Kirjoittaja Aihe: Kaipaat talvea ja talven pimeää | K11 | Kaamoksen lapsuus | ficlet-sarja 12/x 12.1.  (Luettu 3146 kertaa)

Huurre

  • Pornokenraali
  • ***
  • Viestejä: 742
  • Ava & banneri by minä
Nimi: Kaipaat talvea ja talven pimeää
Kirjoittaja: Tulejo
Ikäraja: K11
Genre: Draama, hitunen angstia (tähän alkuun tuntuu tulevan aika synkkä sävy kylläkin), perhefluffya
Varoitukset: Muutamista kuolemista tullaan puhumaan. Ikäraja on K11 varmaan ainoastaan niiden takia, koska en tiedä, kuinka paljon käsittelen niitä. Myöhemmin mahollisesti enemmänkin.
A/N: Räntsäke joskus esitti mulle toiveen, että kirjottasin jotain Kaamoksen lapsuudesta. Noh, se sitten päätti antaa ittensä ulos tällasena. En vielä yhtään tiedä, kuinka pitkä tulee. Aattelin tässä käsitellä noin kymmenen vuotta (eli 6-vuotiaasta 16-vuotiaaseen), jos vain saan pidettyä tarpeeks tiiviini ja selkeänä. Osallistun tällä Kolmensadan kerhoon (aiheena Kaamos ja Aslak). Tuttu Kaamos on siis jo aika monesta jutusta, mm. tästä (K18), tästä (K18) ja tästä (K11). Huhhuh, näitten tarina kyllä vaan paisuu ja paisuu ihan älyttömiin mittoihin D: Ja otsikko on napattu Antti Railiolta. Sopi niin täydellisesti Kaamokseen.

Ja pienenä huomautuksena vielä tähän väliin, käytännössä tää on Kaamoksen näkökulmasta, vaikka hän-kertojaa onkin käytetty. Toki irtonaisiakin juttuja tulee, mutta sen takia semmonen ehkä vähän lapsekaskin vaikutelma. Ja pamauttelen aina kaksi ficlettiä kerralla, koska alle 500 sanaa on kuitenkin niin lyhyt. Kolmensadan kerhosta olen napannut sanalistan myös käyttöön ja sitä mä tässä nyt käytän apunani. Eli jokaiseen ficlettiin liittyy joku sana. Ja hei, en myöskään tyyliin ikinä kirjota imperfektissä, joten vaikka editoinkin kaiken vielä vähintään kertaalleen kirjottamisen jälkeen, toivon hartaasti, että ilmotatte, jos tulee aikamuotovirheitä. Kiitos ja kummarrus, olkaapa hyvä, Kaamos suoraan Inarin kaamoksesta!


Kaipaat talvea ja talven pimeää

1.
453 sanaa
talvi

Kaamos istui keinussa, mietti, mietti. Mitä hän voisi tehdä? Viimeiset pari kuukautta Inarissa ennen aikuisikää. Eihän poika sitä tajunnut, mutta tiesi vanhempien käytöksestä, että joku oli nyt toisin. Kyllä hän nyt sen tiesi, että seuraavana syksynä alkaisi esikoulu, sitten pitäisi olla ahkerana siellä, mutta ei hän tiennyt, ettei sieltä saa parin kuukauden kesälomia. Isä ja äiti olivat riidelleet jotain, passittivat 5-vuotaan poikansa ulos. Niinpä tummahiuksinen poika keinui, haaveili Etelän serkuista, jotka saapuisivat vasta parin viikon päästä.

Tietyllä tapaa Kaamos oli kateellinen Helsingissä asuville serkkupojille. Joka talvi he höpöttivät edellisen kesän Linnanmäen retkistä, eläintarhasta, kuumista jäätelökesistä. Sellaisista, joita Inariin tai Rovaniemelle ei olisi voinut kuvitellakaan. Onneksi isä oli luvannut, että seuraavana kesänä he lähtisivät käymään Tampereella ja poika pääsisi huvipuistoon.

Ukki tuli pihalle, antoi tummatukkaiselle pojalle vauhtia ja alkoi selittämään saameksi jotain. Kaamos puri huultaan, jottei olisi sanonut, ettei ymmärrä saamea vieläkään kunnolla. Hän yritti, yritti tosissaan, mutta kenelläkään ei ollut aikaa opettaa ja eihän poika osannut edes lukea vielä.
“Älä huoli, kyllä sinä vielä joku päivä opit”, isoisä lohdutti lopulta suomeksi. Kaamos hymyili varovaisesti. Eihän ukki ollut vihainen? Harmaahapsinen mies kuitenkin vain hymyili leveää, lämmintä hymyään pysäyttäessään vauhdin ja kaapatessaan Kaamoksen lämpimään syliinsä.
“Tulehan pikkuinen. Muori keittää sinulla kuumaa kaakaota. Äläkä huoli, vanhempasi ovat jo lakanneet riitelemästä. Lapsellista touhua vain sellainen on, jos ajavat sen takia pienen lapsensa ulos”, ukki hymähti ja kantoi Kaamoksen sisälle.

Loppuiltansa Kaamos vietti takkatulen ääressä vilttiin kietoutuneena. Muorin ääni soljui mukavasti hänen lukiessaan satuja pojalle. Kaamos tuijotti tuleen hypnotisoituneena, hän oli aina sekä pelännyt että rakastanut sitä, puiden rätinää, hohkaavaa kuumuutta. Isä aina naureskeli pojan innolle olla mukana sytyttämässä saunaa tai takkaa. Sanoi vitsillä, että hänen pojastaan kuoriutuisi vielä joku päivä pyromaani, jollei hän hieman rajoittaisi tämän kontaktia tuleen. Aikuiset nauroivat, Kaamos ei ymmärtänyt mitään. Ei hän uskaltanut kysyäkään, mikä on pyromaani. Pelkäsi sen olevan jotain loukkaavaa.

Kaamos vaipui unenomaiseen tilaan. Hän tajusi ympärillä tapahtuvat asiat jollakin tasolla, mutta hän näki vain takan. Muorin ääni tuli enää jostain kaukaa, kohta hän jo lopetti tajutessaan, ettei tummahiuksinen enkeli enää kuuntele. Hopeahiuksinen nainen painoi huulensa pojan päälakeen ja lähti sitten jättäen hänet yksin.

Kaamos rakasti tällaisia hetkiä. Sai olla rauhassa, vain tuijottaa, olla ajattelematta mitään. Kukaan ei viitsinyt häiritä, joten poika ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oli kulunut, kun hänet kutsuttiin iltapalalle. Juotavaksi hän sai glögiä, syötäväksi leivän jälkeen joulutortun ja piparia. Kaamos oli sitä mieltä, että joulun yksi parhaista asioista oli ruoka. Häneltä ei kielletty sitä, vaikka hän kuinka paljon olisi syönyt. Ei sillä, että poika kovin suuriruokainen olisi ollut.

Iltapalan jälkeen oli ukin vuoro lukea iltasatu. Hänen äänensä vaivutti nopeasti Kaamoksen hyvin kaivattuun uneen. Vasta ukin tultua ulos huoneesta pojan vanhemmat uskalsivat alkaa taas riidellä. Tällä kertaa hyvin hiljaisilla äänillä, koska eivät halunneet herättää joulusta uneksivaa Kaamosta.


2.
478 sanaa
haikara

Inarin talo oli jouluaattona tupaten täynnä ihmisiä. Oli isovanhemmat, oli tätiä, enoa, setää, serkkua, pikkuserkkua. Kaamoksesta tuntui, että hänen koko sukunsa oli saapunut paikalle. Tällä hetkellä kaikki rupattelivat omissa ryhmissään. Illallinen oli syöty hetki sitten, nyt lapset vain odottivat pukkia. Kaamoksen 12-vuotias Migál-serkku oli kauheasti yrittänyt väittää aikaisemmin, että ei pukkia ole olemassa. Ukki oli tokaissut siihen väliin, että Etelän hömpötyksiä nuo tuollaiset puheet. Tietysti pukki oli olemassa!

