nominal: kiitos tosi paljon sulle taas kommentista, kiitos, että olet jaksanut kommentoida tätä niin aktiivisesti, se on merkinnyt mulle tosi paljon ja innoittanut jatkamaan <3 Tässäpä sitten viimeinen luku!
A/N: Tässä vähän häntä koipienvälissä palaan julkaisemaan viimeisen luvun kolme kuukautta myöhässä
Nolottaa, tämä olisi pitänyt julkaista uutenavuotena, mutta tarinan lopettaminen olikin vaikeampaa kuin olen kuvitellut.
Iso kiitos kaikille, jotka äänestivät Lentäjän tyttärin vuoden HP-fikiksi, jaettu ykkössija todella potki jatkamaan tarinan loppuun. Kiitos <3 Tosiaan, tässä viimeinen luku, toivottavasti pidätte.
15. AlkuRouva Brown ei kuulunut niihin ihmiseen, jotka jättivät joulun valmistelun viimetippaan.
Talo oli erinomaisessa kunnossa jo marraskuun lopulla. Ikkunoissa oli sievät joulukoristeet, puutarhan menninkäiset oli lumottu kantamaan pieniä valoja paksujen kaulojensa ympärillä, portaikossa luikerteli siisti köynnös ja jopa takkatuli paloi niin sovinnaisen kotoisasti, että se oli varmasti laitettu aisoihin taikakeinoin. Kaikkialla tuoksui hyvältä. Rouva Brown piti siitä huolen kulkemalla ympäri taloa nokka ja taikasauva pystyssä ja laittamalla Georgen siivoamaan huoneensa kahdesti. Pitkälle lomalle palannut herra Brown pyöritteli silmiään vaimonsa selän takana, mutta hymyili silti.
Vielä enemmän kuin joulua, rouva Brown odotti tietenkin tytärtään. Lena ei ollut vastannut kirjeisiin lähes kuukauteen, joten hänen oli pitänyt lähettää asiallisen huolestunut tiedustelu tytön terveydentilasta rehtori McGarmiwalle, joka oli vastannut koruttomaan sävyyn Lenan voivan hyvin.
En usein sano näin, Lavender, mutta voisitko, Merlinin tähden, yrittää relata vähän, luki kirjeen lopussa. George luki kirjeen hänen olkansa takaa ja nauroi häpeilemättä.
Rouva Brown heräsi hyvissä ajoin sinä päivänä, kun Lenan oli tarkoitus tupsahtaa heidän olohuoneeseensa. Hän hyräili tyytyväisesti laittaessaan lounasta,
vielä pari tuntia ja tyttö saapuisi, edessä oli varmasti tunteellinen ja rakkaudentäyteinen jälleen tapaaminen – voi, mitäköhän kaikkea tyttö olikaan oppinut lukukauden aikana. Ainakin hän oli saanut erinomaisia ystäviä, sekin nuori
Noitain niksikerhon jäsen, Era, oli mitä mainioin esimerkki hieman homssuiselle noidanalulle niin kuin, rouva Brownin sydäntä pakotti äkkinäisessä hellyydenpuuskassa,
niin kuin hänen pieni kentaurinvasansa.
Koko perhe kerääntyi olohuoneeseen kello kymmentä vaille kaksi. George ja William keskustelivat Georgen työpaikasta, herra Brown istui tohvelit jalassa nojatuolissaan ja selaili tyynenä Päivän Profeettaa. Rouva Brown ihmetteli miehensä levollisuutta, imuroi olemattomia pölyhiukkasia sauvallaan verhoista ja pöyhi sohvatyynyjä.
Kun punertavat liekit sitten leimahtivat vihreiksi ja nuolivat kiihkeinä takkapesän nokisia seiniä, rouva Brownin oli pakko taputtaa käsiään yhteen silkasta innostuksesta. Pian takkaan ilmestyi pitkänhuiskea hahmo, liekit väistyivät ja siinä hän oli, pikku-Lena, vaaleat hiukset sotkuisella sykeröllä, ilme vakavana.
”Kultapieni”, rouva Brown kiljahti ja syöksyi kohti tytärtään. Herra Brown nousi hymyillen seisomaan. Lena antoi äitinsä halata, mutta ei hymyillyt eikä vastannut halaukseen. Kun rouva Brown viimein irrottautui, tyttö katsoi häntä kylmästi silmiin.
”Hyvänen aika, Lena, mikä on?”
”Sinä et ikinä kertonut minulle, että sodit Tylypahkan taistelussa.”
Olisipa Lena valinnut ensisanoikseen melkein mitä tahansa muuta, se tuskin olisi aiheuttanut yhtä syvää järkytystä rouva Brownissa. Hän vilkaisi nopeasti aviomiestään, sitten taas tytärtään. Lena harppoi äitinsä ohi, tervehti veljiään, nosti matka-arkun kainaloon ja marssi suoraan yläkertaan.
