään näyttäen siltä, kuin olisi halunnut vetää sanansa takaisin. Remus puolestaan nojasi ikkunaan hyvin vaivautuneena.
”Okei, sinä siis ihastuit Lilyyn?” Peter sanoi, kun kukaan muukaan ei avannut suutaan. ”Ja sitten?”
”Lily piti minusta”, Sirius tokaisi hyvin vastahakoisesti. ”Ja minä hänestä. Ja James sai tietää siitä.”
Peter avasi suunsa, mutta ei keksinytkään mitään sanottavaa. Puhumisen sijaan hän astui pari hassua askelta taaksepäin ja pudottautui istumaan sänkynsä laidalle. Ajatukset pyörivät hänen päässään sekavana massana, josta ei saanut minkäänlaista otetta, ei päästä eikä hännästä. Sirius sanoi ihastuneensa Lilyyn ja James ilmeisesti tiesi siitä… No niin, ei ollut mikään ihme, että Sirius mulkoili ympärilleen sen näköisenä, kuin olisi halunnut tappaa kaikki ja lentää pois, eikä Jamesia näkynyt lainkaan.
”Mitä sinä ja Lily tarkalleen – ” aloitti Peter ja nielaisi, ” – teitte?”
”Emme mitään erikoista”, Sirius mulkoili häntä. ”Suutelimme pari kertaa.”
”Jaa”, sanoi Peter ja oli kiitollinen siitä, että istui.
Sirius tuijotti häntä. ”Jaa? Etkö sinä aio sanoa muuta? Haukkua minua?”
Peter hymyili vinosti. ”Eiköhän Kuutamo ole tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi, ja Sarvihaarakin epäilemättä. Mutta jos te kaksi ette selvitä välejänne – siis sinä ja James – minä kyllä suutun.”
Siriuskin melkein hymyili, mutta ei sentään aivan.
”Minä pyysin anteeksi”, poika sanoi hitaasti, ”mutta James taitaa edelleen olla hieman vihainen.”
Peter kohautti olkapäitään. ”No, sinä viet hänen naisensa. Mutta kyllä James antaa anteeksi, varsinkin jos – pyysitkö sinä OIKEASTI anteeksi? SINÄ?”
Siriuksen otsa rypistyi. ”Onko sitä niin kauhean vaikea uskoa?”
”Ei tietenkään”, Peter naurahti. ”Ja minä muuten olen varma, että James arvostaa sitä elettä. Mutta nyt minä arvostaisin melkoisesti sitä,  jos me voisimme mennä syömään.”
Ikkunaan nojannut Remus näytti havahtuvan ja kääntyi katsomaan toisia hieman yllättyneen näköisenä.
”Ai niin”, poika totesi. ”Meidänhän piti mennä syömään.”
”Näytät hieman hajamieliseltä, Kuutamo”, totesi Sirius, joka puolestaan näytti silloin jo enemmän omalta rasittavalta itseltään. ”En välttämättä edes halua tietää, mitä ajattelit.”
”Hyvä, sillä minä en kertoisikaan”, virnisti Remus. ”Ja nyt meidän on oikeasti paras mennä sinne syömään, ennen kuin me myöhästymme koko aamupalalta.”
Siriuksen silmät laajenivat. ”Älä nyt sentään maalaa piruja seinille.”
”Nimenomaan”, sanoi Remus. ”Mennään jo.”

Tähtitornissa oli kylmä. Ilmeisesti joku oli unohtanut tukkia häiritsevät raot harmaassa kiviseinässä, tai sitten kukaan ei ollut vielä tajunnut siirtää lämmitystä talviaikaan. Joka tapauksessa Jamesin oli pakko kietoa mustaa kaapuaan tiukemmalle ja tunkea palelevat sormensa syvemmälle takkinsa taskuihin.
 Hän ei tiennyt, kauanko hän oli seisonut siinä. Kun hän oli yli tuntia aiemmin herännyt, kukaan muu ei ollut vielä ollut valveilla, eikä hän todellakaan ollut halunnut herättää toisia. Mieluummin hän oli pukeutunut ja hiipinyt hiljaa pois makuusalista, vaellellut käytävillä, kunnes itsepäiset jalat olivat johdattaneet hänet tähtitorniin.
 Siinä hän nyt siis seisoi, katsoi ulos lumiseen maisemaan ja ajatteli, vaikka mieluiten olisi vain sulkenut mielensä poukkoilevilta mielikuvilta. Sirius oli pyytänyt häneltä anteeksi, ja totta kai hän tajusi, miten harvinaista se oli. Ilmeisesti pojan kotona ei oltu ikinä pyydelty anteeksi, sillä Siriuksen suusta tuota sanaa kuuli hyvin harvoin. Ehkä juuri siksi pieni osa hänestä halusi antaa pojalle anteeksi, unohtaa koko jutun ja olla taas ystäviä niin kuin ennenkin.
 Ikävä kyllä se anteeksiantava osa oli melkoisen pieni, ja loput Jamesista ei lainkaan käsittänyt, miten hän muka voisi antaa anteeksi Siriukselle. Hemmetti, Sirius oli hänen paras ystävänsä! Eivät parhaat ystävät vehkeilleet toistensa ihastusten kanssa, eivät ikinä. Koko juttu oli Siriuksen vika, ilman häntä James ei todellakaan olisi seissyt nyt tässä miettimässä, miten hän voisi ikinä unohtaa.
 Tylypahkan pihamaa oli valkoinen. Niin se oli ollut edellisenäkin aamuna. He olivat pelanneet lumisotaa, Lily oli nauranut ja yrittänyt tönäistä Jamesin lumihankeen, eikä James itse ollut voinut olla hymyilemättä idioottimaisesti. Kerrankin Lily oli suhtautunut häneen normaalisti, unohtanut vihata häntä, ja hän oli nauttinut niistä hetkistä enemmän kuin mistään aikoihin…
 Ja sitten Siriuksen oli ollut pakko pilata kaikki, vaikka taisikin olla melkoisen selvää, että Sirius oli pilannut kaiken jo paljon aiemmin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oli päätynyt viettämään liikaa aikaa Lilyn kanssa. James ei oikein tiennyt, missä vaiheessa niin oli käynyt, mutta sen hän tiesi, ettei niin olisi ikinä pitänyt käydä.
 James painoi kasvonsa tähtitornin kylmää lasia vasten. Hän olisi voinut jäädä siihen, antaa silmiensä sulkeutua ja mielikuvien Lilystä ja Siriuksesta täyttää mielensä, elleivät muuan askeleet olisi keskeyttäneet häntä.
”Ai”, sanoi tyttö hämmästyneenä.
James kääntyi. Lily piti kättään ovenkahvalla. Tytön suu oli loksahtanut hivenen auki ja punaiset hiukset näyttivät tummemmilta kuin tavallisesti, koska olivat vielä aamusuihkun jäljiltä märät. Hämmästynyt ilme leikki Lilyn silmissä, vaati tyttöä kääntymään takaisin, mutta tämä ei kääntynyt, tuijotti vain Jamesia.
James nielaisi.
”Anteeksi”, Lily sanoi nopeasti. ”Minä en arvannut että täällä olisi ketään. Minä vain halusin… no, ajatella.”
James nyökkäsi. Enempään hänestä ei ollut, sillä hän ei voinut olla tuijottamatta Lilyn hiuksia, miettimättä, miten Siriuksen kädet olivat leikkineet niillä -
”James?” Lily näytti huolestuneelta. ”Onko jokin vinossa?”
James naurahti. Nauru oli ilotonta ja kylmää, ja se karkasi nopeasti lasikattoon vain kimmotakseen takaisin. Lily otti varovaisen askeleen kohti Jamesia, ja silloin poika avasi suunsa.
”Ei toki”, hän tokaisi ja olisi astunut kauemmas, ellei lasiseinä olisi tullut vastaan. ”Sirius vain lipsautti pari asiaa.”
Ilme Lilyn kasvoilla vaihtui. Puna kohosi tytön poskille ja tämä siirsi nopeasti katseensa maahan.
”No niin, minä taidan sitten lähteä aamupalalle”, James sanoi tyhjästi.
Hän ehti ovelle saakka. Jos häntä ei olisi pysäytetty, hän olisi kävellyt portaat alas suoraan jonnekin, mutta minne, sitä hän ei olisi kuitenkaan tiennyt. Hän tahtoi vain päästä pois, saada kaikki häiritsevät mielikuvat pois mielestään, unohtaa koko jutun -
”Älä mene”, sanoi Lily ja pysäytti hänet, ja niin hän juuttui ovensuuhun eikä voinut enää lähteä, sillä tytön ääni oli surullinen ja tukahtunut.
James kääntyi hitaasti. Lily seisoi vain metrin päässä hänestä, punaiset hiukset loistaen ulkoa tulevassa valossa.
”Anteeksi”, Lily mutisi.
James vilkuili seiniä. ”En minä ole sinulle vihainen. Mutta Sirius – ”
”Suutu mieluummin minulle”, Lily keskeytti hänet yllättävän voimakkaalla äänellä. ”Älä suutu Siriukselle, jooko? Sirius huolehti sinusta, ajatteli sinua, mutta…”
Lily ei jatkanut lausettaan. James katseli tytön kasvoja, kun tämän katse kääntyi pois hänen kasvoistaan ja karkasi tyhjille seinille.
”Mutta?” James kuuli oman äänensä kylmänä ja surullisena. ”Mutta te olitte liian rakastuneita?”
”Älä puhu rakastumisesta!” Lily puuskahti. ”Me olimme vain ihastuneita! Etkä sinä voi olettaa, että minä en ikinä tahtoisi seurustella, vaikka sinä olet jahdannut minua vuosikausia – ”
”No, en jahtaa enää”, sanoi James.
Hän ehti nähdä vilahduksen hämmästyneestä ilmeestä Lilyn kasvoilla, mutta siinä ei ollut jälkeäkään ilosta. Ei, vaikka tytön olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hyppiä riemusta, olla onnellinen, kun lopultakin pääsi eroon Jamesista.
 Mitä Lily sitten oikeasti ajattelikaan, siitä James ei jäänyt ottamaan selvää. Hän kääntyi, katosi portaisiin ja laskeutuessaan niitä yksi kerrallaan mietti, miten ihmeessä pääsisi tarpeeksi kauas pois.

Ajatukset pyörivät Lilyn mielessä. Ne tulivat, olivat hetken ja menivät, ennen kuin hän oli ehtinyt saada niistä minkäänlaista otetta. Jamesin musertunut ilme viipyi yhä hänen silmissään, surulliseen hymyyn kaartuneet kapeat huulet ja loukkaantunut sävy äänessä. Tähtitornin lasiseinä oli kylmä Lilyn selkää vasten, mutta seinän viileys ei todellakaan ollut juuri silloin päällimmäisenä hänen sotkuisissa ajatuksissaan.
 Hän oli ollut monta kertaa sinä syksynä melkoisen sekaisin ajatustensa kanssa, eikä tuo hetki varmasti ollut edes pahimpia, mutta sen tietäminen ei lohduttanut tippaakaan. Vasta kuukautta aiemmin hän oli päättänyt pysyä kaukana Siriuksesta. Se oli tuntunut pahalta eikä hän voinut väittää, etteikö edelleen olisi silloin tällöin kaivannut olla pojan lähellä, mutta hän ei ollut arvannut, että Jamesin loukkaaminen voisi myös tuntua näin kamalalta. Hän oli niin tottunut pitämään Jamesia ärsyttävänä kiusankappaleena, ja nyt hän vain toivoi, että olisi saanut surullisen ilmeen pyyhittyä pojan syvänruskeista silmistä.
 Hän ei tiennyt tarkalleen, missä vaiheessa se oli tapahtunut, mutta hän oli alkanut pitää Jamesista. Vain ystävänä tietenkin, hänhän oli ollut ja oli kenties edelleen ihastunut pojan parhaaseen ystävään, mutta pitämistä sekin oli. Ehkä se johtui Jamesin asenteesta, siitä, ettei poika enää ollut aivan yhtä ärsyttävä ja lapsellinen kuin joskus aikaisemmin.
 Tai ehkä se johtui Siriuksesta. Huokaus pääsi Lilyn huulilta ja hän olisi halunnut painaa päänsä lujemmin lasia vasten, mutta ikävä kyllä lasi tuki jo hänen takaraivoaan varsin vankasti. Niin, Sirius. Muutama väärään suuntaan avautuva ovi, satutettu nenä, pari juttutuokiota ja Lily oli ihastunut poikaan, johon ei ollut ikinä voinut kuvitella ihastuvansa. Hän oli tajunnut Siriuksen olevan ihminen kaikkien tyhmien temppujensa takana, ja siinä samassa hänen oli kai ollut pakko muuttaa mieltään myös Jamesista. Loppujen lopuksi noiden kahden ärsyttävät puolet olivat melko lailla samanlaisia, joten toista ei voinut päästää pälkähästä, jos toista inhosi juuri noiden piirteiden takia.
 Mutta entä nyt? Siinä hän seisoi, nojasi kylmään seinään ja toivoi, että inhoaisi edelleen Sirius Blackia ja James Potteria yhtä paljon kuin ennenkin. Se oli olisi ollut niin paljon yksinkertaisempaa. Mutta siihen ei enää ollut paluuta, ja nyt hän oli loukannut molempia ja itseään. Hän oli ehkä oppinut jo ajattelemaan Siriuksen ja hänen hämärien luokkahuoneiden seikkailuja erehdyksenä, ohimenneenä pikku vaiheena elämässä, oppinut unohtamaan ja olemaan miettimättä, miten paljon paremmin asiat olisivat voineet nyt olla, jos he olisivat saaneet olla ihastuneita toisiinsa.
 Niin, hän oli pikkuhiljaa oppinut unohtamaan Siriuksen. Hän ei ollut enää aikoihin pohtinut, mitä tapahtuisi, jos James saisi tapahtuneen selville. Ehkä hän oli kuvitellut, etteivät menneet ikinä pomppisi silmille kummittelemaan, mutta juuri niin oli käynyt. Tietenkin hänen olisi pitänyt arvata se. Kaikki tarkoin varjellut salaisuudethan tulivat joskus esiin, eikä Jamesin ja Siriuksen ystävyys kuitenkaan olisi kestänyt entisenlaisena, jos joku tuollainen asia olisi jäänyt heidän väliinsä. Tosin Lily epäili vahvasti, kestäisikö noiden kahden ystävyys myöskään asioiden ilmitulon jälkeen.
 Minkä ihmeen takia kaiken piti olla niin vaikeaa? Jollain sivuun työnnetyllä osallaan hän kaipasi edelleen Siriusta, ja suurin osa hänestä taas kirosi hänen omaa tyhmyyttään ja tilannetta, joka oli loppujen lopuksi saanut vain kaikki surullisiksi.
”Lily?” varovainen ääni kyseli jostain hänen selkänsä takaa.
Lily nosti päätään. Kacey seisoi ovella ja näytti epäröivältä.
”Hei”, sanoi Lily.
Kacey kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä puuhaat? Aamupala on melkein ohi. Arvaa vain, järkytyinkö minä, kun en löytänytkään sinua aamulla omasta sängystäsi – ”
”Minä lähdin kävelemään”, totesi Lily ja kohautti olkapäitään.
”Vai niin”, Kacey virnisti. ”No, nyt voisi kuitenkin olla aika lähteä aamupalalle.”
”Onko James siellä?” kysyi Lily, ennen kuin ehti ajatella, oliko hänen kysymyksensä mahdollisesti järkevä vai ei. ”Tai Sirius?”
Kaceyn suu loksahti auki. ”James ja Sirius? Tuota noin, Sirius oli, Jamesia minä en tainnut nähdä – ”
”Älä nyt kuvittele mitään”, Lily sanoi nopeasti.
Kacey vilkuili häntä hieman epäluuloisen näköisenä. ”Lily, mitä ihmettä on meneillään? Sirius olikin harvinaisen hiljainen, mutta minä luulin sen johtuvan siitä, että hänen aivonystyränsä nyt vain eivät olleet käynnistyneet niin aikaisin.”
”Siitä se varmaan johtuikin”, sanoi Lily.
”Älä yritä”, tokaisi Kacey. ”Sinä puhuit jos sivu suusi. Minkä ihmeen takia sinä välttelet aamupalaa täällä ja huolehdit siitä, missä James ja Sirius mahdollisesti ovat?”
Lily huokaisi. Näytti melkoisen toivottomalle edes ajatella, että Kacey suostuisi unohtamaan koko asian, joten hän saattoi yhtä hyvin vastata kysymykseen.
”James sai tietää minusta ja Siriuksesta”, hän sanoi.
Kacey veti henkeä. Hämmentynyt ilme tytön kasvoilla vaihtui ymmärtäväksi, ja tämä nyökytteli hitaasti päätään.
”Vai niin. Ja sen jälkeen Sirius tuli valittamaan sinulle, miten olet pilannut hänen elämänsä?”
”Ei”, Lily tiuskaisi hieman loukkaantuneena. ”Ei edes Sirius ole niin typerä. Olenko minä pilannut hänen elämänsä?”
”Et tietenkään”, Kacey sanoi nopeasti. ”Eikä se edes ole sinun ongelmasi vaan Siriuksen. Mutta mitä ihmettä sinä täällä teet?”
Lily huokaisi. ”Minulla oli aamulla vähän levoton olo ja heräsin liian aikaisin, joten päätin lähteä kävelemään. Sitten minä vain eksyin tänne, ja… no, tapasin Jamesin.”
”Tapasit Jamesin?” Kacey toisti. ”Ja jäit juttelemaan syntyjä syviä?”
Lily rypisti kulmiaan. ”Minkä takia sinä olet noin sarkastinen? Huono aamu?”
”Minua vain ärsyttää koko tilanne”, Kacey puuskahti. ”Miten James suhtautui?”
”Mistä minä tietäisin?” Lily tuiskahti. ”Enhän minä ollut paikalla, kun hän sai tietää. Mutta eipä hän äsken ainakaan kovin iloiselta vaikuttanut.”
”Mistä te tarkalleen ottaen juttelitte?” kysyi Kacey.
Lily kohautti olkapäitään. ”Emme mistään erityisestä. Minä yritin saada Jamesia suuttumaan itselleni – ”
”Vai niin”, Kacey keskeytti hänet naurahtaen jokseenkin iloisesti. ”Olisi pitänyt arvata. Sinä leikit marttyyria ja yrität pelastaa Sirius-rukan – ”
”Mikä ihme sinua vaivaa?” Lily huudahti. ”Ihan kuin tämä juttu olisi muka minun vikani – ”
”No, itse asiassa se ON sinun vikasi!” Kacey vastasi aivan yhtä kovalla äänellä. ”Sinä leikit Siriuksen kanssa, vaikka ihan hyvin tiesit, että se päättyy huonosti! Minäkin sanoin niin! Kaikki tiesivät sen! Silti sinun oli pakko olla niin pahuksen tyhmä – ”
”Se ei kuulu sinulle!” Lily parahti.
”Kyllä se kuuluu!” Kaceyn silmät tuijottivat Lilyä vihaisina ja säälimättöminä. ”Jos et ole sattunut huomaamaan, minä seurustelen Remuksen kanssa! Minulla on ihan tarpeeksi ongelmia muutenkin, sinun ei tarvitse sekoittaa Remuksen ystäviä – ”
”Ja nyt on kyse sinusta ja Remuksesta, vai?” Lily ei voinut uskoa korviaan. ”Että sinä osaat olla noin itsekäs!”
Kaceyn silmät laajenivat. ”Ai minä olen itsekäs? Itse et ajatellut ketään muuta, kun olit Siriuksen kanssa –”
”Ei ollut kyse kenestäkään muusta!” Lily huusi. ”Oli kyse minusta ja Siriuksesta ja sillä selvä!”
”EIKÄ OLE!” Kacey puuskahti ja näytti siltä, kuin olisi vaivoin tukahduttanut halun ravistella Lilyä. ”Ei se mene niin! Sinä voit tehdä ihan mitä vain, kuvitella, että se liittyy vain sinuun itseesi, ja silti se liittyy kaikkiin muihinkin. Hitto!”
Tähtitornin ovi pamahti kiinni. Lily nojasi seinään osaamatta tehdä muuta kuin tuijottaa oviaukkoa, jonne Kacey oli hävinnyt. Ajatukset pyörivät hänen päässään sekavana sotkuna, mutta jos hän oli vielä hetkeä aiemmin saanut mietittyä jotain fiksua, enää se ei ainakaan onnistunut.
 Taivas lasiseinän ulkopuolella alkoi vaaleta. Todennäköisesti aurinko hiipi jo uhkaavasti kohti yläilmoja, odottaen vain hetkeä, jolloin saisi valaista koko pihamaan. Lily iski nyrkkinsä vasten lasia ja oli vasta jälkikäteen kiitollinen, ettei se särkynyt palasiksi.

”Onko jokin hätänä?” kysyi Remus.
Kacey ei jaksanut vastata, eikä hän olisi voinutkaan, sillä juuri silloin Kuhnusarvion ääni kajahti luokassa. Professori istui pöydällään ja rupatteli rauhalliseen tahtiin siitä, miten he kaikki toki tiesivät, että tämänpäiväinen liemi oli hyvin yleinen ja tarpeellinen, ja miten sitä oli aivan turha mainitakaan, mutta totta kai hän silti mainitsisi sen, sekä jotain muuta, jota Kacey ei enää kuunnellut. Hänen katseensa valahti pulpetin tummaan puupintaan.
”Vastaa nyt”, kuiskasi Remus turhautuneelta kuulostaen.
”Pitää opiskella”, sanoi Kacey hivenen tukahtuneesti.
Hän kuuli Remuksen hiljaisen naurahduksen. Niinpä niin, ihan kuin hän olisi joskus pahemmin opiskellut liemien oppitunneilla. Yleensä hän saattoi vallan mainiosti luottaa Lilyn apuun ja kopioida tältä muistiinpanot myöhemmin.
 Tosin tällä kertaa hänen ehkä tosiaan olisi ollut parasta yrittää kuunnella Kuhnusarvion selostuksia. Lily istui vastakkaisella puolella luokkaa, tuijotti ulos ikkunasta ja näytti kuuntelevan professoria vielä vähemmän kuin Kacey, mikä sentään oli melkoisen harvinaista Lilyltä. Sitä paitsi Kacey oli aika lailla varma, ettei hänen ystävänsä olisi illalla erityisen innokas auttamaan häntä läksyistä selviämisessä.
”Kacey”, Remuksen ääni oli epävarma. ”Onko jotain sattunut?”
”Ei ole”, sanoi Kacey ja kääntyi hitaasti katsomaan vieressään istuvaa poikaa. ”Tiedätkö sinä Siriuksesta ja Jamesista?”
”Mitä minun pitäisi tietää heistä?” kysyi Remus kulmiaan kohottaen. ”Jotain kieroa? Ovatko he taas muuttaneet kissoja teekannuiksi?”
Kaceyn silmät laajenivat. ”Ovatko he JOSKUS muuttaneet kissoja teekannuiksi?”
”KETKÄ ovat tehneet MITÄ?” kysyi professori Kuhnusarvio.
Kacey vaikeni. Remus tuijotti pulpettiaan hyvin vaivautuneen näköisenä, mutta Kuhnusarvio ei tuntunut välittävän siitä tippaakaan. Sen sijaan professori purskahtikin hieman honottavaan nauruun ja nojasi taaksepäin pöydällä.
”Antaa olla, minä en edes halua tietää”, hän totesi sitten. ”Mutta sinä, nuori neiti Bones, voisit keskittyä vaihteeksi opetukseen ja jättää kuhertelun vähemmälle – ”
”En minä kuhertele”, Kacey totesi kauhistuneena.
Remus virnisti hänen vieressään.
”Etpä tietenkään”, Kuhnusarvio totesi hyvin ystävällisesti, ”ja siksipä sinä tietysti keskityt tästä lähtien tiiviisti opetukseen, vai mitä?”
Kacey hymyili vaisusti. ”Kyllä, professori.”
”Niin sitä pitää”, sanoi Kuhnusarvio ja hetken Kacey luuli, että professori aikoi taputtaa häntä isällisesti päälaelle. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Kuhnusarvio yksinkertaisesti kääntyi osoittamaan liitutaulua, jolle alkoi ilmestyä tekstiä.
”Mitä Jamesista ja Siriuksesta?” kysyi Remus, kun Kuhnusarvio ei enää katsonut heihin päin.
”Lily väitti, että James sai tietää – ” aloitti Kacey hiljaa ja joutui hetken miettimään, miten päättäisi lauseensa, ” – hänestä ja Siriuksesta…”
Ymmärtävä ilme piirtyi Remuksen kasvoille.
”Ai”, sanoi poika.
Kacey oli utelias. ”Tiesitkö sinä siitä?”
”Tiesin”, Remus myönsi ja kohautti olkapäitään. ”Ei Sirius pystyisi salaamaan minulta sellaista. Mistä Lily - ?”
”Hän törmäsi Jamesiin tähtitornissa”, sanoi Kacey.
”Au”, Remus tokaisi.
Kacey virnisti. ”Ei sillä tavalla törmännyt, hassu.”
Remuskin hymyili. ”En minä niin kuvitellutkaan.”
”Et tietenkään”, sanoi Kacey.
Professori Kuhnusarvio kertasi lyhyesti senpäiväisen liemen teko-ohjeita ja käski heidän jakautua pareihin. Kacey siirtyi istumaan lähemmäs Remusta.
”Mitä sinä mietit?” kysyi Remus, kun he pilkkoivat lohikäärmeenhäntäruokoa sopivanpituisiksi pätkiksi.
”Miten niin?” hämmästyi Kacey.
Remus hymyili toisella suupielellään. ”Näytät vakavalta. Se ei ole kovin tavallista.”
”No, Lily ja minä tavallaan riitelimme”, huokaisi Kacey.
Remus näytti uteliaalta, mutta jostain syystä Kacey ei halunnut sanoa yhtään enempää. Vastakkaisella seinällä Lily tuijotti omaa noidankattilaansa hyvin synkän näköisenä, ja jokin epämääräinen ääni Kacey sisällä väitti, että hänen olisi parasta pyytää anteeksi heti, kuin vain suinkin voi.
 Remuksen sormet osuivat hänen omiinsa pöydän pinnalla. Veitsi oli jo väsynyt pilkkomiseen ja makasi nyt käyttämättömänä pöydällä, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Kacey tuijotti sitä mitään näkemättä ja antoi Remuksen sormien sulkeutua omiensa ympärille.

