Nimi: Iltakierroksen aikaan (ennustukseni sinulle)
Kirjoittaja: Isfet
Beta:-
Ikäraja: K11
Genre: drama, jonkinlainen romance
Hahmot/Paritus: Sibylla Punurmio/Irma Prilli
Vastuunvapautus: Anna Rowlingille se, mikä hänelle kuuluu
A/N: Jaahas. Tällaista tuli. En suunnitellut tätä, vannon sen. Se tuli, koska oli tullakseen. Alun perin ajattelin hieman toisen tyylistä, mutta menkööt tällaisenaan, joskaan en ole varma kuuluuko tämä tänne. En ymmärrä miten tähän päädyttiin, mutta tämä menee haasteisiin Rare10 ja Femme10.
*
Matami Prilli rakasti kirjoja. Tylypahkan kirjasto (ja sen siisteys) oli hänen ylpeytensä. Hän vietti tuntikausia järjestelemällä teoksia tasaisiin riveihin, sivellen hellästi niiden kuluneita nahkaselkämyksiä ja oikoen niiden ruttaantuneita sivuja. Kirjat olivat kuin hänen lapsiaan, joten ei ollut ihme että hän halusi puolustaa niitä oppilaiden tahmatassuilta.
Nainen tuhahti äänekkäästi. Ne kunniattomat kiusankappaleet eivät todellakaan osanneet kohdella kirjoja oikein. He tuhertelivat sivuihin merkintöjään, taittelivat sivut koirankorville, käänsivät herkät sidokset nurinniskoin ja jopa söivät sekä joivat lukiessaan! Pöyristyttävää! Hänen nenänsä värähti inhosta. Taikajuomatahrat olivat kuitenkin kaikkein pahempia. Niitä ei saanut aina edes katoutettua ongelmitta.
Myöhäisin tarkastuskierros oli juuri päättymäisillään. Hän suoritti sen aina ennen nukkumaanmenoa, varmisti että kaikki oli paikoillaan ja valmiina seuraavaa päivää varten. Ainahan se oli; hän oli järjestellyt kaiken jo lukittuaan kirjaston aiemmin illalla. Kierros oli silti tehtävä, se oli vakiintunut tapa eikä ilman sitä saanut edes nukutuksi.
Tämä tarkastus oli siis useimmiten täysin tarpeeton, mutta sinä iltana siihen tosiaan oli aihetta. Joku nimittäin oli sisällä kirjastossa, vaikka se oli suljettu. Hahmo astui hänen eteensä varjoista täysin yllättäen, ja oli vähällä ettei kirjastonhoitaja pudottanut lyhtyään ja kirkaissut.
"Professori Punurmio! Mitä ihmettä te oikein teette täällä tähän aikaan?" matami kysyi jokseenkin järkyttyneenä.
"Mitä merkitystä maallisella ajalla oikein on? Korttini..." Sibylla Punurmio aloitti jokseenkin kopeasti järjestellen huivejaan.
"Vähät siitä, miten oikein pääsit sisään?"
"Ovi oli auki, Irma hyvä. Kuten olin sanomassa -"
Irma ei enää kuunnellut mitä Pumurmio sanoi. Hän kiiruhti nopeasti ovelle ja totesi sen tosiaan jääneen lukitsematta. Miten ihmeessä se oli voinut tapahtua? Nyt kun hän tarkemmin ajatteli asiaa, hän muisti yhden typerän seitsemäsluokkalaisen syöksyneen viime hetkellä sisään lainaamaan jotain S.U.P.E.R.- kokeita varten. Hoitaisivat asiat ajallaan, sekin tyttö oli selvästikin juuri tullut lentämästä, hiukset pörrössä ja kaavusta valui vettä... Matami Prilli vietti hetken vaalien tuohtuneesti tuota muistoa ennen kuin lukitsi huolellisesti oven. Vasta käännyttyään takaisin hän muisti professori Punurmion olevan harmillisesti yhä sisäpuolella.
Tietenkään se hupakko ei ollut pysynyt samassa paikassa, sehän olisi ollut turhan helppoa. Turhautunut tuhahdus karkasi taas hänen huuliltaan. Kaikkein vähiten hän halusi ravata ympäri kirjastoa jonkun ennustajanaikkosen perässä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten hän vain korjasi lyhdyn asentoa kädessään, lähtien vaeltelemaan massiivisten hyllyjen välissä. Lepattava valo heitti seinille ja kirjojen selkämyksille tummia, väräjäviä varjoja.
"Polku... ongelmia, mutkia kohtalossa...pirunnuora, mitä se tarkoittaa?"
Irma lähti seuraamaan epäselvää mutinaa. Sibylla oli levittänyt rähjääntyneen korttipakkansa nurinpäin pöydälle ja käänteli kortteja näköjään summamutikassa. Hänen hiuksensa olivat hieman sekaisin, yksi huivi oli jälleen valahtanut toiselta olkapäältä ja rannerenkaat helisivät kevyesti hänen tutkiessaan ennusmerkkejään.
"Kröhöm. Eiköhän teidän olisi parasta palata torniinne, professori", Irma Prilli rykäisi. Hän ei voinut suoranaisesti käskeä naista lähtemään, olihan hän kuitenkin opettaja ja siksi ylempänä arvoasteikossa.
