Tuliviskiä ja murtuvia kuoria | S, McGarmiwa/Jaaritellen

[Parris]

Nimi: Tuliviskiä ja murtuvia kuoria
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Genre: het, fluff
Paritus/Hahmot: Minerva McGarmiwa/Adalbert Jaaritellen
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai maailmaa, ne kuuluvat Rowlingille ja hän saakoot kaiken kunnian ja mammonan niistä.
Varoitukset: N/A
Haasteet: Oneshot10 (894 sanaa), Ärsyttävät/epämiellyttävät paritukset -haaste II: Minerva McGarmiwa/kuka tahansa, Potter-pokeri hahmolla Minerva McGarmiwa
Yhteenveto: Viikkoa myöhemmin Minerva löysi itsensä kirjoittamassa vastausta herra Jaaritellenin kutsuun - miksei hän voisi yhtenä iltana rentoutua hieman ja nauttia hyvästä seurasta?

A/N: On olemassa rare-parituksia, joista löytyy kymmenkunta ficciä. On olemassa vielä rarempia parituksia, joista on ehkä pari tekstiä. Sitten on nämä super-raret ihan käsittämättömät paritukset, joiden toisesta osapuolesta on mainittu kirjoissa ehkä nimi ja puoli sanaa taustasta. Herra Jaaritellen (jonka sukunimi on muuten ihan tyhmä taivuttaa suomeksi) kuuluu tähän viimeiseen kategoriaan, eritoten yhdistettynä McGarmiwalle, joka taitaa kuulua muutenkin myös rare-paritettaviin. Että pistäkää raremmaksi. :>

Hyvää syntymäpäivää Waulishille. Toivottavasti tykkäät!

***

Professori Minerva McGarmiwan työhuoneen ikkunalla odotti komeankokoinen tunturipöllö, kun nainen palasi tiukka nuttura ilmaa sivaltaen neljännen vuoden opiskelijoiden muodonmuutostunnilta huoneeseensa. Nähdessään linnun pitelevän kirjekuorta kynsissään hän nappasi pöydällään olevasta keksipurkista keksin, antoi sen innokkaalle pöllölle ja otti yllättävän postinsa - sillä yleensä pöllöposti tuli aamulla, ei iltapäivällä - vastaan. Pöllö ojensi päätään kuin kiitollisena nyökkäyksenä, kääntyi ja lennähti ikkunanpielestä jäätävän kylmään marraskuun ilmaan. Minerva veti pöytälaatikosta esiin hopeaisen kirjeveitsen ja avasi kultaisen kirjekuoren siististi. Sen sisältä paljastui yhä suurempi yllätys. Kauniissa, kiiltelevässä kortissa luki:

KUTSU
Arvoisa rva McGarmiwa,
Teidät on kutsuttu kirjanjulkaisutilaisuuteen, jossa teoksen “Loitsukoulutuksen tulevaisuus - katoava taiteenlaji?” kirjoittaja hra Adalbert Jaaritellen kertoo kirjan kirjoitusprosessista ja alan tulevaisuudennäkymistä. Olette tervetullut viettämään iltaa ruokailun ja verkostoitumisen lomassa. Juhla järjestetään Glasgow’sta länteen sijaitsevassa kodikkaassa kartanossa (suuntaohjeet liitteenä) kolmaskymmenes marraskuuta kello 18 alkaen.
Mikäli haluatte osallistua juhlaan, lähettäkää vastauksenne pöllöllä hra Jaaritellenin avustajalle kahdeskymmenesviides marraskuuta mennessä. Toivomme osallistujilta siistiä juhlapukeutumista ja lämmintä juhlamieltä viileään marraskuiseen iltaan.
Lämpimin terveisin,
hra Adalbert Jaaritellen

McGarmiwan mieleen pälkähti ensimmäisenä ajatus siitä, miksi kutsu oli lähetetty hänelle eikä Dumbledorelle. Toki hän oli Tylypahkan vararehtori ja oli opettanut useammankymmentä vuotta rakkaassa koulussaan, mutta ei hän saanut kutsuja illanistujaisiin puolitutuilta, jotka olivat enimmäkseen tuttuja kirjankannesta. Muutenkaan Minerva ei pitänyt itseään juurikaan juhlaihmisenä. Hän ajatteli jättävänsä kutsun huomiotta, mutta niin se vain jäi lojumaan naisen työpöydälle läksykääröjen ja oppikirjojen lomaan. Viikkoa myöhemmin Minerva löysi itsensä kirjoittamassa vastausta herra Jaaritellenin kutsuun - miksei hän voisi yhtenä iltana rentoutua hieman ja nauttia hyvästä seurasta?