Kaamos istui ikkunalaudalla, joten hän huomasi ensimmäisenä pihaan ajavat porot, jotka vetivät rekeä perässään. Kyllä lapsille yhtä valhetta syötettiin: pukin porot muka osaisivat lentää ja pukki laskeutuisi savupiipusta. Kaamos kiljaisi riemuissaan ja juoksi ovelle vastaan. Äitinsäkään ei ehtinyt saamaan poikaa kiinni, vaikka kuinka yritti perässä pysyä. Sekunneissa ulko-ovi oli auki, ja tummahiuksinen poika pistävässä pakkasilmassa — ilman kenkiä, pipoa, lapasia, takkia tai mitään muutakaan ulkovaatetta.
“Kaamos, takaisin!” äiti ärähti, mutta kutsuttu oli jo halaamassa pukkia. Valkopartainen mies nauroi hyväntahtoista nauruaan ja kaappasi pojan syliin halaukseen. Pukilla oli mukanaan tonttu, joka otti lahjasäkin reen kyydistä ja kantoi sisälle, kun pukin sylissä Kaamos nautti olostaan. Äiti katsoi ovesta vihaisena tottelematonta poikaa, kun muori taas toi lämpimän viltin ja naureskeli lapsenlapsensa tempaukselle.

Kaamoksen karkaamisesta huolimatta ilta sujui kauniisti. Lapset lauloivat pukille, milloin saameksi ja milloin suomeksi, ja pukki jakoi lahjat. Etelän serkkujen lahjoista osa kuulemma odotti kotona, koska olisivat vieneet turhaa tilaa autossa sitten kotimatkalla. Kaamos ei turhia jaaritteluja jaksanut kuunnella, alkaoi aukomaan vain paketteja, kun äiti siihen antoi luvan. Pehmeät paketit olivat tylsimpiä, aina vain lisää ja lisää villaa. Se kutitti, Kaamos ei pitänyt villasukista, -paidoista, -housuista tai mistään muustakaan villaisesta. Silti äiti aina pakotti laittamaan sen pipon, joka saa päänahan kutiamaan. Mieluummin poika pitäisi pehmeää poropipoaan, mutta se ei kuulemma käynyt päinsä Pohjolan sydäntalvena.

Kovista paketeista ilmestyi kirjoja — Kaamos piti sitä hassuna, eihän hän osannut edes lukea vielä! — ja osasta leluja. Yhdestä paketista paljastui autojen parkkitalo, juuri sellainen, josta poika oli haaveillutkin. Kolme kirjekuorta oli eksynyt joukkoon, kahdessa niistä oli rahaa. Kolmannesta kirjekuoresta paljastui kummallinen hieman valokuvalta näyttävä kuva sekä paperilappu, jossa oli jotain tekstiä. Kaamos käänteli kuvaa käsissään. Miten päin sen pitäisi edes mennä? Lappuun hän ei jaksanut edes kiinnittää huomiota, ei hän siitä mitään olisi tajunnut. Muori tuli auttamaan, käänsi kuvan oikein päin ja luki lapun.
“’Hei, tuleva isoveljeni Kaamos! Olen pikkusiskosi, nimeä minulla ei vielä ole. Liityn osaksi perhettäsi viiden kuukauden kuluttua. Odotan jo innolla sinuun tutustumista. Kuvassa olen minä, äitimme vatsassa.’ Sinä saat pikkusiskon”, muori kertoi hymyillen.

Kaamos vilkaisi vanhempiaan, jotka seisoivat vierekkäin käsikädessä hymyillen.
“Eivätkö vauvat tulekaan haikarin tuomana?” hän ihmetteli kaikelle viattomuudellaan. Migál-serkku purskahti ilkeän kuuloiseen nauruun.
“Idiootti! Eivät tietenkään. Oletko nyt täysin tyhmä?” hän kailotti huoneen toiselta puolelta. Kaamos ei pitänyt sanoista, käänsi katseensa kuvaan, piilotti kivun. Eivät pojat itke, haukkuvat muuten homoksi! Kaamos ei tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta vanhempien sukupolvien ilmeiden perusteella se oli hirvittävä sana.
“Älä kuuntele Migália. Hän on vain kateellinen”, muori lohdutti kietoen kätensä Kaamoksen ympärille.
« Viimeksi muokattu: 12.01.2017 02:07:35 kirjoittanut Tulejo »
those who tell the stories rule society

Räntsäke

  • Vieras
Oi että! <3

Mun pitäis olla jo nukkumassa, mut päätin rauhoittaa ensin mieltäni lukemalla finistä jotain kivaa pientä. Ja tämä sattui silmään ekana. : )

Voi pikku Kaamos-kulta! Nyt menee miun sydänparka kyllä rikki. Kamalan kohtuuttomat vanhemmat, jotka ei kerta kaikkiaan näy ymmärtävän, että lapsi on lapsi. Ja toinen niin kovasti yrittää olla tarpeeksi hyvä ja älykäs. Nyyh... : (

Onneksi nämä muori ja ukki sentään ovat niin kamalan viisaita ja ymmärtäväisiä! Ihastuin heihin kyllä saman tien. Ja voi että, miten multa on menny ohi, että Kaanoksella on pikkusisko? Varmasti sä oot sen sanonu jossain, mut minä ja miun hatara pää... Noo, eiköhän se nyt jää mieleen jo!

Jotenkin tuntuu että tämä varmaankin jatkuu yhtä riipaisevana kuin alkoi, mutta odottelen silti jatkoa kovin.. : >

Huurre

  • Pornokenraali
  • ***
  • Viestejä: 742
  • Ava & banneri by minä
Räntsäke, no joo, Kaamos on vähän parka :< Mutta hei, se helpottaa, kunhan päästään tulevista tapahtumista (4.-5. osa ja no, kuudeskin liittyy vielä hyvin vahvasti siihen) eroon, koska sitten ne vanhemmat tajuaa asioita. Joo, muori ja ukki on kyllä niin ihania! Mäkin tykkään. Ja no, se pikkusisko-asia tulee kohta ilmi tässäkin... Tai siis öö niin. No, lue :---D Ja joo, varmaan vielä riipaisevampana.

A/N: 3. ja 4. osa, koska en jaksanut enää pantata :---D Tätä on niin ihanan nopee kirjottaa, koska jokainen on kuitenkin alle 500 sanan mittasia ja mun täytyy aina kaksi kirjoittaa ainoostaan. Tässä sitten oisi, vielä enemmän sydämenmurtavaa. Niin ja huomautuksena, neljännessä vauva on ihan tarkoituksella se, eikä hän.

3.
497
viima

Joulun jälkeen viima paheni entisestään. Myrsky oli saavuttanut Inarin ja tuntui jääneen sinne lähtemättömästi. Kaamosta turhautti, hän olisi halunnut ulos, mutta kaikki kielsivät häntä. Joulupukin luokse karkaamisen jälkeen häntä oli vahdittu tarkkaan, ettei hän varmastikaan päässyt livahtamaan ulos. Kaamoksen ajatukset olivat myös pikkusiskossa. Vanhemmat kuiskivat paljon keskenään, edellisenä päivänä lääkäri tuli katsomaan äitiä ja sen jälkeen hän oli ollut hyvin surullinen. Ukki sanoi sen johtuvan raskaushormoneista. Kaikki ilo tuntui kuitenkin lähteneen, jokin asia kaikkia vaivasi.

Etelän serkutkin olivat lähteneet jo takaisin, Keskiäisen serkut lähtivät aamulla. Ukki yritti saada pysymään kauemmin, olemaan lähtemättä. Eiväthän he voineet lähtee ajamaan tuohon myräkkään! Kuulemma se helpottui sadan kilometrin päässä, mutta se ei ketään auttanut. Myöhemmin Kaamos kuuli selitykseksi sen, että hänellä oli täti kauan sitten, mutta hän kuoli ennen pojan syntymää. Oli lähtenyt ajamaan samanlaisessa myräkässä ja joutunut onnettomuuteen sen takia.

Kaamos istui ikkunalaudalla katselemassa ulos. Lumi ylsi jo puolen metrin korkeudelle, tuskin ulko-oveakaan enää auki saanut. Se olisi todennäköisesti Kaamos, joka myräkän jälkeen lähtisi ikkunasta ulos kaivamaan oven esiin. Siitä puhuttaessa äiti oli yrittänyt sanoa vastaan, mutta ei ollut parempaakaan vaihtoehtoa. Kaamos halusi muutenkin auttaa, hän ei kestänyt talon ilmapiiriä. Muorilta hän yritti kysyä, mutta ei saanut mitään vastausta, kuulemma aikuisten asioita.

