Ficin nimi:Valkeat vaarat, metsäiset maat
Kirjoittaja: vinkuravarvas
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: draama, romance
Paritus/Hahmot: Rosa/Malina
A/N: Tämä on tämmöinen pieni pätkä näiden kahden hahmon yhteisestä karkumatkasta. Voi olla että joskus päädyn julkaisemaan jotain vähän enemmän tilanteen taustoihin sun muihin liittyen, mutta tällä hetkellä tämä on tämmöinen yksinäinen ficlet-pätkä, joka osaltaan osallistuu haasteisiin
sadonkorjuuetydejä, josta inspiraatioksi tuli
tämmöinen kuva, ja ficlet 300 (sanalla 92. Ulkopuolinen)
Ensilumi peittää aamulla kaiken alleen kuultavan valkoisena kerroksena. Vielä eilen illalla kirkkaanvihreä teltta ja punertava kaasukeitin näyttivät väreillään kirkuvan luontoon kuulumattomuuttaan, mutta lumikerroksen alla ne tuntuvat rauhoittuneen ja asettuneen maisemaan. Illalla tänne pysähtyessä oli vaikeaa erottaa ympäröivää erämaata, mutta nyt aamun kuulaassa auringossa voi leikiten nähdä kaukana horisontissa kohoavan naapurivaaran ja meidät siitä erottavan harvan kuusimetsikön. Istun varovasti kahden kivenlohkareen väliin, suljen silmäni ja hengitä ensimmäistä kertaa viikkoihin, kuukausiin tai vuosikymmeniin. En jaksa muistaa, tai edes ajatella. Teltasta kuuluva kahahdus muistuttaa minua siitä, etten alkuperäisestä, nyt jo kaukaiselta ja lapselliselta tuntuvasta pelostani huolimatta ole täällä yksin. Hymy hiipii kuin varkain suupieliini. Olin unohtanut miten helppoa voi joskus olla antautua tunteilleen piittaamatta siitä mitä muut ajattelevat ja sen miltä tuntuu olla avoin.
*****
Huoltoasema on autio ja hiljainen. Ulkoseinien oranssin ja vihreän sekaiset maalipinnat ovat hiutuneet, poronsyömät kukkapenkit kauan sitten kuolleet ja hyllyt täynnä punaisilla huomiota huutavilla lapuilla halvaksi merkittyä tavaraa, mutta ulko-ovi on auki ja kassan takana nainen joka selaa viimevuoden viherpihaa. En enää ole kärryillä siitä miten kauas olemme jo matkallamme tulleet ja pienen kauhun sekaisen jännityksentunteen saattelemana tajuan, ettei minua edes kiinnosta tietää. Kaikki millä on väliä on se, että olemme helvetin kaukana kaikesta siitä missä asuimme ja elimme ja pelon ja ahdistuksen sekaisin tuntein päivä päivältä kärsimme vielä eilen. Käsi kädessä ohitamme välkkyvin ja inisevin valoin varustetut pakastealtaat. En vilkaise kassalla samein silmin tuijottavaan naiseen vaikka tiedän hänen katseensa liimautuneen meihin kahteen outoon matkalaiseen.
Malina sulkee vessanoven perässään ja napsauttaa sen lukkoon katsomatta kertaakaan taakseen. Minä peruutan pieniä askelia takaperin kunnes tunnen kuinka lantioni kolahtaa kylmään lavuaariin. Hanasta roiskunut vesi kastelee farkunkauluksen, mutten jaksa välittää. Nopealla henkäyksellä Malina tarraa kylmät sormensa niskaani ja painaa rohtuneet huulensa lähes väkivaltaisella voimalla omilleni, enkä äkkiä voi enää käsittää miten kestin satoja kilometrejä häneen koskematta tai kunnolla edes katsomatta. Ohut ja kahiseva takkini ei lämmitä enää nyt kun syksy on kaikessa hiljaisuudessaan kääntymässä talveksi, mutta siitä huolimatta tässä hetkessä minä sulan. Nostan omat käteni Malinan kaulalle ja tunnen kuinka hupun turkisreunus kutittaa ranteitani. Hymyilen vasten hänen huuliaan, ja suljen silmäni valmiina unohtamaan entisen elämäni ja kaikki ne ihmiset jotka saivat minut lähtemään. Tiedän että Malina on ainoa ihminen, jonka vuoksi minä olisin valmis jäämään. En paikoilleni, niin kuin ihmiset usein jäävät kun heidän elämänsä saavuttaa tietyn ennalta määrätyn pisteen jossain kylässä, kaupungissa tai maassa. Mutta häneen minä voisin jäädä. Tähän hetkeen kylmässä ja sotkuisessa huoltoaseman vessassa ja Malinan kookoshajuveden tuoksuun. Tähän minä kuulun.
*****
Malina herää unestaan hitaasti ja kömpii ulos teltasta näyttäen yhä tässäkin ympäristössä samalta kuin joka ikinen aamu omassa pienessä yksiössään Töölönlahdella. Hän huomaa hymyni ja vastaa siihen automaattisesti omallaan. En voi vieläkään käsittää, miten on mahdollista että olemme täällä. Kaksi eksynyttä vaeltajaa kymmenien kilometrien päässä asutuksesta ja ahdistavista silmistä, juuri siellä missä pitääkin, toistemme omia. Minä hänen, ja hän minun.
”Otatsä kahvia?” kysyn. Ääneni kuulostaa käheältä ja vaikka tiedän vastauksen, odotan kunnes hän nyökkää ennen kuin kaivan kahvipannun esiin sitä peittävästä lumikerroksesta, ja kaadan sen täyteen pakkasyön viilentämää pullovettä sitä sen kummemmin mittaamatta.
Juuri sopivasti kahdelle.