Niinpä siis marraskuun viimeisenä päivänä Minerva asteli syvänsininen juhlakaapu yllään ja juhlanuttura (joka ei kyllä juurikaan eronnut hänen arkinutturastaan, mutta olkoon, hän oli ajatellut) kohti juhlapaikkaa ilmiinnyttyään ensin Tylyahon laitamilta ohjeissa mainittuun paikkaan. Hän ei ollut uskoa, että oli oikeasti menossa tilaisuuteen, mutta toisaalta ymmärsi: hän oli ehkä jollakin tasolla murehtinut Tylypahkan jatkoa ja taikakoulutuksen tulevaisuutta. Vaikka Jaaritellen oli ilmeisesti keskittynyt enemmänkin Lipetitin ammattialaa olevaan loitsukoulutukseen ja teoreettiseen taikuuteen ollakseen kuitenkin loitsuoppikirjoja kirjoittanut velho, McGarmiwa tiesi, että häntä itseään pidettiin yhtenä Ison-Britannian taitavimmista muodonmuuttajista. Muodonmuutokset, joka tapauksessa, tarvitsivat yhtä lailla taitavaa perusloitsujen sekä niiden muokkauksen hallintaa.

Kartano oli koristeltu kauniisti, ja se näytti mukavan lämpimältä paikalta koleassa ja kosteassa tuulessa. Sisälle päästyään Minerva otti lasin hehkusimaa ohi leijailleelta tarjottimelta ja siemaisi siitä - se tuntui levittyvän kaikkialle kehoon, aina sormenpäistä varpaisiin asti. Hän siirtyi ruokasaliin puhumaan sitä sun tätä animaagien oikeuksista ja teoreettisesta taikuudesta muiden vieraiden kanssa. Jotkin kasvot olivat tutumpia, eräät kerran tai kaksi nähtyjä, mutta pääasiassa Minerva yllättyi löytäessään itsensä nauttimasta muihin ihmisiin tutustumisesta. Tylypahkassa kuitenkin kasvot pysyivät pitkälti samana eikä arkeen tullut sitä mullistavia muutoksia useinkaan. Pitkän illallispöydän ääressä hän sai nautiskella taidokkaasti valmistetusta illallisesta ja kuunnella herra Jaaritellenin ehkä hieman kuivahkoa esitelmää uudesta kirjasta ja siihen liittyneestä tutkimuksesta.

Lopulta aterian jälkeen sali muuntui juhlasaliksi, jonka kulmissa lumotut gramofonit soittivat rahisten kauniita vanhanaikaisia kappaleita. Keskustelu solmiutui sen lomaan, ja Minervakin alkoi hiljalleen lämmetä juhlien tunnelmassa naurahtaen paikoitellen muiden vieraiden lohkaisuille - ehkä se johtui hehkusiman raukeasta lämmöstä, joka virtasi edelleen hänen suonissaan. Jotkut alkoivat tanssia ystävällismielisesti huvitellen musiikin tahtiin, ja Minerva katsoi hieman unisena epätyypillisten tanssiparien pyörivää liikettä. Hetken päästä hän kuuli takaansa yskäisyn ja käännähti katsomaan, kuka mahtoi tavoitella hänen huomiotaan.

“Lähtisikö professori hyvä yhteen valssiin?” illan isännäksi, Adalbertiksi, paljastunut mies kysäisi kohteliaasti häneltä. Minervan kasvoille heijastui varmaankin sama hämmennys kuin koko illalliskutsun yhteydessä, kun hän yritti ymmärtää miehen pyynnön. Hän epäröi hetken, mikä antoi Adalbertille mahdollisuuden täsmentää kysymystään.