Vanhempien puhelimet soivat yhtenään silloin, kun yhteydet eivät olleet poikki. Aina he vilkaisivat ensin Kaamosta ennen kuin poistuivat toiseen huoneeseen puhumaan sulkien oven perässään. Ei pojalle tullut edes mahdollisuutta salakuunnella, koska häntä vahdittiin koko ajan tiiviisti. Onneksi ukki jaksoi leikkiä, mutta silti poika kaipasi ulos.
“Ihan on tullut enoonsa”, ukki naurahti erään kerran. Muori kohotti kulmiaan kysyvästi, Kaamoksella oli liikaa enoja. “No Viktoriin tietysti. Hän oli pienenäkin aina haluamassa ulos, oli sää mikä tahansa. Ei tajunnut parastaan. Toivottavasti Kaamos ei kuitenkaan ala kiertämään maailmaa, sellainen on häpeäksi perheelle. Mene ja tiedä, miten Viktor siellä hankkii elantonsa. Ei ole voinut edes omille vanhemmilleen laittaa korttia”, ukki jatkoi puhinaansa. Kaamos ei pitänyt sävystä, jolla ukki puhui enosta. Viktor oli lisäksi paras eno kaikista.
“Minun mielestäni Viktor on paras”, hän mutisi puolustuksensa, mutta tuskin riittävän lujaa. Ukki yritti udella, että mitä hän sanoikaan, mutta ei Kaamos toistanut. Hän ei halunnut ukin puhuvan samalla sävyllä itsestään.

Seitsemäntenä päivänä alustaan viima ja myrsky loppui. Kaamos heräsi niin, että ulkona oli täysin hiljaista. Nopeasti hän oli kiivennyt ikkunalaudalle katsomaan kaamoksen pimentämään aamuun. Taivaalla näkyi kirkkaita revontulia, missään ei ollut pilviä. Puut näyttivät pysyvän paikoillaan ja luntakaan ei tupruttanut. Kaamos meinasi kiljaista onnesta, mutta tajusi sitten, että aamulla piti olla hiljaa. Nopeasti hän oli kiskonut ulkovaatteet pyjamansa päälle ja työntänyt oven sellaiselle raolle, että mahtui siitä ulos. Lunta valui sisälle, poika ei jaksanut sulkea ovea perässään. Eihän hän sitten pääsisi mitenkään sisälle.

Kaksi tuntia myöhemmin talo oli täynnä vilskettä. Kaamos oli kadonnut. Ulko-ovi oli raollaan, eikä sitä enempää saanutt auki. Koko talo oli käännetty ylösalaisin. Parin tunnin etsintöjen jälkeen poika ihan itse tuli yhä avoimesta ovesta takaisin sisään. Äiti oli kiepsahtanut hänen kaulaansa, muori antoi kuuman kaakaomukin ja ukki sytytti takan.
“Ei minulla ole mitään hätää”, poikaa huomautti arasti. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut.


4.
477
lääkäri

12.1. Inarissa nousi ensimmäistä kertaa koko talven aikana aurinko. Ei pitkäksi aikaa, nopeasti vain. Kaamos vahti sitä tiukasti tutulta ikkunalaudalta, ukki oli opettanut, mistä suunnasta tulipallo nousi. Kaamos rakasti pimeää, rakasti Inarin kaamosta, sitä loppumatonta pimeyttä, mutta pitkän talven jälkeen oli aina mukava nähdä aurinko sen hetken verran.

Kaamos yritti ajatella vain aurinkoa, yritti sulkea korvistaan ulos äitinsä huudon. Hän ei huutanut sanoja, huusi vain. Kaamos kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen, viikon verran lääkäri oli käynyt päivittäin katsomassa äitiä, nyt ensimmäistä kertaa tapahtui jotain. Poikaa pelotti. Hän ei halunnut tietää, mitä vanhempien makuuhuoneessa tapahtui.

Muori katseli säälivästi pojanpoikaansa. Ei hän mitään pystynyt tekemään, Kaamos ei päästänyt lähellekään. Oli muori yrittänyt, mutta tummahiuksinen lapsi oli lyönyt ja alkanut kiljumaan, ettei häneen saa koskea. Ukki oli ollut aikeissa yrittää samaa, mutta muori pudisteli päätään; tähän ei auttaisi kosketus. Kyllä hän tajusi, että Kaamos oli huolissaan, häntä pelotti. Välillä suljetun oven takaa kuuluvat äänet kuulostivat juuri siltä, että miniä olisi kuolemassa. Muori ei tiennyt, miten hänen poikansa kesti sen kaiken tuskan, jonka täytyi syntyä hänen katsellessaan elämänsä valoa. Naiseen hiipi pakokauhu. Entä jos Kaamos oikeasti jäisi ilman äitiään? Ukista hän haki apua, että sai ajatukset loppumaan. Heidän todella pitkä avioliittonsa takasi sen, että mies tiesi ilman sanomistakin, mitä vaimon päässä pyöri. Huoli Kaamoksesta, Rávlesta ja erityisesti Lindasta. Sen hän tiesi, että kulmakunnan paras lääkäri siellä oli hoitamassa.

Aurinko laski mailleen. Kaamos keskittyi hengittämään, mutta ei hän enää kestänyt sitä. Hänen oli pakko päästä ulos. Montaa minuuttia ei mennyt, kun ulko-ovi sulkeutui pojan perässä raskaasti kiinni pamahtaen.
“Pitäisikö mennä perään?” ukki mietti ääneen.
“Mene sinä. Osaat paremmin”, muori vastasi ja puristi nopeasti miehen kättä ennen kuin itsekin nousi sohvalta. Kylmiä pyyhkeitä pitäisi viedä ja käydä muutenkin katsomassa, mikä on tilanne.

Raskain mielin ukki puki ulkovaatteet päälleen. Hän ei olisi halunnut tehdä tätä, mutta Rávlen piti olla nyt vaimonsa tukena. Jos jotain sattuisi, hän ei voisi kuvitellekaan, ettei hänen poikansa olisi vaimonsa vierellä juuri sillä hetkellä.

Kaamosta ei pimeydessä näkynyt, mutta hänen askeliaan oli helppo seurata upottavassa hangessa. Lumikinokset eivät olleet vielä ehtineet kovettua kovaksi, joten Kaamoksen askeleet huomasi heti. Ukki löysi hänet keinusta, joka ei yllättänyt häntä. Poika makasi ja katseli kirkkaalle taivaalle, jota välillä halkoivat satunnaiset revontulet omassa loistossaan.
“Mikä äidillä on?” Kaamos kysyi kohottamatta katsettaan ukkiin. Ei vanha mies siitä loukkaantunut, ei hän olisi voinut tässä tilanteessa.
“Minä en tiedä, miten selittäisin sen. Hänellä on ongelmia vauvan kanssa — sen, joka on hänen vatsassaan. Kukaan meistä ei tiedä enempää. Älä huoli, paras lääkäri on hoitamassa häntä”, ukki vastasi raskaan huokauksen jälkeen. Ei hän voisi salailla asiaa. Hän tiesi, että tätä menoa Linda jouduttaisiin viemään sairaalaan.
“Eihän äiti kuole?” Kaamos kysyi ääni murtuen viimeisen sanan kohdalla. Ukki taisteli kyyneleet takaisin silmiinsä.
“Ei, ei hän kuole”, hän vakuutti, vaikka se olikin lähinnä itselleen.
“Minua pelottaa”, pieni poika puuskahti ja oli yhtäkkiä halaamassa ukkia. Mies nosti pojan syliinsä, silitti selkää.
“Tiedän, tiedän…”
those who tell the stories rule society

Räntsäke

  • Vieras
Jee, ihana kun laitoit näin pian tähän jatkoa! ^^

Jaajaa, että sellaista tällä kertaa. Puheet Viktorista herättivät mut vähän epäilemään, ettei Ukki ja Muorikaan säily niin ihanan pullantuoksuisina isovanhempina kovin kauaa, mikäli nyt elävät siihen asti, että näkevät millainen Kaamoksesta kasvaa.

