Nimi: Saaristossa
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: slash, hento fluffy
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Fluffy10 #2, One True Something20 #2 ja Oneshot10
A/N: Olen kirjoittanut näistä niin paljon angstia, että halusin nyt vähän onnellisempaa tarinaa. Kalevihan ei taivu mihinkään ällöfluffiin. Aika mukavaa oikeastaan, näin vaihtelun vuoksi.
Saaristossa
Mulla oli levoton olo. En ollut nukkunut koko yönä kuin ehkä tunnin yhtä mittaan ja silloinkin torkkuen. Mökki Turun saaristossa oli vissiin kovastikin Heikin mieleen, mutta mulla oli koko ajan semmoinen fiilis, että olin väärässä paikassa. Mulle tuli liian eristetty olo, kun ympärillä oli pelkkää merta eikä saarella vaikuttanut olevan ketään muuta. Tiesin sen olevan väärä vaikutelma, mutta en ollut nähnyt ketään missään tai edes kuullut ihmisääniä ohimeneviä veneitä lukuun ottamatta. Helsingin jatkuvan kuhinan jälkeen se kaikki tuntui liian rauhalliselta ja pysähtyneeltä. Sellainen ei oikein ollut mun mieleen.
Kun kello lähestyi seitsemää, raaskin nousta ylös ja mennä keittämään kahvia. Kahvinkeitin piti aikamoista meteliä, mutta päätin luottaa siihen, ettei Heikin unia niin vaan häirittäisi. Nälkä mulla ei vielä ollut, mutta kahvia odotellessa päätin juoda lasin vettä ja appelsiinimehua. Siitä tuli parempi olo, jotenkin arkisempi. Hiljaisuutta paetakseni hain makkarista kännykän ja nappikuulokkeet. Heikki nukkui edelleen vaimeasti kuorsaten. Onneksi se ei ollut kova kuorsaamaan tai ehkä mä olin vaan jo tottunut. Se oli jotenkin pelottava ajatus, tottua Heikkiin ja sen tapoihin. Oli kulunut niin vähän aikaakin. En tahtonut ajatella, että mitä tämä oikein meinasi.
Musiikki tulvi korviin ja kaikki tuntui heti yksinkertaisemmalta ja kevyemmältä. Normiaamu tässä vain, venailin kahvia ja odotellessa katsoisin sähköpostit sun muut kännykästä. Olin näköjään saanut uuden laskun kotivakuutuksesta ja Netflix nostaisi taas hintoja – vittumaista touhua – miksi se –
Liike silmäkulmassa kiinnitti mun katseen, ja Heikin yhtäkkinen ilmestyminen mun viereen säikäytti mut ihan kunnolla. Koko vartalo hätkähti ja suusta karkasi hyvin nolo parahdus. Kiskaisin kuulokkeet pois, ja mun sydän hakkasi hirvittävän nopeasti, vaikka tiesinkin jo, ettei mitään hätää. Paha vaan, ettei kroppa ollut yhtä nopea sisäistämään asiaa.
”Vittu saatana!” älähdin. Heikki näytti väsyneeltä, mutta huvittuneelta. ”Luoja, mitä sä hiivit – ”
Heikki tyrskähti ja kaatoi itselleen kahvia, joka oli jo ehtinyt valua.
”Kutsuin sua nimeltä”, Heikki sanoi. Sen ääni oli unesta yhä painuksissa ja vähän käheä. ”Mutta olit jossain ihan muualla kuin täällä.”
”Ajattelin, ettet heräisi vielä moneen tuntiin”, sanoin jo rauhoittuneempana.
”Ajattelit vai toivoit?” Heikki pohti ääneen. Se ei vaikuttanut loukkaantuneelta, mutta aavistelin sen olevan silti jonkin verran pahoillaan. En osannut sanoa siihen mitään. En vain ollut yksi niistä ihmisistä, joiden piti tehdä aivan kaikki yhdessä aamusta iltaan. Heikki tiesi sen eikä sillä ollut oikeutta syyllistää mua siitä. Ei kai jätkä sitä tarkoittanutkaan, mutta olin herkkä havaitsemaan sen mielenliikkeitä.