“Tiedän hyvin, että olette tarkka julkisesta imagostanne, professori McGarmiwa, mutta ei yksi valssi kanssani sille mitään tekisi, eihän?” mies sanoi hymyillen ystävällisesti. Minerva arvioi, että Adalbert oli varmaankin häntä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta vanhempi, mutta silti jotenkin oudolla tavalla hurmaava. Niinpä nutturapäinen nainen hyväksyi miehen pyynnön hieman epäillen, sillä hän oli useimmiten hyvin tarkka oman toimintansa suhteen. Ehkä nyt se, mitä kartanossa sattuisikin tapahtumaan sinä iltana, saisi jäädä sinne.

Hitaasti keinuvan valssin aikana Minerva pääsi huomaamaan, kuinka hienovarainen Adalbertin kosketus oli. Miehessä oli jotakin Minervaa miellyttävää, mahdollisesti taikuuden täydellistä osaamista ja silti siihen liittyvää vaatimattomuutta. Tanssin jälkeen Adalbert kiitti naista kumartaen ja kysyi kohteliaasti, haluaisiko tämä käydä toimiston puolella tuliviskilasillisella. Minerva ei yleensä myöskään juonut suurempia määriä alkoholia - nytkin hehkusima alkoi jo olla hieman liikaa - mutta tiukasti nyökäten hän hyväksyi tarjouksen. Minerva ja Adalbert kävelivät salin kulmaovesta seinän toisella puolella olevaan toimistoon kuplien samalla hiljaista keskustelua illan aiheesta, taikakoulutuksesta. Mies halusi kuulla kaiken Minervan näkökulmasta asiaan, mikä tuntui oudon kunnioittavalta.

Niinpä kaksikko istui upottavan pehmeissä nojatuoleissa toimiston puolella juoden tuliviskiä. Se poltti kurkkua ja Minerva huomasi kireytensä hitaasti poistuvan, kun hän rupatteli kaikenlaista urastaan ja vaikka mistä muusta Adalbertin kanssa. Mies kertoi yhtä lailla tarinoita - huomattavasti vähemmän tylsiä ja kuivia kuin aiempi esitelmä - menneisyydestään ja ties minkälaisista loitsukokeiluista. Lopulta kaksikko nojautui eteenpäin, molemmat nauraen tarinalle aivan järjettömän epäonnistuneesta muodonmuutoksesta, ja Adalbert kiitti Minervaa osallistumisesta juhliin lähes kuiskaamalla. Sitten hän antoi naiselle poskisuudelman hieman epäröiden, peläten tämän suuttumista eleeseen, mutta Minerva oli päättänyt jossain vaiheessa iltaa jättää tiukan suhtautumisensa hieman taka-alalle.

Mies poistui kiittäen huoneesta jättäen Minervan miettimään yksin illan tapahtumia. Kuulas täysikuu paistoi huoneeseen raskaiden tummanpunaisten verhojen välistä. Se tuntui valaisevan Minervan ajatukset, tuovan selkeyttä hänen oloonsa. Aivan hiljaa hän käveli huoneesta ja koko kartanosta ulos, ilmiintyi Tylyahoon ja palasi linnaan. Vasta oman vuoteensa reunalla hänelle alkoi valjeta, mitä olikaan tapahtunut. Adalbert Jaaritellen oli ollut rehellisesti kiinnostunut hänestä; naisesta, jonka ulkokuori murtui vain harvoin ja silloinkin tarkasti valikoiduille ihmisille. Minerva ei enää koskaan tavannut epätavallisen kiehtovaa herra Jaaritellenia kyseisen illan jälkeen. Toisaalta, eipä mies myöskään, edes kuolemansa jälkeen, unohtunut hänen muistoistaan.

[Waulish]

No niin, nyt vihdoin. Anteeksi kun tässä kommentoimisessa on kestänyt näin tuhottoman kauan. Opinnot ja työt ja muu elämä on pitänyt hyvin kiireisenä tämän syksyn, on ollut osapuilleen tsiljoona tenttiä ja ties mitä muuta. Vaan nyt kun kiireet on hellittäneet, on vihdoin oiva sauma syventyä tämän ihanan tarinan kommentoimiseen.