"Sisäinen silmäni kertoi minulle tänä yönä tapahtuvan jotain, mitä varten minun piti jättää kamarini ja suunnata etsimään johdatusta", Punurmio selitti utuisella äänellä.
"Jaahas... Ehkä teidän pitäisi etsiä sitä jostain muualta", hän sanoi epäröiden. Tämä ei tosiaan ollut hänen parhaita päiviään.
"Ei suinkaan, tämä on oikea paikka... Kurkota sinäkin mielelläsi niin tunnet sen, aistin ympärilläsi auran."
Siinä vaiheessa matami Prilli toivoi ensimmäistä kertaa elämässään, että paikalle olisi harhautunut joku oppilas joka olisi ollut helppo käskeä tiehensä. Ehkä hän voisi tainnuttaa professorin ja raahata tämän ulos. Juuri kun tämä mielenkiintoinen ajatus oli muotoutunut, toinen nainen tarttui häntä kädestä. Sibylla oli yllättävän lähellä, Irma pystyi haistamaan sherryn hänen hengityksestään. Kun keveät sormet sitten seurasivat haparoiden hänen kämmenensä viivoja, ihokarvat nousivat pystyyn ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen kehoaan. Heikko henkäys katosi ilmaan ennen kuin hän ehti estää sitä.
"Kohtalonviivassasi on tiukka kurvi... tämäpä mielenkiintoista", Sibylla sanoi kuljettaen sormiaan lähes koveralla kämmenellä.
"Niinkö?" Irma vinkaisi hävettävästi. Missä oli tiukka äänensävy kun sitä kaivattiin? Sibyllan sormet kiipesivät hänen ranteelleen ja kyynärvartensa sisäpinnalle.
"Ehdottomasti", Sibylla kuiskasi hengityksen polttaessa kirjastonhoitajan kaulaa juuri korvan alapuolelta.
Irma Prilli yritti vielä lähes epätoivon vimmalla kasata itseään tilanteen haltuun ottamiseksi. Koko asia oli eittämättä absurdi, ehkä hän näkikin unta. Hänen suutaan kuivasi kyllä varsin todentuntuisesti, toisen naisen tiukassa otteessaan pitämät kädet tärisivät hengityksen kulkiessa lyhyinä pihauksina. Kun Sibyllan –siis professori Punurmion- rinnat hipaisivat hänen poveaan kaavun läpi, hän tunsi vatsansa käpertyvän pieneksi palloksi.
"Professori..." Irman heikko vinkaisi tukahtui toisen naisen vaativille huulille.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että huulet olivat todella pehmeät. Toinen oli ettei Sibylla Punurmio ollut mikään huono suutelija. Kolmanneksi hänen tajuntansa saavutti vihdoin tieto siitä, ettei toisia naisia saanut suudella, eikä sen olisi todellakaan kuulunut tuntua tältä. Varsinkaan kirjastossa. Irma hypähti rajusti taaksepäin, silmät säikähdyksestä levällään. Pöydälle unohtunut lyhty kaatui ja sammui.
"Mikä hätänä, Irma? Kukaan ei näe", Sibylla vakuutti suostutellen. Hänen silmänsä näyttivät hämärässä tavallistakin suuremmilta lasien takana ja sormuksin koristeltu käsi ojentui varovasti noitaa kohti.
"Minä en ole sellainen nainen", hän sopersi hätääntyneenä. Hän ei koskaan sopertanut.
"Millainen?" Pururmio kosketti hellästi hänen kulmikasta olkapäätään, hieroi sitä pienin, pyörivin liikkein. Irma huokaisi toisenkin käden liittyessä hyväilemään hänen kipeitä harteitaan ja selkäänsä.
Tämän täytyi olla unta, tällaista ei oikeasti tapahtunut. Kun hän vain vakuuttelisi sitä itselleen tarpeeksi kauan, kaikki olisi hyvin. Ja kun hän päättäisi, että se oli unta, hän voisi saman tien nauttia siitä kunnolla. Ilman syyllisyyttä. Irma olisi virnistänyt, jos olisi enää muistanut miten se tehtiin. Itseään ei loppujen lopuksi ollutkaan kovin vaikea huijata.
Irma kohotti kätensä haparoiden sivelemään Sibyllan hiuksia vastatessaan suudelmaan jonka sävy vaihtui pian yhä kiihkeämmäksi. Epätasainen huohotus vaimeni kirjahyllyjen väleihin naisten painautuessa yhä tiiviimmin lähekkäin. Sibyllan huivit valahtivat ennen kaapuja lattialle polttavien suudelmien tutkiessa vieraita vartaloita, rinnoissa jyskivien sydänten kiihdyttämällä rytmillä.
Pari päivää myöhemmin Irma Prilli löysi erään pahoin ruttaantuneen ennustuskortin kirjahyllyn alta. Hän silotteli sen huolellisesti kädellään ja sujautti sen kalenterinsa väliin. Ehkä Sibylla tulisi kysymään sitä takaisin. Hän jatkoi kierrostaan kevyesti vihellellen, unohtaen puolivahingossa oven lukitsematta.