Käytävä oli tyhjä. Peterin seurana olivat vain seinien hiljainen natina ja silloin tällöin jostain kaukaa kantautuvat askeleet, sekä hänen takanaan seinällä keikkuvassa taulussa värjöttelevä noitatyttö. Siihen saakka tyttö oli pysynyt kohtalaisen hiljaa, mutta vilkuili silloin tällöin Peteriä varsin uteliaasti. No, vilkuilkoon vaan, hän ei jaksanut piitata.
 Itse asiassa hän ei edes kaivannut enempää seuraa. Oli jo iltapäivä, enää vähän aikaa sen päivän viimeisiin oppitunteihin, eikä häntä pätkääkään kiinnostanut mennä sinne. Professori Hongansyömä laittaisi heidät kuitenkin huolehtimaan jälleen kerran kuudennen luokan pitkäaikaisprojektista, hieman puumaisesti suloisten mutta varsin vihamielisten hirskuristajien kastelemisesta tai uudelleen istutuksesta.
 Ei sillä, että Peter olisi varsinaisesti inhonnut kyseisiä kasveja, eihän toki, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun eräs oli viime tunnilla melkein puraissut palan hänen korvastaan. Kyse oli lähinnä siitä, että hän tiesi mainiosti Siriuksen ja Jamesin aloittavan vähintäänkin sanallisen tappelun heti, kun nuo kaksi osuisivat samalle alueelle.
 Peter ei muistanut, milloin hän viimeksi olisi ollut yhtä turhautunut. Remus tuntui sinä päivänä olevan ainoa täysijärkinen olento, ja ehkä juuri siksi poika pakenikin erittäin vikkelästi Kaceyn luo heti, kun James ja Sirius aloittivat riitelynsä. Niin kuin esimerkiksi muodonmuutostunnilla, kun McGarmiwa oli käskenyt Jamesin muuttaa Siriuksen ruusukasaksi. Loppujen lopuksi Siriuksella oli ollut norsun kärsä ja rosoisia oksia hiusten sijalla, ja James oli salaperäisesti päätynyt luokan ulkopuolella seisovan haarniskan sisäpuolelle. Siinä vaiheessa Peter oli toivonut, että hänelläkin olisi ollut joku, jonka luo karata.
”Mitä sinä teet?”
Peter käänsi päätään. Tummahiuksinen tyttö seisoi muutaman metrin päässä hänestä ja nojasi seinään epävarman näköisenä.
”Hei, Adrianne”, sanoi Peter.
Adrianne hymähti. ”Tuo ei varsinaisesti ollut vastaus kysymykseen.”
”Sinustapa on tullut tarkka.”
”Eikä tuokaan”, totesi Adrianne.
Peter huokaisi. ”Ei niin. Miten sinä löysit minut?”
”Kysyin Remukselta”, sanoi Adrianne hymyillen vinosti. ”Hän oli ehkä vähän hämmästyneen oloinen, mutta sanoi sitten, että sinä lähdit kävelemään.”
”Ja sinä arvasit, että minä olisin juuri täällä?” Peter yllättyi.
Adrianne kohautti olkapäitään.
”No jaa, en varsinaisesti. Remus sanoi myös, että olit lähtenyt tännepäin, ja minä olen aina tiennyt, että sinä pidät tuosta taulusta”, virnisti tyttö osoittaen Peterin takana olevaa taulua. Kuvan noitatyttö vilkutti sieltä heille hyvin prinsessamaisesti.
”Itse asiassa minä en edes kauheasti pidä koko taulusta”, sanoi Peter ja taulun tytön ilme valahti. ”Paitsi, että tuo tyttö vähän muistuttaa sinua.”
Adrianne näytti hämmästyneeltä.
”Anteeksi”, Peter sanoi nopeasti. ”Sitä ei kai olisi pitänyt sanoa.”
”Ei se haittaa”, sanoi Adrianne, käveli Peterin luokse ja istui tämän viereen lattialle. ”No niin, mitä sinä täällä teet? Äläkä nyt väistä kysymystä.”
”Ei tulisi mieleenikään”, sanoi Peter. ”Ajattelen kai.”
”Ajattelet?” Adrianne toisti ja tytön kalpea otsa painui muutamalle rypylle. ”Mielenkiintoista. Mitä sinä ajattelet?”
”Syntyjä syviä”, Peter virnisti.
”Peter.”
”Olkoon”, huokaisi Peter ja nosti kätensä. ”Minä antaudun. Sirius ja James ovat tapelleet koko päivän, enkä minä enää jaksa olla heidän välissään.”
Adrianne rypisti otsaansa. ”Mikä heitä vaivaa?”
”Naisongelmia”, sanoi Peter kuivasti.
”Ai”, sanoi Adrianne ja naurahti. ”Minä en siis voi tajuta niistä mitään.”
”Et kai”, Peter myönsi. ”Mutta usko pois, minäkään en tajua, miten he ovat voineet sotkea asiansa niin totaalisesti – ”
”Joskus se on yllättävän helppoa”, Adrianne sanoi äkkiä lujalla ja varmalla äänellä. ”Asioiden sotkeminen, siis.”
Peter oli hiljaa. Käytävän seinä oli kylmä ja kivinen hänen mustan koulupuvun viittansa takana, mutta hän ei välittänyt. Sen sijaan Adriannen kasvoille hiljaa hiipivä vakava ilme ei voinut olla karkaamatta hänen ajatuksiinsa. Tyttö puri kapeaa alahuultaan ja räpytti muutaman kerran silmiään, mutta kyyneliä Peter ei nähnyt, vaikka hänen katseensa eksyi vaalealle poskipäälle. Adriannen profiili oli suora ja päättäväinen kuten aina ennenkin, mutta katse oli lattiassa.
”Mitä nyt?” Peter kysyi hiljaa.
Adrianne katsoi edelleen lattiaa. ”Ei mitään. Minä vain ajattelin.”
Peter huokaisi. Hän ei kenties ollut sitä ihmistyyppiä, joka uteli utelemasta päästyäänkin eikä hyväksynyt vältteleviä vastauksia, mutta silti hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut melkoisen utelias. Tai huolestunut, sillä Adrianne ei todellakaan näyttänyt kovinkaan onnelliselta tuijottaessaan synkkänä vastakkaisen seinän kiviä.
 Peter ojensi hitaasti kätensä ja kosketti varovasti tytön olkapäätä. Adrianne säpsähti ja Peter oli jo vetämässä kättään pois, mutta sitten tyttö vilkaisi häntä melkein huomaamattomasti hymyillen, ja hän antoi kätensä jäädä siihen. Peterin pitkät sormet leikkivät tytön hämärässä valaistuksessa melkein mustien hiuksien seassa, silittivät niitä hiljaa, kuin ne olisivat voineet kadota hetkellä millä hyvänsä.
”Asioiden sotkeminen on yllättävän helppoa”, sanoi Adrianne hieman tukahtuneesti.
Peter ei tiennyt mitä sanoa, mutta ei sillä liiemmin ollut väliäkään, sillä Adrianne ei näyttänyt odottavan hänen vastaustaan. Tyttö kohotti kasvonsa hänen omiaan kohti ja katsoi häntä silmiin.
”Sinä olet kiltti, Peter.”
Iloton hymy kohosi Peterin kasvoille. ”Niin olen. Jos en olisi, minä tuskin istuisin nyt tässä. Olisin jossain muualla etsimässä sellaista tyttöä, joka pitäisi minusta yhtä paljon kuin minä hänestä.”
Jostain kaukaa kuului askelia. Adrianne painoi kasvonsa Peterin mustan viitan suojelemaa olkapäätä vasten ja tytön hiukset kutittivat hänen kaulaansa, mutta hän ei edes huomannut sitä. Hyvin varovaisesti hän halasi Adriannea.
”Minä pidän sinusta”, sanoi tyttö, ”ja olen pahoillani, kun en voi enempää.”
”Ei se mitään”, sanoi Peter hitaasti ja sulki silmänsä.

[lurikko]

OSA 27

”Minkä ihmeen takia täältä ei edes saa kunnon ruokaa?” puuskahti Sirius.
Remus huokaisi syvään. Hänelle kanankoivet kelpasivat mainiosti, mutta ilmeisesti Sirius oli juuri nyt sellaisella tuulella, ettei poika olisi suostunut syömään edes hanhenmaksapihvejä valittamatta. Niinpä hän katsoi parhaaksi jättää koko ruokahuomautuksen huomioimatta ja tyytyä estämään Siriusta viskomasta ruokiaan lattialle.
”Rauhoitu nyt”, Remus käski. ”Ykkösluokkalaiset katselevat sinua sen näköisinä, että pelkäävät kuollakseen.”
”Pelätkööt vaan”, Sirius mutisi.
”Mikä ihme identiteettikriisi sinulla on?” James tiuskaisi pöydän toiselta puolelta. ”Sinä olet niin pahuksen täynnä itseäsi, että nautit pelkästään siitä, jos joku vilkaisee sinua – ”
”Pidä sinä vain pääsi kiinni!” Sirius puuskahti. ”Minua ei hittoakaan kiinnosta, mitä sinä ajattelet minusta, senkin omahyväinen apina – ”
Remus hautasi kasvot käsiinsä.
”Älä hauku minua!” ärähti James, vaikkakin puoliksi syöty paahtoleipä lievensi hänen äänensävyään huomattavasti. ”Jos sinulla olisi yhtään itsehillintää, meillä ei olisi mitään ongelmia – ”
”Minun itsehillinnässäni ei ole mitään vikaa!” Sirius ilmoitti.
”No, missä se vika sitten?” James mulkoili toista poikaa hyvin vihaisen näköisenä. ”Vai oletko sinä ikinä kuullut sellaisista asioista kuin ystävyys tai aivoton idiootti, joka ei osaa tehdä muuta kuin virheitä – ”
”Sinä et tiedä mitään!” Sirius huusi.
”En varmasti tiedä, jos sinä salailet minulta kaiken!” rähjäsi James. ”Tai ehkä sinä vain olet niin itsekeskeinen kakara, ettet osaa ajatella toisia ollenkaan – ”
”LOPETTAKAA JO!” huusi Peter ja paiskasi kurpitsamehulasinsa pöytään niin lujaa, että oli ihme, ettei se särkynyt palasiksi.
Siriuksen haarukka kolahti lattialle. Molemmat pojat kääntyivät katsomaan Peteriä hyvin hämmästyneen näköisinä, mutta pitivät ainakin hetken suunsa kiinni. Remus nosti varovaisesti päätään ja näytti sekä huojentuneelta että epäuskoiselta tajutessaan, että riitelyä ei kuulunut, vaikka kumpikaan ei ollut kuollut tai tainnutettu.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä en jaksa kuunnella tuota enää”, ilmoitti Peter, joka oli suoraan sanottuna varsin tyytyväinen saatuaan Siriuksen ja Jamesin hetkeksi hiljaisiksi. ”Me kaikki tiedämme, ettette te tällä hetkellä tule toimeen keskenänne, teidän ei tarvitse ilmoittaa siitä koko ajan. Sitä paitsi minulla on paljon muutakin ajateltavaa kuin teidän henkilökohtaiset ongelmanne, joten pitäkää turpanne kiinni.”
Sirius nielaisi. ”Hitto vie, Matohäntä, sinä olet opetellut huutamaan – ”
”Ja minua on ihan turha haukkua, vaikka sinä olisit tehnyt mitä tyhmyyksiä”, Peter tiuskaisi ja vilkaisi Siriusta äkäisenä.
Sirius vaikeni.
”Ihanaa, te olette hiljaa”, huokaisi Remus. ”Nyt minä voin esittää pienen ehdotukseni. Selvittäkää asiat, jooko, tai lopettakaa muuten vain toisillenne puhuminen, mutta älkää jaksako huutaa koko ajan – ”
”Minä en selvitä mitään”, tiuskaisi James ja nousi pöydästä ruskeat silmät salamoiden. ”Nähdään joskus, Kuutamo.”
Remus olisi kenties sanonut siihen jotain, mutta kun hän sai suunsa jälleen puhevalmiuteen, James oli jo kaukana. Sirius söi kanankoipea hyvällä ruokahalulla ja Peter oli vajonnut omiin ajatuksiinsa.
 Remus huokaisi. Sinä päivänä hänestä oli tuntunut monta kertaa siltä, että paras asia, jonka hän voisi tehdä, olisi muuttaa mahdollisimman kauas tai ainakin heivata James ja Sirius etelänavalle selvittelemään välejään. Mikäli etelänapaa ei ollut valittavissa, hän voisi tietysti lukita heidät luutakomeroon ja käskeä keskustelemaan, mutta jotenkin hänestä tuntui siltä, että silloin nuo kaksi vain yhdistäisivät voimansa ja paloittelisivat Remuksen itsensä pieniksi palasiksi. Ja sitä hän ei tietenkään halunnut, eihän hän sentään ollut niin itsetuhoinen.
”Minä en kestä enää toista tällaista päivää”, Remus mutisi suupielensä välistä.
Kacey vilkaisi häntä jokseenkin myötätuntoisesti, mutta ei silti aivan. Päivän mittaan Remus oli kyllä huomannut, etteivät Sirius ja James olleet ainoat riidoissa olevat ystävät – myöskään Kacey ja Lily eivät puhuneet toisilleen.
”Minä en tajua, mikä Jamesia vaivaa”, Sirius tiuskaisi seivästäessään seuraavan paahtoleivän haarukallaan. ”Se ihminenhän on täysin käsittämätön. Minä olen pyytänyt anteeksi, hitto vie – ”
”Et sinä oikeasti olettanut, että se olisi niin helppoa”, huokaisi Remus ja vilkaisi sivusilmällä Lilyä, joka istui parin metrin päässä sen näköisenä, kuin olisi toivonut olevansa jossain aivan muualla.
”En niin”, Sirius myönsi, ”mutta tämä on jo ihan liikaa. Jos Sarvihaara haluaa olla härkäpäinen, niin olkoon vain, minä en piittaa.”
”Etkö?” Remus yllättyi.
”En”, Sirius ilmoitti ylpeänä. ”Minä vain tarvitsen pari pullollista.”
Nyt huolestunut ilme kohosi Remuksen kasvoille. ”Pullollista? Vettä, eikö niin?”
Sirius naurahti. ”Hyvä vitsi, Kuutamo. Kotitontut varmaan lupaisivat minulle pari tuliviskiä, jos pyytäisin oikein nätisti – ”
”Se ei onnistunut viimeksikään”, muistutti Peter pöydän toiselta puolelta.
”Ai niin”, Siriuksen ilme synkkeni. ”No, ainahan minä voin lähteä Tylyahoon – ”
”Et voi”, Remus tokaisi heti.
Sirius rypisti kulmiaan. ”Miten niin en voi?”
”Koska huomenna on keskiviikko, eli toisin sanoen on koulua, ja koska se yksinkertaisesti on kiellettyä”, Remus luetteli oikopäätä ja madalsi sitten ääntään niin, etteivät muut voineet kuulla heitä. ”Ja me istumme melkein täydessä salissa, joten sinun on ihan turha ruveta selittämään epämääräisistä keinoista päästä sinne, ellet halua menettää niitä.”
”Eihän täällä ole muita kuin Kacey”, Sirius sanoi hämmästyneenä, ”ei ainakaan lähietäisyydellä.”
”Se ei estä heitä kuulemasta”, Remus sihahti. ”Sitä paitsi Kaceykaan ei tiedä.”
”Mitä minä en tiedä?” kysyi silloin tuo juuri mainittu Kacey uteliaana.
Remus huokaisi ja kääntyi sitten tytön puoleen. ”Meillä on tapamme päästä Tylyahoon muulloinkin kuin silloin, kun Dumbledore sallii. Mutta siitä ei puhuta, eikä varsinkaan tässä. Minä kerron sinulle myöhemmin.”
Kacey nyökkäsi päätään. No niin, tyttö tosiaan oli melkoisen alamaissa Lilyn kanssa riitelyn takia, sillä muussa tapauksessa tämä ei ikinä olisi lopettanut kyselyä tuossa vaiheessa.
”Mennään illalla”, Sirius virnisti Remukselle.
Remus huokaisi. ”Ei käy.”
”No, minä menen sitten Matohännän kanssa”, Sirius totesi hieman loukkaantuneena.
”Ei sovi minullekaan”, Peter sanoi nopeasti. ”Ehkä joku toinen kerta, mutta tänään minä en todellakaan ole sillä tuulella. Mutta jos sinä menet, tuo minulle yksi pullo varastoon.”
”Miten niin et ole sillä tuulella?” Sirius rypisti kulmiaan.
Peter kohautti olkapäitään. ”Ei vain huvita. Ja ihan turha kysellä enempää, minä en puhu.”
”Ahaa”, sanoi Sirius, kun varsin valaistunut ilme piirtyi hänen kasvoilleen. ”Sinä olet menossa tyttösi kanssa kävelylle, vai mitä?”
”Ensinnäkin, Adrianne ei todellakaan ole minun tyttöni”, Peter tokaisi mulkaisten häntä. ”Lisäksi me emme ole menossa kävelylle.”
Sirius kohautti olkapäitään. ”No, minä tuon sinulle joka tapauksessa pullon. Tosin Kuutamo saa kantaa sen.”
”Minä?” Remuksen otsa rypistyi. ”Enkö minä juuri sanonut, etten lähde sinne?”
”Sanoit”, Sirius totesi hyväntuulisesti, ”mutta jos sinä et ole siellä, kuka raahaa minut takaisin tänne? Aiotko sinä todella lähettää minut yksin Tylyahoon? Keskellä kouluviikkoa?”
Remuksen ilme valahti. Hän vilkaisi Peteriä, mutta poika pudisteli nopeasti päätään.
”Hyvä on”, huokaisi Remus ja nyökkäsi. ”Minä lähden sinun mukaasi. Jonkun on pakko tulla kiskomaan sinut pois sieltä. Minä en halua hälyttää Dumbledorea hakemaan sinua.”
”Oletpa sinä kiltti”, sanoi Sirius virnuillen omahyväisesti.

”Tämä oli pahuksen hyvä idea”, sanoi Sirius tyhjentäessään kolmatta lasillista.
Remus istui toisella puolella pöytää ja vilkuili häntä joko murhaavan tai epätoivoisen näköisenä, hän ei ollut aivan varma. Ehkä nuo kaksi tunnetilaa olivat kietoutuneet Remuksen olemukseen niin selkeästi, ettei niitä voinut erotella toisistaan. Joka tapauksessa Sirius ei kuitenkaan voinut väittää, että tilanne olisi varsinaisesti häirinnyt häntä liiemmin. Remuksen ärtymys oli omiaan piristämään häntä.
”Kuvittele nyt”, hän jatkoi häiriintymättä vähääkään vihaisista mulkaisuista, ”on tiistai-ilta, emmekä me mätäne siellä homeisessa koulussa – ”
”Tylypahkassa ei ole tippaakaan hometta”, Remus tokaisi.
” – vaan istumme viettämässä kaunista talvi-iltaa kodikkaassa kahvilassa – ”
”Meillä tulee olemaan pahuksen kylmä, kun palaamme linnaan”, Remus ennusti synkästi.
” – mainiossa seurassa”, Sirius lopetti välittämättä tippaakaan muutamasta taustahäiriöstä puheensa aikana.
”Jos nuo pari mustiin pukeutunutta velhoa ovat sinusta hyvää seuraa”, sanoi Remus matalalla äänellä erääseen nurkkaan vilkaisten, ”minä olen enkeli.”
”Sinä olet enkeli”, Sirius myönsi hyväntuulisesti ja kohotti lasiaan. ”Juokaamme lasillinen sille.”
Remus pudisteli päätään. ”Minä en todellakaan tiedä, minkä takia suostuin tähän.”
”Koska sinä tiesit, ettet näkisi minua muuten huomisilla tunneilla”, Sirius virnisti.
”Tiedän”, sanoi Remus. ”Minä ihmettelenkin, mistä sain päähäni, että haluaisin nähdä sinut huomenna. Tai ylipäätään koskaan.”
Sirius katsoi häntä hämmästyneenä. ”Edes sinä et VOI olla noin katkera, Kuutamo hyvä.”
”En minä olekaan”, Remus mulkoili häntä. ”Muuten vain voisin olla istumassa lämpöisellä sohvalla tyttöystäväni kanssa sen sijaan, että istun katselemassa sinun juomistasi – ”
”Minä voin hakea sinulle yhden tuliviskin”, Sirius lupasi auliisti.
”Se ei ollut pääasia”, Remus tokaisi.
Sirius kurtisti kulmiaan. ”Mikä sitten? Yritätkö sinä väittää, että Kacey on hauskempaa seuraa kuin minä?”
”No, Kacey on kauniimpi kuin sinä, hiljaisempi kuin sinä, eikä juo niin paljon”, Remus totesi.
”Mistä tiedät?” Sirius virnisti. ”Oletko ikinä tuonut häntä tänne?”
”En ota sitä riskiä”, sanoi Remus.
”Siinäs kuulit”, totesi Sirius omahyväisesti. ”Minuun sinä luotat niin paljon, että tulet tänne kanssani, mutta oman tyttöystäväsi kanssa et uskalla tulla paikkaan, jossa juodaan mitään alkoholipitoista – ”
”Sinä raahasit minut tänne väkisin”, Remus huomautti.
”Paremminkin kiristin”, muistutti Sirius.
”Se on aivan sama asia”, sanoi Remus ja nojasi sitten pöydän yli toista kohti. ”Kuuntele nyt, jooko, ennen kuin olet aivan umpikännissä. Jos sinä käyttäydyt typerästi ja haastat riitaa, kestää paljon kauemmin, ennen kuin James unohtaa koko Lily –jutun – ”
”James ei unohda sitä ikinä”, tokaisi Sirius, ”ja sitä paitsi minä olen täällä juomassa enkä keskustelemassa.”
”No, minä en ole täällä juomassa vaan vahtimassa sinua, joten voin tehdä jotain hyödyllistä sinä aikana”, Remus hymyili vinosti. ”Kukaan meistä ei jaksa sinun ja Sarvihaaran tappelua, tajuatko?”
”Totta kai tajuan”, Sirius loukkaantui. ”Mutta ei se minusta ole kiinni. Sarvihaara haastaa riitaa.”
”Sinut on hyvin helppo saada riitelemään”, Remus huomautti.
”Tuo voi olla totta”, myönsi Sirius, ”mutta siitä huolimatta – ”
”Sinä olet se, joka aiheutti tämän riidan”, Remus keskeytti hänet. ”Toisin sanoen minä syytän siitä sinua. Yritä käyttäytyä fiksusti, tai James ei anna sinulle ikinä anteeksi ja minä saan hermoromahduksen.”
”Etkä saa”, sanoi Sirius vilkaisten lasinsa pohjaa. ”Kacey lohduttaa sinua.”
”Toivottavasti”, hymyili Remus, mutta sitten ilme pojan kasvoilla valahti. ”Hei Sirius, mitä sinä – ”
Mutta Sirius oli jo kömpinyt pystyyn tuoliltaan ja lähtenyt hieman horjuvin askelin hakemaan neljättä lasillista.

