Ficin nimi: Erämaan koruton kauneus
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Paritus: Tulkinnanvarainen Roope/Kultu
Genre: Draama
Summary:
Roope on polttomerkinnyt hänet työtä vieroksuvaksi laiskuriksi jo ajat sitten, eikä taatusti katso hyvällä minkäänlaista tauolta haiskahtavaa keskeytystä. Huolimatta siitä, että aurinko on laskenut jo ajat sitten, hän ei ole saanut vielä käskyä lopettaa työskentelyään.A/N: Positiivisesta palautteesta rohkaistuneena päätin tarttua tähän fandomiin uudelleen. Tämä teksti syntyi hiljalleen mutta vankasti ja lopputulokseenkin olen ihan tyytyväinen. Vähän hankala tämä kyllä oli yrittää lopettaa hyvään kohtaan, kun ajatuksia vain vilisi suuntaan ja toiseen.
Mainittakoon vielä inspiraatiomusiikki, joka oli
tämä.
Kiitoksia Finipikareiden 2016 pronssista!
***
Joskus Kultu toivoisi kykenevänsä ajattelemaan senhetkistä ympäristöään täysin puolueettomalta kannalta.
Päivät vaihtuivat hiljalleen viikoiksi ja eteen aukeni jatkuvasti uusia elämyksiä, joita oli hankala kuvata sanoin. Karu, kesyttämätön luonto sävähdytti häntä. Kylmät väreet kulkivat hänen niskassaan kotkan liitäessä uljaasti kohti pilviä, eikä hän tuskin koskaan olisi väsynyt katselemaan ukonilmaa salamoiden saadessa lumihuippuiset vuoret miltei halkeilemaan mahdistaan.
White Agony Creek oli suorastaan mykistävän kaunis. Se, joka muuta väitti, oli hullu se.
Kultu olisi viihtynyt yksin mitä parhaiten, mutta ilman Roopea hän ei tietenkään olisi milloinkaan edes löytänyt tietään sellaisille villimmille seuduille. Ei hän typerimmissä haihatteluissaankaan ollut kuvitellut nauttivansa moisesta, mutta elämä totta vie oli yllätyksiä täynnä. Silti hänen oli jatkuvasti muistutettava itseään, että hänellä oli elämä toisaallakin, kaukana mokomasta korvesta.
Se oli hänen elämänsä, ei se kovasydäminen kaivuutyö, jota hän oli saanut harjoittaa jo miltei kolme viikkoa.
Kova työnteko oli kaikesta vastahangoittelusta huolimatta vaatinut veronsa ja pakottanut hänet sopeutumaan karsimalla kevyemmän –
kevytkenkäisen ja suorastaan rikollisen helpon, kuten Roope oli pyytämättä korjannut – elämän tunnusmerkkejä. Hän oli riisunut korunsa, tullut repineeksi mekkoaan teräviin kiviin ja oppinut olemaan välittämättä likaisista hiuksistaan juurikaan. Rehellinen työ jos mikä sai hien pintaan ja kädet likaisiksi samalla kuitenkin puhdistaen mieltä, Roope oli painottanut.
Kesyttömän erämaan karaisemilla kullankaivajilla oli oma filosofiansa. Sanomattakin selvää, että hän näki asian lievästi eri näkökulmasta.
Kultusta syvää yhteyttä luonnon kanssa kokevat huijasivat itsensä lisäksi muita. Sellaiset höntit kertoilivat mielellään ummet ja lammet, kuinka olivat seuranneet vierestä ruohon kasvua tai sammakonkudun kertymistä puron varsille. Jutut olivat poikkeuksetta tuhottoman pitkäveteisiä, eivätkä moiset pölkkypäät tarjonneet hänelle minkään valtakunnan pätevää seuraa. Senlaatuisten luusereiden kohdalla hän nautti katsella, kuinka nämä ottivat kuonoonsa pokerissa tai painiväännössä mies miestä vastaan.
Jos hän silti jotain voisi jalosti väittää oppineensa, niin ainakin sen, ettei kullankaivajia sopinut sulloa kaikkia samaan kategoriaan.
Kultu oikaisee sadatellen selkäänsä ja on henkäistä ääneen ihmetyksestä nähdessään Roopen talsivan kauempana kohti mökkiä melkein kaksi kertaa itsensä kokoinen tukkipuu olallaan vankkana kuin se ei olisi painanut vesisangollista enempää. Niinkin kaukaa Kultu näkee miehen vilkaisevan hänen suuntaansa hakun kalahtelun vaiettua. Se ei ole järin ystävällinen silmäys, mutta eipä hän muuta olettanutkaan. Roope on polttomerkinnyt hänet työtä vieroksuvaksi laiskuriksi jo ajat sitten, eikä taatusti katso hyvällä minkäänlaista tauolta haiskahtavaa keskeytystä. Huolimatta siitä, että aurinko on laskenut jo ajat sitten, hän ei ole saanut vielä käskyä lopettaa työskentelyään.
