Nimi: Talviaamun kuurakuviot
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Genre: Jonkinlainen tunelmointi
A/N: Jostain syystä teki mieli katsoa muumeja ja alkoi tulla ikävä talvea joten tulos oli tämä. Osallistuu haasteisiin
Arkifest,
Teelusikan tunneskaala sanalla väsymättömyys ja Ficlet300 sanalla rauhallinen
Yön aikana kaikki oli peittynyt kevyeen pakkaslumeen. Koko Muumilaakso uinui talviunessa, olivathan muumit todistaneet ensilumen hiutaleet edellisenä iltana. Kaikki paitsi Muumipeikko olivat turvallisesti tavalliseen tapaan vällyjen välissä odottamassa kevättä ja lämpimämpiä aikoja.
Muumipeikko heräsi jostain syystä usein talven ensipäivinä. Ehkä hänen elimistönsä ei reagoinut kylmään niin nopeasti kuin muiden, tai sitten hänen itsepäisyytensä nähdä lumiset kukkulat voitti biologian.
Talvipäivinä vallitsi ihana rauha ja hiljaisuus, jota Muumipeikko rakasti. Hän kipusi herättyään ikkunanraaminsa viereen ihailemaan pakkasen luomia kuurakuvioita ikkunassa. Välillä hän kuljetti sormeaan ikkunan pintaa vasten, rikkoen kauniin kuvion jäähileiksi, mutta usein hän saattoi vain tuijottaa kuvioita toivoen, että voisi itsekin luoda jotain niin kaunista. Muumipeikko oli noussut varsin varhaisin, sillä kukkulan takaa kajastava aamuaurinko alkoi häikäistä hänen silmiään niin kirkkaasti, että hän harkitsi aurinkolasien etsimistä. Ei hän kuitenkaan viitsinyt liikahtaa, sillä hänen katseensa oli nauliutunut kuurakuvioihin, jotka näyttivät vieläkin upeimmilta nyt kun aamun ensisäteet läpäisivät ikkunan.
Muumipeikko ei tiennyt kuinka kauan hän tuijotti ikkunaa peittoon käärittynä, mutta kun aurinko oli noussut kokonaan vuorten takaa, ja pieni hiiri muistutti Muumipeikkoa kipittämällä kylmän lattian poikki talviunille, Muumipeikko suuntasi portaat alas, antaen kätensä hipaista kohmeista, vaaleaa portaidenkaidetta. Näin talvisin hän hipsi koko matkan niin, että hänen jalkansa koskettivat kylmän puulattian pintaa niin vähän kuin mahdollista.
Muumipeikko hymyili keittiön pöydältä löytyville pannukakuille ja pullolliselle vaapukkamehua. Joka vuosi talven ensimmäisenä päivänä Muumimamma jätti hänelle pöydälle ruokaa, tietäen poikansa talvirutiinista. Muumipeikko kaatoi kylmää vaapukkamehua lasiin ja nosti huuruuntuneen kuvun pois pannukakkujen päältä. Lautasen vierestä paljastui tuttu pieni viesti Mammalta.
Hyvää ensimmäistä talviaamua Muumipeikko, toivottavasti saat pian unen päästä kiinni.Pannukakut olivat yhtä kylmiä kuin huone Muumipeikon ympärillä, mutta hän ei osannut sytyttää uunia lämmittääkseen pannukakut. Salaa Muumipeikko ehkä pitikin Mamman pannukakuista enemmän näin kylminä, sillä siten hän aina muisti nämä ajattomat talviaamut. Jopa olohuoneen kaappikello oli melkein jämähtänyt kylmästä. Vanha puukello jaksoi vielä hieman naksuttaa, kertoen Muumipeikolle aamun edenneen noin neljäsosa-aamuun. Olihan pitemmän päälle ainoana aamuvirkkuna hieman yksinäistä, mutta näinä hetkinä Muumipeikko tajusi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Jos joku muu heräisi, talven rauha olisi poissa ja rutiinit rikkoutuneet. Ehkä Muumipeikko oli alkamassa tulla vanhaksi, mutta tämän talvirutiininsa hän tarvitsi. Tajutessaan sen, hän ymmärsi hieman enemmän miksi Nuuskamuikkunen päätti joka talveksi lähteä yksin etelään.
Ateriansa jälkeen Muumipeikko tunsi itsensä hieman väsyneemmäksi, olihan huoneen kolea ilma ehtinyt jo varmaan vaikuttaa hänen elimistöönsä. Hän siivosi astiansa ja kipusi tokkuraisena yläkertaan, napaten ensin Mamman lappusen mukaansa, jotta muistaisi kiittää tätä kevään koittaessa.
Muumipeikko luikahti takaisin vällyjen väriin, jaksaen juuri ja juuri varoa terävää pöydänkulmaa haavojen pelossa, sillä siihen tuppasi kerääntymään jäätä talvisin. Sängyn säilynyt lämpö ja mukavan tokkurainen tunne auttoi tuudittamaan Muumipeikon höyhensaarille. Nyt hän jaksaisi nukkua kevääseen saakka.