Peterin olisi epäilemättä pitänyt harkita tarkemmin, ennen kuin hän oli luvannut tulla Adriannen luo linnan pääoville seitsemältä, mutta hän ei kerta kaikkiaan ollut arvannut, mitä tytöllä saattaisi olla mielessä. Hän katui lupaustaan vasta siinä vaiheessa, kun käveli Adriannen ja Marie Campbellin välissä kohti huispauskenttää ja veti huppua tiukemmalle päähänsä, ettei päin naamaa tunkeva lumi olisi päässyt sisään.
”Miten ihmeessä huispausta voi edes pelata tällaisessa säässä?” hän kysyi eikä välittänyt hivenen ärtyneestä sävystä äänessään.
”Ei sitä voikaan”, Marie totesi synkästi, ”mutta toistaiseksi kukaan ei ole kertonut sitä Nadjalle.”
”Tässä säässä harjoitteleminen tuntuu tosiaan vähän liioittelulta”, Adrianne myönsi.
”No, meillä on ottelu kahden viikon päästä”, Marie sanoi äkkiä terävästi. ”Totta kai meidän pitää harjoitella, vaikka sää olisi millainen tahansa – ”
”Etkö sinä juuri sanonut, ettei tällaisella säällä voi harjoitella?” Peter hämmästyi.
”En tietenkään”, Marie ilmoitti varmalla äänellä ja otti tiukempaan kiinni luutansa varresta. ”On vain hieman hankalaa päästä perille asti.”
Se oli totta. Tuuli tuntui yrittävän työntää heitä taaksepäin jokaisella askeleella, jonka he ottivat eteenpäin. Tavallaan se oli hyvin masentavaa, mutta silti Peter oli jollain kieroutuneella tavalla iloinen siitä, että Adrianne oli pyytänyt hänet mukaansa katsomaan harjoituksia.
”Ja meidänkö on tarkoitus istua katsomossa?” hän sanoi ja olisi ehkä naurahtanut, mutta naurahtaminen olisi todennäköisesti vain täyttänyt hänen suunsa lumella. ”Tuulihan heittää meidät alas sieltä.”
”Pitäkää lujasti kiinni”, Marie totesi hyväntuulisesti.
”Itse asiassa Timkin on tulossa sinne”, sanoi Adrianne. ”Ja Evan.”
No niin, nyt Peteriä ei ainakaan naurattanut.
”Evan?” hän toisti. ”Evan Rosier? Kuule, minkä ihmeen takia sinä oikeastaan halusit minut tänne? Suoraan sanottuna minä en liiemmin pidä niistä luihuisista – ”
”Rohkelikkojen ja luihuisten iankaikkinen riitely”, tokaisi Marie huokaisten. ”Väsyttää jo ajatellakin.”
”Minä kaipasin taustatukea”, sanoi Adrianne hivenen välttelevästi ja vilkuili poispäin niin, ettei Peter voinut nähdä hänen kasvojaan. ”Minä en tahtonut olla yksin heidän seurassaan -  ”
”Mikset sinä vain voinut jäädä sisälle?” Peter ihmetteli. ”Me olisimme voineet istua vaikka kirjastossa.”
”Pitää kannustaa Marieta”, sanoi Adrianne ja hymyili jokseenkin vaisusti.
Marie pudisteli itsekseen päätään. Se oli kenties hieman omituista, mutta Peter ei jaksanut vaivata päätään sillä sen enempää, eikä se olisi onnistunutkaan, sillä juuri silloin he saapuivat huispauskentälle. Marie heilautti heille pikaisesti kättään ja katosi pukuhuoneeseen, mutta Adrianne tarttui hivenen vastahakoisen Peterin käteen ja kiskoi hänet kohti muutamaa katsomossa istuvaa hahmoa.
”Ja minkäköhän takia HE tulivat tänne?” kysyi Peter vaisusti, kun he lähestyivät tummansiniseen kaapuun kietoutunutta tyttöä, jonka vaaleanruskeat hiukset heilahtelivat tuulen kiskomina puolelta toiselle, ja tämän vieressä istuvaa poikaa, joka tuijotti synkkänä eteensä.
”Tim pitää huispauksesta kovasti”, sanoi Adrianne varovaisella äänensävyllä.
Peter oli ehkä aikonut sanoa jotain muutakin, mutta silloin he olivat jo äänenkantaman päässä noista kahdesta. Tim näytti huomaavan heidät ensimmäisenä ja heilautti pitkät hiuksensa yhdellä liikkeellä pään taakse.
”Hei, Adrianne!” tyttö virnisti ja käänsi sitten katseensa Peteriin. ”Sinä olit kai Peter, vai mitä?”
Peter nyökkäsi ja seurasi Adriannea kaksikon viereen.
”Mitä te teette täällä?” kysyi Rosier ja nosti hivenen leukaansa.
”Samaa mitä sinäkin, Rosier”, Peter tokaisi. ”Katsomme harjoituksia.”
”Sinähän olet rohkelikko”, tuhahti Rosier.
”No, sinä olet tietääkseni luihuinen, joten meillä on ihan yhtä suuri syy olla jossain muualla”, Peter irvisti ja istuutui Adriannen viereen penkille. ”Toivottavasti nämä harjoitukset eivät kestä kauan.”
Rosier hymyili ivallisesti. ”Ihan kuin sinun olisi ollut pakko tulla tänne, Piskuilan. Vai seuraatko Adriannea kaikkialle – ”
”Älä jaksa, Evan”, Adrianne tokaisi ja vilkaisi poikaa äkäisen näköisenä. ”Minä pyysin häntä seurakseni ja sillä selvä.”
”Minusta on kivaa, että te tulitte”, totesi Tim ja hymyili Peterille. ”Adrianne on aina vähän pirteämpi, kun sinä olet paikalla – ”
”Enkä ole!” tuo mainittu Adrianne protestoi kovalla äänellä.
”Älä yhtään yritä”, Tim virnisti.
Peter ei voinut olla huomaamatta kahta hymykuoppaa, jotka muodostuivat tytön suupieliin tämän hymyillessä. Oikeastaan hän saattoi melkein ymmärtää, mitä Rosier näki tuossa iloisessa tytössä, mutta sen sijaan hän ei todellakaan tajunnut, minkä takia Timin kaltainen tyttö roikkui ylpeältä vaikuttavan ja synkän luihuisen seurassa -
”Mitä sinä mietit?” kysyi Adrianne äkkiä.
”En mitään”, Peter sanoi nopeasti.
”Ai”, Adrianne sanoi.
Puolen tunnin kuluttua alkoi tosiaan näyttää siltä, että korpinkynsien senpäiväisten huispausharjoitusten syynä oli lähinnä kapteenin periksiantamattomuus. Nadja Smith oli ainoa, joka jaksoi punaisine letteineen edelleen pelata täysillä ja kannustaa siinä samalla muita. Oikeastaan sekin oli ihme, sillä tuuli ja lumisade tuntuivat vain yltyvän.
”Eivätkö nämä harjoitukset ikinä lopu?” kysyi Rosier lopulta, kun kasvoille satanut lumi alkoi jo tuntua melkoisen epämiellyttävältä.
”Voisimmehan me aina lähteä jonnekin muualle”, Adrianne ehdotti toiveikkaalta kuulostaen.
Rosier mulkaisi häntä. ”Minulla ja Timandralla on tekemistä tämän jälkeen.”
”Älä kutsu minua sillä nimellä!” huudahti Tim kärsivältä kuulostaen. ”Minä olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa, että inhoan sitä nimeä – ”
”Se sopii sinulle”, Rosier virnisti ja näytti hetken melkein ystävälliseltä katsoessaan tyttöä. ”Se on sopivan epätavallinen, erikoinen – ”
”Minkä ihmeen takia nimen pitäisi olla erikoinen?” Tim kysyi pudistellen päätään. ”Minä en ole ikinä tajunnut sitä.”
”Tavanomaisuus on tylsää”, sanoi Rosier ja vilkaisi samalla Peteriä vinosti hymyillen. ”Erikoinen nimi kertoo hyvästä suvusta – ”
”Minä en ole mikään koira!” Tim naurahti.
”Et tietenkään”, Rosier sanoi nopeasti ja tarttui tyttöystävänsä käteen. ”Voisimmeko me jo lähteä? Täällä jäätyy.”
Tim kohautti olkapäitään. ”Lähdetään vain.”
Hetken kuluttua Peter ja Adrianne istuivat kahdestaan katsomossa. Peter alkoi jo kadehtia Timiä ja Rosieria, jotka epäilemättä silläkin hetkellä olivat sisällä lämpimässä – tosin hän ei edes halunnut ajatella, mitä nuo kaksi siellä lämpimässä tekivät – mutta jokin Adriannen kasvoissa esti häntä ehdottomasta lähtöä. Tyttö vilkuili taivaalla vilahtelevia huispaajia, mutta ei tuntunut näkevän näitä ollenkaan.
”Ei hän ole aina noin ilkeä”, sanoi Adrianne juuri, kun Peter aikoi ottaa poislähtemisen puheeksi.
”Kuka?” Peter hämmästyi.
”Evan”, Adrianne sanoi hiljaa ja vilkuili käsiään hieman vaivaantuneen näköisenä.
Suoraan sanottuna Peter ei lainkaan uskonut, etteikö Evan Rosier olisi aina ollut yhtä ilkeä, mutta sitä hän ei halunnut sanoa Adriannelle. Sen sijaan hän siirtyi istumaan hivenen lähemmäs tyttöä, ihan vain siltä väliltä, että tämä kaipaisi tukevaa kättä tai olkapäätä.
”Miksi sinä siitä välität?” Peter kysyi äkkiä. ”Rosierista, siis, ja hänen ilkeilyistään.”
Adrianne ei vastannut.

Lily makasi sängyllään ja näytti nukahtaneen, mutta Kacey ei hetkeäkään uskonut tytön oikeasti olevan unessa. Hän käveli suoraan toisen sängylle ja istahti sen laidalle.
”Lily”, hän sanoi varovaisesti, mutta kun toinen ei osoittanut mitään elonmerkkiä, hän lisäsi hieman kovemmalla äänellä: ”Lily hei, kuuntele nyt.”
Punatukkainen tyttö avasi hitaasti silmänsä.
”Minä tiesin, ettet sinä nuku”, Kacey totesi voitonriemuisesti.
”Jos tuo oli ainoa asia, mitä sinä halusit sanoa, minä taidan nukahtaa saman tien”, Lily tokaisi.
Kacey nielaisi. ”Ei se itse asiassa ollut. Minun piti kai pyytää anteeksi.”
”Miksi?” Lily kysyi väsyneenä.
”Syytin sinua aamulla vähän kaikesta”, Kacey sanoi hitaasti. ”Eihän se oikeastaan ole sinun vikani.”
”Oikeastaan?” Lilyn äänessä oli huvittunut sävy.
”Okei, minä en olisi saanut ollenkaan väittää niin”, Kacey tokaisi nostaen kätensä antautumisen merkiksi. ”Eikä ollut reilua vetää minua ja Remusta siihen keskusteluun mukaan. En minä oikeasti huolehdi Siriuksen ja Jamesin väleistä vain sen takia, että heidän riitelynsä masentaa Remusta.”
”Hyvä”, sanoi Lily lyhyesti.
Kacey huokaisi ja olisi halunnut pompahdella sängyllä, ihan vain purkaakseen hieman ylimääräistä energiaansa, mutta jostain syystä hänestä tuntui, ettei se olisi ainakaan tehnyt kovin hyvää keskustelulle.
”Anteeksi”, hän sanoi vielä.
Lily katsoi häntä. ”Sinä pyysit jo anteeksi.”
”No, ajattelin tehdä sen varmuuden vuoksi vielä uudelleen”, Kacey virnisti vaisusti. ”Emme kai me riitele enää?”
Lily kohautti olkapäitään. Tosin se oli hivenen vaikeaa, koska hän makasi edelleen sängyssään, ja sängyssä olkapäiden kohauttelu on aina hieman vaivalloista.
”Ei riidellä”, Lily lupasi. ”Ja nyt minä voisin oikeasti nukkua.”
Hän kääntyi poispäin Kaceysta ja veti peiton päänsä yli. Kacey käveli hitaasti omalle sängylleen, riisuutui ja kaivautui peiton alle. No niin, hän oli pyytänyt anteeksi Lilyltä, enempään hän ei pystynyt. Jostain syystä hänestä kuitenkin tuntui, että hänen olisi pitänyt pystyä sanomaan enemmänkin, että Lily oli edelleen suuttunut jostain. Hän vain ei tiennyt, mitä se jotain olisi voinut olla.
”Eikö sinun pitäisi olla Remuksen kanssa jossain?” Lilyn vaisu ääni keskeytti hänen ajatuksensa.
”Ei kai”, sanoi Kacey. ”Jos minä ymmärsin oikein, Remus ja Sirius lähtivät Tylyahoon juomaan. Älä kysy, miten, minä en oikeasti tiedä.”
”Minun on vaikea kuvitella Remusta juomassa”, sanoi Lily.
”Niin minunkin”, Kacey myönsi, ”ja sen takia minä aionkin olla nukkumassa, kun he tulevat. Tosin minusta tuntuu, että Remus on siellä lähinnä vahtimassa Siriusta.”
Lily naurahti. ”Se on helppo uskoa.”
”Toisaalta olisi kyllä mielenkiintoista nähdä Remus kännissä”, Kacey sanoi mietteliäänä.
Siihen Lily ei enää sanonut yhtään mitään.

”Voi hyvä Merlin”, huokaisi Remus. Olisi kuitenkin väärin väittää hänen sillä hetkellä todella kaivanneen Merliniä, sillä hänellä oli jo kylliksi vaivaa yhdestä puolihullusta henkilöstä seurassaan. Sirius ei välttämättä olisi kaivannut kolmatta pullollista tuliviskiä.
”Minua masentaa”, sanoi Sirius.
Remus huokaisi syvään, vaikka sitä on tietysti melkoisen turha mainita, sillä tuona iltana hän oli tehnyt sen monta kertaa. ”Luulisi, että tuosta alkoholimäärästä tulisi lähinnä iloiseksi.”
”Et voi tietää”, sanoi Sirius murtuneena. ”Sinä et juonut. Enkä kyllä minäkään, en tietenkään – ”
”Vain kolme pullollista”, Remus muistutti synkästi.
”Ne olivat pieniä”, Sirius puolustautui. ”Ja minulla oli jano.”
Remus naurahti. ”Tuota selitystä minä en ole vielä kuullutkaan.”
”Sarvihaara on paljon hauskempaa seuraa kuin sinä, ei millään pahalla”, Sirius tokaisi mulkaisten häntä. ”Sinä vain istut siinä.”
”En istu enää”, ilmoitti Remus ja nousi saman tien seisomaan. ”Me lähdemme nyt, selvä?”
Sirius rypisti otsaansa. ”Minne?”
”Takaisin kouluun, hulttiopoika”, totesi Remus ja tarttui Siriuksen käteen. ”Nouse jaloillesi ja kävele.”
Siriuksen alkoholinsietokyky nähtävästi oli melkoisen hyvä, sillä hän tosiaan nousi jaloilleen ja käveli. Remus sai kenties tukea häntä melkoisesti, mutta he pääsivät siitä huolimatta ulko-ovelle asti varsin kunniallisesti. Matami Rosmerta pudisteli päätään tiskinsä takana, kun Remus avasi oven ja työnsi Siriuksen ulos Kolmesta luudanvarresta.
 Ulkona oli kylmä. Se ei tietenkään ollut mikään ihme, olihan sentään marraskuun loppu ja maassa oli melkoisesti lunta. Silti kylmä ilma tuntui iskevän Remuksen kasvoja vasten varsin purevasti. Tuuli näytti myös hieman selvittävän Siriuksen päätä, mikä tietysti oli varsin hyvä asia. He kävelivät hitaasti Tylyahon pienien liikkeiden vierestä kohti Rääkyvää Röttelöä.
”Minua väsyttää”, sanoi Sirius, kun he olivat saapuneet taloon ja lähestyivät salakäytävän suuaukkoa.
Remus huokaisi, eikä tehnyt sitä ensimmäistä kertaa. ”Se on ymmärrettävää. Kello on yli yksitoista.”
”Kylläpä aika menee nopeasti”, sanoi Sirius mietteliäästi.
”Sillä on sellainen tapa”, Remus myönsi ja työnsi toisen edeltään salakäytävään. ”Ohimennen sanoen, minä en ikinä aio lähteä sinun kanssasi Tylyahoon illalla – ”
”Miksi?” Sirius virnisti. ”Minähän olin hauskaa seuraa – ”
”Ennen toista pullollista, kyllä”, Remus myönsi ja virnisti hänkin. ”Jos sattuu pitämään typeristä vitseistä.”
”Minua oksettaa”, sanoi Sirius.
Remus pyöritteli silmiään. Ei, kaikista typeristä vitseistä huolimatta hän ei aikonut enää toista kertaa lähteä kahdestaan Siriuksen kanssa Tylyahoon.
Kaikeksi onneksi rohkelikkojen oleskeluhuone oli autio, kun he lopulta saapuivat sinne. Makuusali ei kuitenkaan ollut. Jamesin pörröinen, musta tukka näkyi ikkunasta sisään pyrkivässä, kalpeassa valossa, ja Peter kuorsasi hiljaa. Itsekseen hymyillen Remus tönäisi Siriuksen istumaan sängylleen ja häipyi itse suihkuun.
 Kun hän hieman myöhemmin palasi suihkusta, Sirius oli sammunut vuoteelleen. Pojan ylipitkät raajat riippuivat sängyn reunojen yli, eikä tämä ollut ilmeisesti jaksanut ottaa edes päällyskaapuaan pois. Remus nosti Siriuksen jalan takaisin sängylle ja kömpi sitten omaan sänkyynsä.
 Hän oli jo melkein ehtinyt nukahtaa, kun muuan kummallinen ääni havahdutti hänet. Hän nousi nopeasti istumaan vuoteessaan ja katseli ympärilleen, mutta Siriuksen vartalo näytti edelleen aivan yhtä liikkumattomalta, ja James ja Peter tuhisivat onnellisina omissa sängyissään. Vasta kun hän käänsi katseensa ikkunaa kohti, hän tajusi äänen aiheuttajan. Pieni, harmaa pöllö räpisteli hyvin sekavan näköisenä ikkunan takana, mutta kun Remus kömpi pystyyn ja avasi ikkunan, pöllö lensi pois ja katosi yöhön.

[Arte]

Huh, olipas taas kertynyt luettavaa. <: Kivaa.

Adrianne! Ihanaa, että tyttö palasi. Taidan olla spoilaamatta ihmisiä, jos joku ficciä lukematon lukee kommenttejakin. Mutta anyway, Peter on  niin suloinen hänen kanssaan. En olekaan varmaan kertonut, kuinka kiva hahmo Peter tässä ficissä on, että hänelläkin on luonne ja oma tahto eikä hän vain kipitä muiden kelmien helmoissa kuola suupielestä valuen.

Jamesin ja Siriuksen välirikko oli aika railakka ja Sirius juomassa oli aika koominen kuva. Varsinkin, kun Remus oli esiliinana. Voi toisia. Minulle tulee aina niin hyvä ja iloinen mieli, kun luen tätä ficciä. Vaikka aiheet olisivatkin vähän angstaavia. Mikä on todella hyvä homma, ainakin äkkiseltään ajateltuna.

Hmm, mikähän on pöllön kohtalo.

[lurikko]

A/N: Kiitos, Arte Siriuksen ja Remuksen juomisreissu oli muistaakseni aika hankala kirjoittaa, ja siitä tulikin aikoinaan myös vähän sellaista palautetta, ettei se ollut ihan uskottava. Toisaalta siinä vaiheessa minulla oli vielä vähemmän kokemusta humalassa olevien kavereitten esiliinana toimimisesta kuin nykyään, ja luulen, etten vieläkään oikein osaa kirjoittaa juomiskohtauksia ihan uskottavasti, mutta jos edes jossain vaiheessa sinne päin 

*

OSA 28

Pienen harmaan pöllön nimi oli Konna. Nimi ei oikeastaan sopinut sille lainkaan, mutta täytyy huomauttaa, ettei nimeä alun perin oltu tarkoitettukaan juuri sille. Kun nuorempi Kaceyn isoveljistä, Edgar, oli melkein kahdeksan vuotta aiemmin saanut tietää saavansa joululahjaksi eläimen, Edgar oli jostain syystä ollut tavattoman innostunut sammakoista ja nimennyt lahjansa jo etukäteen Konnaksi. Pieni pörröinen pöllö ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa vaikuttanut pahastuneelta hieman väärään eläinlajiin viittaavan nimensä vuoksi.
 Jostain syystä Konnan kummallinen nimi oli ensimmäinen asia, joka Kaceyn mieleen tuli sinä aamuna hänen herätessään jonkun tömähtäessä ikkunaa vasten. Mutta kun hän sai ikkunan auki ja pöllö lennähti sisään, hän ei enää muistanut naureskella sen nimeä. Pöllö roikotti mukanaan ruskeaa kirjekuorta.
 Vapisevin käsin Kacey irrotti kuoren pöllön jalasta. Vapauduttuaan taakastaan pöllö lennähti muutaman kierroksen ympäri makuusalia, istahti hetkeksi nukkuvan Lilyn päälaelle ja palasi sitten Kaceyn luo. Se istui hänen olkapäällään, kun hän käveli hitaasti sänkynsä luo ja istui sen reunalle.
 Heti saatuaan kirjeen vedettyä kuoresta Kacey tajusi, että se oli harvinaisen lyhyt. Yleensä kotoa tulleet kirjeet olivat täynnä sellaisia herttaisia pikku kuulumisia, jotka eivät oikeasti kiinnostaneet häntä tippaakaan, mutta tällä kertaa ne puuttuivat täysin. Valkoisella paperilla oli vain muutama vanhimman veljen, Davidin, horjahtelevalla käsialalla kirjoitettua lausetta.
 Äiti ei voi enää liikkua, kirjoitti David. Tule käymään.
 Kacey taitteli kirjeen huolellisesti, työnsi sen takaisin kirjekuoreen ja piilotti kuoren lipastonsa sotkuisimpaan laatikkoon.