Jaa-a, saapa nähä, mikä ongelma niillä nyt on tän vauvan kans. Luulin ensin, et Kaamoksen äiti on vaan päättäny synnyttää kotonaan, mut näemmä tässä olikin jostain vakavammasta kyse. Jännäksi menee siis.

Jatkoa siis odotellessa. : >

Huurre

  • Pornokenraali
  • ***
  • Viestejä: 742
  • Ava & banneri by minä
Räntsäke, jee ja täältä tulee taas lisää! Noh, joo, toi on totta... Vielä en niitten kahen kohtaloa ole päättänyt, vaikka ne nyt onkin aivan ihania vielä Kaamoksen ollessa pikkunen. Kiitos kommentista! <3

A/N: Jännäksi menee, jännäksi menee... Meinasi itellä tulla jälleen itku editoidessa. Huhhuh, miten tää onkin niin raskasta? Tai no okei, oon tottunu kirjottaa aika pitkälti semmosta hyvän mielen slashia, joten aikamoinen ero kyllä. Osat 5 & 6 !

5.
492
kuusikymmentäyhdeksän

Muori soitti ambulanssin. Laski minuutit. Kuusikymmentäyhdeksän minuuttia kesti ambulanssin tulla talolle, vaikka se tuli koko matkan valot päällä ja pillit huutaen. Ulkona oleva kaksikko ei tiennyt mitään siitä, säikähtivät kumpikin puna-valkoisen ambulanssin kaartaessa pihaan, liukuvan hieman jäätä pitkin. Ukki vilkaisi Kaamosta, joka oli jäykistynyt paikalleen. Hän vain tuijotti huuli väpättäen.

Kuusikymmentäyhdeksän minuuttia, joiden aikana ehdimme jo luulla Lindan kuolleen.

Kaamos seurasi tarkasti, kun ensihoitajat ottivat paarit auton perästä ja juoksivat sisälle. Muori näytti olevan ovella vastassa, ohjeisti oikeaan paikkaan. Kesti liian kauan — niin ainakin Kaamoksesta tuntui — että äiti tuotiin ulos. Vain pieni valo valaisi häntä, kimmelsi hien peittämällä otsalta. Kaamos halusi juosta, halusi varmistaa äitinsä olevan hengissä. Jalat eivät totelleet. Ukkikin piti tiukasti kiinni hartiasta. Isä seurasi hoitajia ambulanssiin, samoin lääkäri. Muori näytti huikkaavan muutaman sanan. Sitten auto olikin poissa, korviahalkovine äänineen ja päätäsärkevine valoineen.

Kaamos halusi sisälle heti paikalle. Hän säntäsi juoksuun, ukki huusi perään, luuli pojan juoksevan autotielle. Helpotuksen huokaus karkasi miehen huulilta tajuttuaan pojan juosseen vain ensin muorin syliin ja siitä sisälle.

Kaamos sulkeutui huoneeseensa. Istuutui ovea vasten, jottei kukaan pääsisi sisälle ainakaan yhtä helposti. Ovea koputettiin, mutta poika ei sanonut mitään tai huusi ei. Ei edes itse enää muistanut, kun lopulta konttasi sänkyynsä ja nukahti poski kyynelten kastelemalla tyynyllä.

Muori kävi kurkkaamassa huoneeseen. Kaamos tuhisi rauhallisesti, ei enää mitään hätää.
“Anteeksi kielenkäyttöni, mutta mitä Helvettiä? Laskin minuutit. Kuusikymmentäyhdeksän. Sinä aikana Lindan sydän ehti pysähtyä kerran. En edes tiedä, viedäänkö hänet Rovaniemelle, Ivaloon vai minne. Voisin kyllä melkein veikata Rovaniemeä, jolleivat he sitten lähde Norjan puolelle. Varmaan Rovaniemi, koska se on heidän kotikuntansakin. Mitä voimme tehdä Kaamoksen kanssa? Emme voi mennä edes nukkumaan ennen kuin saamme tietää, että selvisikö Linda hengissä sairaalaan saakka. Hyvänen aika, mitä minä voin tehdä?” muori kyseli.
“Linda selviää, hän on vielä nuori ja vahva nainen. Voimme vain odottaa uutisia ja valvoa Kaamoksen unta”, ukki tyynnytteli. Vanha kaukoputkitelevisio käynnistyi.

Kaamos havahtui oven aukeamiseen. Muori oli mustissa, todellisuus iski tajuntaan. Poika tajusi, että äiti oli kuollut. Mitään muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Hän ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä tai sanoa, hän hädin tuskin pystyi ajattelemaan.

Huuto makuuhuoneesta havahdutti horrokseen vaipuneet isovanhemmat. Miespuolinen säntäsi huoneeseen, Kaamos kieri lakanoissa, oli sotkenut itsensä niihin täysin. Pojan silmät rävähtivät auki, hetken hän vain tuijotti ukkia, mutta sulki sitten silmänsä, asettui aloilleen. Ikä tuntui painavan normaalia raskaampaa taakkaa miehen harteille.
“Poika näki vain painajaisia”, hän rauhoitteli muoria suljettuaa ovensa. Vilkaisu kelloon kertoi, että kohta Kaamoksen vanhemmat olisivat varmasti jo sairaalassa.

Samalla hetkellä lankapuhelin pärähti soimaan. Ukki kirosi saameksi, säikähti ääntä kovin. Meni vastaamaan tietämättä, mitä odottaa. Rávlen tuttu ääni kertoi, että Linda selviää. Ei ollut vielä tietoa, jäisikö hänelle vammoja sydämenpysähdyksestä ja toisesta, joka tapahtui ambulanssissa. Lapsi oli menetetty, se oli varmaa, mutta Linda oli vakaassa kunnossa. Jollei mitään tapahtuisi, hän tulisi selviämään hyvin. Koskaan ei voinut tietää traumoista, mutta Rávlen jo rauhoittunut ääni rauhoitti myös isäukon. Hän kertoi vaimolleen puhelun sisällön, päättivät yhdessä, että kertovat vasta aamulla Kaamokselle. Antoi pojan nyt nukkua.


6.
491
indigo

Sairaalassa tuoksui desifiointiaine, Kaamos tarrasi lujasti kiinni ukkinsa käteen. Poika katseli silmät suurina ympärillä juoksentelevia työntekijöitä ja käytävän varrella olevilla penkeillä nyyhkyttäviä omaisia. Hän ei ollu ikinä aikaisemmin käynyt sairaalassa, joten kaikki oli uutta ja outoa.

Muori vilkuili huolissaan lapsenlastaan, kun he kävelivät käytävää pitkin Lindan huoneeseen. Ei hän tiennyt, mitä pitäisi odottaa. Linda oli näyttänyt kamalalta lähtiessään sairaalaan. Näyttäisikö hän nyt paremmalta vai huonommalta?

Ovessa oli numero 19. Ukki koputti oveen ja pian väsynyt mies leväytti sen auki. Kaamos pakeni isoisänsä taakse, ei halunnut nähdä sängyssä kalpeana makaavaa äitiään.
“Kaamos”, kuului silti äidin heikko ääni huoneen sisältä. Ukki hieman tuuppasi poikaa, kuin sanoen menehän jo. Isä ojensi kätensä pojalle, talutti sängyn viereen ja nosti laidalle istumaan. Petivaatteet olivat indigonsiniset, Kaamos tuijotti lakanaa, ei halunnut nähdä äitinsä kasvoja. Ojensi kuitenkin kätensä pideltäväksi, eihän hän aivan törkeä kuitenkaan halunnut olla.

Isä istuutui toiselle puolelle sänkyä, katseli sydän murtuneena vaimoaan. Vielä olisi rankin edessä; pienen sikiö hautajaiset. Pitkän tutkimisen jälkeen mies päätti järjestää omat, ei hän halunnut kuollutta lastaan sairaalan yhteishautaan. Hän halusi tytön yhteen sukuhaudoista. Linda ei olisi halunnut edes ajatella sellaisia asioita kuin hautaaminen ja hautajaiset. Lääkäri oli kuitenkin sanonut, että se oli erittäin tärkeä osa suruprosessista, että se olisi pakko tehdä.

