Ficin nimi: Demoninen ulko-ovi
Kirjoittaja: repa
Beta: -
Genre: angsti + huumori
Ikäraja: K-11
A/N: Blokki selätetty tällä tekstillä. Pyysin irkissä mielenterveysongelman, josta kirjoittaisin ja sain paniikkihäiriön kirjoitushaasteeksi. Tässä tuotokseni. En osaa tästä sanoa paljoakaan muuta kuin etten oo tainnu koskaan aiemmin kirjoittaa näin selkeästi angstin ja huumorin mixiä. Toivottavasti nautitte tän lukemisesta : D
Demoninen ulko-ovi
Istuin eteisen tuolilla ja kävin taistelua itseni kanssa. Olin pukenut takin ylleni ja kengät jalkaani. Olin psyykannut itseäni kaksi tuntia siihen, että nousisin ylös ja avaisin oven. Muutaman kerran olin jo noussutkin ja kävellyt määrätietoisesti ovelle. Kertaakaan en ollut uskaltanut avata sitä. Tunsin oloni kelvottomaksi.
Istuin paikoillani ja selitin itselleni syitä lähteä. Tupakat olivat lopussa. Pitäisi mennä kauppaan, sillä tänään ei kukaan ehtisi käydä puolestani. Minä tarvitsin tupakkaa. Ja mielellään sen siksarin oluttakin. Ja ruokaa... Vaikka jälkimmäinen ei ollut niin tärkeää. Eniten janosin tupakkaa ja kaljaa.
Istuin eteisessä ja meikkini olivat jo aikoja sitten tahraantuneet turhautuneesta itkustani. En uskaltanut mennä ulos, vaikkei minulla olisi pitänyt olla mitään pelättävää. En vain helvetti vieköön uskaltanut! Pelkäsin saavani kohtauksen, kuten viime kerralla, kun olin yrittänyt selviytyä kauppareissusta kunnialla.
Muistan, kuinka oloni oli ollut ahdistunut jo ostoksia koriin latoessa. Sydämeni oli hakannut ja käteni tärisseet. Kassalla se iski. Myyjä oli katsonut minua silmiin ja kysynyt:
”Otitko tarkoituksella kaksi muovipussia?”
Olin mennyt sanattomaksi, sillä en ollut odottanut, että minun tarvitsisi puhua myyjälle. Olin pudistanut hädissäni päätäni ja näyttänyt varmasti typerältä punastellessani kuin idiootti. Ajatus itseni nolaamisesta oli laukaissut sen. Paniikin.
Hengitykseni oli alkanut kiihtyä, mutta olin sinnikkäästi keskittynyt sen tasaamiseen samalla, kun tärisevin käsin maksoin ostoksiani. En ollut saanut pankkikorttia työnnettyä lukijaan. Olin tuntenut, kuinka sydämeni hakkasi kiivaasti ja kurkussani oli tuntunut puristus, joka esti minua hengittämästä kunnolla. Olin henkeäni haukkoen juossut ulos. Jätin ostokset kassalle kuin mikäkin ääliö.
Kaupan edessä sain voimakkaan kohtauksen, jonka vuoksi joku kutsui ambulanssin paikalle. En muista kuin pakokauhun, räkäisen itkuni ja hyperventilaationi. Muistan, kuinka minua yritettiin rauhoitella. Aikansa siihen meni, mutta lopulta paperipussiin hengittely sai hengitykseni tasaantumaan ja hiljalleen rauhoittui mielenikin. Rauhallisten ambulanssimiesten avulla selvisin paniikkikohtauksestani. Olin jo hetken luullut, että kuolisin hapenpuutteeseen. Ainakin olisin kuollut hyvännäköisten miesten läsnä ollessa.
Se oli ollut niin hirveä kauppareissu, etten ollut kahteen kuukauteen pistänyt nenääni ulos ovesta. Pelotti, että saisin uuden kohtauksen. Mitäköhän kaikkea ihmiset ajattelivat minusta? Minua ahdisti oma kyvyttömyyteni suoriutua arkisista asioista ilman uutta kohtausta. Tunsin oloni ihmispaskaksi, jolla ei ollut mitään virkaa. Melkein voisin kuolla pois, kun ei minusta mihinkään ollut!