”Mitä – mitä tapahtui, kulta?” rouva Brown kysyi pökertyneenä.
Lena pysyi huoneessaan koko iltapäivän. Rouva Brown kävi koputtelemassa ovelle säännöllisesti, välillä anelevasti, välillä vaativasti, kerran jopa varsin raivokkaasti.
”Lena! Tule ulos sieltä niin jutellaan.”
Lena ei vastannut.
”Onko jotakin muuta sattunut? ”rouva Brown yritti. Hän oli huolestunut ja loukkaantunut – tytön kanssa oli totta tosiaan mahdotonta tulla toimeen. Yöllä Lena hiipi portaita alas keittiöön hakemaan ruokaa. Rouva Brown valvoi ja kuuli askeleet, mutta ei halunnut mennä häiritsemään, ettei tyttö olisi paennut taas huoneeseensa syömättä. Tärkeimmät ensin.
Aamulla Lena ei vastannut äitinsä pyyntöihin tulla alakertaan. Iltapäivällä hän harppoi mielenosoituksellisesti ulos luudanvarren kanssa, eikä palannut lennoltaan kuin myöhään illalla. Herra Brown ja veljekset vaihtoivat merkitseviä katseita ja rouva Brown vuodatti muutaman vuolaan kyyneleen, mutta lopetti heti huomattuaan, ettei saanut sillä oikeastaan keneltäkään huomiota. Lena pysyi erossa perheestään kokonaiset kolme päivää.
Aatonaattona rouva Brown leipoi erityisen onnistuneen erän laulavia joulukeksejä. Kun edes ne eivät saaneet Lenaa ulos huoneestaan, George keräsi pienen lautasen kukkuralleen ja koputti siskonsa oveen.
”Lena-kiltti. Avaa.”
”Äh. Mene pois, George.”
”Minulla on täällä joulukeksejä.”
”Ihan sama.”
”Uunituoreita! Pari hymniä ja virttä, mutta muutama carol-keksikin.”
Lena avasi oven. George asteli sisään, pudisti pienesti hymyillen päätään siskonsa sotkuiselle huoneelle, laski keksilautasen pöydälle ja istuutui.
”Tiedätkö, äiti elättelee toivoa, että olisit jotenkin taikaiskusta muuttunut siistimmäksi Tylypahkassa.”
Lena tuhahti ja tunki kolme keksiä yhtä aikaa suuhun.
”Miten menee?” George kysyi sitten. ”Kuulin, että pelasit aika hyvin viimeisimmässä matsissa.”
”Joo”, Lena sanoi ja virnisti suu täynnä. ”Se oli ihan –
voi Merlin, olisitpa ollut näkemässä.”
Lena intoutui käymään pelin huippuhetkiä läpi, huitoi toisella kädellä selityksen tahdissa ja lappoi toisella iloisesti kimittäviä keksejä suuhunsa.
”JA”, Lena lopetti tarinansa, ”Ginevra Potter näki kaiken JA kehui minun peliäni.”
Georgen katseesta paistoi aito ihailu. ”Kova mimmi.”
Lena iski veljelleen silmää. He alkoivat puhua Georgen töistä, ja Lena tajusi, miten paljon olikaan ikävöinyt veljiään. Olivathan he olleet hänen ainoita pysyviä ystäviään käytännössä koko lapsuuden ajan.
Kun keksilautanen oli tyhjä, muruset nuoltu ja kuumimmat keskustelunaiheet käyty läpi, George nousi seisomaan.
”Kuule Lena”, hän sanoi epäröivään sävyyn. ”En ole varma mitä olet kuullut äidistä, mutta olen ihan varma, että sinun tulisi jutella asiasta hänen kanssaan.”
”Älä viitsi”, Lena tuhahti. ”Jos tietäisit, mitä se on salannut meiltä –”
”Jos sinä tietäisit, millainen äiti on ollut koko syksyn, miettisit ehkä kahdesti mitä puhut”, Georgen äänensävy oli yllättävän tiukka. ”Hän on puhunut sinusta joka päivä.
Joka päivä, Lena. Joka kerta ruokapöydässä olemme saaneet kuulla analyyseja siitä, mitä mieltä Lena olisi tästä ja tästä mausteesta. Aina kun sataa, äiti on pelännyt, että sinä vilustutat itsesi.
Noitain Niksikerhossa äiti ei mistään muusta puhukaan kuin sinusta. Kuulisitpa ne kehut –
minun tyttäreni, aikamme huippulupaus huispauksen saralla. Mistä ikinä onkin kyse, sinun täytyy jutella siitä äidin kanssa. Hän ei tarkoita pahaa. Hän rakastaa sinua.”