”No, en mä sua poiskaan häädä”, sanoin hitusen myöhässä ja silitin nopeasti Heikin käsivartta. Sen kasvoilla viivähti hymy, joten uskoin tehneeni edes jotain oikein.
Me otettiin meidän kahvit ja mentiin pienelle terassille, joka avautui merelle päin. Aamuaurinko paistoi sivulta, joten se ei häikäissyt silmiä. Se oli aika mukavaa. Suolan tuoksu oli mieto eikä aallokkoakaan ollut paljon. Aamu oli viileä ja mun iho nousi kananlihalle joutuessaan vastakkain merituulen kanssa. Olisi pitänyt ottaa huppari t-paidan päälle. Toisaalta, kahvi oli vastakeitettyä ja hyvin kuumaa. Kyllä se mua lämmittäisi.
”Ooksä viihtynyt?” Heikki kysyi. Sen katse oli suunnattu merelle, ja tiesin Heikin nauttivan maisemasta.
”Joo.” Voiko sellaiseen kysymykseen muka vastata muulla tavalla? Heikki oli järjestänyt kaiken enkä mä keksinyt mitään oikeita juttuja, joista valittaa. Heikki hymähti mukinsa reunalle. Se oli pistänyt kahviinsa kunnon lorauksen maitoa, joten se oli varmaan jo tarpeeksi jäähtynyt.
”Älä nyt viitti. Ei sun tarvii mua mielistellä”, Heikki vastasi.
”En mä myöskään tahdo loukata sua.”
Sen mä sanoin täysin rehellisesti. En tosiaan halunnut aiheuttaa Heikille tahalleni pahaa mieltä, kun tein sitä aivan tarpeeksi tahattomastikin.
”Mutta saaristot ja minä ei ehkä olla mikään parhain kombo”, jatkoin. ”Kai mä oon jotenkin niin kaupungistunut.”
”Vai johtuuko se merestä? Mites sisämaassa? Kyllä sä aina Suvisaaressa vaikutit viihtyvän”, Heikki huomautti.
Suvisaaressa oli Heikin vanhemmille kuuluva mökki, jossa me oltiin vietetty monia kesäisiä viikonloppuja meidän kavereiden kanssa. Heikki muisti oikein. Suvisaaresta mä oikeasti pidin, vaikka sekin oli saaressa ja vielä eristyneempi kuin tämä, sillä laivaliikenne oli verkkaisempaa. Jokin siinä maisemassa kuitenkin lämmitti enemmän kuin saariston kallioiset rannat ja merilevänvihreä vesi.
”Kai mä sitten olen enempi järvi-ihminen”, totesin.
”Niin mäkin olen”, Heikki myönsi. ”Kunhan et vihaa täällä oleilua.”
”En tietenkään vihaa. Sähän oot täällä mun kanssa.”
Heikki hymyili, ja sen kasvot alkoivat loistaa tavalla, jota kahvi ei saanut aikaan.
”No hyvä. Ei mennyt ihan vituiksi tää viikonloppu”, Heikki nauroi. Hymähdin, ja me siemailtiin meidän kahvit vailla kiirettä. Mun levottomuus alkoi vaimeta. Heikin seurassa oli vaikea ajatella mitään kovin synkkää. Mies vain itse uhkui sellaista vakautta, joka onnistui vaikuttamaan muhunkin.
Kurottauduin lähemmäs ja kiedoin käteni Heikin niskaan. Hyvä olo hulmahti mun kehon lävitse, kun sain suudella sitä. Heikki veti mut tiukemmin itseään vasten, ja mulla oli niin lämmin. Heikki halasi mua vielä hetken hengähtäen syvään mun kaulaa vasten. Mies vetäytyi ja hymyili mulle aivan hiljaa, kunnes se otti kahvimukinsa ja palasi sisälle.
Join nopeasti loput kahvistani katse kallioita viistäen. Kyllä sitten osasi olla karua ja ikävää, mutta mitäpä siitä. Enhän mä ollut tänne saariston takia tullut.