“Missä sisko on?” Kaamos uskaltautui avaamaan suunsa. Äidin hartiat alkoivat täristä, isä säntäsi sängyn toiselle puolelle ja otta pojan syliinsä. Hän kantoi lapsen käytävän puolelle ja laski oven vieressä olevalle tuolille.
“Kaamos, poikani, sinun siskosi… Sinä tiedät, äitisi oli hyvin huonossa kunnossa. Sinun siskosi ei kestänyt sitä. Hän on enkeli nyt, katselee sinua pilvien päältä”, isä selitti vaikeana. Hänellä ei todellakaan ollut mitää tietoa, miten 6-vuotiaalle pojalle olisi voinut selittää keskenmenon. Kaamos ei ymmärtänyt, sen näki hänen kasvoiltaankin. Hämmentynyt ilme oli jämähtänyt pojan kasvoille.
“Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän kysyi lopulta. Isä vilkaisi kummallekin sivuille ennen kuin kyykistyi poikansa eteen.
“Voi rakas, sinun siskosi on kuollut. Sinä et saa siskoa”, mies sanoi lopulta suorin sanoin. Kaamos mietti, yritti tajuta, ajatella. Hänen mielessään risteili sadoittain kysymyksiä siitä, miten vauva kuoli, miten hän pystyi kuolemaan äidin vatsassa.

Isä katseli huolissaan poikaansa, joka pysyi hiljaa. Eihän Kaamos muutenkaan ollut kovin puhelias, mutta olisi mies jotain halunnut kuulla. Kun ääntäkään ei kuulunut, hän hengitti syvään, sisään, ulos, nousi ylös ja avasi huoneen oven. Hellästi hän talutti Kaamoksen takaisin sisään, istutti sängyn laidalle jälleen. Indigonsininen valtasi jälleen tummahiuksisen pojan näkökentän, hän ei halunnut nähdä äitinsä murtunuttu sielua tämän silmistä.

Äiti makasi hiljaa sängyssään, isä vilkuili vaimoaan ja poikaansa vuorotellen ja isovanhemmat keskustelivat hiljaisella äänellä kauimmaisessa nurkassa. Nuorin leikki sormillaan, yritti istua paikoillaan, jottei kahisuttaisi lakanoita.
“Kaamoksella on varmasti nälkä jo. Meidän pitäisi lähteä. Menemme teidän luoksenne, pojalla on siellä ehkä parempi olla. Käy sinäkin, Rávle, välillä syömässä jotain”, muori huomautti parin tunnin hiljaisuuden jälkeen. Poika oli heti jaloillaan, seisoi sängyn vieressä, oli liian arka katsomaan äitiään. Isä nyökkäsi hyväksyvästi, joten isovanhemmat johdattivat pojanpoikansa ulos autolle. Tasaisen huminan käynnistyttyä Kaamos vaipui hiljalleen uniin, jotka olivat täynnä kuollutta pikkusiskoa.
those who tell the stories rule society

Räntsäke

  • Vieras
Joo mä vissiin lupasin kommata joka lukua? No koitetaanpa nyt sitten runoilla vielä jotain, mitä en ois sananjaloissa jo sanonut : D

Ajattelinkin, että näin tässä kävis. Okei, aluksi kyllä mäki vähän jännitin tota äidin kohtaloa, mut lapsen arvasin kuolevan. Aika ikävä juttu kyllä... Hyvä, että isä sanoi lopulta suoraan tuon asian. Aikuisten on usein vaikea ymmärtää, että lapsille pitää olla vaikeistakin asioista rehellinen ja sanoa suoraan ja suomeksi, mitä on tapahtunut. Koska kierelty ja kaartelu, salailu ja kiertoilmaukset ovat paljon vahingollisempia, silloin se mielikuvitus alkaa laukata ja keksiä omia, karmaisevia teorioita tapahtuneesta.

Kiitos taas uusista pätkistä, olivat oikein kivoja!

Huurre

  • Pornokenraali
  • ***
  • Viestejä: 742
  • Ava & banneri by minä
Räntsäke, hahaa, lupasit kyllä :---D Kiitos kommentista siis!

A/N: Tässä tulee hämmentävä tuttu vastaan muualta... Se oli mullekin aika mindblow. Ei Kaamos siitä enää aikuisena mitään muista, että ei se mihinkään vaikuta kylläkään. Mutta tota, joo. Tämmöstä tällä kertaa!

7.
485
taivas

Taivas oli kirkas. Aurinko oli esillä vain muutaman tunnin, jonka takia hautajaisten aika oli sovittu tarkkaan. Seremonia oli kaunis, mutta Kaamoksen mielestä siellä oli tarpeettoman paljon ihmisiä verrattuna siihen, ettei kukaan edes ollut nähnyt sitä pientä tyttövauvaa, joka sai nimekseen vielä ennen hautausta Káre Siru, ensimmäinen nimi isänäidin ja toinen äidinäidin mukaan. Pieni poika katseli paljon taivaalle, nautti siitä, että viimein näki auringon ja kunnolla myös.

Puheet pidettiin saameksi, mutta oli siellä tulkkikin; Etelän serkuista edes vanhemmat, yläkouluikäiset tai lukiolaisetkaan eivät osanneet saamea. Tietysti äidinkin suvussa oli ihmisiä, jotka eivät osanneet tuota melkein kuollutta kieltä. Oli puhetta maasta ja taivaasta, syntymästä ja kuolemasta. Kaamos takertui isänsä villakangastakin helmaan, halusi pois.

Hautausmaalta kaikki menivät Inarin seurakuntatalolle, jossa oli tiedossa vielä pullakahvit ja surunvalittelut. Kaamos hakeutui kauemmas vanhemmistaan — erityisesti äidistään. Nainen oli pelottava, kun itki ja nyyhki sillä tavalla.

Ukin ja muorin lähellä viihtyi Migál-serkku. Kaamos halusi tuttujen vanhusten luokse, mutta ei hän halunnut julmaa serkkuaan lähelleen. Hän oli jo aikaisemmin kuullut sivusilmällä Migálin nauravan sitä, että heikot naiset menettivät lapsensa jo ennen heidän syntymäänsä. Kaamosta suututti, mutta ei hän tiennyt, mitä voisi tehdä.

Joka kaukainen sukulainen äidin puolelta viittoi pojan luokseen, tahtoi jutella. Kaamos meni arastellen, suki tummaa tukkaansa, yritti peittää itsensä niiden taakse.
“Hei pikkuinen. Minä olen Mikael, äitisi pikkuserkku”, mies esitteli itsensä. Poika katseli hiustensa takaa, ei tiennyt mitä sanoa.
“Sinä oletkin Kaamos. Minä opiskelen ahkerasti, jotta voisin joskus tehdä sinun ikäistesi lasten kanssa töitä. Siskonpojassanikin… Ei, ei se sinulle kuulu. Olet niin nuori. Hän on sinua kolme vuotta vanhempi. Hmm, ei minulla mitään erityistä. Miltä sinusta tuntuu?” vieras mies selitti hieman sekavana. Kaamos vilkuili äitiään, yritti pyytää apua. Ei hän tiennyt, mitä voisi vastata miehelle, joka hieman pelottikin häntä. Lopulta äiti tuli apuun, mulkaisi pikkuserkkuaan ja veti poikansa halaukseen.
“Mikael, mistä sinä edes sait kutsun tänne?” hän kysyi kylmällä äänellä.
“Eräältä pikkuserkulta”, mies mutisi vastauksen.
“Meidän ei pitäisi olla väleissä. Sinun siskosikin — ”, äiti ei jatkanut ennen kuin oli peittänyt Kaamoksen korvat, jottei poika kuulisi haukkumista siitä siskosta ja hänen kelvottomasta miehestään.

Kaamos karkasi äitinsä otteesta, lähti ulos hengittämään kirpeää pakkasilmaa. Kyllä hän sentään muisti takin pukea päälleen. Taivas oli jo ehtinyt tummua, lumi hohti valkoisena muutamien katulamppujen valoissa. Kaamos alkoi vähitellen kaipaamaan Rovaniemellä olevaa ystäväänsä, jonka kanssa oli samassa päiväkerhossa. Miro rakasti legoja, opetti Kaamosta rakentamaan niillä hienoja rakennelmia. Kaamoksen vanhemmat eivät suostuneet kotiin ostamaan palikoita, joten poika pelkäsi taitojensa ehtyneen. Hän pelkäsi, että valkohiuksinen Miro nauraisi, kun hän palaisi kerhoon ja yrittäisi seuraavan kerran rakentaa jotain heille.