”Mikä ihme sinua vaivaa?” Peterin ääni kajahti siihen asti ihanan hiljaisessa makuusalissa.
Remus raotti varovasti silmiään. Kaikeksi onneksi ruskeatukkainen poika näytti ihmettelevän Siriuksen käytöstä, eikä suinkaan hänen. Peter toden totta näytti melkoisen turhautuneelta nojatessaan Siriuksen sänkyyn ja yrittäessään selvästi saada kontaktia poikaan, joka oli kääriytynyt peittoihinsa niin tiukasti, että vain hiukset näkyivät.
”Sirius taitaa nukkua”, sanoi Remus hitaasti, vaikka oikeasti hänkin olisi puhumisen sijasta mieluummin nukkunut.
”Kyllä minä sen huomaan”, sanoi Peter, ”mutta minä olen yrittänyt herättää häntä viisitoista minuuttia. Yleensä Sirius on sentään herännyt siinä ajassa – ”
”Viisitoista minuuttia?” Remus rypisti otsaansa. ”Mitä minä olen tehnyt sen aikaa?”
”Nukkunut?” Peter ehdotti vinosti hymyillen. ”Ainakin sinä vääntelehdit sängyssäsi ja mutisit Kaceyn nimeä.”
Remuksen ilme valahti. ”Enkä.”
”Kylläpä”, sanoi Peter hyvin ärsyttävästi hymyillen ja potkaisi Siriuksen sängyn jalkaa. ”Ylös siitä, sinä uninen koira – ”
”Tuo ei taida auttaa”, sanoi Remus, kun Sirius ei ilmoittanut eleelläkään kuulleensa kehotusta. ”Missä James muuten on?”
Peter kohautti olkapäitään vilkuillen edelleen Siriusta turhautuneena.
”Ei mitään tietoa”, hän sanoi. ”Ilmeisesti James lähti jo ennen kuin minä heräsin.”
Remus huokaisi. ”Minä en enää jaksa niiden kahden riitelyä.”
”En minäkään”, Peter totesi, ”mutta sinä olet kyllä meistä se, jonka parhaiten voi olettaa saavan heille järkeä päähän. Puhu heidän kanssaan.”
Remus kohotti kulmiaan. ”Jostain syystä minusta näyttää siltä, että Siriukseen ei oikein saa yhteyttä, ja James on kadonnut.”
”Hyvä huomio”, Peter myönsi hieman huolestuneen näköisenä. ”Mikä Siriusta ihan oikeasti vaivaa?”
”Tuliviski”, arveli Remus.
Peterin kasvot synkistyivät.
”Ai niin”, poika huokaisi, ”minä olin jo kokonaan unohtanut teidän pikku reissunne. No niin, jos Sirius on juonut itsensä sänkyyn, häntä ei ihan helpolla saa siitä irti.”
”Minun ei olisi pitänyt suostua siihen reissuun”, Remus totesi. ”Minä tiesin kyllä, mitä siitä seuraisi.”
”Jos sinä et olisi lähtenyt mukaan, Sirius olisi mennyt yksin”, muistutti Peter viisaasti ja virnisti. ”Ja siinä tapauksessa me saisimme nyt lähteä hakemaan häntä Rääkyvästä Röttelöstä tai jostain Kolmen Luudanvarren nurkasta.”
Remus hymyili vaisusti. Se oli kenties totta, mutta heillä oli siitä huolimatta nyt vakava ongelma. Nukkuvan Siriuksen herättäminen ei ollut ikinä helppoa, ja kaikkein vaikeinta se oli silloin, kun poika oli juonut itsensä noinkin tiedottomaan tilaan. Ikävä kyllä heillä alkoi kuitenkin olla jo kiire aamiaiselle. Jotain oli tehtävä.
 Peter näytti ajattelevan aivan samaa, sillä Remuksen vielä miettiessä toinen poika haki kylpyhuoneesta ämpärin ja täytti sen kylmällä vedellä. Remuksen suu loksahti auki, kun Peter kiskoi ämpärin takaisin makuusalin puolelle ja tyhjensi sen sisällön pahaa-aavistamattoman Siriuksen kasvoille.
 Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ennen kuin Sirius alkoi pärskiä ja näytti äkkiä varsin elävältä.
”MITÄ HITTOA TE TEETTE?” pojan musta, hieman ylikasvanut tukka valui märkänä hartioille ja silmät eivät olleet niin rauhalliset, kuin kenties olisivat voineet olla. ”YRITÄTTE TAPPAA MINUT, VAI?”
”Tuo oli hyvä idea”, sanoi Remus Peterille tuntien itsensä vielä hieman järkyttyneeksi, ”mutta täällä on nyt vain hieman märkää – ”
Hyvin järkyttynyt ja hyvin hereillä oleva Sirius käänsi katseensa Remukseen. ”Ajatteletko sinä lakanoita? Eikö sinulla ole minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan, ihminen?”
”Hauskaa, että olet herännyt”, totesi Remus ja hymy alkoi jo hiipiä hänen kasvoilleen. Nauraminen nyt olisi tietysti ollut täysin moraalitonta siinä tilanteessa, mutta Sirius kerta kaikkiaan näytti märkine hiuksineen ja vaatteineen melkoisen huvittavalta.
”Meidän täytyy mennä aamiaiselle”, Peter ilmoitti.
Sirius vilkaisi häntä ja aikoi jo nousta ylös sängystä. Ikävä kyllä heti, kun hän oli saanut jalkansa tukevasti märälle lattialle, hän irvisti ja istui takaisin sängylleen päätään pidellen.
”Au”, hän sanoi ja valahti takaisin sängylle.
Remus ja Peter katsoivat häntä hämmästyneinä.
”Sattuu”, hän lisäsi nopeasti, ”jos ette sitten muuten sattuneet huomaamaan.”
”Sinä joit liikaa”, sanoi Remus tuntematta lainkaan myötätuntoa.
”Sinä joit liian vähän”, Sirius murahti.
Remus pudisteli päätään ärsyttävän itsetyytyväisenä.
”Minä jään nukkumaan”, ilmoitti Sirius ja kellahti selälleen sängylle.
”Etkä jää!” Peter puuskahti. ”Tämä nyt ei välttämättä ole minun vuorosanani, mutta mitä ihmettä sinä aiot sanoa McGarmiwalle? Että joit itsesi edellisenä iltana känniin, etkä siksi kyennyt edes raahautumaan aamupalalle?”
”Kutakuinkin”, Sirius myönsi. ”Minerva ymmärtää kyllä.”
”Tai hankkii sinulle kuukauden jälki-istuntoa”, ennusti Peter.
Sirius rypisti otsaansa eikä edelleenkään liikahtanut sängyltään. ”Mitä pahaa jälki-istunnossa on? Minä olen tottunut siihen.”
”Ihan kuin se olisi hyvä asia”, Remus tokaisi. ”No, minä haluan joka tapauksessa aamupalaa, joten – ”
”Joten te voitte mennä ja jättää minut selittämään myöhemmin Minervalle”, Sirius totesi yllättävän hyväntuulisesti ottaen huomioon, että hän kärsi päänsärystä ja juomisen seurauksista.
Peter kohautti olkapäitään. ”Ihan sama minulle, mutta minä haluan ruokaa.”
Peter meni. Remuskin oli jo ovella, kun jokin sai hänet vilkaisemaan taakseen. Sirius makasi mahallaan omalla sängyllään ja tuijotti ulos ikkunasta silmät kirkkaina.
”Sinä et näytä kovin huonokuntoiselta”, Remus totesi matalalla äänellä.
Sirius vilkaisi häntä sivusilmällä. ”Haukutko sinä minun vatsalihaksiani?”
”Älä jaksa nyt”, Remus pyysi. ”Miksi ihmeessä sinä et tule aamupalalle, kun kerran olet noin hyvässä kunnossa?”
”En ole”, sanoi Sirius.
Remus nojasi ovenkarmiin.
”Sinä olet liian utelias, pahus vie!” Sirius puuskahti ja kääntyi katsomaan häntä. ”Minä en halua tavata Jamesia ja sillä selvä. Kelpaako?”
Remus nielaisi. ”Puhuisit hänen kanssaan.”
”Minä olen yrittänyt”, Sirius tokaisi kylmän ilmeen hiipiessä hänen silmiinsä. ”Monta kertaa.”
”Yritä uudelleen”, Remus kehotti.
Sirius hymyili vinosti. ”Ei auta enää. James on päättänyt olla antamatta anteeksi minulle ja sillä selvä.”
”Hän ei voi olla vihainen ikuisesti”, Remus muistutti.
Sirius huokaisi melkoisen epäsiriusmaisesti. ”Eipä kai. Mutta sitä odotellessa – ”
Ja hän kääntyi jälleen kohti ikkunaa. Remus seisoi vielä hetken ovella, mutta kun Sirius ei ilmiselvästi halunnut enää jutella hänen kanssaan, hän sulki oven ja kiiruhti Peterin perään.

Professori Binns leijaili mahonkipöytänsä takana ja näytti itsekin kyllästyneen omiin selityksiinsä. Oikeastaan Lily ei olisi edes ihmetellyt, vaikka niin olisi ollutkin, sillä professori oli kaiketi opettanut samat asiat melkoisen monta kertaa. Joskus nuorempana Lily oli miettinyt, milloin Binns jäisi eläkkeelle, mutta sitten hän oli tajunnut, ettei sitä varmasti ollut odotettavissa lähiaikoina. Oli hyvin vaikea kuvitella kummitusta eläkkeelle.
”Onko kysymyksiä noitavainojen syistä ja seurauksista?” Binns kysyi parhaillaan kuolleella – sanan aidoimmassa merkityksessä – äänellään.
Kukaan ei vastannut.
”No hyvä on”, totesi Binns alistuvasti, ”te nähtävästi osaatte kaiken. Muistakaa opetella suurimmat Englannissa poltetut noidat kirjoissanne olevilta listoilta ensi viikon testiä varten – ”
Binnsin ääni hukkui jonnekin Lilyn tajunnan syövereihin. Useimmiten hänen oli melko helppo saada pidettyä itsensä jokseenkin tarkkaavaisena jopa taikahistorian tunteina, mutta sinä päivänä se ei tuntunut onnistuvan millään. Ei varsinkaan, kun hänen ajatuksiaan sotkivat väkisin mieleen tunkeutuvat muistot joistain hetkistä tuossa samaisessa luokassa vain joitain viikkoja aiemmin.
 Lily käänsi päätään niin, että näki sivusilmästään Siriuksen istuvan takanurkassa. Poika tuijotti ulos ikkunasta, ja vaikka tämän vieressä istuva Peter tökkikin tätä säännöllisin väliajoin käsivarteen, Sirius ei selvästi jaksanut juuri kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Pojan mustat hiukset valuivat suorina kasvoille ja melkein peittivät mietteliään katseen.
 Muisteliko Sirius ollenkaan heidän muutamaa yhteistä viikkoaan? Lily ei tiennyt, eikä ollut mitään syytä kysyä. Se olisi vain sekoittanut lisää asioita, niitä, jotka muutenkin olivat jo vähintään tuhannella solmulla. Kaikkein mieluiten Lily olisi vain unohtanut koko Siriuksen, mutta toistaiseksi hän ei ollut onnistunut siinä kovinkaan hyvin.
”Nuori herra Black, kuunteletko sinä ollenkaan?” Binnsin ääni kohosi luokan hiljaisuuden yläpuolelle.
Lily näki, miten Sirius ojentautui penkillään ja kiskoi hiuksiaan pois silmien edestä.
”Kuuntelen tietysti”, poika sanoi tavoitellen loukkaantunutta sävyä.
”No, siltä se ei kyllä näytä”, Binns huokaisi apaattisesti. ”Selitäpä meille Irlannin velhokokouksen yleisimmistä aiheista 1600-luvulla.”
Siriuksen suu loksahti auki.
”Sitähän minäkin”, totesi Binns ja kuulosti lähes omahyväiseltä. ”Voisiko joku muu kertoa meille aiheesta? Neiti Bones?”
Lilyn vieressä istuva Kacey hätkähti ja pudisteli päätään. Binns mutisi jotain varsin tyytymättömältä kuulostaen ja siirtyi häiritsemään etupulpetissa istuvaa korpinkynsityttöä.
”Etkö sinäkään kuunnellut?” Lily kuiskasi Kaceylle jokseenkin myötätuntoisena.
Tyttö vilkaisi häntä näyttäen lähinnä yllättyneeltä ja pudisteli sitten päätään.
”En”, sanoi Kacey hitaasti. ”Oli vähän muuta mietittävää.”
Muuta Kacey ei sanonut. Se oli ehkä harvinaisen lyhyt kommentti ottaen huomioon, että yleensä tuo tyttö ei millään malttanut olla hiljaa, mutta eihän Kaceyn lyhytpuheisuus tietenkään ollut Lilyn ongelma, ja niinpä hän ei vaivannut pääparkaansa sillä sen enempää. Sen sijaan hän antoi katseensa liukua jälleen Siriukseen, joka tuijotti hyvin aktiivisesti ulos ikkunasta.
 Sirius ei ollut sinä aamuna ollut lainkaan aamupalalla eikä ensimmäisellä tunnilla. Lily ei tiennyt syytä – keneltä hän muka olisi voinut kysyä – mutta taikahistorian tunnille ilmestyessään Sirius oli näyttänyt hieman vaivautuneelta ja mennyt Peterin viereen istumaan sanomatta kenellekään mitään. Ehkä James ja Sirius riitelivät yhä, se olisi selittänyt Siriuksen kummallisen käytöksen -
”Lily Evans, onko sinulla jotain kysyttävää?”
Binns oli leijunut Lilyn eteen ja osoitti häntä nyt karttakepillä kulmat koholla, sikäli kuin kummitukset yleensä kohottelivat kulmiaan. Lily pudisteli kiireesti päätään ja yritti kiinnostua noitien tilanteesta saarivaltiossa keskiajalla edes vähäksi aikaa.

Peter oli kenties toivonut, että ämpärillinen kylmää vettä olisi Siriuksen pään selvittämisen lisäksi selvittänyt myös pojan ajatukset ja saanut tämän tekemään sovinnon Jamesin kanssa, mutta kaikesta päätellen toivo oli ollut täysin turha. Lounaalla hän oli istunut rohkelikkopöytään ja saanut syödä rauhassa kokonaiset kaksi ja puoli minuuttia, ennen kuin Sirius oli istunut penkillä liian leveästi ja James oli alkanut huutaa hänelle.
 Peter ei muistanut, milloin James ja Sirius olisivat edellisen kerran riidelleet yhtä pahasti, mutta hän oli kiitollinen siitä, ettei sitä tapahtunut kovin usein. Oli melkoisen vaikeaa käyttäytyä normaalisti, kun kaksi parasta ystävää eivät suostuneet edes keskustelemaan toistensa kanssa.
 Jos Peter olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi ehkä tajunnut, että Jamesin ja Siriuksen nahistelu oli myös syy siihen, että hän silläkin hetkellä istui rauhallisessa kirjastonnurkassa eikä ollut ystäviensä kanssa. Seuraavaan tuntiin oli vielä puoli tuntia aikaa ja kaikki järkevät ihmiset epäilemättä vasta lopettivat lounastaan, mutta Peter ei ollut kestänyt riitelyä enää yhtään enempää. Remus oli katsonut häntä hieman epätoivoisesti hänen lähtiessään, mutta ei hän voinut olla aina paikalla pelastamassa toista. Sitä paitsi Remushan loppujen lopuksi kuitenkin oli heistä se paras konfliktienselvittelijä.
 Kirjaston hyllyt narisivat. Joskus aiemmin narina oli ärsyttänyt Peteriä, ehkä ahdistanutkin, mutta enää sillä ei ollut sellaista vaikutusta. Ehkä hän vain oli istunut tarpeeksi monta kertaa Adriannen seurassa näiden hyllyjen välissä, tehnyt läksyjä tai vain jutellut. Tai ehkä hyllyt yksinkertaisesti olivat lopettaneet hänen ahdistelunsa ja etsineet uuden kohteen.
 Peter huokaisi. Hänellä oli vielä runsaasti aikaa ennen seuraavaa tuntia, ja niinpä hän veti takanaan olevasta hyllystä käsiinsä ensimmäisen kirjan, joka hänen sormiinsa sattui. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vilkaista nimeä kirjan likaisenvioletista kannesta, kun muuan lause kiinnitti hänen huomionsa.
”Minä en ole ikinä tajunnut sitä tyttöä”, sanoi ylimielinen ääni parhaillaan.
”Sinä olet hänen kanssaan”, toinen ääni muistutti maltillisemmin.
Peter nojautui lähemmäs kirjahyllyä, joka erotti hänet äänistä. Hän ei voinut nähdä puhujia, mutta heidän äänensä kuulostivat jotenkin tutuilta -
”No niin olen!” ensimmäinen ääni puuskahti. ”Eikä hänessä ole mitään vikaa. Myönnä pois, Avery, että jahtasit itse häntä neljännellä – ”
Avery? Peter rypisti kulmiaan tunnistaessaan kuudesluokkalaisen luihuisen nimen. Mitä ihmettä Avery teki kirjastossa?
”En varmasti”, naurahti poika, jonka oli pakko olla Thomas Avery. ”Sinä kuvittelet.”
”En kuvittele”, ensimmäinen poika intti.
Peter yritti saada puhujan ääntä mieleensä. Se oli tavattoman tuttu, hänen olisi pitänyt tajuta… mutta kun hän mietti sitä, kolmas henkilö puuttui keskusteluun.
”Ei meillä ole mitään Timandraa vastaan”, Severus Kalkaroksen ivallinen ääni totesi. ”Mutta ne muutamat hänen ystävänsä… oletko sinä aivan varma, että haluat liikkua sellaisen porukan kanssa?”
Nyt Peter tunnisti viimeisenkin henkilön. Hän melkein kuuli, miten Evan Rosier rypisti kulmiaan ja nojautui lähemmäs toisia madaltaen ääntään niin, että hänen täytyi painaa korvansa kiinni kirjahyllyyn kuullakseen.
”Miten niin?” Rosier kysyi.
”Kyllä sinä tajuat”, Kalkaros tokaisi kuulostaen lähinnä kyllästyneeltä. ”Siinä porukassa ei ole ketään muuta kunnollista. Puoliverisiä ja kuraverisiä kaikki tyynni. Kun ajat vähän muuttuvat, sinä olet pulassa niiden ihmisten kanssa – ”
”Minä pidän Timistä ja sillä selvä”, Rosier tokaisi aivan yhtä itsepäisesti.
Kalkaroksen nauru oli pehmeä ja jäinen. ”Totta kai pidät. Ja kuten sanoit, siinä tytössä ei ole mitään vikaa. Puhdasverinen perhe ja mukavat muodot, mikäs sen miellyttävämpää – ”
”Älä puhu Timistä noin, Kalkaros”, Rosier ärähti.
”En tietenkään”, ivallinen hymy kuulsi läpi toisen äänestä. ”Sen tytön kaverit ovat kuitenkin pohjasakkaa. Hankkiudu eroon niistä.”
”Miten muka?” nyt Rosier kuulosti lähinnä hämmentyneeltä.
”Puhu Timandralle”, Avery puuttui keskusteluun. ”Jos se tyttö oikeasti haluaa sinut, hän tajuaa kyllä – ”
”Ei tajua”, Rosier totesi synkästi. ”Te ette tiedä, miten paljon Tim tykkää ystävistään. Minä en tajua sitä, ne ovat kaikki sellaisia tyhjäntoimittajia. Anna nyt vielä menisi, vaikkei hänessä ole mitään muuta kuin ulkokuori, mutta ne muut… Gillow on pahin.”
”Gillow?” Kalkaros toisti. ”Se pitkäkasvoinen italialaistyttö? Se, joka oli ihastunut sinuun joskus aiemmin?”
”Juuri se”, Rosier myönsi synkästi. ”Minä olen yrittänyt tehdä sille selväksi, etten halua olla sen kanssa missään tekemisissä, mutta – ”
”Tim?” Averyn äänessä oli melkein myötätuntoa.
”Ei se pelkästään Timistä johdu”, Rosier tokaisi. ”Joskus Gillow tulee juttelemaan minulle, vaikka Tim ei edes olisi paikalla.”
Kalkaros nauroi. Nauru kajahteli hiljaisessa kirjastossa ja sai Peterin vetäytymään kauemmas kirjahyllystä. Vetäytyminen ei kuitenkaan lähimainkaan estänyt häntä kuulemasta Kalkaroksen viimeistä lausetta.
”Ehkä se pikku kuraverinen on edelleen ihastunut sinuun.”

Peter ei tiennyt, mitä ajatella. Remus istui hänen vieressään ja jutteli hiljaisella äänellä Jamesin kanssa, mutta hän ei oikeastaan kuunnellut toisten keskustelua lainkaan. Professori Hongansyömän sanat kuikeropalleroiden istuttamisesta takaisin luontoon – tarkemmin sanottuna ilmeisesti Hagridin mökin takapihalle - menivät hänen tajuntansa ohi, eikä Siriuksen hämmentyneillä mulkaisuilla ollut mitään vaikutusta. Ajatuksissaan hän istui vielä kirjastossa ja kuunteli salaa luihuisten keskustelua.
 Hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt, mitä se oli tarkoittanut. Minkä takia Timin ystävät eivät kelvanneet Rosierille? Miten niin ajat olivat muuttumassa? Oliko Adrianne muka oikeasti ollut joskus ihastunut Rosieriin? Ja ennen kaikkea oliko tyttö edelleen?
 Silloin aiemmin syksyllä, vasta tutustuttuaan, Adrianne oli kertonut Peterille olevansa ihastunut johonkuhun poikaan. Tyttö ei ollut sanonut juuri enempää, mutta Peter oli saanut sen käsityksen, ettei tämä ainakaan ollut iloinen ihastumisestaan. Voisiko poika olla Rosier? Korkeaotsainen, ylimielinen Rosier, joka seurusteli Adriannen ystävän kanssa? Peteriä puistatti.
”Mitä sinä siinä seisot, Piskuilan?” ärähti ilkeä ääni Peterin takaa. ”Etkö osaa kävellä?”
Peter väisti vaistomaisesti ja huomasi tuijottavansa suoraan Thomas Averyn ivallisiin kasvoihin.
”Etkö itse osaa kiertää?” Peter tuhahti.
”Ehkä minua ei huvita kiertää sinunlaisiasi?” Avery ehdotti ja heilautti vaaleanruskeat hiuksensa pois kasvojensa edestä.
”Minunlaisiani?” Peter kohotti kulmiaan. ”Usko pois, jos on olemassa minunlaisiani ja sinunlaisiani, niin minä en ehdottomasti halua kuulua niihin jälkimmäisiin – ”
”Piskuilan ja Avery, mitä ihmettä te siellä kupeksitte?” professori Hongansyömän kirkas ääni kajahti kasvihuoneen poikki. ”Tulkaa tänne hakemaan omat kuikeropalleronne!”
Hetken kuluttua Peter oli istuutunut Jamesin ja Remuksen väliin ikkunan viereen ja yritti parhaillaan saada vaaleanpunaisia oksiaan heristelevää kasvia tungettua sille varattuun kukkaruukkuun. Kukkaruukussa ei ollut mitään, mutta kuikeropallero sen sijaan taisteli vastaan varsin ärhäkästi ottaen huomioon, että se sentään oli vain kasvi.
”Mistä sinä puhuit Averyn kanssa?” kysyi James jokseenkin vaisusti lapioidessaan multaa oman kuikeropalleronsa päälle.
”En mistään erikoisesta”, Peter tokaisi.
James nyökkäsi. ”Avery käy ärsyttävämmäksi sitä mukaa, kun hänen tukkansa kasvaa.”
”Sinä et voi oikeasti kuvitella, että tukan pituudella on jotain tekemistä ärsyttävyyden kanssa”, Remus ilmoitti huolestunut sävy äänessään. ”Oikeasti, niillä ei ole mitään yhteyttä – ”
”En minä olen noin tyhmä, Kuutamo”, James kivahti. ”Mutta etkö sinä ole huomannut, etteivät luihuiset ole aiheuttaneet niin paljon ongelmia tänä vuonna?”
”No, me emme ole kiusanneet heitä liiemmin tänä vuonna”, Remus sanoi hymyillen vaisusti.
”Totta”, myönsi Peter ja taputti kuikeropalleroaan päälaelle – sikäli kuin kasveilla sellaista ylipäätään oli – sillä se oli lopultakin suostunut menemään kukkaruukkuun. ”Mistäköhän sekin johtuu?”
”Meillä on ollut muuta tekemistä?” Remus ehdotti. ”Tai me olemme kasvaneet?”
James virnisti. ”Kuka olisi uskonut, että se olisi mahdollista?”
”Älä nyt”, Peter torjui, ”minä veikkaisin kyllä, että syy on luihuisissa. Emmehän me ennenkään häirinneet heitä, jos he eivät ensin häirinneet meitä – ”
”Kuten olemalla olemassa?” Remus ehdotti kuivahkosti.
”Esimerkiksi sillä tavalla”, Peter myönsi. ”Mutta sekin on kyllä silloin tällöin melkoisen häiritsevää.”
James aikoi kenties vastata siihen jotakin, mutta juuri silloin hänen kuikeropalleronsa näytti kyllästyvän istuttamiseensa ja sylkäisi ison kasan tummanruskeaa multaa suoraan päin Jamesin naamaa.
”Oikeastaan minä olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen”, sanoi Remus, kun James oli saanut suurimman osan mullasta yskittyä pois suustaan. ”Me emme ole olleet kovin monta kertaa tänä vuonna jälki-istunnossa. Se on ehdottomasti mukavaa.”
”No jaa”, sanoi James. ”Minä tavallaan kaipaan niitä iänikuisia jälki-istuntoja. Minervan kanssa oli hauska jutella syvällisiä.”
Peter kohotti kulmiaan. ”Syvällisiä? Tuollaista minä en muistakaan.”
”Ehkä se johtuu siitä, että minä ja Anturajalka varasimme parhaat jälki-istunnot vain itsellemme”, James totesi omahyväisesti.
Remus irvisti. ”Älä puhu parhaista jälki-istunnoista, ole kiltti. Tuo ilmaisu saa minut jotenkin epäileväksi – ”
”Emme me nyt mitään sellaista – ” aloitti James, mutta sitten pojan katse osui kasvihuoneen vastakkaisella laidalla istuvaan Siriukseen ja hänen ilmeensä valahti. ”Minä aion valittaa Hongansyömälle tästä kuikeropallerosta. Se käyttäytyy häiriytyneesti.”
Hän nousi, nappasi kukkaruukun ja raivokkaasti riuhtovan kasvin mukaansa ja lähti suunnistamaan kohti professoria, joka seisoi luokan toisella puolella kumartuneena Kalkaroksen kasvin ylle. Tuo nimenomainen kuikeropallero näytti äkkiä muuttuneen tummansiniseksi ja kasvaneen puoli metriä, eikä Hongansyömä nähtävästi ymmärtänyt, miten se oli tapahtunut, sen verran keskittyneeltä hän näytti.
”Jamesin ja Siriuksen on pakko sopia jossain vaiheessa”, Remus tokaisi puoliksi itsekseen, kun James oli kuulomatkan ulkopuolella.
Peter nyökkäsi. Kuikeropallero tuijotti häntä melkein säälivästi, ja totta puhuen hän sääli itse itseäänkin. Hän joutui olemaan välissä, kun kaksi itsepäistä teini-ikäistä poikaa huusivat toisilleen, ja kaiken lisäksi tyttö, johon hän oli ihastunut, vaikutti ihastuneen hänen pahimpaan vihamieheensä. Kyllä, hän olisi säälinyt itseään, ellei kuikeropallero olisi tehnyt sitä hänen puolestaan.

