Ficin nimi: Verenvalkeaa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Kung Fu Panda
Ikäraja: k-11
Päähenkilöt: Susipomo & Lordi Shen
Genre: Draamaa ja vähän angstia
Summary:
Huvikseen hän ajoittain leikitteli ajatuksella, että Shen olisi todella kaivannut hänen läsnäoloaan.A/N: Laitoin näköjään tuulemaan kirjoittamisen saralla ja valloitin fandomin siinä sivussa. Totuuden nimissä olen jo kauan halunnut ficcailla jotain kyseisestä leffasta. On muuten harvinaisen ärsyttävää kirjoittaa hahmosta, jonka varsinaisesta nimestä ei ole tietoa. Äh ja voih. xD Ficci osallistuu
Väripalettiin titaanivalkoisella, koska no, Shen. <3
***
Kaiken sen väriloiston keskellä vaatimattomampi valkoinen oli näyttänyt niin sykähdyttävän kauniilta. Ajoittain katsellessaan Gongmenin palatsin arkkitehtuuria hänen silmänsä olivat miltei väsyä monenkirjavista kuvioista ja muista elementeistä, joilla jylhä rakennus ilmaisi mahtipontisuuttaan. Hovi ja aatelisto pukuineen loistivat kilpaa kuin aarteet kammiossaan tai kukat puutarhassaan.
Valtiaan ainoaa perillistä hän oli aina katsellut silmät levollisena, monella tapaa näkemästään nauttien.
Prinssi Shen edusti hänelle ylpeyttä ja kunnianhimoa. Kuulas valkoinen oli jotain niin puhdasta ja koskematonta, ettei hän ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Hänen ajatuksissaan siihen sekoittui jotain metallista, jotain kovaa ja kylmää.
Se oli kuoleman väri, sen tiesivät kaikki. Prinssin kohdalla kyseinen merkitys tuntui suorastaan kohtalonomaiselta. Hän ei ollut halunnut nähdä kylmissä, tunteettomissa silmissä sitä verenhimoista kipinää, joka oli kääntänyt lopulta kansan valtaistuimensa perijää vastaan. Siltikään hän ei ollut kyennyt kääntämään katsettaan pois.
Shen oli itse julmuus. Hän katsoi virheettömän turmeltumatonta valkeaa verenpunaa vasten ja hänen jalkansa tuntuivat heikoilta. Ennen prinssin nimeä kantanut nähtiin nyt pelkkänä murhaajana, vaan hänen joukkonsa eivät kääntäneet selkäänsä. Hän ei kääntänyt selkäänsä.
Miten hän olisi voinut?Hän antoi ainoan näkevän silmänsä katsella kiiltävää silkkiä prinssin yllä ja polvistui painaen katseensa maahan. Metalliset kynnet tuntuivat melkein pyytäviltä painautuessaan hänen hartialleen. Ne kysyivät häntä seuraamaan kanssaan, noudattamaan käskyjä. Ne vaativat hänen joukkojaan saalistamaan prinssinsä rinnalla vastedeskin.
Suudellen herransa hohtavia kynsiä hän ei epäröinyt hetkeäkään.
Se oli uskollisuuskoe, jonka hän läpäisi. Shen hankkiutui eroon hyödyttömäksi katsomistaan armotta, pelkäämättä liata itseään surkimusten vereen. Prinssin edessä säälittävät kurjat muuttuivat maan tomuksi, eikä heistä mainittu jälkeenpäin sanallakaan.
Huvikseen hän ajoittain leikitteli ajatuksella, että Shen olisi todella kaivannut hänen läsnäoloaan. Muutaman kerran hän oli osunut tarkkoine korvineen paikalle vahingossa kuulemaan, kuinka prinssi herjasi maailmaa ja purki henkistä tuskaansa mitättömään irtaimistoon.
Hän ei ollut koskaan rohjennut astua esiin varjoista, mutta olisi silti halunnut ottaa kannettavakseen osan siitä suuresta taakasta, joka hänen herransa mieltä mustasi.
Shen käski häntä hyökkäämään, iskemään valtiastaan vasarallaan tuntematta sääliä. Harjoittelun täytyi tuntua todelliselta kaksintaistelulta. Hänelle oli naurettavan helppoa jäädä nopeasti altavastaajaksi nähdessään ylvästä valkeaa härnäämässä niin nopein liikkein, että teräviltä heittoveitsiltä suojautuminen ja perääntyvä puolustautuminen jäivät nopeasti ainoaksi vaihtoehdoksi. Metalliset terät kalahtelivat vasaraa vasten korviahuumaavan ilkeästi.
Ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan Shenin tömäyttäessä hänet maata vasten terävä veitsi melkein hänen kurkullaan. Monesti hän oli ohikiitävän hetken ehtinyt ajatella elämänsä päättyvän siihen, mutta sitten prinssi oli vetänyt aseensa pois ja komentanut hänet uudestaan valmiuteen. Uudelleen hän kohotti aseensa herraansa vastaan. Hän rakasti sitä keskittynyttä paloa, joka Shenistä huokui.
Senkaltainen taisteluharjoittelu tuntui normaalilta verrattuna siihen hulluuteen, jossa heidän maailmansa kellui.
Niissä kohtaamisissa mukana ei ollut todellista tappamisen uhkaa, mutta hän ei silti koskaan väsynyt alitajunnassaan sävähtämään metallikynsien raapivaa kalahdusta hienointa marmoria vasten tietäen, mihin ne halutessaan kykenivät. Prinssi oli kiivasluonteinen, mutta niinä harvoina kertoina, joina hänen oli onnistunut voittaa, tämä oli raivokkuudestaan huolimatta niellyt häviönsä kunniakkaasti. Punaisissa silmissä oli silti palanut halu repiä hänet kappaleiksi. Se saattoi olla kuvitelmaakin, mutta hän ei ollut varma.
Hän ei olisi halunnut katsella sitä vihan kyllästämää uupumusta, johon Shen itseään ajoi. Gongmenin entinen prinssi oli sietämättömän perfektionisti. Jos hän olisi ollut rohkeampi, hän olisi kai sanonut jotain poikkipuolista. Sen sijaan hän vaikeni, mutta inhosi itseään niin tehdessään.
Ehkä hän ei piitannut valtiaastaan tarpeeksi kehottaakseen tätä välillä käymään lepäämään. Tai ehkä hän rakasti itseään liikaa, eikä siksi halunnut saattaa omaa nahkaansa alttiiksi mahdolliselle raivonpuuskalle, joka asioihin puuttumisesta olisi todennäköisesti seurannut. Moinen välikohtaus olisi kai jättänyt hänet vähintään puolirammaksi. Ikävimmän lopputuleman kammoaminen ei ollut kaukaa haettua, vaikka Shen pitikin hänet lähellään ja laski hänet liittolaiseksi.
Ehkä hän rakasti Sheniä niin, että luotti ilman epäilyksen häivää tämän tekevän parhaat ratkaisut itse. Niin kauan kuin silmitön viha ei sumentanut prinssin harkintakykyä, hän lumoutui kerta toisensa perään herransa kyvykkyydestä ja omistautuneisuudesta, jota tällä riitti päämääriensä eteen.
Sellaista oli vaivatonta palvoa.