Lena oli hiljaa, poskia punoitti.
”En minä pahalla”, George sanoi lempeämmin, kuulosti taas omalta itseltään.
”Hyvä on. Minä puhun sille”, Lena sanoi, pukkasi veljeään kevyesti käsivarteen. He olivat hetken hiljaa.
”Mutta mistä sinä tiedät mitä
Noitain Niksikerhossa on puhuttu?”
”No tuota”, George sanoi vältellen, ”kun sinä ja William olette olleet poissa, täällä on ollut välillä todella tylsää ja minä – olen, tuota, osallistunut välillä kokouksiin.”
”Merlin, George.”
”Minun taitaa todella olla aika muuttaa omilleni.”
”Todella.” Lena virnisti.
Kun George oli lähtenyt, Lena odotti jonkin aikaa sängyllään. Sydän pamppaili yllättävän kovaa. Hän tiesi äidin tulevan viimeisenä yläkertaan, joten hän lähti alas vasta kun kello löi puoli yksitoista. Portaissa hän törmäsi herra Browniin, joka nyökkäsi hänelle hymyillen ja kuiskasi ”Hyvä tyttö!”.
Rouva Brown istui keittiönpöydän ääressä keskittyneenä käsityöhön, edessään jäähtynyt teekuppi ja nenällään lukulasit. Keittiössä oli hiljaista, vain kello tikitti verkkaisesti seinällä.
”Hei.”
Rouva Brown laski käsityön pöydälle ja kääntyi katsomaan tytärtään.
”Hei. Otatko teetä?”
Rouva Brown oli hyvin rauhallinen. Se tuntui Lenasta kummalliselta.
”En”, hän vastasi, istui toiselle puolelle pöytää.
Rouva Brown nosti käsityön taas syliinsä ja teki kolme pistoa ennen kuin puhui.
”Kuinka sinä voit, kulta?”
Lena katsoi äitiään. Vaaleat, hiljalleen harmaantuvat hiukset olivat siistillä nutturalla niskassa. Suupielissä oli muutamia ryppyjä, kulmakarvojen välissä yksi erityisen iso juopa – Lena epäili olevansa siitä itse päävastuussa. Äidin silmät olivat harmaat ja suuret, yllättävän vakavat. Milloin hän oli viimeksi katsonut äitiään oikein tarkasti?
”Minun piti tehdä tutkielma taikuudenhistoriassa.” Hän päätti mennä suoraan asiaan. Rouva Brown nyökkäsi. ”Sain aiheeksi toisen suuren velhosodan ja Tylypahkan taistelun. Ja sain tietää – sain tietää, että sinä olit mukana siinä.”
Rouva Brown katsoi tytärtään pitkään. Lena huomasi pidättävänsä henkeä.
”Niin olin”, rouva Brown sanoi huokaisten.
”Miksi – miksi sinä et ollut kertonut minulle siitä?”
”Aion kertoa – tietenkin.” Rouva Brown ompeli pari pistoa eteenpäin. Kello raksutti seinällä. "Oletko varma, ettet ota teetä?
”Olen. Miksi sitten et kertonut?”
”Kuinka kertoa lapselle sodasta? Ajattelin, että oppisit siitä itse, tekisit päätelmäsi – milloin minä olen ollut koulussa ja niin edespäin - ja kysyisit. Mutta Ranskassa ja muualla Euroopassa kouluissa ei käyty niin yksityiskohtaisesti läpi Britannian velhosodan vaiheita - et koskaan kysynyt.”
”Minulla oli oikeus tietää”, Lena sanoi. Poskilla tuntui väri. ”Sinun olisi pitänyt kertoa.”
”Tiedän”, rouva Brown sanoi, laski katseensa tyttärestään käsityöhön ja ompeli taas muutaman piston. He olivat hetken hiljaa.
”Mistä sinä sait tietää?” rouva Brown sitten kysyi rauhallisesti.
”Professori Longbottomilta. Ja luin kirjasta. Siellä oli kuva sinusta. Ja nimesi oli listalla -
Tylypahkan taistelussa taistelleet”, Lena nielaisi.
”Oliko?” rouva Brown näytti hämmentyneeltä. ”Kuva minusta? Miksi – mitä – millainen kuva?”
”Sinä makasit maassa. Parvati-täti on kumartunut sinun yllesi.”
Rouva Brownin suupielet vääntyivät alaspäin. Lena epäröi.
”Kävikö sinulle – loukkaannuitko sinä siellä? Sodassa?”
Rouva Brown oli taas hiljaa ennen kuin vastasi. ”Ihmissuden hyökkäys. Fenrir Harmaaselkä, kamala peto.”