Oleskeluhuoneen sohva oli pehmeä. Kaikkein mieluiten Remus olisi vain painanut päänsä selkänojaa vasten, sulkenut silmänsä ja unohtanut koko maailman hetkeksi, mutta ikävä kyllä hän ei pystynyt siihen. Jamesin ja Siriuksen viimeinen riita – päivällisellä siitä, oliko puuro homehtunutta vai ei – pyöri edelleen hänen mielessään. Hän ei todellakaan tajunnut, miten nuo kaksi pystyivät riitelemään kaikesta mahdollisesta paitsi siitä, josta todella olivat suuttuneita toisilleen.
 Ovensuusta kuului askelia. Remus raotti varovasti toista silmäänsä ja näki Kaceyn kävelevän hitaasti kohti makuusaliinsa johtavia portaita.
”Kacey”, Remus huudahti.
Tyttö kääntyi katsomaan häntä. Remuksesta näytti siltä, kuin tämä olisi ollut hieman tavallista surullisemman tai väsyneemmän näköinen, mutta tietenkin hän vain kuvitteli. Kacey keinutti itseään jalalta toiselle ja kohotti kulmiaan.
”Mitä nyt?” tyttö kysyi.
”Minne sinä olet menossa?” kysyi Remus.
Kacey kohautti olkapäitään. ”En kai minnekään. Miten niin?”
”Me emme ole ehtineet nähdä toisiamme melkein koko päivänä”, Remus muistutti.
”Olemmepa”, sanoi Kacey ja hymyili pienesti. ”Kaikilla kuudella tunnilla sekä jokaisessa ruokailussa, jos et ole sattunut huomaamaan.”
Remuksen otsa rypistyi. ”En minä sitä tarkoittanut.”
”Et tietenkään”, sanoi Kacey, käveli hitaasti pojan viereen ja istahti sohvalle. ”Anteeksi. Minua vain väsyttää.”
Tyttö toden totta näytti melkoisen väsyneeltä lähietäisyydeltä katsottuna. Suklaanruskeat kiharat valuivat surullisina lattiaa kohti ja Kaceyn suupielet näyttivät seuraavan niiden esimerkkiä. Tyttö sulki silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten vain nukahtanut.
”Onko jotain sattunut?” Remus kysyi hiljaa.
Kacey raotti silmiään, näytti miettivän hetken ja pudisteli sitten päätään rauhalliseen tahtiin.
”Ei”, tyttö sanoi lopulta. ”Väsyttää vain. Ei mitään erikoista.”
”Selvä”, sanoi Remus. ”Minuakin väsyttää. Sirius ja James tappelevat.”
”Olen huomannut”, Kacey ilmoitti.
Remus huokaisi. ”Kaikki varmaan ovat. Minä en tajua, mikä niitä kahta vaivaa – ”
”No, minusta se on ihan ymmärrettävää”, Kacey tokaisi. ”Siriuksen käytös oli aika julmaa. Kyllä minäkin olisin suuttunut.”
”Jos minä olisin suukotellut Lilyn kanssa suljetuissa luokkahuoneissa?” Remus kohotti kulmiaan.
Kacey vilkaisi häntä, mutta pieni hymynpoikanen sentään leikki tytön kasvoilla.
”Hassu”, tyttö tokaisi. ”Et sinä olisi tehnyt sellaista. Ja lähinnä minun olisi kai pitänyt suuttua Lilylle. Mutta olkoon, minä olisin kyllä suuttunut sinulle.”
”Tiesin sen”, Remus ilmoitti hivenen voitonriemuisesti.
Kacey taputti häntä polvelle. ”Kyllä James ja Sirius selviävät siitä. Anna heille aikaa.”
”Minä kärsin”, Remus valitti.
Kacey vilkaisi häntä hymyillen vinosti. ”Arvaa, paljonko minua liikuttaa?”
”Paljon?” Remus ehdotti.
”Ei yhtään”, Kacey ilmoitti ja huokaisi sitten. ”Anteeksi nyt vain, mutta minua väsyttää. Taidan mennä ylös.”
Remus katsoi tyttöä, kun tämä nousi sohvalta ja otti jokseenkin haparoivia askelia kohti portaikkoa. ”Tarvitsetko juttuseuraa?”
”En”, Kacey sanoi heti. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
Sitten tyttö olikin jo kadonnut portaikkoon. Remus sulki silmänsä ja toivoi voivansa nukahtaa, mutta juuri kun hän oli tavoittamassa unen kakkosluokkalaisten äänekkäästä läksyjenteosta huolimatta, ovi kävi jälleen.

James ei oikeastaan edes pitänyt lumisella säällä lentämisestä. Se oli aina tuntunut hänestä jotenkin turhauttavalle. Täytyi muka yrittää lentää niin kuin muulloinkin, vaikka varsin hyvin tiesi, että lumisade ja tuuli eivät sallineet läheskään niin kovaa vauhtia kuin tyyni sää, ja kädet ja varpaat jäätyivät salamaakin nopeammin.
 Silti juuri lentämässä hän sinä iltana oli ollut. Ehkä hän yksinkertaisesti oli ollut lähtiessään niin sekavassa mielentilassa, ettei ollut välittänyt lumisateesta ja tuulesta. Nyt hänen sormillaan oli kylmä, ajatuksillaan vielä kylmempi ja hän oli ehdottomasti paljon sekavammassa mielentilassa kuin tuntia aiemmin.
 Hän kaipasi Siriusta. Sen myöntäminen edes itselleen olisi ollut erittäin ärsyttävää, ja niinpä hän ei tehnyt sitä, mutta totta se oli joka tapauksessa. Oli tavattoman tylsää vain riidellä päivästä toiseen, kun olisi voinut kiusata luihuisia, ärsyttää McGarmiwaa tai tehdä jotain muuta hyödyllistä. Edellisenä iltana Remus ja Sirius olivat olleet Tylyahossa, eikä James voinut olla kuvittelematta itseään Remuksen paikalle. HÄNELLÄ sentään olisi ollut hauskaa.
 Mutta hän ei aikonut antaa Siriukselle anteeksi. Ei tietenkään, vaikka se olisi maksanut hänelle kuinka monta Tylyahon reissua. Kun hän vain kuvitteli Siriusta ja Lilyä jossain yhdessä – no, suoraan sanottuna hän ei enää jaksanut ajatella koko asiaa. Ei ainakaan ennen kuin saapui oleskeluhuoneeseen ja tajusi, että Remus istui sohvalla hyvin odottavan näköisenä.
”Me voisimme keskustella”, sanoi Remus.
James huokaisi syvään. Hän oli jo osannut odottaa tätä keskustelua, itse asiassa hän oli melkein hämmästellyt sitä, että Remus oli malttanut pysyä näinkin pitkään hiljaa. Silti hän olisi kaikkein mieluiten vain painunut takaisin lumisateeseen.
”Onko pakko?” hän kysyi toiveikkaana.
Remus nyökkäsi. ”On. Minä en enää jaksa sinun ja Siriuksen riitelyä – ”
”Ja sinä kuvittelet, että saat sen lopetettua vain puhumalla minulle?” James naurahti kuivasti. ”On sinulla suuret luulot, Kuutamo.”
Remus tuijotti häntä. ”Niin on. Mennäänkö makuusaliin?”
”Mennään vain”, James myöntyi. ”Tosin jos sinä olisit tyttö, tuo ehdotus olisi kuulostanut paljon hauskemmalta – ”
”Minä en ole yhtään tuolla tuulella”, Remus varoitti.
He kiipesivät portaat ylös kuudennen luokan poikien makuusaliin. James hyppäsi suoraan omalle sängylleen ja alkoi kiskoa läpimärkiä päällysvaatteita pois päältään välittämättä tippaakaan ruskeatukkaisesta pojasta, joka nojasi ovenkarmiin kädet viittansa taskuissa. Sellainen Remus aina oli, kuvitteli, että asiat saatiin selvitettyä puhumalla -
”Minusta sinä olet väärässä”, sanoi Remus ja keskeytti Jamesin ajatukset.
James kääntyi. Remus tuijotti häntä eikä näyttänyt tippaakaan hätääntyneeltä, hieman epäröivältä vain.
”Ja minkä suhteen?” James uteli vino hymy huulillaan.
Remus kohautti olkapäitään. ”Tuon riidan. Sirius on pyytänyt anteeksi, ja sinä tiedät, kuinka vaikeaa se hänelle on – ”
”Tiedän tietysti”, James tuhahti, ”mutta se ei tarkoita, että anteeksipyynnöllä selviäisi kaikesta – ”
”Mitä sinä haluat?” tokaisi Remus. ”Että teidän ystävyytenne unohtuu?”
James tuijotti häntä. ”Minä en ollut se, joka pilasi kaiken.”
”Et niin”, Remus myönsi. ”Se oli Siriuksen vika. Jos Sirius olisi ihastunut Lilyyn ensin, ja sinä vasta myöhemmin, olisitko osannut pitää näppisi irti hänestä?”
”Olisin”, James sanoi heti.
Remus nyökkäsi. ”Oletko aivan varma? Jos Lily olisi ollut ihastunut sinuun – ”
”Se ei mennyt niin!” James puuskahti. ”Minä pidin Lilystä ensin! Sirius tiesi sen!”
”Se on loppu nyt”, sanoi Remus. ”Siriuksen ja Lilyn juttu, jos sitä ikinä olikaan. Sirius luopui Lilystä. Tajuatko?”
James katsoi jalkojaan. Ne naputtivat lattiaa vasten yksinäisinä, tietämättä, mitä tehdä tai sanoa. Onneksi niillä ei ollut suuta, niiden ei tarvinnut miettiä vaikeita päätöksiä. Jamesin pää sen sijaan oli melkoisen sekaisin. Toisaalta hän olisi ehdottomasti halunnut sopia Siriuksen kanssa, mutta vähintään puolet hänestä huusi, ettei anteeksiantamisen mahdollisuutta ollut -
”Sirius ei tullut tänään aamupalalle”, totesi Remus tuijottaen ulos ikkunasta. ”Hän saattoi väittää, että se johtui liian isosta määrästä tuliviskiä, mutta ei tuliviskillä ollut mitään tekemistä sen kanssa. Sirius ei vain kestänyt riidellä sinun kanssasi.”
Ovi kolahti kiinni Jamesin takana. Hän pudottautui makaamaan selälleen sängylle, sulki silmänsä ja kuunteli Remuksen etääntyviä askelia.

[Arte]

Olipas piristävä osa. Olin kammottavalla tuulella ennen tätä ja nyt on jo ihan kivakin mieli. Sattuipas sopivasti tämä luku, kiitän!

Siriuksen aamu-unisuus ja ämpäri kylmää vettä<3

”Etkä jää!” Peter puuskahti. ”Tämä nyt ei välttämättä ole minun vuorosanani, mutta mitä ihmettä sinä aiot sanoa McGarmiwalle? Että joit itsesi edellisenä iltana känniin, etkä siksi kyennyt edes raahautumaan aamupalalle?”

Aivan varmasti paras kohta koko tekstissä. Minusta on ihanaa, kuinka pojat vitsailevat, etteivät pidä toisistaan sillä tavalla ja kuinka he kuulostavat aivan Kuutamolta vaikka ovatkin Sarvihaara ynnä muuta. Huumoria.

Periaatesuuttumista. James-parka, hän on hieman vaikeassa tilanteessa. Kyllä he vielä sopivat. (:

[Werewolfie]

Ihana ficci! En oo enää varma mut onks Remus kertonu Kaceylle et se on ihmissusi. Jos ei ni sit pliis se kohtaus pian tulis jotain säpinää niitten suhteelle. Ehkä Kacey järkyttyis ja ne erois hetkeks tai jotai sellast mut sit ne menis takas yhteen.

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia molemmille, Arte ja Werewolfie! Hmm, Kaceyn ja Remuksen suhde tosiaan tuntuu aina välillä kaipaavan hieman säpinää. Minä en oikeastaan tiedä, mikä heissä kahdessa on, mutta he ovat tähän mennessä olleet erittäin helppo pari pitää yhdessä

*

OSA 29

Siriuksen askeleet kaikuivat rappukäytävässä jo kauan ennen ehtimistään Jamesin korviin. Viimeksi mainittu tunnisti ne heti. Remuksen askeleet olivat aina vähän rauhallisemmat ja Peter taas tuntui aina rappusia astellessaan miettivän jotain, olevan osittain omassa maailmassaan, ja toisten rohkelikkopoikien askelista ei voinut edes puhua. Mutta Siriuksen askeleet olivat aina Siriuksen askeleet, eikä Jamesin tarvinnut hetkeäkään ihmetellä, kuka oli tulossa.
 Sirius pysähtyi ovelle. James istui sängyllään ja toivoi jossain syvällä mielessään, että joku muukin olisi ollut paikalla. Ikävä kyllä Peter oli viettänyt koko illan jossain muualla ja Remus oli lähtenyt kirjastoon tekemään läksyjä, ja niinpä jokseenkin väsynyt James oli makuusalissa yksin. Tai oli ollut, kunnes Sirius oli astellut ovelle.
”Missä muut ovat?” kysyi Sirius hieman epävarmasti.
James olisi kertonut mielellään, ehkä toivottanut Siriuksenkin mahdollisimman kauas, mutta hän ei voinut. Hän oli vihoitellut parhaalle ystävälleen liian monta päivää, eikä enää jaksanut sitä. Remuksen puheet olivat ehkä kulkeneet hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, mutta siitä huolimatta jokin käski hänen jutella Siriuksen kanssa. Hän ei ehkä voisi antaa anteeksi, mutta hän ei myöskään voinut antaa asioiden olla ikuisesti näin -
”Sarvihaara?” Siriuksen hämmentynyt ääni kysyi. ”Oletko sinä läsnä?”
James kääntyi katsomaan häntä. ”Sinä olit aika tyhmä.”
Sirius pyöritteli silmiään ja liikahti levottomasti. ”Jos sinä ajattelit haukkua minua, niin usko pois, tuota on ihan turha sanoa. Minä tiedän kyllä.”
Se ei ehkä ollut kovin fiksua tai edes ymmärrettävää, mutta pieni hymy kohosi Jamesin toiseen suupieleen. Sirius nyt vain näytti melkoisen huvittavalta vaihtaessaan painoaan jalalta toiselle siinä ovensuussa, hyvin epäsiriusmaisen epäröivänä.
”Mitä sinä naurat?” Sirius kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Sinä sanoit olleesi tyhmä”, James totesi ja melkein virnisti. ”Se on aika epätavallista.”
Ehkä virnistys rohkaisi Siriusta, tai ehkä poika ei muuten vain osannut pitkään olla hymyilemättä. Hieman valoisampi ilme kohosi pojan kapeille poskipäille.
”Anteeksi”, sanoi James äkkiä ja olisi halunnut lätkäistä kätensä suunsa eteen tajutessaan, mitä oli sanonut, mutta siinä vaiheessa se tietenkin oli auttamatta liian myöhäistä. Niinpä hän tyytyi yskähtämään melko epätoivoisesti.
Siriuksen silmät laajenivat. ”MITÄ sinä tarkalleen ottaen sanoit?”
James irvisti. ”Ei ollut tarkoitus. Minä vain – ”
”Ei minua haittaa”, Sirius sanoi nopeasti hymyillen vinosti. ”Jotenkin minä vain kuvittelin, että se olisin minä, joka on rähmällään maassa ja rukoilee armoa -”
”Mielenkiintoista”, totesi James. ”Sitä sinä et ole vielä yrittänytkään.”
”Enkä yritä”, Sirius kauhistui. ”Ei ikinä.”
”Itse ehdotit”, James virnisti.
Sirius vilkuili kattoa. Ihan kuin siinä muka olisi ollut jotain vilkuiltavaa.
”No”, poika sanoi lopulta hitaasti, kun James ei näyttänyt aikovan jatkaa puhetta, ”annatko sinä minulle anteeksi? Vai keskustelemmeko me ihan muuten vain yrittämättä tappaa toisiamme?”
Jamesin jalat roikkuivat neuvottomina sängyn reunan yli.
”En tiedä”, hän sanoi hitaasti. ”Miksi, Sirius?”
”Miksi sinun pitäisi antaa minulle anteeksi?” Sirius näytti hämmästyneeltä. ”No, se olisi kivaa, ja me voisimme taas aiheuttaa harmia Tylypahkalle – ”
”Miksi sinun piti rakastua Lilyyn?” James kysyi.
Siriuksen suu jäi puolittain auki. Kaikeksi onneksi tämä sulki sen nopeasti, nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa katosta lattiaan, joka myös oli varsin mielenkiintoista tuijotettavaa.
”Ei kai pitänytkään”, hän sanoi lopulta ja pudisteli samalla päätään. ”Ei tietenkään pitänyt. Siinä kävi niin, enkä minä tiennyt mitä tehdä – ”
”Ja sinä päädyit parhaaseen vaihtoehtoon?” James täydensi.
Sirius katsoi häntä, mutta hänen ei edes tehnyt mieli heittää poikaa jollain kovalla esineellä tai kirota tätä. Lähinnä hän vain toivoi, etteivät asiat olisi menneet, niin kuin ne nähtävästi olivat -
”Minä olin ihastunut”, sanoi Sirius. ”Ja tyhmä. En ajatellut tarpeeksi pitkälle. Kyllä sinä tiedät, millainen Lily on – ”
”En taida tietää”, sanoi James ja puri hampaitaan yhteen. ”Sinä sen tiedät paremmin kuin minä. Sinä olet suudellut häntä.”
Sirius vaikeni ja tuijotti ulos ikkunasta. ”Anteeksi, James.”
James kohautti olkapäitään. ”Minä en voi väittää, etteikö minua häiritsisi, mutta… no, Kuutamo tappaa meidät, jos me riitelemme vielä päivänkin.”
Sirius nyökkäsi. ”Kavereita?”
”Sopii minulle”, sanoi James.
Siinä he olivat – Sirius nojasi ovenkarmiin ja tuijotteli nyt jopa ulos ikkunasta eikä kattoa tai lattiaa, ja James istui yhä omalla sängyllään miettien, mitä ihmettä pitäisi tehdä tai sanoa. Juuri, kun hän alkoi tuntea olonsa melkein vaivautuneeksi, muuan ajatus kuitenkin pälkähti hänen päähänsä.
”Anturajalka? Toitteko sinä ja Kuutamo eilen yhtään ylimääräistä pulloa sieltä Kolmesta Luudanvarresta?”
Sirius virnisti.

