Luttis, heh heh, se on yksi parhaita puoliani. Söpö jää ikävä kyllä tauolle, sillä drama on palannut tuoden veljensä angstin mukanaan ;>
A/N: Lupasin
Lunalotalle laittaa näitä tänään viisi. Saamansa pitää.
132.
100 sanaa
Elvarin sydän hakkaa haljetakseen. He hypähtivät kiireesti irti toisistaan, mutta Elvar ei näe missään paikkaa, jonne piiloutua. Viime hetkellä hän pujahtaa sisäänpäin avautuvan oven taakse, ei uskalla kunnolla hengittääkään. Aala kasaa itsensä nopeasti, vie ilmeettömän naamion kasvoilleen.
”Puolisoni -, hän -, hän tarvitsee apua”, hengästynyt ääni huohottaa.
Elvarin sydän jättää lyönnin väliin, kylmyys laskeutuu vatsanpohjaan. Ei voi olla, miksi?
Miksi taas Joret? Serkun ääni kuulostaa huolestuneelta.
Aala kerää tavarat nopeasti ja katoaa nuorukaisen kanssa yöhön. Elvar odottaa jännittyneenä tovin jos toisenkin, ennen kuin uskaltaa pujahtaa ulos, juosta ripeästi mökkiinsä ja sytyttää tulen.
Elvar muistaa yhä katkerat sanat:
Sanohan, milloin meidän suvussa menisi?133.
100 sanaa
Elvarin kädet tärisevät edelleen. Sitä on vaikea ymmärtää, ei hän yleensä ole tällainen. Sydän juoksee yhä kuin hengenhädässä, rinta tuntuu ahtaalta ja ajatukset hajoavat kuin varpusparvi puunlatvasta.
Hän toivoo kaiken olevan vain hätiköintiä, väärä hälytys ja kaikki on hyvin. Aala suoriutuu hyvin ja ihmiset lakkaavat kuiskimasta. Mutta Elvar on saanut ikävän muistutuksen siitä, että he eivät ole maailmassa kahdestaan vaikka tahtoisivat niin uskoa. Siitä, että pienet hetket kytkeytyvät suureksi kokonaisuudeksi, liian suureksi heille.
Pahinta on, että hän tietää Aalan ajattelevan samoin. He kulkevat petollisia polkuja, pimeässä ja haparoiden. Joskus jompikumpi astuu vielä harhaan, ja vetää toisenkin mukanaan kaulaa myöten suohon.
134.
100 sanaa
Jossain vaiheessa yötä Joret tulee hänen luokseen. Tälläkin on tärisevät kädet ja toivoton ilme, Elvar ei sano mitään kun avaa oven. Hän kauhaisee heille molemmille kuumaa juotavaa, Elvar on tehnyt sitä reilusti rauhoittuakseen.
”Keskenmeno”, Joret urahtaa, ”Eilven menetti lapsen.”
Elvarin kurkku tuntuu kuroutuvan umpeen, Joret hautaa kasvot käsiinsä.
”Se on liian pieni edes polttoseremoniaan. Eilven vain itkee ja itkee, enkä minä jaksanut enempää”, Joret nostaa katseensa Elvariin, ”Olenko minä huono mies?”
Elvar ojentaa kuksan ja puristaa serkkunsa olkapäätä. Toisen kipuun on vaikea löytää sanoja, kun sääli tuntuu tungettelevalta ja turhalta.
”Sinun pitää kertoa hänelle, että rakastat yhä.”
Joret nyökkää synkästi.
135.
100 sanaa
Aala on välttelevä. Hän kertoo Elvarille vieneensä juoman itse tämän isälle. Elvar on vain helpottunut, hän ei halua törmätä äitiinsä nyt. Lähes jokainen kylässä tietää Eilven epäonnesta, eivätkä puheet siitä lienny. Elvar muistaa puolittain kuullut kuiskaukset (
on ollut paljon sattumuksia viimeaikoina – lumimyrsky iski yllättäen – huomasitteko, ettei uusia lapsia ole tullut vähään aikaan) jotka kalvavat hiljaa kaikkien luottamusta.
Elvar on vain hiljaa, ja lähtee tavallista aikaisemmin. Toisen läheisyys ruokkii molempien syyllisyyttä, ja vaikka yksin ollessa sisällä tuntuu ontolta, se on ehkä helpompaa kestää.
Ulkona sataa lisää lunta, aina vain lisää vaikkei enempää kaivattaisi. Pian eläinten on lähes mahdotonta löytää syötävää. Elvaria paleltaa.
136.
100 sanaa
Viimeinen pisara kyläläisille on Munen kuolema. Mies oli yksi kylänvanhimmista, ja vaikka normaalisti elämänsä ehtoolla poisnukkunut ei herättäisi suurempaa huomiota, nyt se saa väen liikkelle. Kylänvanhimmat muodostavat Neuvoston, johon kuuluu neljä iäkkäintä sekä shamaani, jonka puoleen käännytään ja jota kuunnellaan tarvittaessa.
Elvar kuulee väkijoukon kulkevan talonsa ohi, aavistelee pahaa ja liittyy peränpitäjiin.
”Shamaani!”
Aala astuu ylväästi ulos ovesta, puhuu rauhallisella äänellä: ”Mikä saa teidät noin sankoin joukoin luokseni?”
”On ollut outoja sattumuksia. Nyt Neuvoston jäsen on kuollut. Tahdomme, että heti huomenna seremonian jälkeen kysyt hengiltä syytä epäsuosioon.”
”Hyvä on.”
Aalan sanat ovat vakaat, katse pyyhkii tyynenä joukon ylitse, koskettamatta ketään.