Kaamos potkaisi lunta portaiden reunoilta. Hän käveli päästä päähän ja kummassakin päässä aina potkaisi sen valkoisen hahtuvan pois ja sitten astui askeleen alaspäin. Poika mietti, milloin joku huomaisi hänen kadonneen. Siellä oli niin paljon ihmisiä, että se tuskin tapahtuisi ihan hetkeen. Lopulta Kaamos kyllästyi, huitoi lapasten peittämillä käsillään lunta pois kiveltä ja istahti siihen. Hän rutisti takkiaan tiukemmin ympärilleen, kuvitteli äidin halaavan häntä kovin ja kertovan, että seuraavana päivänä he lähtisivät kotiin.


8.
490
odottaa

Kaamos odotti, se tuntui pitkältä ajalta. Hän huokaili hiljaa, tarkasteli puolen metrin päähän uskaltautunutta oravaa. Hän osasi toimia luonnossa ja olla eläinten kanssa, joten hän myös tiesi, että piti olla liikkumatta. Sitten joku käveli tietä pitkin kauempana ja tuiskuhäntä juoksi karkuun. Kaamos pureskeli huultaan, vaikka tiesi, ettei saisi. Siitä tulisi vain huutoa myöhemmin, jos hän saisi sen verille saakka. Poika siirtyi huulen sisäpintaan, siitä haavaakaan ei huomattaisi.

Pimeys syveni, minuutit kuluivat. Kaamoksesta se tuntui tunneilta. Häntä itketti, kun hän tajusi, ettei kukaan välittänyt tai huomannut hänen poissaoloaan. Hän yritti myös kuvitella, millainen sekasorto sisällä saattaisi olla, niin viisas lapsi ikäisekseen. Hän halusi tuntea olonsa turvalliseksi äitinsä tai isänsä käsien välissä, sylissä, mutta siinä hän istui yksin ulkona, kylmällä kivirappusella.

Ohi kulki pariskunta, mutta he pysähtyivät hieman Kaamoksen jälkeen ja palasivat hänen kohdalleen.
"Lapsipieni, mitä sinä täällä kovassa pakkasessa teet? Eikä sinulla ole kunnollisia housujakaan jalasta! Hei, sinä näytät Lindan ja Rávlen poika. Siitä lukikin lehdessä, niin valitettava tapahtuma. Pitäisikö sinun mennä sisälle?" nuori nainen puheli lempeällä äänellä. Kaamos tuijotti pelokkaana takaisin, ei hän ollut tottunut vieraisiin ihmisiin tällä tavoin. Tietysti Inarissa kaikki tunsivat kaikki, mutta hän ei koskaan ollut yleisillä paikoilla ilman ketään tuttua, jota vieraat aikuiset tulivat tervehtimään.
"En minä halua. Äiti ja isä eivät ole edes huomanneet minun kadonneen", poika lopulta mutisi vastauksen. Nuori nainen vilkaisi miestään astuen sitten varovaisesti lähemmäs.
"Varmasti he ovat huomanneet. Tule, minä saatan sinut", hän väitti hymyillen ja ojensi Kaamokselle kätensä. Poika epäröi pitkään, mutta suostui lopulta, hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Sisällä äiti juoksi vastaan, isä heti perässä. He vuorotellen sättivät Kaamosta ja kiittivät nuorta naista, joka aikoinaan oli isän kanssa samassa koulussa ollut. Miten sinä nyt tuolla tavalla karkailet ulos kertomatta kenellekään, erityisesti meille, mitään? kuului kahdesta suusta. Kaamos painoi päänsä alas, häpesi tekoaan todellakin. Ei hän mielipahaa halunnut aiheuttaa, halusi vain pakoon äidin pikkuserkkua, johon äidillä ei nähtävästi ollut kovin hyvät välit.

Kaamos istutettiin nurkkaan, hänelle tuotiin kuumaa mehua. Muuta ei hänen hyväkseen tehty, vanhempian mielestä hän sai kärsiä näin rangaistuksensa. Kaamos oli hieman hämillään. Vaikka hän oli viisas lapsi, ei hän todellisuudessa edes tiennyt, mitä väärää hän oli tehnyt. Ei hänelle kerrottu, joten hän ei tiennyt, mitä seuraavalla kerralla pitäisi tehdä toisin. Hän oli melko varma, ettei seuraavaa kertaa tulisi. Poika oli niin naiivi, että ajatteli kaikkien — paitsi jo syntymättömänä kuolleen pikkusiskonsa — olevan kuolemattomia. Muori ja ukki olivat olleet ikuisuuden näköisiään, Kaamos oli sitä mieltä, vaikka sille ajatukselle naurahdeltiin hyväntahtoisesti vain. Kuulemma hekin rapistuisivat, mutta Kaamos uskoi vakaasti heidän kuolemattomuuteensa. Äidin vanhempia hän ei koskaan ollut tuntenut. Ei äiti koskaan heistä puhunutkaan, heidän hääkuvansa vain koristi yhtä lipastoa kotona.

Kaamoksella oli ikävä kotiin, hän halusi päästä tuttujen seinien sisälle juoksemaan. Tietysti hän rakasti Inaria, sen pimeyttä, talvea, suuria luminietoksia, mutta Rovaniemi oli silti hänen kotinsa. Isä yritti joskus väittää toista, että pojan koti olisi Inarissa, mutta ei hän itse niin tuntenut. Rovaniemi oli koti, siellä oli tutut paikat, tututut kerhonvetäjät ja kerhoystävät. Ja Miro, Kaamoksen paras ystävä.
« Viimeksi muokattu: 17.08.2016 22:51:31 kirjoittanut Tulejo »
those who tell the stories rule society

Räntsäke

  • Vieras
Ääää Mikael! ♥ Voi että, oon jotenki ihastunut hahmoon. Löysin yksittäisen suokkarini siun hahmojesi joukosta, jee!

Voi taas noita Kaamoksen vanhempia... Okei, mä yritän olla armollinen ja ymmärtäväinen mahdollisimman pitkälle, enkä odotakaan keneltäkään mitään ideaalivanhemmuutta, koska täydellisiä kasvattajia ei ole olemassakaan... mut joo oikeesti. Jos nyt joku maalaisjärki? Ymmärrän, et oman lapsen hautajaisissa ei juuri jaksa skarpata, mut kun ne nyt on kautta linjan olleet tuommosia aika ymmärtämättömiä, niin puhun tälleen yleisesti.

Lainaus
Ukin ja muorin lähellä viihtyi Migál-serkku. Kaamos halusi tuttujen vanhusten luokse, mutta ei hän halunnut julmaa serkkuaan lähelleen. Hän oli jo aikaisemmin kuullut sivusilmällä Migálin nauravan sitä, että heikot naiset menettivät lapsensa jo ennen heidän syntymäänsä.
Ja kuitenkin tässä kohtaa mä suutahdin Lindan puolesta. Vittuako kukaan tulee kenenkään hautajaisiin höpiseen tuommosia? Ääää mua niin suututtaa... Jospa sitä joku kävis jossain vaiheesa vähän pätkimäsä ottaan...

Muuut Mikael! <33 Edelleen, oli ihana nähä sitä!


Huurre

  • Pornokenraali
  • ***
  • Viestejä: 742
  • Ava & banneri by minä
A/N: Uh, hupsista, tässä hieman kesti ja nääkin on roikkunut editointia vaille valmiina jo ties kuinka kauan ja vielä muutama on odottamassa... Senpä takia suoraan neljä ficlettii, jee! Varsinkin viimesestä näkee jo hieman sitä arkea, jossa Kaamos on nostettu jalustalle ja isä työskentelee arvokkaassa asemassa ja vanhemmat kohtelevat lastaan kuin jotain prinssiä. Naattikaas.

9
303
viimeinen

Talvi tuli ja meni, oli jälleen viimeinen ilta Inarin taiassa. Kaamos oli jo hellittänyt aika päiviä sitten ympäröivästä maailmasta pienen pojan mielestä, ja perheeseenkin oli laskeutunut rauha. Kaamoksen vanhemmat olivat suuttuneet ensimmäisen viikon ajan hautajaisista pienimmästäkin asiasta, mutta muori ja ukki olivat lopulta saaneet puhuttua heille järkeä. Eivät he voineet syyttää itseään, toisiaan tai Kaamosta siitä, että tuli keskenmeno.