Tuuli oli vihainen ja kylmä. Ihan kuin sillä ei muka olisi ollut parempaakin tekemistä kuin kiusata yksinäistä hahmoa, joka puristi nyrkkejään tiukemmin yhteen syvällä taskuissa ja otti askelia eteenpäin, vaikkei oikeastaan tiennyt, miksi teki sen. Ehkä Kacey tiesi, että pysähtyminen olisi jäädyttänyt hänen jalkansa lumeen tai mikä vielä pahempaa, kääntymään, palaamaan sisälle ja käpertymään Remuksen kainaloon.
”Minkä takia se olisi niin kamalaa?” kysyi Marie työntäen samalla toisella kädellään punertavanruskeita hiussuortuvia takaisin pipon alle. ”Minä olen käsittänyt, että te seurustelette. Eikö poikaystävälle pitäisi voida kertoa kaikesta?”
Kacey kohautti olkapäitään. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Oikeastaan hänen ei tietenkään olisi tarvinnut sanoa mitään, eikä Mariella edes ollut oikeutta udella. Eiväthän he suinkaan olleet ystäviä, eivät edes hyvän päivän tuttuja, mitä nyt sattuivat olemaan saman ikäisiä ja samassa koulussa.
 Itse asiassa olikin hieman kummallista, että juuri he kaksi rämpivät parhaillaan eteenpäin lumihangessa ja yrittivät estää tuulta varastamasta pipojaan. Kacey oli törmännyt Marieen kirjastossa, ja toinen tyttö oli ehdottanut muitta mutkitta kävelyretkeä ilmeisesti tajuttuaan, etteivät Kaceyn tunnelmat olleet aivan katossa.
 Siinä vaiheessa, kun he olivat kulkeneet jo melkoisen kauas ja kiersivät parhaillaan vieläkin kauempaa takaisin kohti Tylypahkan linnan tummaa taivasta vasten loistavia ikkunoita, kävely alkoi kuitenkin tuntua Kaceysta jo melkoisen hyvältä ajatukselta. Hän ei ehkä tuntenut Marie Campbellia lainkaan, mutta se ei tuntunut olevan ongelma. Ehkä hieman tuntemattomammalle ihmiselle olikin helpompi kertoa asioistaan, sellaisistakin, joista ei edes osannut puhua poikaystävälleen.
”En minä tiedä”, hän sanoi hitaasti vastaten Marien kysymykseen. ”Minä en tiedä, mitä sanoisin hänelle. Ei hän voi kuitenkaan tehdä mitään.”
”Paitsi pitää sinua kädestä kiinni”, muistutti Marie.
Se oli totta. Kacey olisi voinut istahtaa Remuksen viereen lämpimälle sohvalle, sanoa, että hänen äitinsä oli huonossa kunnossa ja kuolisi ilmeisesti pian. Remus ei kysyisi, minkä takia asia masensi häntä juuri nyt niin kovasti, olihan hän tiennyt lähestyvästä kuolemasta koko syksyn ajan. Ei, siihen poika olisi aivan liian kohtelias, mutta siitä huolimatta tämä miettisi kysymystä hiljaa mielessään. Ja Kacey voisi pitää pojan kädestä kiinni ja ajatella, miten Remus ei kuitenkaan voinut täysin ymmärtää.
”Ei kädestä pitäminen auta mitään”, hän sanoi hitaasti. ”En minä kaipaa sitä. Haluaisin, että asiat eivät olisi näin.”
Marie kohautti olkapäitään. ”Asiat ovat aina niin kuin niiden ei pitäisi olla.”
”Niinkö?” Kacey naurahti hiljaa. ”Tämähän alkaa kuulostaa aika katkeralta keskustelulta.”
Marien olisi kenties pitänyt naurahtaa, mutta tyttö viis veisasi käyttäytymissäännöistä ja katsoi sen sijaan Kaceyta varsin vakavana. Punaiset suortuvat olivat kauan sitten karanneet tytön pipon alta, ja tämä oli nähtävästi luovuttanut niiden suhteen.
”Elämä on katkeraa”, Marie sanoi. ”Usko tai älä. Voit leikkiä, ettei se ole, mutta se vain tarkoittaa, ettet ole elänyt tarpeeksi.”
Kacey tuijotti jalkojaan. ”Minä yritän olla positiivinen.”
”Se on hyvä”, sanoi Marie ja hänen äänensä oli nyt hieman pehmeämpi. ”Mutta ei se välttämättä tee asioista yhtään helpompia.”
”Mitä hyötyä siitä sitten on?” Kacey kysyi hymyillen vaisusti. ”Siitä, että yrittää nähdä asioiden parhaat puolet.”
”En minä vaan tiedä”, Marie kohautti olkapäitään. ”Ehkä optimistit säilyttävät taisteluntahtonsa kauemmin. Asiat voivat olla huonosti, mutta jos löytää jotain, jonka puolesta taistella, kestää pitempään.”
”Kuulostaa lupaavalta”, Kacey naurahti kuivasti.
”Epäilemättä”, Marie myönsi, ”mutta kai se oikeasti merkitsee jotain. Se, että on valmis tappelemaan kurjien aikojen läpi vain säilyäkseen hengissä. Elämässä on pakko olla jotain suurta, jos ihmiset ovat valmiita toivomaan vain säilyttääkseen elämänhalun.”
”Minä en ole aivan varma, tajusinko tuota ajatusta”, Kacey sanoi varovaisesti.
Marie naurahti. ”Se on ihan ymmärrettävää. Anna anteeksi, minä nyt vain joskus innostunut puhumaan vähän omiani.”
”Ei se mitään”, Kacey sanoi nopeasti. ”Jotenkin minä en ikinä ajatellut sinua sellaisena ihmisenä, joka miettii tuollaisia asioita – ”
”Mietitkö sitten itse?” Marie kysyi kulmiaan kohottaen.
”En”, Kacey myönsi. ”Minä nauran, kun asiat ovat hyvin ja suren, kun ne ovat huonosti. Mutta nyt ne kerta kaikkiaan ovat huonosti, enkä minä jaksa leikkiä nauravaa.”
Marie oli pitkään hiljaa. Tuuli pyyhki edelleen Kielletyn Metsän puiden yli jossain heidän takanaan, leikki niiden oksilla kuin ei olisi tiennyt, halusiko oikeasti repiä ne riekaleiksi vai häipyä jälkeäkään jättämättä. Kylmyydestä huolimatta Kacey oli vetänyt kätensä lapasineen pois taskuista, antanut niiden tippua kohti maata ja seurata kävelyä omaa vauhtiaan.
”Ei sinun tarvitse leikkiä”, Marie sanoi lopulta. ”Sinä vain kuvittelet, että muut odottavat sinulta sitä.”
Kacey nielaisi. ”Mutta mitä minun sitten pitäisi sanoa niille? Eivät ne ymmärrä – ”
”Et sinä voi tietää”, Marie tokaisi. ”Kukaan ei voi tajuta, miltä sinusta tuntuu, ei edes ihminen, joka on kokenut aivan samanlaisen asian, mutta se ei ole mikään syy työntää ystäviäsi kauemmas itsestäsi - ”
”Entä, jos minä en halua ystäviäni lähelleni?” Kacey kysyi haastavasti. ”Jos minä en jaksa nojata heihin ja antaa heidän lohduttaa minua? Jos minä haluan olla yksin?”
”Sinä et ole tälläkään hetkellä yksin, vaan kävelet minun kanssani”, Marie huomautti.
”Sinä et yritä lohduttaa”, Kacey totesi.
Se oli totta. He olivat kävelleet päämäärättömästi eteenpäin yli puoli tuntia, eikä Marie ollut vieläkään esittänyt yhtään epäaitoa suruvalitteluja. Ei turhia sanoja, ei turhia olkapäälle asetettuja, lohduttavia käsiä. Joskus ne vielä tuntuisivat hyviltä, joskus niihin haluaisi tukeutua ja jäädä noiden käsien varaan, mutta sinä iltana Kacey ei todellakaan kaivannut sääliä. Hänellä oli tarpeeksi sietämistä ja kestämistä muutenkin.
”Usko pois, jossain vaiheessa elämä ajaa sinun ylitsesi”, sanoi Marie ja virnisti. ”Elämä voi olla kuinka epätäydellistä tahansa, mutta ei se siitä huolimatta anna kenellekään mahdollisuutta tippua vauhdista.”
”Tuo lohduttikin kovasti.”
”Minä en yrittänyt lohduttaa”, Marie huomautti ja hymyili edelleen, ”vaan kuulostaa viisaalta.”
Kacey naurahti, vaikka se tietenkin oli täysin turhaa eikä sen olisi hänen mielentilassaan pitänyt tulla kysymykseenkään. Siitä huolimatta hän olisi halunnut tehdä lumipallon ja heittää sen suoraan vieressään kävelevän tytön niskaan, mutta pakkasta oli liikaa, eikä hän sitä paitsi tuntenut Marieta läheskään tarpeeksi hyvin. Tyttö olisi voinut vaikka kostaa työntämällä hänet naama edellä hankeen, eikä hän tietenkään sitä halunnut.
”Minä en aio kertoa Remukselle”, hän sanoi äkkiä lumipallosodan sijasta. ”Siis siitä, että äiti on huonommassa kunnossa. En ainakaan vielä.”
”Jos sinä et kerro nyt, se on todennäköisesti myöhemmin vielä vaikeampaa”, Marie huomautti.
”Ei se mitään”, Kacey sanoi ja hymyili vinosti. ”Ei Remuskaan kerro minulle kaikkia asioitaan. Minua ei huvita kertoa ja sillä selvä.”
Marie katseli taivaalle. ”Minusta tuo ei ole hyvä idea, mutta eihän minun mielipiteelläni olekaan väliä.”
”Ei erityisemmin”, Kacey myönsi. ”Mutta ehkä enemmän, kuin voisi kuvitella. Enhän minä edes tunne sinua.”
Marie virnisti. ”Ei tutustumiseen vaadita aikaa. Sinä olet kuullut minun omituisia ajatuksiani elämän kamaluudesta. Jos se ei ole tuntemista, minä en todellakaan tiedä, mikä on.”
”Ei se ole”, Kacey sanoi. ”Se on tuntemista, kun puhutaan typeristä pienistä asioista, joilla ei ole mitään väliä.”
”Minä kutsuisin sitä smalltalkiksi”, Marie huomautti.
”No, sinä olet väärässä”, sanoi Kacey ja hymyili. ”Minä en tunne sinua. Mutta voisin mielelläni tutustua.”
Marie nauroi.
”Mitä nyt?” Kacey kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Ei mitään”, Marie sanoi pikaisesti. ”Tuo vain kuulosti aivan siltä, kuin sinä aikoisit kysyä minua Tylyahoon tai jotain. Treffeille, tiedäthän.”
”Kyllä minä tiedän, mitä treffit ovat”, Kacey protestoi. ”Vaikka minä seurustelen Remus Lupinin kanssa, se ei tarkoita, ettenkö minä olisi ikinä käynyt treffeillä – ”
”Oletko?” Marie kohotti kulmiaan.
”Kerran”, Kacey sanoi ja virnisti sitten. ”Mutta siitä ei puhuta. Se oli neljännellä, ja muuten erittäin noloa.”
”Uskon”, sanoi Marie ja huokaisi syvään. ”Huomaatko muuten, miten me puhumme typeristä pienistä asioista, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä?”
Kacey tuijotti tyttöä hetken osaamatta sanoa mitään. Sitten ymmärrys levisi pikkuhiljaa hänen ajatuksiinsa ja hän hymyili. Tuuli tuntui tulevan suoraan taivaalta ja yritti selkeästi painaa pieniä maankamaran päällä yhä seisovia hahmoja kumaraan, mutta vielä hetken he jaksoivat vastustaa sitä.

Lily kampasi hiuksiaan peilin edessä. Hän kuuli takaansa Naiman ja Michellen hiljaisen juttelun jostain seitsemäsluokkalaisesta korpinkynnestä, mutta ei jaksanut kiinnostua siitä tarpeeksi salakuunnellakseen. Sen sijaan hän antoi kamman valua uudestaan ja uudestaan hiustensa välitse, kunnes hiukset olivat paitsi jokseenkin selvät, myös yllättävän kärkkäät nousemaan kohti yläpuolella odottavaa puista kattoa. Jos Tylypahkassa olisi opetettu kemiaa, Lily olisi jopa saattanut tietää, mistä se johtui.
”Lily”, Michellen hiljainen ääni keskeytti hänet, ”James ja Sirius ovat tainneet riidellä pari päivää. Tiedätkö sinä, mistä se johtuu?”
Lily nielaisi. ”En tietenkään. Mistä minä sellaista voisin tietää?”
”Minä vain mietin”, Michelle totesi ja hänen äänensä kuulosti hieman ärsyyntyneelle. ”James on rakastunut sinuun, kaikkihan sen tietävät. Olisi ihan ymmärrettävää, että sinä tietäisit jotain hänestä.”
”Oliko tuo vihje?” Lily kurtisti kulmiaan. ”Että minun pitäisi tutustua paremmin Jamesin elämään?”
Michelle huokaisi. ”Ei nyt niinkään. Lily, etkö sinä tajua, se poikaparka kituu!”
”Ja mistäköhän sinä sait päähäsi, että minä voisin tehdä jotain sille asialle?” Lily kysyi ja kuuli kyllä tiukentuneen sävyn äänessään.
Naima hyppäsi istumaan sänkynsä päällä ja roikotti pitkiä jalkojaan sen ulkopuolella.
”Älä suotta välitä Michellestä, Lily”, tyttö tokaisi. ”Häntä vain potuttaa, kun James on niin kiinnostunut sinusta, vaikka – ”
”Älä jaksa!” Michelle puuskahti, mutta ilmeisesti tällä kertaa Naimalle.
Lily asetti kamman peilipöydälle. Hänen kuvajaisensa tuijotti häntä aivan yhtä hämmentyneeltä, kuin hänestä tuntui. Naiman virne ja Michellen turhautunut ilme pyörivät hänen ajatuksissaan, jotka olivat olleet aivan tarpeeksi sekavat ilman niitäkin.
”Michelle”, Lily aloitti hitaasti, ”minä törmäsin sinuun ja Jamesiin silloin tähtitornissa. Mitä te siellä oikein puuhasitte?”
Michelle näytti vaivautuneelta.
”Katselimme tähtiä”, hän sanoi välttelevästi.
”Ja?” Lily kysyi.
”Ei mitään muuta!” Michelle puuskahti kuulostaen lähinnä turhautuneelta. ”Mitä muuta voisi odottaakaan, kun James on niin pahuksen ihastunut sinuun – ”
”Hetkinen”, Lily keskeytti hänet. ”Oletko sinä IHASTUNUT Jamesiin?”
Michelle mulkoili häntä. ”En tietenkään. Minä en halua sinun jämiäsi – ”
”Minulla ei ole ollut mitään tekemistä James Potterin kanssa eikä tule olemaankaan!” Lily huudahti. ”Hän on ehkä siedettävä, mutta ei mitään sen enempää!”
”Minä en tajua, mitä hän sinussa näkee”, Michelle sanoi katsoen häntä pää kallellaan. ”Sinä haukut häntä jatkuvasti, vaikkei sinulla ole edes mitään syytä siihen. Kuvittelet olevasi niin pahuksen erinomainen – ”
”Minäkö?” Lily ei uskonut korviaan. ”James on se, joka on vuosikausia yrittänyt iskeä minua, eikä ole tajunnut sitä, ettei minua kiinnosta – ”
”Ehkä hän on rakastunut!” Michelle huudahti. ”Etkö SINÄ tajua sitä?”
”En!” huusi Lily välittämättä siitä, että hänen äänensä alkoi jo kohota normaalin äänenvoimakkuuden yläpuolelle. ”Hän ei edes tunne minua! Pahus, minä ottaisin kenet tahansa hänen kavereistaan mieluummin, ja hän vain jahtaa minua – ”
”Jahtasi ehkä neljännellä, mutta ei jahtaa enää”, tuhahti Michelle ja toi pelottavan hyvin Lilyn mieleen sanat, jotka James oli lausunut vain muutamaa päivää aiemmin tähtitornissa. ”Sinä kuvittelet.”
Lily mulkoili vaaleahiuksista tyttöä, jonka kasvoille oli hiipinyt itsepäinen ja kylmä ilme.
”No, sinä yrität väittää, että minä kiusaan Jamesia – ”
”Niin sinä teet”, sanoi rauhallinen ääni, eikä nyt ollut kyse Michellestä, vaan Naimasta. ”Et ehkä tahallasi, mutta kuitenkin. Meillä muillakin on silmät.”
Naima istui sänkynsä reunalla ja pörrötti sitä itsekään huomaamatta mustia hiuksiaan. Lily kääntyi tuijottamaan häntä tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Hän ei edes tuntenut noita kahta tyttöä kunnolla, ei ollut koskaan tuntenut, ja nyt nämä kääntyivät molemmat häntä vastaan -
”Minä olin ihastunut Jamesiin”, Michelle sanoi hitaasti. ”Me istuimme tähtitornista, ja hän sai päähänsä, että haluaa vain sinut, Evans. Se on ärsyttävää.”
Makuusalissa oli hiljaista. Lily tuijotti lattiaa, kuin siinä olisi ollut jotain hyvinkin mielenkiintoista, ja toivoi, että olisi voinut vain kadota paikalta. Michellen syytökset olivat kenties tuntuneet epäreiluilta, mutta kun toinen sanoi olleensa ihastunut Jamesiin, hän melkein ymmärsi tätä. Hän ei ehkä tajunnut, mitä tyttö Jamesissa näki, mutta oli tavattoman helppo tajuta, minkä takia Jamesin suhtautuminen Lilyyn oli ärsyttävää.
 Hän ei tietenkään voinut sille mitään. Hän oli käskenyt Jamesia monta kertaa ihastumaan johonkin toiseen, viskonut tavaroillakin. Mutta kun Sirius ja Lily olivat tutustuneet, hän oli tutustunut samalla Jamesiinkin ja saanut huomata, että typerän kuorensa alla poika osasi olla joskus fiksukin. Nyt James oli ilmoittanut, ettei aikonut jahdata häntä enää. Jostain syystä hän ei pitänyt ajatuksesta niin paljon kuin hänen epäilemättä olisi pitänyt.
”Minä taidan lähteä oleskeluhuoneeseen”, hän sanoi.
Michelle ja Naima eivät sanoneet mitään, eivät, vaikka kello oli jo kymmenen ja seuraavana päivänä oli normaali koulupäivä. Lily napitti kömpelöin sormin pyjamansa ylimmät napit kiinni ja avasi makuusalin oven.

Lattia oli kylmä, mutta Remus ei oikeastaan edes välittänyt siitä. Vaaleansiniset villasukat eivät olleet niin lämpimät kuin niiden epäilemättä olisi pitänyt olla. Ehkä se johtui siitä, ettei niitä alun perinkään oltu tehty häntä ajatellen. Mummo oli kutonut ne vielä eläessään, mutta ei Remukselle, vaan äidille. Edellisenä kesänä Remus oli tullut ajatelleeksi talviaikojen Tylypahkan kylmiä lattioita ja törmännyt juuri silloin yksinäisiin villasukkiin.
 Kello vastakkaisella seinällä kiiruhti verkkaiseen tahtiinsa eteenpäin. Remuksen silmäluomet alkoivat pikkuhiljaa painua kiinni, mutta hän ei aikonut mennä nukkumaan. Hän ei ollut nähnyt Kaceyta moneen tuntiin, ja jotenkin hänestä tuntui, että tyttöä vaivasi jokin. Se saattoi tietysti olla vain hiipivä aavistus hänen selkäpiissään, mutta tämä oli ollut kovin vähäpuheinen koko päivän, eikä sellainen todellakaan ollut Kaceyn tapaista. Remus olisi vain halunnut saada tytön vierelleen sohvalle, tuntea tämän pehmeä vartalo lämpimänä omaansa vasten ja tietää, että kaikki oli edelleen hyvin.
 Tyttöjen portaikon ovi kolahti. Remus kääntyi toiveikkaana katsomaan, mutta Kaceyn lyhyen olemuksen sijasta oviaukossa seisoikin Lily tummansinisessa pyjamassa ja hieman eksyneen näköisenä.
”Lily”, Remus sanoi hieman hämmästyneenä. ”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?”
”Sinunkin pitäisi”, Lily huomautti ja tuli Remuksen viereen sohvalle istumaan. ”Missä Kacey muuten on? Minä luulin, että hän olisi täällä?”
”Ja minä luulin, että hän olisi teidän makuusalissanne”, sanoi Remus ja rypisti kulmiaan. ”Suoraan sanottuna en todellakaan tiedä.”
Remus nielaisi. Lily tuijotti lattiaan ja näytti olevan omissa ajatuksissaan, mutta Remuksen ajatukset pyörivät edelleen Kaceyssa, eikä hän saanut niitä irti tytöstä.
”Kuule”, hän sanoi varovaisesti, ”onko Kacey ollut sinusta tänään hieman hiljainen?”
Lily kohautti olkapäitään. ”Ei kai.”
”Ai”, Remus totesi. ”Siis se on tietysti hyvä, mutta minä vain… no, ei sillä ole väliä.”
”Anteeksi, minä olen varmaan vähän poissaoleva”, sanoi Lily ja hymyili hänelle pienesti. ”Mitä sinä puhuitkaan Kaceysta?”
”En mitään”, Remus sanoi ja huokaisi. Ehkä Kacey oli vain kirjastossa tekemässä läksyjä, niin epätavallista kuin se olisi ollutkin. Tuskin tytöllä oli mitään sen vakavampaa mielessään. Jos olisi ollut, Kacey olisi kyllä kertonut Remukselle -
”Missä James ja Sirius ovat?” kysyi Lily äkkiä. ”Ja Peter?”
”Peter on nukkumassa”, Remus kertoi, ”ja James ja Sirius ovat keittiössä.”
Lily hämmästyi. ”Keittiössä? Mitä ihmettä he siellä tekevät?”
”Esitelmää kotitonttujen työoloista”, Remus totesi ja virnisti Lilyn hämmentyneelle ilmeelle. ”Ei oikeasti. He kai juhlivat sovintoaan.”
”Eivätkö he enää riitele?” kysyi Lily ja iloinen ilme levisi tytön kasvoille.
”Eivät”, Remus totesi.
Lily istui hiljaa paikallaan eikä hetkeen sanonut mitään. Remuksen ajatukset olivat jo kovaa vauhtia eksymässä takaisin Kaceyyn, kun Lily keskeytti hänet.
”Sinä olet varmaan kuullut siitä koko jutusta”, tyttö sanoi hyvin varovaisella ja hieman hämmentyneellä äänellä.
”Mistä jutusta?” kysyi Remus, joka suoraan sanottuna olisi mieluummin vain ajatellut kaikessa rauhassa Kaceyta.
Lily tuijotti häntä epäuskoisen näköisenä. ”Etkö sinä oikeasti ole kuullut - ?”
”Ai sinusta ja Siriuksesta?” töksäytti Remus ja tajusi vasta sitten vilkaista ympärilleen. Kaikeksi onneksi he olivat oleskeluhuoneessa kaksin.
Lily nyökkäsi.
”Olen minä kuullut”, Remus totesi hieman hiljaisemmalla äänellä.
”Okei”, sanoi Lily ja nyökytteli päätään hieman epätietoisen näköisenä. ”Tuota noin… no, minä olen iloinen, että he ovat taas ystäviä.”
”Niin minäkin”, sanoi Remus.
”Minä en aikonut sotkea heidän välejään.”
Remus huokaisi. Hänen varpaitaan paleli melkein varastetuista villasukista huolimatta, eikä Lily Evans todellakaan ollut ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän olisi halunnut selvittää Siriuksen ja Jamesin ihmissuhdekiemuroita, mutta hän oli liian kohtelias sanoakseen sen suoraan tytölle.
”Minä tiedän sen”, hän sanoi hitaasti. ”Mutta sinä et voinut myöskään olettaa, ettei sellainen vaikuttaisi heidän väleihinsä yhtään – ”
”Minä olin vain ihastunut”, sanoi Lily terävämmällä äänellä. ”Totta kai minä tajusin, ettei siitä jutusta voinut tulla yhtään mitään, mutta minä olin ihastunut ja… no, minä en halunnut uskoa, ettei siitä tulisi mitään.”
”Ei sinun tarvitse puolustella sitä minulle”, sanoi Remus ja vilkaisi varovasti tytön surullisia kasvoja. ”En minä syytä sinua.”
”Etkö?” Lily näytti hämmästyneeltä.
Remus naurahti. ”Ei minusta ole syyttämään ihmisiä. Etkä sinä oikeastaan ollutkaan siitä niin vastuussa kuin Sirius.”
”Miten niin? Koska minä olen tyttö?” Lily kysyi haastavasti.
”En minä sitä tarkoittanut”, Remus säikähti. ”En minä halua kuulostaa sovinistiselta. Minä tarkoitin lähinnä, että Sirius oli se, joka petti parhaan ystävänsä, et sinä… ellei Kacey sitten ole salaa ihastunut Siriukseen, mutta jos on, minä en kiitos vain halua tietää sitä.”
Lily naurahti. ”Ei ole, mikäli minä jotain tiedän.”
”Hyvä”, sanoi Remus ja huokaisi muka hyvinkin helpottuneena. ”Tosin minua auttaisi myös kovasti, jos tietäisin, missä hän on nyt – ”
”Mitä sinä sillä tiedolla tekisit?” Lilyn kulmat kohosivat.
”Et kai sinäkin?” Remus parahti. ”Kuule, minulla on jo ihan tarpeeksi Jamesin ja Siriuksen epäilyttäviä ajatuksia kestettävänä, älä sinäkin aloita – ”
”En tietenkään”, Lily lupasi lauhkeasti. ”Sitä paitsi minä en jaksa ajatella parhaasta ystävästäni mitään epämääräistä… Sellainen vain veisi minun yöuneni.”
”Niin minunkin”, sanoi Remus, joka todellakin tunsi itsensä taas hieman hermostuneemmaksi. ”Missä ihmeessä hän voi olla?”
”Kyllä Kacey vielä tulee”, sanoi Lily ja nousi seisomaan. ”Kiitos, Remus.”
Remus hämmästyi. ”Kiitos mistä?”
”Sinä olet hyvä kuuntelemaan”, Lily virnisti. ”Joskus minä melkein tajuan, mitä Kacey näkee sinussa.”
Remus olisi ehkä vastannut ottavansa sen kohteliaisuutena, mutta siinä vaiheessa Lily oli jo ehtinyt makuusalin portaikkoon saakka ja melkein kadonnut näkyvistä. Niinpä Remus painoi päänsä sohvan selkänojaa vasten ja antoi silmiensä sulkeutua hitaasti. Villasukat olivat hetken melkein lämpimät -
”Remus?” hieman huolestunut tytön ääni kysyi.
Remus raotti silmiään. Ne tuntuivat raskailta ja hyvin, hyvin unisilta, eivätkä tahtoneet millään aueta.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?” ääni jatkoi. ”Kello on yli yksitoista.”
”Kacey”, Remus sanoi hitaasti ja tunsi, miten hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Sinä tulit.”
Sohva tömähti. Kacey oli istunut hänen viereensä. Puoliauenneilla silmillään hän näki, että tyttö näytti jokseenkin hämmentyneeltä.
”Odotitko sinä minua?” tyttö kysyi.
”Tavallaan”, Remus sanoi eikä edes jaksanut nolostua siitä, että oli istunut tuntikaupalla oleskeluhuoneessa odottamassa. Ei, nolostumiseen hän oli aivan liian väsynyt.
”Sinä olit aika hiljainen tänään”, hän jatkoi. ”Minä olin huolestunut. Varsinkin, kun Lily sanoi, ettet sinä ollut makuusalissa…”
”Minä olin ulkona kävelyllä”, sanoi Kacey ja tytön kauniit kasvot piirtyivät pieneen hymyyn. ”Aika uskomatonta, että sinä istuit täällä – ”
”Mikä siinä on uskomatonta?” uteli hyvin väsynyt Remus.
”Ei mikään oikeastaan”, sanoi Kacey yllättäen ja kohautti olkapäitään. ”Kai minä olen aika imarreltu.”
Remus virnisti hieman väsyneesti. ”Nyt kun sinä lopulta olet täällä, onko sinun aivan pakko mennä heti nukkumaan?”
Kacey katsoi häntä. Tytön kasvot näyttivät kuin näyttivätkin hieman väsyneiltä, ja ruskeissa silmissä leikki varjo, jonka Remus olisi kaikkein mieluiten vain pyyhkäissyt pois, mutta siihen hänestä ei ollut. Kacey näytti pohtivan hänen kysymystään, mutta hetken kuluttua surullinen häivähdys katosi tytön silmistä ja tämä virnisti.
”Ei välttämättä”, Kacey sanoi. ”Riippuu vähän siitä, aiotko sinä lähteä saman tien.”
”Minä voisin jäädä hetkeksi”, arveli Remus.
”Hyvä”, sanoi Kacey.
Tyttö huokaisi syvään ja tuli Remuksen luo. He istuivat sylikkäin sohvalla eivätkä välittäneet kellosta, joka tikitti sekuntejaan tasaista tahtia eteenpäin. Ja mitäpä he olisivat kellosta piitanneetkaan. Kelloja on maailma täynnä, mutta joitain hetkiä ei koskaan saa takaisin.