Ihan mahtavaa saada synttärificci McGarmiwasta. ♥ Tai siis ihan mahtavaa saada synttärificci ylipäänsä, mutta vielä yhdestä lempparihahmostani, ai että. En oikein tiiä, miksi pidän McGarmiwasta niin kovin. Jotenkin tiukkuus ja asiallisuus yhdistettynä reiluuteen ja ikään kuin kätkettyyn lempeyteen vetoaa muhun. Tosi vähän on tullut McGarmiwasta luettua, mutta uskallan silti väittää, että sun versio siitä vaikuttaa hyvin IC:ltä. Voisin hyvin kuvitella Minervan suhtautuvan epäileväisesti moiseen puolitutun lähettämään juhlakutsuun mutta rentoutuvan lopulta juhlissa ja jopa nauttivan niistä.

Tämän raremmaksi on kyllä todellakin vaikea pistää! Täytyy tunnustaa, että kun ekan kerran kävin tähän käsiksi, Adalbert Jaaritellen ei sanonut mulle nimenä mitään. Toki osasin nimestä päätellä, että se on jokin Potter-hahmo, mutta en olisi kuollaksenikaan muistanut, että se on Taikojen perusteet -oppikirjan kirjoittaja. x) Aikamoisen parituksen olet keksinyt, ja voi miten se toimiikaan! McGarmiwa on ehkä vähän haastava paritettava, mutta sinä olet mielestäni onnistunut mainiosti. Tällainen yhteen kertaan jäävä lämmin kohtaaminen Minervan ja Adalbertin välillä todella toimii ja on hyvin kuviteltavissa. ♥

Pidän hirmusti tämän tarinan utuisen lämpimästä ja ajoittain jopa raukeasta tunnelmasta. Kontrasti kolean ja tuulisen marraskuun illan ja lämpimän, kauniisti koristellun kartanon välillä on omiaan luomaan tunnelmaa. Luulen, että sitä luo myös rauhallinen, vain vähän dialogia sisältävä kerronta. Lisäksi vielä lämmittävää hehkusimaa, lumottuja gramofoneja, keskustelun ja tanssin pyörrettä, polttelevaa tuliviskiä... Tästä kaikesta tulee lämmin, hyvä mieli. Ihanan tunnelmallinen teksti ja varsin passelia luettavaa tällaisiin pimeisiin iltoihin.

Taikamaailma on tässä tekstissä vahvasti läsnä, mistä pidän. On mielenkiintoista ja ymmärrettävää, että taikamaailmassakin ollaan huolissaan koulutuksen tasosta, kehityksestä ja tulevaisuudesta. Mua viehättää aina tämänkaltaiset tiedonmuruset:

Muodonmuutokset, joka tapauksessa, tarvitsivat yhtä lailla taitavaa perusloitsujen sekä niiden muokkauksen hallintaa.

On kivaa ja mielenkiintoista lukea taikuudesta ja sen periaatteista. Minervalla ja Adalbertilla varmasti riittää keskusteltavaa, kun molemmat ovat alansa asiantuntijoita.

Minäkin pidän mimamun tavoin siitä, miten kohtaaminen jättää Minervaan jäljen, vaikka huipentuukin "vain" poskisuudelmaan. On hienoa, miten kaksi eri ikäistä ja kenties myös eri elämäntilanteissa olevaa ihmistä voi aivan odottamatta löytää toisistaan jotain ainutlaatuista, oli se sitten keskustelukumppanuutta tai romanttista vetoa tai mitä tahansa, ja muistaa toisensa vielä pitkään, vaikka kohtaaminen jäisi vain yhteen ainoaan kertaan. Vaikka se tässä tarinassa jää vain yhteen kertaan, se on kuitenkin merkityksellinen kohtaaminen, ainakin siitä päätellen että Minerva muistaa sen kuolemaansa saakka. Tietysti mua lukijana jää vähän kaihertamaan, ettei kaksikko enää koskaan tämän jälkeen tapaa, mutta en jää murehtimaan sitä. Ehkä on jopa parempi, että he tapaavat vain tämän yhden kerran. Ehkä se riittää, ja ehkä se säilyttää merkityksensä juuri siksi ettei se enää toistu. Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että Minerva päätyy vastaamaan herra Jaaritellenin kutsuun myöntävästi.