Ei silti ole hänen vikansa, että hakku on jollain ilveellä onnistunut juuttumaan syvään halkeamaan, jonka hän on erityisen vihaisen lyönnin seurauksena saanut aikaan. Se ehkä irtoaisi, jos hän väkisin taivuttelisi edestakaisin, mutta varren katkeaminen oli riskialtista. Aikansa turhauduttuaan Kultu marssii sieraimet savuten hakemaan toisen hakun senhetkiseksi kodiksi kutsumansa mökin juurelta toiveikkaaksi avuksi.
Irrotusyritykset jäävät kuitenkin suutareiksi kerta toisensa jälkeen. Ennen kuin Kultu on ehtinyt toistaan törkeämpien kirouksien kuorruttamalta raivonpuuskaltaan miettiä uutta suunnitelmaa, hän tiedostaa Roopen saapuneen paikalle. Kaikesta päätellen mies on katsellut häntä jo hyvän tovin ja sytyttää juuri lyhtyyn kynttilän.
”Montako hakkua tarvitset yhteen kallioon?”
”Näköjään kaksikin on liian vähän”, Kultu äyskähtää takaisin.
”Katsos mokomaa”, Roope tuumaa silmäillen arvioiden hänen surkeaa aikaansaannostaan. Hakku törröttää kalliosta terhakasti kuin nuoli polvesta. ”Minua kiinnostaisi tuhottomasti tietää, miten onnistuit saamaan tämän näin syvälle.”
”Mitä &!*@# se sinua kutittaa? Jos sinusta olisi nyt hyötyä, saisit sen irti käden käänteessä.”
”Jos sinusta olisi
ylipäätään hyötyä, minun ei tarvitsisi nyt miettiä sellaista”, Roope virkkoo osoittelevasti. ”Lainaa sitä hakkua, jos millään maltat.”
”Siinä on, ollos hyvä!” Kultu ärjäisee provosoituneena kaikesta siitä nokan lonksuttelusta ja tömäyttää työkalun miehen rintakehää vasten niin, että tämä horjahtaa askeleen taaksepäin. ”Eikä tarvitse palauttaa, työnnä se ajan kuluksi vaikka %*@#!&si!”
Hän vannoo, että Roopen kasvoilla käväisee pikkuriikkinen hymyntynkä, joka kuitenkin maastoutuu nopeasti takaisin hivenen tympääntyneeksi mutruksi, jollaisen hän on tottunut tavallisesti näkemään. Roope Ankan tapauksessa hymy olikin miltei mahdottomuutta lähentelevä harvinaisuus.
Kultu tarttuu lyhtyyn ja pitää sen kajoa lähellä, jotta Roope näkisi paremmin eteensä yrittäessään samaa kuin mihin hänkin oli jo hyvän tovin tuhlannut aikaansa. Päivän aherruksesta likaantuneet kasvot tuijottavat hakkua päättäväisesti kuin sitä olisi voinut liikuttaa pelkällä ajatuksen mahdilla. Kultu on melko vakuuttunut, että mikäli se pienessäkin määrin olisi ollut mahdollista, niin juuri olisi käynyt.
Hän itse olisi suorastaan
madellut sen katseen alla, mutta oudon mielellään.
”Turha vaiva tälle illalle.” Roope myöntää lopulta tappionsa kertakaikkisen pakon edessä ja lisää: ”Hyväksi lykyksi työkaluja kyllä piisaa, joten huolet pois siltä osin.”
Se kuulostaa hänelle siltä kuin Roope olisi vakaasti olettanut hänen vähintään puoliksi tahallaan lyöneen hakun jumiin. Ei Kultu sitä kiistä, etteikö moinen olisi käväissyt hänen mielessään, mutta ennen sitä iltaa hän oli kuvitellut sellaisen olevan silkka mahdottomuus. Hän näköjään kykeni aikamoisiin ihmeisiin.
”Sehän vasta mainiota.” Kultu puristaa nokkansa tiukaksi viivaksi ja ojentaa lyhtyä käsivarrenmitan päässä takaisin samalla ottaen hakun takaisin. ”Oliko vielä jotain muuta?”
”Ei yhtikäs mitään”, Roope sanoo välinpitämättömästi ja puhaltaa lyhdyn kynttilän sammuksiin nyt kun valoa ei enää tarvita. Mitä sitä kynttilää turhin päin tuhlaamaan, hän saattaa kuulla miehen ajatukset. Välillä hän miettii, onko raivostuttavan pikkutarkasta säästeliäisyydestä ja saituruudesta olemassa jonkinasteista virallista diagnoosia.
Kynttilän lepatuksen sammuttua ympäristöä ei valaise kuin kuu yötaivaalla. Liekin hiipumisen myötä ilma tuntuu oudosti välittömästi kylmemmältä ja vuorilta puhaltava tuuli kihelmöi ikävästi.