Taivas hohti sinisenä, vihreänä ja punaisena. Jostain revontulien alta näkyi tumma yötaivas, josta tähdet loistivat kirkkaina. Kaamoksen mielestä parasta Inarissa olemisessa oli se, että siellä näki revontulet ja tähdet hyvin. Ukilla oli tapana aina opettaa tähtikuvioita ja lukemaan tähtien asennoista erilaisia asioita.

“Tätä me teemme. Katso, kun tähti on tuossa asennossa suhteessa kuuhun, jotain hyvää tapahtuu lähiaikoina”, ukki kertoi tuonakin iltana osoitellen taivaalle. Kaamos venytti kaulaansa, vaikka niska tuntui väsyvän pään kannattelusta takakenossa.

Illalliseksi oli poroa ja syksyn perunoita, jotka omassa maassa oli kylvetty. Poronkin ukki oli itse metsästänyt, nylkenyt, paloitellut ja pakastanut. Kaamos piti poron mausta ja rapeudesta. Hän söi vatsansa täyteen, joi maitoa päälle ja nukahteli pirttipöydän ääreen väsymyksen vallattua kehon. Isä kantoi poikansa sänkyyn, peitteli, toivotti kauniita unia ja kertoi herätyksen olevan aikasin.

*

Aamu oli vielä pimeä, ei pienintäkään jälkeä auringosta, kun Kaamos heräsi epämukavaan kilinään. Ukki tuli herättämään kuulemma kymmeniä vuosia vanhalla lehmänkellolla. Ruostunut se jo oli, mutta ukki ei sille tehnyt mitään. Ehkä hän ei halunnut, mietti Kaamos, mutta antoi asian olla. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä.

Tavarat oli pakattu edellisenä päivänä, se oli ehto, että Kaamos saisi aamulla tuoreita sämpylöitä. Muuten hän olisi joutunut tyytymään kovaan ruisleipään. Poika puki päälleen valmiiksi katsotut matkustusvaatteet, jotka olivat mahdollisimman mukavat, mutta myös siistit tarvittavia pysähdyksiä varten. Yleensä he pysähtyivät Sodankylään käymään jollain sukulaisilla ja syömässä pakollisten vierailuiden jälkeen.

Kaamos söi hyvällä ruokahalulla vielä lämpimiä sämpylöitä. Ne olivat niin lämpimiä, että voi ja juusto hieman sulivat mukavasti päälle ja saivat veden herahtamaan kielelle.


10
491
apinamies

Isä ja äiti laskivat matkalaukut ovensuuhun ja sulkivat oven. Kaamos oli ollut koko automatkan kovin levoton, mutta heti, kun hän sai kengät riisuttua jaloistaan, hän säntäsi syvemmälle suureen omakotitaloon. Taloudenhoitaja toivotti vanhemmat ja nuoren herran tervetulleiksi, mutta Kaamos ei välittänyt. Äiti yritti siitä sanoa, mutta pojan mielessä oli jotain muuta. Hän oli nimittäin ikävöinyt lelujaan todella paljon ja hän halusi vain päästä leikkimään. Hän halusi tietää, mitä esimerkiksi hänen apinamiehelleen kuului. Apinamies oli Barbien Ken-nukke, jolle Kaamos oli antanut nimeksi apinamies. Se oli kuulemma parempi kuin mikään Ken.

Taloudenhoitaja oli siivonnut koko talon läpikotaisin heidän poissaollessaan todennäköisesti useampaan otteeseen. Kaamos kaiveli lelulaatikoitaan, mutta ei löytänyt tärkeintä leluaan. Lopulta hän kyllästyi etsimään sitä ja hän säntäsi takkahuoneeseen, jossa taloudenhoitaja, rouva *JOKU NIMI* sytytti parhaillaan takkaa.

"Anne, Anne, missä apinamies on? En löydä sitä mistään", Kaamos valitti ja nyki keski-ikäistä naista hihasta.

"Minä tulen antamaan sen teille", rouva *NIMI* vastasi hymyillen ja nousi ylös takan äärestä. Sivusilmällä hän vahti, että se syttyi varmasti kunnolla, kun hän laittoi nopeasti ritilän tulen eteen ja seurasi pikkupoikaa hänen huoneeseensa. Kun Kaamos sai apinamiehensä käsiinsä, hän hihkui onnesta. Se näytti juuri siltä, miltä oli näyttänyt heidän lähtiessäänkin noin puolitoista kuukautta sitten. Kaamos rakasti käydä Inarissa, mutta hänen vanhempansa olivat aina sitä mieltä, että siellä olevat lelut saivat riittää, joten hän ei saanut ottaa mitään mukaan. Nyt poika kuitenkin sai olla taas tuttujen lelujen kanssa, joten onnea riitti. Rouva *NIMI* muistutti vielä ennen lähtöään Kaamosta siitä, ettei hän sotkisi. Nainen kuitenkin tiesi, ettei siitä olisi mitään hyötyä, koska poika tekisi niin siitä huolimatta. Onni oli kuitenkin siinä, että leluja ei oltu järjestetty kovin tarkkaan, joten ne oli helppo siivota takaisin paikoilleen.

Kaamos juoksi ympäri taloa apinamies kädessään leikkien, että se lensi. Lopulta hän törmäsi suoraan äitiinsä, joka nappasi pojasta kiinni.

"Kaamos, rauhoitu! Et voi juoksennella niin kuin haluat. Satutat vielä itsesi. Ethän sinä halua, että sinuun pistetään neulalla, ethän?" äiti käski lempeään sävyyn. Kaamos painoi katseensa lattiaan ymmärtämisen merkiksi. Hän rakasti juoksemista ja sitten se kiellettiin, eikä se tuntunut lainkaan mukavalta. Kaamos lähti takaisin omaan huoneeseensa, jossa hän levitti yhden suuren laatikon täynnä legopalikoita lattialle. Hän ei edes tajunnut ajatella, että hän ei saanut sotkea.

Kaamos rupesi rakentamaan. Hän rakensi talon, johon hän laittoi asumaan kaksi legoukkoa. Hän leikki niillä, kunnes äkkäsi, että talosta puuttui lipputanko. Hän ei halunnut siihen omaa kotimaan lippua, joten hän rakensi upean sateenkaarilipun.

Kaamos juoksi talonsa kanssa vanhempiensa luokse, jotka keskustelivat takan edessä rauhallisesti.

"Katsokaa, mitä minä rakensin! Heillä on sateenkaaren värinen lippukin pihassa", Kaamos julisti onnellisena. Hänen vanhempiensa kasvoille levisi lähes identtinen irvistys.

"Missä sinä olet nähnyt tuollaisen lipun?" isä kysyi ankaralla äänensävyllä.

"Joskus näin televisiossa", Kaamos vastasi hämmentyneenä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, miksi hänen vanhempansa noin reagoivat, eivätkä olleet iloisia.

"Tuo lippu kuuluu huonoille ihmisille. Me emme ole huonoja, me emme saa käyttää tuota lippua. Sinä purat heti tuon, etkä enää koskaan rakenna tuota", isä murahti käskyn. Kaamos käveli pettyneenä omaan huoneeseensa purkamaan talon. Hän halusi vain ilahduttaa vanhempiaan.


11
468
suru

Ensimmäinen päivä kerhossa sen vuoden puolella koitti jälleen. Kaamos odotti innoissaan, kun hänen äitinsä veti hänen päälleen muorin neuloman villapaidan. Samaan aikaan poika yritti syödä aamupuuroaan. Hänen oli ikävä tuoreita sämpylöitä, joita usein oli Inarissa ollessa ollut aamupalaksi. Kun hän sanoi siitä äidilleen, tämä sanoi arjen koittaneen ja silloin aamupalaksi syödään puuroa. Onneksi Kaamos sai kuitenkin sen päälle mansikkahilloa, jota hän ei yleensä saanut.

Automatka kirkolle, jossa kerho pidettiin, tuntui ikuisuudelta. Kaamoksella oli repussa ruisleipä ja pillimehu eväinä. Hän odotti jo malttamattomana vanhojen ystävien näkemistä. Erityisesti Miron tapaamista Kaamos odotti. Hän halusi jo nähdä pojan, jonka kanssa oli syksyllä leikkinyt aina. Pahimmillaan jopa ohjaajat olivat joutuneet puuttua poikien leikkeihin, kun he eivät päästäneet ketään muuta siihen mukaan. Nyt Kaamos kuitenkin muisti sen, että muutkin piti päästää leikkiin, jos he vain halusivat.