Olen ihastunut muuten myös tarinan nimeen. Tuliviskiä ja murtuvia kuoria on soinniltaan ja ulkoasultaan hyvin kaunis, ja pidän siitä myös sisällöllisesti. Se heijastaa hienosti paitsi tarinan lämmintä tunnelmaa, myös sitä harvinaislaatuista tapahtumaa, että Minerva antaa ulkokuorensa murtua ja vieläpä miltei vieraalle ihmiselle.

juhlanuttura (joka ei kyllä juurikaan eronnut hänen arkinutturastaan, mutta olkoon, hän oli ajatellut)

Pakko nostaa vielä tää kohta esiin tuolta, koska ihastuin tähän juhlanutturaan, joka ei oikeastaan hirveästi eroa arkinutturasta. Ihana.

Kiitos kaunis tästä ihanasta synttärificistä, olen onnellinen tästä ja kiitollinen siitä, että kirjoitit tämän. ♥ Satuin muuten äsken selailemaan Finin kalenteria ja huomaamaan, että sullahan on huomenna synttärit. Toivotanpa nyt tässä yhteydessä siis paaaljon onnea! -Walle

[Felly]

Mä en ole aikoihin lukenut hirveästi ficcejä tai muutakaan Finissä, mutta nyt kun oli ennalta tuttu kirjoittaja ja mielenkiintoinen paritus, niin oli pakko klikata tämä auki! Harvemmin näkee McGarmiwaa paritettuna kenellekään ja olin sen takia ehkä hieman skeptinen, mutta tämä oli musta älyttömän kiva ficci!

Eniten tykkäsin siitä, miten McGarmiwa oli ihan oma itsensä! Etenkin juhlanutturajuttua naurahdin ja musta oli mukavaa, että tässä puhuttiin esim. läksykääröistä ja lumotuista gramofoneista. Mulla on etenkin Ihmeotus-leffan jälkeen ollut taas kauhea ihastus taikamaailmaa itseään kohtaan ja musta tässä ficissä oli hyvin tavoitettu samaa leppoisaa tunnelmaa kuin kirjoissakin miellyttävimmillään on.

Parituskin oli musta onnistuneesti toteutettu. Mun mieltä jotenkin lämmittää, kun kaksi vähän akateemisen kuivakkaa ihmistä paritetaan toisilleen ja he saavat olla sellaisia kuin ovat. Ainakin musta usein tuntuu, että McGarmiwan ja Jaaritellenin kaltaisista hahmoista usein kuoritaan teksteissä paljon räiskyvämpiä kuin tuntuu hahmolle (mun mielestäni) luontevalta. Tykkäsin siitäkin, että lopussa suudeltiin vain poskelle ja silti McGarmiwa jäi miettimään Jaaritellenia. Tästä tuli ihan mun headcanoniani nyt!

Kokonaisuudessaankin siis erittäin kiva lukukokemus juuri tällaisenaan! Mitä nyt silmäilin aiempia kommentteja, niin mulla ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa enkä kaikkea viitsinyt enää lähteä toistelemaankaan :--D Tykkäsin kovasti, kiitos!

[Beelsebutt]

!

Ihana nimi, Adalbert Jaaritellen x) onko tää oma vai onko kyseessä joku sivuhahmo jota en vain muista? Aa, A/N päätellen sanoisin, että hyvin rare, vain nimeltä mainittu sivuhahmo! Eipä hätiä, nää on just siitä kivoja, että saa laatia koko hahmon aivan itse (ihan kuin originellia kirjoittaisi )

Minerva arvioi, että Adalbert oli varmaankin häntä viisitoista tai kaksikymmentä vuotta vanhempi, mutta silti jotenkin oudolla tavalla hurmaava.

Kumoaako nämä kaksi seikkaa nyt jotenkin muka toisensa? >: )

Oih, täytyy nyt kyllä kompata mimamua, minä olin myös kovin vaikuttunut tuosta hienovaraisuudesta koko parituksen suhteen! Jotenkin oli kovin vanhanaikainen fiilis, tosin ficcikin taisi sijoittua ainakin jonkin verran menneisyyteen (kirjoihin suhteuttaen), joten se toi omalta osaltaan fiilistä. Ja tuo Minervan "nutturan avaaminen" ainakin henkisesti, vaikka se fyysisesti edelleenkin keikkui siellä pään päällä, oli viehättävää <3


Kiitos tästä, olipas rarea herkkua!