”Palaa mökille”, Roope kehottaa tyynesti, eikä näytä olevan viimasta moksiskaan. ”Sinusta ei olisi vilustuneena iloa.”
Siinä tämä kieltämättä on oikeassa, vaikka olikin hieman kyseenalaistettavissa, kumman puolesta mies sellaisessa tilanteessa olisi enemmän pahoillaan.
”Solkkaat kerrankin jotain selväjärkistä”, Kultu tuumaa kuivasti.
”Älä vain totu siihen.” Roope naksauttaa niskaansa ja jää jostain syystä tuijottelemaan öistä taivasta.
”Ei pelkoa – ”
”Shh, katso.”
Kultu huokaisee syvään ja tekee työtä käskettyä silläkin varauksella, että taivaankaarta kaunistaisivat tummien pilvivanojen lisäksi samat pitkäveteiset tähtirivistöt, joita hän on ehtinyt elämänsä aikana tutkailla satoja kertoja. Olihan timanttimaisissa taivaankappaleissa viehätyksensä, mutta...
”Voihan...” Kultu ei saa lausettaan loppuun äkillisen ihastuksen vallatessa hänet.
Revontulet.
Kirkkaanvihreät juovat suorastaan tanssivat yönmustaa taustaansa vasten kuin ne olisi maalattu siihen hienoimmin siveltimenvedoin. Ne täyttävät taivaan hohteellaan ja vaativat viimeisiäkin pilviä väistymään tieltään. Kultu katsoo taivasta mykistyneenä ja hänen näkemänsä yksinkertaisen jumalainen kauneus saa hänet melkein liikuttumaan.
Säikähtäen viehtymyksen kyynelten mahdollisuutta hän kääntää katseensa tarkoittamattaan mieheen vieressään. Liehuvat revontulet heijastuvat Roopen ihmetystä täynnä olevista silmistä ja sillä hetkellä tämä on kuin tyystin eri henkilö. Ikinä Kultu ei ole nähnyt vastaavaa. Poissa ovat arkipäivän murheet ja elämän karkea todellisuus ja tilalla yksinomaan rauhallinen, avoin ihailu jotain niin kaunista luonnon luomaa kohtaan.
Sille näylle on vielä hankalampi olla vuodattamatta kyyneliä, Kultu ajattelee tahtomattaan, mutta kätkee tuuman heti sen synnyttyä.
”Joku höynä kerran oli sitä mieltä, että oikein keskittyessään revontulet saattaa jopa haistaa”, Kultu muistelee joskus kapakassa kuulemaansa turinointia saadakseen tilanteesta taas otteen. Hetkikin myöhemmin ja hän saattaisi tehdä jotain harkitsematonta.
Roope laskee katseensa taivaista ja viattoman hämmästyksen tilalle kohoaa pieni epäuskon virne. ”Että mitä? Kuka tuollaista potaskaa on syöttänyt?”
”En minä sitä körilästä
tuntenut.”
”Varsinaista hevonkukkua...”
”Ei se kaveri ollutkaan mikään älyn j-jättiläinen...” hän tuhahtaa ja hytisee jälleen tuulen puhaltaessa kylmänä niskaan.
”Jo riittää ulkona seisoskelu”, Roope tuumaa ja vinkkaa sormellaan kohti mökille vievää reittiä. ”Alahan mennä ja muista sitten katsoa, mihin astut.”
”Mihin sinä sitten aiot?”
Vastaukseksi Roope kohottaa suurta ämpäriä, jonka Kultu vasta silloin huomaa tämän tuoneen mukanaan. ”Varmasti sinäkin mielit peseytyä. Vie tämäkin sisään samalla.”
Kultu ottaa vastaan lyhdyn ja kävelee mökin suunnalle vievän matkan Roopen vanavedessä. Heidän askeleensa vievät lopulta eri suuntiin, ja hän pysähtyy hetkeksi miehen tehdessä samoin.
”Nuku makeasti, jos käyt jo unten maille”, hän kuulee Roopen sanovan.
Se kuulostaa niin merkilliseltä, että Kultu kurtistaa kulmiaan oudoksuen. Sellaisia mukavia sanoja kuuli Roopen suusta usein vain sarkastisessa tai jopa suoranaisen piruilun muodossa, mutta parhaallakaan tahdolla hän ei kyennyt siinä tilanteessa havaitsemaan mitään muuta kuin vilpittömän toivotuksen.
”Ai, öhm... Kiitos vain”, hän takeltaa ja kääntyy kohti mökkiä. Kuistille saavuttuaan hän päättää pienen hetken ajan uhmata Roopen kehotusta käydä sisään lämmittelemään ja luo ihastuksen täyttämän katseen kuulaille yötaivaan valojuoville outo hymyntapainen kasvoillaan.