Autonkuljettaja parkeerasi kirkon eteen. Äiti astui ulos autosta ja kiersi auton toiselle puolelle avaamaan oven. He olivat joutuneet kehitellä Kaamoksen vilkkauden takia turvavyöhön lukituksen, jota pieni poika ei itse saanut auki. Se oli aiheuttanut varsinkin alkuun monia raivokohtauksia, mutta lopulta Kaamos oli oppinut hyväksymään sen. Kun hän pääsi vyöstä pois ja autosta ulos, hän juoksi suoraan kirkon sivuovelle, josta mentiin päiväkerhoon.

"Kaamos! Odota hetki, sano äidille ensin hyvästit", äiti huikkasi poikansa perään. Kaamos pysähtyi ja kiltisti jäi odottamaan naista pipo hieman vinossa. Kaulahuivikin oli miten sattui, mutta hän pääsi onneksi ihan pian sisälle.

Äiti käveli pojan luokse ja painoi nopean suukon hänen poskelleen.

"Muista olla sitten kiltisti", hän muistutti vielä, "tulen hakemaan sinut yhdeltä."

"Kyllä, äiti", Kaamos vastasi. Hän ymmärsi saaneensa luvan mennä sisälle, joten hän sanoi vain hei ja aukaisi oven. Hänen äitinsä jäi hetkeksi katselemaan kirkon lumista pihaa ennen kuin lähti takaisin autolle. Hänellä oli paljon tekemistä ennen kuin päiväkerho loppuisi.

Kaamos riisui nopeasti toppatakkinsa ja -housunsa ennen kuin meni pidemmälle. Repun hän sentään muisti ottaa mukaan, mutta senkin hän jätti kerhohuoneen seinustalle. Huoneessa oli jo useampi suunnilleen Kaamoksen ikäisiä lapsia. He juttelivat kaikki innoissaan, kun he keskustelivat joululomasta. Kaamos oli lähtenyt muita aikaisemmin pois edellisen vuoden puolella, joten useampi lapsi tuli heti hänen luokseen.

"Te olitte Inarissa tosi kauan!" eräs pikkutyttö hämmästeli. Kaamos nyökkäsi hymyillen, hänestä oli mukavaa olla tekemisissä hänen ikäistensä lasten kanssa pitkästä aikaa.

"Mitä kaikkea sinä teit joululomalla?" Miro kysyi. Kaamos rupesi selittämään huvittuneena muiden uteliaisuudesta:

"Ukki opetti minut hiihtämään! Näin myös paljon Etelän serkkuja, opin lisää saamea, olin hautajaisissa ja katselin revontulia." Lapset henkäisivät järkyttyneenä hautajaisten kohdalla, vaikka Kaamos mainitsi ne normaalilla äänensävyllä kuin erittäin arkisen asian.

"Kenen hautajaiset ne olivat?" eräs kerhonohjaaja kysyi varovaisesti, kun huomasi, että muitakin lapsia kiinnosti.

"Minun pikkusiskoni", Kaamos vastasi suoraan mieli synkentyen. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa mitään niistä.

"Onko sinulla ollut pikkusisko?" Miro hämmästeli kulmiaan rypistellen. Eräs ohjaaja, Kaamoksen mielestä mukavin heistä, huomautti, ettei niin saisi sanoa kuolleesta, mutta Kaamos vastasi silti:

"Hän syntyi kuolleena."

Se hiljensi kaikki, kun heidän mielensä täyttyi surusta.


12
454
kampaamo

Äiti tuli hakemaan Kaamosta kerhosta juuri niin kuin oli luvannutkin. Kirkon käytävä, jolla oli naulakot, täyttyi lasten vanhemmista, jotka olivat tulleet hakemaan pikkuisiaan. Kaamos juoksi suoraan äitinsä syliin, kun näki tämän ennen kuin meni pukemaan ulkovaatteet päälle. Hänen äitinsä auttoi häntä sitomaan kengät, jotka tuottivat aina hieman vaikeuksia. Nyt naisella ei ollut kuitenkaan kärsivällisyyttä odottaa, että poika saisi itse ne sidottua, joten hän teki sen.

Kaamos piteli äitiään kädestä kävellessään autolle. Hänet sidottiin jälleen turvavöihin ja Kaamos katseli ikkunasta ulos mietteliäänä. Hänestä oli outoa nähdä jälleen aurinkoa ja valoa. Inarissa oli ollut niin kauan niin pimeää. Oli kuitenkin hyvä, että hän pääsi jälleen arkeen kiinni. Niin oli myös hänen äitinsä mielestä. Hän oli jo alkanut kuvittelemaan, että Kaamos laiskistuisi tai jotain muuta vastaavaa, kun hän söi isovanhempien luona niin paljon. Siitä ei kuitenkaan ollut huolta enää, koska vanhemmat kyllä katsoivat koko ajan hieman sen perään, mitä poika söi, vaikka se joidenkin mielestä julmaa olikin.

"Äiti", Kaamos aloitti mietteliäänä, mutta ei enää tiennyt, miten jatkaa. Hänen vieressään istuva nainen äännähti kysyvästi saamatta mitään vastausta. Hän ei kuitenkaan ihmetellyt, koska Kaamos oli sellainen. Poika sulkeutui helposti omiin ajatuksiinsa, aloitti ehkä jotain, mutta unohti jo, mitä hänen piti sanoa, kun ajatukset lähtivät jo toisaalle. Se ei haitannut, Kaamoksen vanhempien mielestä oli vain hyvä, että poika ajatteli kunnolla ennen kuin sanoi mitään. Lisäksi he toivoivat hänen olevan viisas ja nopea oppimaan, kun hän aloittaisi koulun. Esikouluun olikin vain puoli vuotta aikaa.

Automatka päättyi parturi-kampaamon eteen. Kaamos vilkaisi kauhuissaan äitiään, joka tiesi, ettei poika tykännyt hiustenleikkuusta. Kaamos rakasti pitkää tukkaansa, vaikka se olikin vähän väliä takussa ja sitä oli ärsyttävä harjata.

"Äiti, ei, minä en halua", Kaamos kitisi, kun äiti avasi hänen turvavyönsä ja yritti saada ulos autosta. Lopulta nainen turhautui taisteluun ja hän päätyi nostamaan pojan syliinsä. Kaamos onneksi oli melko pienikokoinen, joten häntä oli edelleen helppo kantaa.

"Kyllä, sinun hiuksesi pitää leikata. Et ole taaskaan huolehtinut niistä kunnolla", äiti vastasi yrittäen pitää itsensä rauhallisena. Hän kantoi väkisin pienen pojan parturi-kampaamoon, jossa oleva vakioleikkaaja oli ainut, joka onnistui leikkaamaan Kaamoksen hiukset tarpeeksi nopeasti ja osasi vielä saada hänet istumaan edes suunnilleen paikoillaan.

"Kaa - nuori herra Koivunen, hyvää päivää!" tuttu mies tervehti Kaamosta. Hän meinasi jo livauttaa tuttavallisesti pojan etunimen, mutta saatuaan varoittavan katseen Kaamoksen äidiltä, korjasi sen nopeasti kunnioittavampaan nimitykseen.

"Hei", Kaamos mutisi yhä ärtyneenä ja vihaisena äidilleen siitä, että hänen piti jälleen leikata tukkansa.

"Voi ei, älkää olko harmissanne! Mitä haluaisitte katsoa?" vasta noin 25-vuotias mies kysyi lapselta muistaen tällä kertaa puhetavan. Kun Kaamos oli tehnyt valintansa, parturi-kampaaja istutti lapsen tuoliin, laittoi jakson pyörimään ja aloitti leikkaamisen. Viisitoista minuuttia myöhemmin sekä Kaamos, hänen äitinsä että itse leikkaajakin olivat tyytyväisiä hiuksiin. Kaamos kiitti kauniisti, kumarsi hieman ja odotti kärsivällisesti, että hänen äitinsä maksoi laskun.
those who tell the stories rule society