[Jassminadara]

Taas jatkoa, ihanaa!
Olen lukenut tätä jo pidempään, mutta en muistaakseni ole kommentoinut. Tai sitten olen.. ehkä..
No, ajattelin kuitenkin nyt uuden luvun luettuani kommentoida, sillä tällä luvulla olet minusta taas ylittänyt itsesi. Aiemmatkin luvut ovat olleet todella hyviä. Itse olen vannoutunut kelmit- ja james/lily -fani, joten pitkään mietin haluaisinko tätä lukea. Tämä ficci oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että jopa sirius/lily paritus on ihan siedettävä, ja olenkin melkein joka päivä käynyt katsomassa, josko olisit jo laittanut jatkoa. Käsittääkseni olet kirjoittanut tämän jo valmiiksi, ja tämä on joskus ollutkin kokonaisena netissä? Alussa olin sitä mieltä, että halusin lukea ficin heti just nyt, koska tämä on niin hyvä. Nyt kuitenkin olen alkanut ajatella, että ehkä tämä tahti, yksi tai kaksi lukua viikossa on oikein hyvä idea. Jatkoa tulee silloin erittäin hyvään tahtiin, koska nyt tuntuu siltä kuin ficci kestäisi pidempään, mutta toisaalta muistaa vielä hyvin mitä edellisessä luvussa tapahtui.
Pidin erityisesti tavasta, jolla James sai tietää siriuksesta ja lilystä, ja vielä enemmän pidän tavasta jolla sirius ja james lopulta sopivat.

No, se miten olet minusta tässä luvussa ylittänyt itsesi, on Marien elämänviisaudet. Tulee mieleen Rowlingin tapa kirjoittaa, missä tekstin lomaan on piilotettu mitä hienoimpia elämänviisauksia ja tärkeitä asioita. Paras kohta luvussa olikin siksi mielestäni:

Elämä on katkeraa”, Marie sanoi. ”Usko tai älä. Voit leikkiä, ettei se ole, mutta se vain tarkoittaa, ettet ole elänyt tarpeeksi.”
Kacey tuijotti jalkojaan. ”Minä yritän olla positiivinen.”
”Se on hyvä”, sanoi Marie ja hänen äänensä oli nyt hieman pehmeämpi. ”Mutta ei se välttämättä tee asioista yhtään helpompia.”
”Mitä hyötyä siitä sitten on?” Kacey kysyi hymyillen vaisusti. ”Siitä, että yrittää nähdä asioiden parhaat puolet.”
”En minä vaan tiedä”, Marie kohautti olkapäitään. ”Ehkä optimistit säilyttävät taisteluntahtonsa kauemmin. Asiat voivat olla huonosti, mutta jos löytää jotain, jonka puolesta taistella, kestää pitempään.”
”Kuulostaa lupaavalta”, Kacey naurahti kuivasti.
”Epäilemättä”, Marie myönsi, ”mutta kai se oikeasti merkitsee jotain. Se, että on valmis tappelemaan kurjien aikojen läpi vain säilyäkseen hengissä. Elämässä on pakko olla jotain suurta, jos ihmiset ovat valmiita toivomaan vain säilyttääkseen elämänhalun.”

[lurikko]

A/N: Paljon kiitoksia sinulle, Jassminadara! Jep, kirjoitin tämän pääasiassa syksyllä 2006 ja tämä on ollut sekä Vuotiksessa että vanhemmassa Finissä kokonaisena. Ja olen erittäin iloinen, että pidit Marien filosofioinnista Marien hahmo on minulle jotenkin hankala, ehkä sen takia, että häntä ei nähdä tässä ficissä mitenkään hirvittävän paljon mutta silti jonkin verran, ja halusin hänestä sellaisen melko suoraan puhuvan, mutta siitä huolimatta inhimillisen epävarman pohdiskelijan, mutta mielikuvani hänestä on silti vähän hatara. Tykkään itse pohdiskella asioita, joten senkin takia näitä vähän filosofisempia kohtia on ollut kiva kirjoittaa, vaikka Marien mielipiteet eivät välttämättä olekaan suoraan omiani.

*

OSA 30

Lumi ei sulanut pois ennen seuraavaa kevättä. Ei, se jäi maahan ja ilahdutti läsnäolollaan oppilaita, jotka puolestaan ärsyttivät opettajia ja Voroa salakuljettamalla lunta viittojensa taskuissa sisälle kouluun. McGarmiwa oli pitänyt kuudennelle luokalle pitkän puhuttelun siitä, kuinka lumisodan pelaaminen sisätiloissa oli kerrassaan lapsellista ja täysin typerää. Seuraavalla välitunnilla Sirius ja James olivat leijuttaneet pari kiloa lunta kolmannen kerroksen käytävään.
 Mutta vaikka McGarmiwa ja kiukkua pihisevä Voro olisivat sanoneet mitä, lumesta oli paljon iloa. Se piristi joulunodotusta, ja kun aika tuntui matelevan, saattoi aina lähteä ulos ja kaivautua lumihankeen. Ei sillä, että Lily olisi oikeasti harrastanut tuota viimeksi mainittua kovinkaan monta kertaa, ei, siihen hän sentään oli aivan liian fiksuja ja täysjärkinen.
 Itse asiassa Lilyllä oli paljon muutakin mietittävää jo ilman lumihangen väärinkäyttöäkin. James ja Sirius olivat tosiaan saaneet välinsä kuntoon, sillä ainakin pojat metelöivät ruoka-aikaan aivan yhtä paljon kuin ennenkin eivätkä suinkaan haukkuen toisiaan vaan haukkuen yhdessä luihuisia tai ärsyttäen Remusta. Silti kumpikaan ei puhunut Lilylle. Hän ymmärsi sen, ettei Sirius halunnut enää olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta jostain syystä Jamesin välttelevyys häiritsi häntä.
”Sinä pidät Jamesista”, oli Kacey sanonut ja virnuillut, kun hän oli sanonut jotain välttelevää asiasta ystävälleen. Lily oli tietysti kieltänyt pitämisen – eihän hän todellakaan pitänyt Jamesista, ei kunnolla pitänyt, mitä vain ajatteli, että poika oli ihan siedettävä silloin tällöin – ja yrittänyt keskustella aiheesta lisää, mutta Kacey ei ollut innostunut. Suoraan sanottuna Kacey oli muutenkin ollut viimeisimmät viikot hieman hiljainen, mutta siihen Lily ei tiennyt syytä. Ehkä tyttö mietti joululahjoja.
 Kun joulukuun ensimmäinen viikko oli melkein lipunut ohi ja jouluun oli enää muutama viikko, Lilyn oli pakko myöntää, että Jamesin puhumattomuus häiritsi häntä. Kyllähän poika muuten oli rasittava oma itsensä, mutta kun Lily oli lähistöllä, tämä vähintäänkin katsoi aina poispäin eikä ainakaan puhunut hänelle. Joskus aiemmin hän olisi ollut siitä enemmän kuin onnellinen, pitänyt sitä parhaana mahdollisena joululahjana, mutta nyt se vain yksinkertaisesti sai hänet huonolle tuulelle.
 Sinä nimenomaisena keskiviikkona hän oli juuri tullut muodonmuutosten tunnilta. Se oli taas niitä päiviä, joita tuntui olevan yhä useammin ja useammin. Kacey oli hiljainen eikä suostunut juttelemaan hänen kanssaan, vaikka hän yritti sanoa jotain viisasta pöllöksi muutettavasta teekupista. Sirius ja James järjestivät McGarmiwalle harmaita hiuksia muuttamalla teekupin papukaijaksi ja nauroivat niin, että seinät tuntuivat kaatuvan päälle, mutta käänsivät heti katseensa pois, jos Lily sattui vilkaisemaan heihin päin. Se oli kerrassaan turhauttavaa, eikä hän jaksanut sitä.
 Niinpä hän lähti muodonmuutosten tunnilta melkoista vauhtia. Kacey jäi keräämään ärsyttävän hitaasti kirjojaan reppuunsa, mutta Lily oli jo ovella. Hän oli ensimmäisenä käytävällä ja lähti kävelemään kovaa vauhtia välittämättä tippaakaan siitä, minne oli matkalla. Minkä ihmeen takia Siriuksen ja Jamesin oli käyttäydyttävä niin lapsellisesti? Eivätkö he voineet edes katsoa häntä silmiin? Miksi pahuksessa -
 Kirjat kolisivat lattialle, kun Lily törmäsi kulman takaa ilmestyneeseen poikaan.
”Mikä ihme sinua vaivaa?” Lily tuiskahti vaivautumatta edes vilkaisemaan, kuka hänen edessään seisoi. ”Etkö sinä voisi pahus vie katsoa eteesi?”
”Anteeksi”, poika sanoi hämmentyneellä äänellä ja kumartui ojentamaan yhden pudonneista kirjoista hänelle. ”Sinulla taisi olla kiire.”
Lily otti ojennetun kirjan. Hän aikoi juuri sanoa jotain kiireestään ja siitä, miten toiset eivät edes osanneet kävellä käytävällä oikealla puolella, kun hän sattui lopulta nostamaan katseensa poikaan. George Adams, eräs kuudesluokkalainen korpinkynsi, virnisti hänelle hieman hämmentyneen näköisenä ja roikotti käsiään aivan kuin ei olisi tiennyt, mihin laittaa ne.
”Ei minulla oikeastaan ollut kiire”, Lily tajusi sanovansa ja yritti hymyillä pienesti. ”Huono päivä vain.”
Ymmärtävä ilme kohosi Georgen kasvoille. ”Ahaa. No, se selittää säntäilyn – ”
”En minä säntäillyt”, Lily kivahti.
”Et tietenkään”, sanoi George nopeasti näyttäen hieman säikähtäneeltä.
Lily nielaisi ja yritti rauhoittua. Sirius ja James ärsyttivät häntä edelleen, mutta ei sentään ollut oikein padota sitä Georgen niskaan. Poikahan oli vain osunut väärään paikkaan väärään aikaan.
”Anteeksi”, Lily sanoi vaisusti, ”ei pitäisi kai huutaa sinulle. Minulla tosiaan taitaa olla vähän huono päivä.”
George nyökkäsi ja virnisti hieman hämmentyneenä. ”No, kyllä se siitä paranee.”
Lilyn otsa rypistyi. ”Mikä paranee?”
”Päivä”, George totesi. ”Ainakin kunhan minä en enää ole paikalla kaatamassa sinua kumoon.”
”Et sinä minun päivääni tuhoa”, Lily virnisti vaisusti.
”Hyvä”, George sanoi tyytyväisenä, mutta sitten pojan kasvoille ilmestyi kysyvä ilme. ”Mikä sinun päiväsi sitten tuhoaa?”
Lily katsoi poikaa. Tämä tuijotti häntä kysyvästi siniharmailla silmillään – oikeasti, mitä poika muka teki niin tuuheilla silmäripsillä – ja työnsi toisella kädellään kauemmas pähkinänruskeita hiuksiaan, jotka olivat juuri sopivan pituiset tippuakseen häiritsevästi silmien eteen. Lily ei ollut ikinä tutustunut Georgeen kovin hyvin, mutta nyt pojan hieman hämmentynyt ilme näytti hänestä melkein herttaiselta -
 Hän ravisteli päätään. Ei, hän ei todellakaan alkaisi miettiä mitään tuollaisia, kun hänellä oli tarpeeksi pulmia jo Siriuksenkin takia. Nyt pitäisi vain päästä nopeasti eroon Georgesta ja jatkaa Siriukselle ja Jamesille raivoamista.
”Yksi juttu vain”, hän vastasi välttelevästi Georgen kysymykseen. ”Kuule, minun pitää varmaan mennä. Nähdään joskus.”
”Nähdään”, sanoi George näyttäen hieman hämmästyneeltä hänen äkkilähtönsä takia.
Hän oli jo kääntynyt ja menossa, kun hän kuuli pojan äänen takaansa.
”Hei Lily”, sanoi George kuuluvasti, ”oli kiva törmätä.”

”Mikä ihme teitä kahta vaivaa?” McGarmiwa puuskahti ja käveli pientä ympyrää työpöytänsä takana varsin hermostuneen näköisenä. ”Viime viikolla te olitte jopa pari päivää melkein rauhallisia, mutta nyt – minä en enää tiedä, mitä tekisin teille!”
James nojasi pulpettiin ja olisi mielellään keikkunut tuolillaan, ellei olisi tiennyt, että keikkuminen olisi aivan varmasti saanut McGarmiwan repimään velhonhattunsa kappaleiksi. Ei sillä, etteikö hatun tuhoutuminen olisi jo näyttänyt olevan melkoisen lähellä noidan kasvonilmeistä päätellen.
”Minä en jaksa edes antaa teille jälki-istuntoa”, tiuskaisi McGarmiwa, ”mutta tuollainen käytös saa oikeasti luvan loppua. Tässä koulussa ei sellaista suvaita!”
”Se oli yksi teekuppi”, Sirius sanoi hieman väsyneesti.
”Yksi teekuppi, Black?” McGarmiwa toisti nojautuen niin lähelle Siriusta, että Jameskin vetäytyi taaksepäin. ”Niinkö sinä kuvittelet, nuori mies? No, paina tämä mieleesi – jos sinä muutat minun tunnillani teekupin papukaijaksi, sinun on turha tulla väittämään, että se on vain yksi teekuppi!”
Sirius nielaisi. James vilkaisi vieressään istuvaa poikaa ja toivoi tavoittavansa tämän katseen, mutta sillä hetkellä Sirius näytti todella keskittyvän McGarmiwan sanoihin. James rypisti otsaansa. Se oli sentään epätavallista –
”Ja mitä SINÄ siinä ilmeilet, Potter?” puuskahti McGarmiwa ja oli yhdellä hyvin harkitulla liikkeellä ponnahtanut Jamesin pulpetin eteen. ”Sinulla ei ole varaa ilmeillä! Jos teidän tiellenne sattuu vielä muutaman kerran ”yksi teekuppi”, te olette ongelmissa, sen minä vaan sanon – ”
”Minerva?” rauhallinen ääni kysyi ovelta juuri, kun James harkitsi mahdollisuuksiaan peruuttaa tuoleineen päivineen pois McGarmiwan kädessä heiluvan karttakepin ulottuvilta. ”Tulisitko juomaan kupin teetä?”
McGarmiwa vilkaisi avonaiselle ovelle tasan samalla hetkellä Siriuksen ja Jamesin kanssa. Dumbledore seisoi siellä täysin tyynen näköisenä, tiiraili heitä puolikuulasiensa takaa pieni hymy vakavilla kasvoillaan leikkien ja roikotti kädessään teekannua.
”Teelle”, McGarmiwa puhisi ja nyökkäsi sitten. ”Toki, Albus. Jos et ole jo kuullut, nuo kaksi muuttivat teekupin papukaijaksi minun tunnillani – ”
”Olen kuullut”, Dumbledore sanoi rauhallisesti, ”mutta suoraan sanottuna sinun ei välttämättä tarvitse pitää heille puhuttelua sen takia.”
”He myös päästivät sen papukaijan ulos ikkunasta”, McGarmiwa huomautti, mutta näytti jo huomattavasti rauhallisemmalta. ”Kuulitko, päästivät teekuppi-papukaijan luontoon?”
”Se oli ehkä hieman harkitsematonta”, myönsi Dumbledore diplomaattisesti, ”mutta ei ehkä kaikkein vakavin niistä rikkeistä, joita nämä pojat ovat täällä ollessaan tehneet. Annetaanko siis poikien mennä päivälliselle ja juodaan me kupponen teetä?”
”Mutta – ” aloitti McGarmiwa, mutta Dumbledore keskeytti hänet.
”Älähän nyt, Minerva”, rehtori sanoi ja vilkaisi sivusilmästään Jamesia, joka oli edelleen nojautunut mahdollisimman McGarmiwasta. ”Olen varma, että kello viiden tee selvittää sinunkin ajatuksiasi, ja huomaat, ettei papukaija-teekupin elämä olekaan niin tuhoon tuomittu, kuin voisi kuvitella. Viimeaikaiset tapahtumat saavat meidät kaikki käyttäytymään hieman äkkipikaisesti…”
McGarmiwa pudisteli hitaasti päätään.
”Niinpä kai”, sanoi professori ja kohensi hieman suurilierisen hattunsa asentoa. ”Siitä tämä varmasti johtuu. Ei kai yksi teekuppi… vaikkakin minä olen edelleen sitä mieltä, että tunneilla on käyttäydyttävä asiallisesti”, tämän sanoessaan hän vilkaisi Jamesia ja Siriusta varsin tuimasti. ”Tosiaan, tee kyllä maistuisi.”
”Niin minä arvelinkin”, sanoi Dumbledore ja kohotti vaaleansinistä teekannua kutsuvasti. ”Menemmekö?”
”Mennään vain”, sanoi McGarmiwa hivenen väsyneellä äänensävyllä. ”Potter, Black, katsokaakin, ettette enää tee tuollaista.”
”Emme tietenkään”, sanoi James automaattisesti.
”Professori”, korjasi McGarmiwa nopeasti.
”Emme muuta teekuppeja papukaijoiksi, professori”, James tokaisi.
McGarmiwa hymyili toisesta suupielestään. ”Niin, mikäköhän eläin teillä on seuraavana mielessä? No, se ei ole minun ongelmani. Menkäähän päivälliselle, pojat.”
Hetken kuluttua James ja Sirius seisoivat suljetun luokanoven takana. Dumbledore ja McGarmiwa olivat lähteneet yhtä matkaa keittiön suuntaan ja käskeneet heidän mennä päivälliselle, ja niinpä he lähtivätkin jokseenkin hitaasti käveleen kohti salia.
”Minusta tuo oli hieman omituista”, James tokaisi äkkiä.
Sirius nyökkäsi. ”Yleensä Minerva ei raivostu sentään aivan niin pienestä. Kerranhan me yritimme muuttaa Peterin luudanvarreksi, emmekä saaneet kuin viikon jälki-istuntoa – ”
”Ja se Dumbledoren ilmestyminen”, täydensi James. ”Ihan kuin hän olisi yrittänyt rauhoitella McGarmiwaa – ”
”Siltä se vähän näytti”, Sirius myönsi. ”Ja mitä hän sanoi… viimeaikaisista tapahtumista?”
Siriuksen otsa rypistyi ja mustat hiukset valuivat silmille, kun poika keskittyi ajattelemiseen niiden pois huitomisen sijasta.
”Mitä viime aikoina muka on tapahtunut?” James kysyi hieman turhautuneena.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Ei kai mitään erikoista. Luetko sinä Päivän Profeettaa?”
”En pahemmin”, sanoi James ja virnisti. ”Äiti kysyi joskus, pitäisikö hänen tilata sitä minulle kouluaikoina, mutta minä sanoin, etten kuitenkaan lukisi… Tosin hän lähettelee edelleen muutaman numeron silloin tällöin. Yrittää kai sivistää minua.”
”Sinun äidilläsi on kovat tavoitteet”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Se on kyllä tuhoontuomittu juttu – sinun sivistämisesi, siis.”
James mulkaisi häntä. ”Älä sinä siinä yhtään yritä – ”
”Okei, me emme siis tiedä mitään mistään erikoisista tapahtumista”, sanoi Sirius nopeasti. ”Ovatko ne jotain, mistä vain opettajat tietävät?”
James kohautti olkapäitään. ”Tai sitten me vain suurentelemme asiaa. Ehkä McGarmiwan lemmikkipapukaija on kuollut vasta, ja hän hermostui sen takia – ”
”Onko McGarmiwalla lemmikkipapukaija?” Sirius melkein hihkaisi.
”Se oli arvaus”, James tokaisi.
”Ai”, sanoi Sirius kuulostaen erittäin pettyneeltä. ”Sinä siis yrität sanoa, ettei meidän pitäisi pohtia koko asiaa?”
”En tietenkään”, sanoi James kuulostaen järkyttyneeltä, ”en varsinkaan, jos se vie Dumbledoren ja McGarmiwan yhdessä teelle – ”
”Oliko tuo vihjaus?” Sirius kohotti kulmiaan.
James pudisteli päätään hyvin surullisesti. ”Valitan, minä en pidä sinusta sillä tavalla – ”
”Pöhkö”, Sirius tuhahti. ”Yritätkö sinä saada minua kiinnostumaan Dumbledoren ja McGarmiwan suhteista? Tai SUHTEESTA?”
”No, he ovat molemmat aika vanhoja eivätkä ole naimisissa”, James virnisti.
”Sinulla on liian vilkas mielikuvitus”, sanoi Sirius kuulostaen harvinaisen rauhalliselta ollakseen Sirius. ”Ja minulla on nälkä, enkä minä aio pilata ruokahaluani kuvittelemalla kahta professoria luutakomerosa – ”
”Anturajalka!” James puuskahti. ”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!”
Sirius virnisti kerrassaan koiramaisesti. ”Itsepähän aloitit.”

Oleskeluhuoneessa oli melkein kylmä. Lily ei ollut aivan varma, oliko Tylypahkassa varsinaisesti lämmitystä ja jos oli, miten se toimi, mutta aivan selvästi linnaa ei lämmitetty tarpeeksi. Ehkä luminen joulukuun alku oli yllättänyt kaikki, eikä Voro ollut vielä oivaltanut, miten lämmitystä saattoi lisätä.
 Toisaalta sillä ei ollut kovin väliäkään. Kaikki tunnit olivat jo ohi, ja Lily saattoi aivan hyvin kääriytyä omaan lämpöiseen sänkyynsä tekemään läksyjään. Kacey istui viereisellä sängyllä myös kasa koulukirjoja sylissään, mutta ei ollut avannut edes päällimmäistä. Lukemisen sijasta tyttö tuijotti ulos ikkunasta näyttäen hyvin mietteliäältä.
”Minä törmäsin George Adamsiin ennen päivällistä”, töksäytti Lily, kun hiljaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua häiritsevältä.
Kacey ei edes vilkaissut häntä. ”Sepä kiva.”
”Minä todella TÖRMÄSIN häneen”, Lily ilmoitti hieman voimakkaammalla äänellä.
”Jaa”, sanoi Kacey. ”Sattuiko?”
”Ei oikeastaan”, Lily tokaisi. ”Oletko huomannut, että hänellä on ihan kivat hiukset?”
Se herätti Kaceyn. Normaalisti tyttö tosin olisi silloin alkanut suurin piirtein pomppia sängyllään, mutta vaikka Kaceyn tämänpäiväinen reaktio olikin huomattavasti rauhallisempi, ainakin tämä kääntyi kohti Lilyä ja näytti melkein kiinnostuneelta.
”Oletko sinä ihastunut Georgeen?” Kacey kysyi pienesti hymyillen.
”En tietenkään”, Lily sanoi nopeasti. ”Minä vain sanoin törmänneeni häneen – ”
”Ja että hänellä on ihanat hiukset”, Kacey virnisti. ”Miten sinä muuten onnistuit häneen törmäämään? Kuljitko silmät kiinni?”
”Minua ärsytti”, tokaisi Lily.
”Ai”, sanoi Kacey.
No niin, Kacey oli selvästi hiljaisella tuulella, normaalisti tyttö olisi alkanut heti udella lisätietoja. Ikävä kyllä Lily itse oli puheliaalla tuulella, joten hän päätti kertoa lisää utelemattakin.
”Sirius ei puhu minulle”, Lily puuskahti, ”eikä Jameskään puhu minulle. Oikeasti, se on pahuksen turhauttavaa! Mikä niitä kahta vaivaa – ”
”Kenties se, että molemmat pitävät sinusta ja ovat parhaita ystäviä?” Kacey ehdotti kuivasti. ”Minä en yritä syyttää sinua, mutta sinun olemassaolosi koetteli heidän ystävyyttään jo aika lailla. On ihan ymmärrettävää, että he ovat kohteliaita toisiaan kohtaan ja välttelevät sinua – ”
”Mutta minä en pidä siitä!” tokaisi Lily.
Kacey hymyili väsyneesti. ”Nyt sinä käyttäydyt vähän itsekeskeisesti. Sinä – ”
”Älä jaksa puhua tuollaisia”, pyysi Lily. ”Ei tuollaista yliviisasta pohdiskelua, jooko?”
”Okei”, sanoi Kacey hitaasti ja nyökkäsi. ”Oletko sinä sitten ihastunut edelleen Siriukseen? Tai Jamesiin?”
”TUO on yliviisasta”, sanoi Lily, ”sillä minä en todellakaan tiedä. En minä Jamesiin ole ihastunut, en tietenkään, vaikka sattuisinkin sietämään häntä, mutta Sirius… no, minä VOISIN olla häneen ihastunut.”
”Kuulostaa siltä, että sinä vain haluat huomiota”, arveli Kacey.
”En”, Lily sanoi nopeasti. ”Mutta he eivät voi edes katsoa minua silmiin – ”
”Lily, minä en millään jaksaisi puhua tästä”, Kacey huokaisi. ”Minusta sinun pitäisi antaa heidän olla, ennen kuin asiat ovat taas totaalisesti pielessä.”
Lily rypisti otsaansa. ”Sinä olet aika pessimistinen.”
”Minähän sanoin, etten minä jaksa nyt pohtia sinun ongelmiasi”, Kacey tokaisi ja avasi lähimmän kirjan näyttäen siltä, kuin ei olisi tippaakaan välittänyt sen sisällöstä. ”Minä opiskelen.”
”Todella ahkerasti, huomaan”, Lily totesi sarkastisesti. ”Oletko sinä suuttunut jostain?”
”En”, sanoi Kacey ja tuijotti kirjaansa.
Lily huokaisi. ”Kacey, minä en tiedä, mitä minä olen tehnyt, mutta – ”
”Minä en ole suuttunut mistään”, sanoi Kacey uudestaan ja laski kirjan käsistään. ”Minua vain väsyttää. Kelpaako?”
Lily nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa enemmänkin, ehkä kysyä, mikä Kaceyta väsytti tai miksi hän oli ollut niin hiljainen jo monta päivää. Ikävä kyllä juuri silloin Kacey kömpi pystyyn sängyltään ja oli jo sulkenut makuusalin oven perässään ennen kuin Lily sai suunsa jälleen auki.