Kuoleminen tuntui silti turhan lopulliselta ja silloin ovi olisi voittanut minut meidän verisessä taistelussamme. Nousin ylös ja kävelin uudelleen ovelle. Hengitin syvään viholliseni edessä. Painoin silmäni kiinni ja hengitin rauhallisesti sisään ja ulos. Laskin kymmeneen ja selitin itselleni, ettei ollut hätää. Vein hitaasti käteni ovenkahvalle.
En pystynyt avaamaan ovea. En vain pystynyt! Kuinka saatanan paskana ihmisen täytyi olla, jos ei osannut avata omaa ulko-oveaan? En vain pystynyt siihen, vaikka kuinka yritin. Turhautumiseni pisti minut itkemään ja se lisäsi omaa arvottomuuden tunnettani. Olin typerä itkupilli, josta ei ollut edes omaa oveaan avaamaan!
Potkaisin kiukkuisesti kenkäni pois jaloistani ja heitin takin lattialle. Millainen ihmispaska oli vapaaehtoisesti vankina omassa asunnossaan ilman, että ovi oli edes lukittuna minulle? Sitä kirottua ovea hallitsivat suuremmat voimat kuin fyysinen lukko. Sitä hallitsivat oman mieleni demonit, jotka estivät minua avaamasta sitä ja astumasta siitä ulos!
Itkin turhautuneena epätoivoani, jonka oma tilani (ja kirottu ovi) minussa aiheutti. En tarvinnut edes kohtausta siihen, että itkin meikkini poskilleni ja naamani räkäiseksi. Pelkkä turhautuminen riitti. Ja epätoivoni siitä, millaista paskaa elämä oli, kun ei kyennyt poistumaan neljän seinän sisältä.
Kyllä minä tiesin, että minun täytyisi vain olla rohkea ja poistua asunnostani ulos. En vain helvetti vieköön kyennyt siihen vaikka kuinka yritin. Olin kokeillut asettaa tehtävän helpoksi. Täytyisi vain avata ovi ja astua yhdellä jalalla rappukäytävään. Ei sen pitäisi olla vaikeaa. Mutta se oli. Se hitto vieköön oli!
Enhän minä saanut ovea avattua kuin ystävilleni – hädin tuskin heillekään. Pelkäsin aina ovikellon soidessa, etten saisi ovea auki. Tai jos saisinkin, uusi kohtaus iskisi minuun ja ystäväni säikähtäisivät. Minä pelkäsin sitä ovea ja näin siitä painajaisiakin. Se perkeleen ovi oli minun pahin viholliseni!
En ollut avun piirissä, sillä en kyennyt poistumaan kotoani terapiaan. Olin yrittänyt päästä liikkuvan työryhmän asiakkaaksi, mutta sitä ennen olisi pitänyt päästä lääkärille. Minä olin liian huonossa kunnossa ovea avatakseni. Että kiitos vain Suomen mielenterveyshuolto ja sen toimivuus!
Elämä oli helvetin epäreilua. Olin vankina omassa kodissani eikä kukaan minua voinut auttaa. Nekin harvat, jotka olisivat ehkä voineet, eivät halunneet. Tai ehkä he halusivat, mutta heidän kätensä olivat sidotut. Lopputulos oli minun kannaltani sama.
Olin ihmissaasta, joka lahosi kotona neljän seinän sisällä ja päivät pitkät yritti selittää itselleen, miksi pitäisi poistua ulos demonisesta ovesta. Ja joka ikinen päivä siitä tuli aiempaa vaikeampaa. Jokapäiväiset epäonnistumiset olivat jo lannistaneet minut.
En enää edes vakavissani uskonut, että enää koskaan poistuisin ulko-ovesta, josta oli tullut portti kaukaiseen maailmaan, jonne minulla ei ollut mitään asiaa. Se helvetin ovi oli jo käytännössä katsoen saanut murskavoiton ottelussamme.
Ovi ei toisaalta tiennyt, että minulla oli vielä yksi ässä hihassani. Satuin nimittäin olemaan sukua eräälle kirvesmiehelle...