”Kävelylle?” Kacey toisti näyttäen lähinnä hämmästyneeltä. ”Miksi?”
Remus huokaisi. He istuivat eräällä oleskeluhuoneen paljon kärsineistä sohvista, olivat istuneet itse asiassa jo lähes puoli tuntia. Kacey luki jotain isoveljensä hänelle lähettämää kirjaa ja Remus vilkuili tyttöä silloin tällöin, kun uskoi, ettei tämä huomannut. Kävely oli ollut hänen mielestään loistava ajatus päästä vähäksi aikaa pois metelöivien kakkosluokkalaisten vaikutusalueelta, mutta ilmeisesti Kacey ei ollut samaa mieltä.
”Me emme ole jutelleet aikoihin”, Remus tokaisi hieman epätoivoisena. ”Olisi kivaa olla kahdestaan – ”
”Ai”, sanoi Kacey.
Remus nielaisi. ”Olenko minä tehnyt jotain? Koska sinä olet vähän hiljainen, ja jos minä olen jotenkin onnistunut loukkaamaan sinua, niin haluaisin kovasti tietää sen, että voin korjata asian – ”
”En minä ole vihainen”, sanoi Kacey nyt ja kääntyi jopa katsomaan Remusta hieman väsyneesti hymyillen. ”Minua vain väsyttää. Okei?”
Remuksen otsa rypistyi. ”Onko kaikki hyvin? Sinä olet nykyään aina väsynyt.”
Kacey tuijotti kirjaansa.
”Kai sinä tiedät, että voit puhua minun kanssani?” kysyi Remus turhautuneena. ”Voit puhua minulle ihan mistä tahansa – ”
”Ai niin kuin sinä puhut kaikista asioistasi minun kanssani?” kysyi Kacey viileällä äänellä.
Kylmä aavistus hiipi Remuksen selkää pitkin.
”Minä luulin, että me olimme selvittäneet sen asian”, hän totesi hieman vaikeana. ”Minähän sanoin, etten minä voi kertoa – ”
”Sinä sanoit, ettet uskalla kertoa”, tokaisi Kacey. ”Se on hieman eri asia.”
”Ei tässä tapauksessa”, sanoi Remus.
Kacey katsoi häntä. ”Minä en tiedä, mitä ”tässä tapauksessa” tarkoittaa, koska sinä et kerro minulle. Joten eikö minulla muka ole ihan yhtä suuri oikeus olla kertomatta?”
”Kacey…”
”Eikö olekin?” Kaceyn ääni oli haastava.
”On tietysti”, Remus myönsi vastahakoisesti, ”mutta minä voisin auttaa sinua – ”
”Tuota minäkin sanoin sinulle”, Kacey hymyili ilottomasti. ”Etkä sinä kuunnellut.”
”Kacey – ”
”Ei se mitään, Remus”, sanoi Kacey äkkiä ja nojautui hieman lähemmäs Remusta. ”Oikeasti. Ei minun ollut tarkoitus riidellä siitä aiheesta. Minua vain… väsyttää.”
Remus tuijotti vieressään istuvaa tyttöä. Suklaanruskeat hiukset valuivat hieman kihartuvina tämän kasvojen eteen ja pienet kädet näpersivät kirjan sivujen reunoja hajamielisesti. Kacey näytti paitsi väsyneeltä myös surulliselta. Kaikkein mieluiten Remus olisi vain vetänyt tytön lähelleen ja uskonut, että kaikki olisi hyvin, mutta Kaceyn välttelevä ilme esti häntä tekemästä sitä.
”Okei”, hän sanoi hitaasti.
Kacey nyökytteli päätään hajamielisesti. ”Minun pitäisi ehkä mennä nukkumaan.”
”Kello ei ole edes seitsemää”, huomautti Remus.
”Ai”, Kacey sanoi ja hymyili. ”No, sitten minä en mene nukkumaan. Taidan lähteä kirjastoon istumaan.”
”Minä voin tulla mukaan”, Remus sanoi nopeasti ja oli jo nousemassa sohvalta.
”Älä tule”, Kacey tokaisi noustessaan seisomaan. ”Minulla ei nyt vain ole yhtään sellainen olo, että jaksaisin jutella tai mitään.
Remus painoi selkänsä pettyneenä sohvan selkänojaa vasten. Kacey laski kirjansa pojan syliin ja käveli hitain askelin pois oleskeluhuoneesta. Muotokuva-aukko sulkeutui tytön perässä ja Remus oli kuulevinaan Lihavan Leidin kyselevän jotain ”alakuloisesta naamasta”, mutta se nyt todennäköisesti oli pelkkää kuvitelmaa. Hetken kuluttua Kaceyn askeleet olivat häipyneet kokonaan ja ainoa ääni, joka oleskeluhuoneessa yhä kaikui, oli muutaman kakkosluokkalaisen riitely.
 Mikä ihme Kaceyta vaivasi? Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, josta tyttö ei voinut kertoa edes Remukselle? Hän yritti ajatella, ettei kyse ollut mistään vakavasta, että Kaceylla oli vain huono päivä, mutta hän ei uskonut vakuuttelujaan itsekään.
 Hän käänsi Kaceyn lukeman kirjan ympäri. ”1000 syytä olla onnellinen”, luki sen kannessa koukeroisilla kirjaimilla.

Marien punaruskeat hiukset olivat pörröiset ja märät. Kacey ei voinut olla hymyilemättä, vaikka tilanteessa ei oikeastaan ollut mitään huvittavaa. Hän sentään seisoi korpinkynsien oleskeluhuoneen ulkopuolella tuntien itsensä jokseenkin eksyneeksi, eikä Marien ärtynyt ilme yhtään helpottanut asiaa.
”Kacey?” tyttö kysyi otsa rypistyen. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet, jos saan kysyä?”
”Halusin puheseuraa”, sanoi Kacey vaisusti.
Vino hymy kohosi Marien kasvoille. Tyttö kohautti olkapäitään.
”No, onneksi minä ehdin jo käydä suihkussa”, sanoi Marie. ”Eikö sinun mieleesi tullut, että Remus tai vaikka Lily varmasti puhuisi sinun kanssasi mielellään?”
”Minä en jaksa puhua heidän kanssaan”, Kacey huokaisi. ”Lily puhuu omista asioistaan, eikä edes tajua, ettei minua kiinnosta. Ja Remus…”
Mutta hän ei keksinytkään, mitä sanoa. Remuksen siniharmaiden silmien ystävällinen, mutta huolestunut katse oli painautunut hänen mieleensä, eikä hän päässyt siitä eroon pudistelemalla päätään.
”Mitä Remuksesta?” kysyi Marie uteliaana.
”Hän ei tajua, minkä takia minä olen hiljainen”, Kacey sanoi. ”Kyselee vain.”
”Ehkä sinun kannattaisi kertoa hänelle”, Marie tokaisi.
”Minä en halua”, Kacey ilmoitti tarpeettoman kovaan ääneen. ”Ei hän kuitenkaan voi tehdä mitään, kertoisi vain, miten säälii minua, enkä minä jaksa sellaista. Sitä paitsi Remuskaan ei kerro minulle kaikkea – ”
”Toisin sanoen sinä olet vihainen siitä, vihainen muutenkin, koska sinulla ei mene kovin hyvin, ja haluat kiusata Remusta”, sanoi Marie armottomasti.
Kacey pysähtyi. He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin melkein itsekään sitä huomaamatta, mutta Marien sanat kaikuivat autiolla käytävällä kovina ja vaativin ja käskivät pysähtyä. Kacey vilkaisi vieressään seisovaa tyttöä, mutta tämän kasvot eivät suinkaan olleet äkäiset vaan lähinnä surulliset.
”Se on totta, eikö olekin?” Marie kysyi hiljaa. ”Anteeksi vain, jos sanoin sen liian suoraan, mutta sinä haluaisit, että Remus kertoisi salaisuutensa sinulle. Sen takia sinusta on mukavaa kiukutella sille poikaparalle.”
Kacey haroi hiuksiaan. Sanat kuulostivat pahoilta ja julmilta Marien lausumina, mutta loppujen lopuksi niissä saattoi myös olla aavistus totuutta.
”Eikö se muka ole reilua?” kysyi Kacey äkkiä. ”Että minä en kerro kaikkea Remukselle, jos hänkään ei kerro minulle?”
”Totta kai se on reilua”, virnisti Marie, mutta sitten hänen kasvonsa vakavoituivat ja silmiin tuli mietteliäs ilme. ”Mutta minusta tuntuu, että sinä kärsit puhumattomuudestasi enemmän kuin Remus. Minä en tiedä, millainen Remuksen salaisuus on, mutta sinulle tekisi hyvää, jos antaisit poikaystävällesi luvan lohduttaa – ”
”Minulle tulee tuosta huonoja mielikuvia”, Kacey hymyili.
Marien silmissä pilkahti. ”Niin minullekin.”
He kävelivät taas. Marie yritti tuijotella itseään seinillä roikkuvien taulujen kiiltävistä pinnoista, saada edelleen kosteaa tukkaansa asettumaan kiltisti jakaukselle, mutta tyytymättömästä ilmeestä päätellen se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Kacey taas ei jaksanut ajatella mitään sen suuntaistakaan kuin hiuksia, hänellä oli tarpeeksi pohtimista muutenkin.
 Oliko hän oikeasti vihainen Remukselle siitä, että poika salasi häneltä jotain? Eivätkö he muka olleet jutelleet asiasta vaikka kuinka monta kertaa, eikö hän ollutkin sanonut hyväksyvänsä asian ja kuvitellut ainakin itse, että oli myös unohtanut sen? Salaisuus ei ollut hiertänyt heidän välejään ollenkaan ennen kuin nyt, ja jos se olisi Kaceysta kiinni, hän ei halunnut minkään kertomattoman asian vaivaavan itseään ja Remusta tulevaisuudessakaan.
 Mutta hän ei saanut Remusta kertomaan. Ei, hän oli yrittänyt niin monta kertaa, että tiesi sen varmasti. Jostain syystä poika halusi salata jotain häneltä ja sillä selvä. Niinpä ainoa, mitä hän voisi tehdä, olisi yrittää hyväksyä tilanne. Hän oli jo luullut hyväksyvänsä sen, mutta ilmeisesti asia ei suinkaan ollut niin.
 Ehkä hänen pitäisi vain kertoa Remukselle siitä, miten hänen äitinsä aika näytti kuluvan loppuun. Remus voisi pitää häntä kädestä kiinni ja lohduttaa, vaikkei osaisikaan sanoa mitään, mikä oikeasti auttaisi. Ja Kacey voisi kuvitella, että heidän välinsä olisivat aivan kunnossa, ettei heidän välillään olisi lainkaan häiritseviä salaisuuksia -
”Lupin istuu kirjastossa”, tokaisi Marie.
Kacey säpsähti. Totta tosiaan, he olivat onnistuneet kävelemään hänen huomaamattaan jo kirjaston oville saakka. Marie piteli ovea auki ja osoitti huomaamattomasti erästä nurkkaa kattoon saakka ylettyvien, pölyisten hyllyjen välissä, jossa ruskeatukkainen poika selasi pientä kirjaa hyvin keskittyneen näköisenä. Pieni hymy nousi Kaceyn kasvoille hänen muistaessaan, että hän oli itse ilmoittanut menevänsä kirjastoon ja väittänyt, ettei kaivannut Remuksen seuraa.
”Mitenkäköhän hän on tuonne päätynyt?” ihmetteli Marie vinosti hymyillen.
Kacey tajusi punastuvansa. ”Minä sanoin hänelle meneväni kirjastoon. Kielsin tulemasta mukaan, mutta – ”
”Romeosi tuli kuitenkin”, Marie täydensi. ”Kacey hyvä, kerro tuolle pojalle, mikä sinua vaivaa. Minä en halua nähdä Lupinia noin surullisena.”
Kacey kohotti kulmiaan. ”Nyt tässä on siis kyse sinusta?”
”Hassu”, Marie virnisti ja tönäisi hänet sisälle kirjastoon. ”Mene jo.”
Hetken kuluttua kirjaston ovi oli pamahtanut kiinni Kaceyn selän takana. Hän seisoi siinä tietämättä mitä tehdä tai sanoa, kun muutaman metrin päässä istuva Remus kohotti äkkiä katseensa kirjasta ja näki hänet.

Peterin olisi ehdottomasti pitänyt olla jossain aivan muualla. Hän ei ehkä tiennyt, missä tuo muualla olisi, mutta sen oli oltava viihdyttävämpää kuin Tylypahkan jokseenkin kolkot käytävät, kun niitä käveli yksikseen ilman päämäärää. Mutta muita vaihtoehtoja olinpaikaksi hänellä ei juuri ollut. Remus oli ollut huonolla tuulella lähtiessään hieman aiemmin kirjastoon, joten sinne Peter ei todellakaan aikonut mennä. Sirius ja James olivat taas olleet ärsyttävän ylienergisiä aina siitä saakka, kun olivat edellisellä viikolla sopineet riitansa.
 Peter ei kaivannut Remuksen synkkyyttä eikä Siriuksen ja Jamesin mietiskelyä siitä, miten he voisivat aiheuttaa luihuisille lisää harmaita hiuksia. Hän ei saanut ajatuksiaan irti Adriannesta eikä siitä keskustelusta, jonka hän oli vahingossa kuullut yli viikko sitten. Hän ei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi Adriannen kanssa ollessaan, ei kysyä tältä, sattuiko tämä kenties olemaan ihastunut Evan Rosieriin. Silti ajatus vaivasi häntä enemmän, kuin sen olisi pitänyt.
”Piskuilan?” kysyi hämmästynyt ääni hänen selkänsä takaa.
Peter kääntyi ympäri. Marie nojasi seinään vain vähän matkan päässä, ja vasta siinä vaiheessa Peter todella tajusi, miten lähelle korpinkynsien oleskeluhuonetta hän oli päätynyt.
”Etsitkö sinä Adriannea?” kysyi Marie kulmat kurtistuen.
”En varsinaisesti”, Peter tokaisi. ”Minä vain… no, kävelin.”
”Sinulla on mielenkiintoinen tapa kävellä sisätiloissa ja vieläpä osua yllättävän lähelle sitä paikkaa, jossa elämäsi rakkaus todennäköisesti parhaillaan on”, virnisti Marie.
Äkillinen yskänkohtaus ”elämäsi rakkaus” –sanojen kohdalla oli kaataa Peterin, mutta hän onnistui pysymään pystyssä tarttumalla kiinni tukevaan seinään.
”Älä nyt”, Marie kuulosti kyllästyneeltä. ”Kyllä me kaikki tiedämme, että sinä olet rakastunut Adrianneen. Jopa Adrianne.”
Peter ei tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Ei? Se olisi ollut valehtelua. Kyllä? Se olisi ollut liian totta.
”Valitettavasti”, hän tokaisi.
”Valitettavasti?” Marien kulmat kohosivat. ”Ryppyjä rakkaudessa?”
”Arvaa mitä, Campbell?” kysyi Peter voimatta estää itseään. ”Sinä olet ärsyttävä.”
Marie naurahti, eikä näyttänyt tippaakaan loukkaantuneelta.
”Se on elämäntehtäväni, Piskuilan hyvä”, tyttö totesi. ”Totu siihen, jos aiot edelleen pyöriä Adriannen ympärillä.”
”Onko Adrianne ihastunut Rosieriin?” täräytti Peter.
Vino hymy valahti pois Marien kasvoilta. Tämä vilkaisi ympärilleen, kuin olisi odottanut jonkun hiipineen selkänsä taakse typötyhjällä käytävällä, ja kääntyi sitten katsomaan Peteriä huolestuneen näköisenä.
”Miksi sinä oletat tuollaista?” tyttö kysyi.
”Kuulin yhden keskustelun salaa”, Peter sanoi välttelevästi. ”Rosier itse ainakin tuntuu olevan sitä mieltä.”
”No, minä en puhu Adriannen asioista”, Marie totesi. ”Kysy häneltä.”
”Enpä taida”, sanoi Peter.
”Miksi et?”
”Minä en utele. Adrianne kertoisi minulle kyllä, jos tahtoisi.”
Marie huokaisi syvään ja pyöritteli silmiään.
”Piskuilan”, hän sanoi hitaasti, kuin olisi puhunut kymmenvuotiaalle. ”Adrianne puhuu sinulle melkein kaikesta, ja kun sinä et ole paikalla, hän puhuu siitä, miten on ihanaa, että sinulle voi puhua kaikesta. Entä jos hän vaikka kuvittelee, ettet sinä halua kuulla sellaisista asioista, jotka satuttaisivat sinua?”
”Mutta minä haluan”, Peter intti. ”Jos se liittyy häneen – ”
”Voisit kertoa sen”, sanoi Marie hymyillen ja osoitti sitten käytävää takanaan. ”Minä taidan tästä lähteä oleskeluhuoneeseen. Jos Adrianne on siellä, sanonko hänelle, että sinä odotat häntä täällä?”
Peter ajatteli. Puolet hänestä olisi halunnut juosta karkuun, lukkiutua hänen omaan makuusaliinsa miettimään, saattoiko Adrianne pitää Rosierista ja mitä se merkitsisi hänelle, mutta toinen puoli oli vahvempi. Se puoli nyökkäsi Marielle ja jäi odottamaan, kun tyttö kääntyi ja katosi kulman taakse.

Remus istui vain muutaman metrin päässä Kaceysta ja tuijotti tyttöä siniharmaine silmineen niin tiiviisti, että Kacey ei melkein uskaltanut liikkua. Juuri, kun hän alkoi tosissaan pelätä seisovansa siinä maailman loppuun saakka, pieni väsynyt hymy kohosi Remuksen kapeille huulille ja rohkaisi Kaceyta.
”Hei”, hän sanoi varovasti.
Remus ei sanonut mitään, taputti vaan vieressään olevaa tuolia. Kacey jätti kirjaston oven ja käveli pojan viereen, istui uhkaavasti räsähtävälle tuolille ja jäi siihen.
”Sinä tulit sittenkin”, sanoi Remus hitaasti.
”Minä voisin sanoa samaa”, Kacey sanoi. ”Minä kuvittelin sanoneeni, etten kaivannut seuraa kirjastoon.”
”Minä kuvittelin, että sinä sanoit meneväsi kirjastoon”, muistutti Remus.
Kacey hymyili hieman vaivautuneelta. ”No, minä ikään kuin valehtelin. Halusin vain olla jossain kaikessa rauhassa… menin juttelemaan Marien kanssa.”
”Marien?” Remuksen kulmat rypistyivät. ”Se kuudesluokkainen korpinkynsi, jolla on punertavat hiukset ja vihaiset silmät?”
Kacey naurahti. ”Ei hän oikeasti ole äkäinen. Kutsui sinua Romeoksi.”
Remus näytti kauhistuvan, ja Kaceyn oli pakko naurahtaa uudestaan. Hän taputti pojan kättä lohduttavasti ennen kuin edes tajusi tekevänsä sitä. Remus säpsähti ja vilkaisi häntä yllättyneen näköisenä.
”Minä luulin, että me riitelimme”, poika sanoi hiljaa.
Kacey nyökkäsi ja veti kätensä takaisin.
”Älä”, Remus kielsi. ”Minä vain yllätyin, kun sinä et vaikuttanutkaan vihaiselta.”
”En minä ollut vihainen missään vaiheessa”, sanoi Kacey ja veti syvään henkeä. ”Tai ehkä vähän. Remus, minua vaivaa se, ettet sinä kerro minulle kaikkea.”
Remus ei suuttunut, tuijotti vain pöydän kulunutta pintaa hetken, ennen kuin nyökkäsi hitaasti.
”Anna anteeksi”, Kacey pyysi. ”Minä tiedän kyllä, että me keskustelimme siitä ja minä sanoin, että se on okei, mutta ilmeisesti se kuitenkin vaivasi minua – ”
”Kyllä minä tajuan”, sanoi Remus hitaasti ja nosti rauhallisen katseensa Kaceyn silmiin. ”Ei se haittaa. Totta kai se saa vaivata sinua.”
Kacey huokaisi. ”Älä ole noin kiltti.”
Remus näytti yllättyvän. ”Kiltti? Minähän salailen sinulta asioita. Totta kai se saa ärsyttää sinua – ”
”Minun ei pitäisi silti kostaa sitä”, kysyi Kacey ja hymyili varovaisesti.
Hymy ei kuitenkaan näyttänyt olevan tarpeeksi saamaan Remuksen huojentuneeksi. Pojan kasvoille nousi huolestunut ilme ja tämä kumartui lähemmäs vieressään istuvaa tyttöä.
”Mitä sinä olet tehnyt?” Remus kuiskasi huolestuneena.
”En mitään vakavaa”, Kacey sanoi nopeasti.
”Liittyykö siihen muita poikia?” Remus kuulosti jo hätääntyneeltä.
”Ei tietenkään, pöhkö!” Kacey puuskahti. ”Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”En mitään”, sanoi Remus, mutta näytti edelleen epäluuloiselta.
Kacey veti syvään henkeä. ”No niin, asia on sillä tavalla, että minä sain viikko sitten kirjeen… Äidin aika on kai loppumassa.”
Remus tuijotti häntä silmät huolestuneina ja surullisena. Kacey nielaisi ja toivoi, että olisi voinut kadota paikalta. Hän ei halunnut kuulla lohduttavia sanoja, ei tyhjiä lupauksia ajasta, joka parantaisi haavat. Ikävä kyllä katoaminen ei tullut kyseeseen, hän oli siinä saadakseen välinsä kuntoon Remuksen kanssa, ja karkaaminen ei todellakaan olisi auttanut asiaa.
 Mutta Remus ei sanonutkaan mitään. Puhumisen sijasta poika kiersi hyvin varovaisesti kätensä hänen olkapäidensä ympärille ja veti hänet itseään vasten. Tuolit kolisivat, mutta Kacey ei välittänyt siitä. Remuksen viitan peittämä olkapää oli juuri sitä, mitä hän oli kaivannutkin. Hän painoi nenänsä mustan viitan sekaan ja tunsi, miten Remus silitti varovasti hänen päätään.
”David käski minun mennä kotiin”, Kacey sanoi ja tiesi, että hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta.
”Aiotko mennä?” Remuksen kysymys oli aivan hiljainen.
”En tiedä. En minä voi tehdä siellä mitään, mutta jos äiti kuolee ennen kuin minä pääsen joululomalla kotiin…” Kaceyn ääni hukkui.
Remuksen lämmin käsi silitti edelleen hiljaa Kaceyn hiuksia. Kyyneleet valuivat hitaasti pitkin Kaceyn poskia ja hänen olkapäänsä tärisivät, mutta Remus ei tuntunut välittävän, piti hänestä vain tiukemmin kiinni, kuin hän olisi voinut hetkellä millä hyvänsä luiskahtaa lattialle tai särkyä sirpaleiksi.

[Werewolfie]

Nonii suhteessa jo vähän säpinää... Mut tuleeks se Remuksen ihmissusi juttu seuraavas tai sitä seuraavas luvus? Miten Jamesin, Lilyn jaSiriuksen käy??? Äkkii uus luku pliis..