Keittiössä oli hetken aivan hiljaista. Lena ei pystynyt liikkumaan. ”Eiväthän – eiväthän britannialaiset ihmissudet hyökkää kenenkään kimppuun.”'
”Eivät niin”, rouva Brown sanoi. ”Eivät enää. Heitä koskevia lakeja on muutettu radikaalisti sodan jälkeen, he saavat helpommin apua ja lääkitystä, joiden avulla muodonmuutos on kivuton ja helppo. Nykyisen taikayhteistyöministerimme suosio perustuu pitkälti siihen, että hän ajoi niin uupumattomasti eräiden vähemmistöjen asemaa. Mutta silloin asiat olivat toisin, ja Voldemort käytti ihmissusia häikäilemättömästi hyväkseen sodassa.”
Rouva Brown ei katsonut Lenaa vaan ompeli nopeaan tahtiin.
”Hän hyökkäsi minun kimppuuni kesken taistelun. Iso, raaka, vahva mies, enemmän eläin kuin ihminen jopa ihmismuodossaan. Muistan jotakin – suurinta osaa en, ja siitä olen kiitollinen. Löin pääni kaatuessani ja olisin ollut mennyttä, jollei joku olisi onnistunut hätistämään Harmaaselkää pois kimpustani.”
”Puriko hän sinua?” Lenan ääni oli pelkkä kuiskaus.
”Puri”, rouva Brown sanoi. Hän huokaisi, laski käsityön pöydälle. Lena katseli järkyttyneenä, kun hänen äitinsä nousi seisomaan ja nosti paitansa helmaa. Alta paljastui pitkä himmeä arpi, joka kiemurteli ylävatsasta kyljelle asti.
”Minä olin onnekas – hän raateli minua ihmismuodossa ja sain hoitoa nopeasti liemimestarilta.”
”Olen – olen pahoillani.”
”Kiitos”, rouva Brown sanoi, laski paidanhelman takaisin alas ja istui pöydänääreen. ”Mutta ole pahoillasi niiden monien puolesta joille kävi paljon pahemmin kuin minulle.”
Lena katsoi naista edessään, eikä ollut tunnistaa omaa äitiään. Nainen oli surullinen ja vakava, sodasta kokenut noita – ei lainkaan se hössöttävä, pinnallinen olento, jolle hän oli saanut pyöritellä silmiään päivittäin seitsemäntoista vuoden ajan. Oli vaikeaa yrittää yhdistää nämä kaksi puolta samaan ihmiseen. Äiti katsoi hänen ohitseen otsa rypyssä, muistoihin vaipuneena.
”Asia on niin, Lena”, rouva Brown sanoi lopulta säröilevällä äänellä, ”että en osaa edes alkaa kuvailla sinulle, millaista sodassa oli. Olet varmasti saanut jonkinlaisen käsityksen kirjoista ja professoreiltasi. Ehkä joku vahvempi – parempi – noita pystyisi kertomaan kaiken. Minulle se oli pelkkää mustaa tyhjyyttä, jonka ajatteleminen valtaa mielen kokonaan ja jäädyttää kaiken hyvän elämästä. Sodan jälkeiset vuodet olivat minulle hyvin vaikeaa aikaa. Olin onnekas kun tapasin isänne.”
”Äiti –”
”Sinä et tiedä –
onneksi – millaista on selvitä sodasta. En nukkunut kunnolla vuosiin. Jos nukahdinkin, heräsin monta kertaa painajaisiin – kammottaviin, paholaismaisiin painajaisiin. Herään yhä joskus, huudan ja isäsi joutuu rauhoittelemaan minua. Kaikki hyvä ja kaunis tuntui hävinneen ympäriltä. Kaikki tutut, ystävät ja rakkaat olivat käyneet läpi saman. Vaikka sota oli loppu, sitä ei pystynyt pakenemaan minnekään.”
Lena tuijotti äitiään järkyttyneenä. Hän itki.
”Tiedän, ettei se ole mikään syy olla puhumatta”, rouva Brown sanoi. ”Jokaisen vanhemman tehtävä on kertoa lapsilleen kaikki mahdollinen menneisyydestä ja virheistä, joita edelliset sukupolvet ovat tehneet. Mutta minä olen yrittänyt – sekä itseni että teidän vuoksi – tehdä elämästä hieman hilpeämmän, kevyemmän ja huolettomamman. Halusin, ettei teidän koskaan tarvitsisi elää sellaisen varjon kanssa.”
Lenan kurkkua kuristi.
”Joten minä pyydän anteeksi, kulta. Nyt sinulta ja huomenna veljiltäsi.”
Ulkona satoi lunta. Lena ei tiennyt, oliko selitys täysin tyydyttävä, mutta ei voinut olla enää vihainen äidilleen.
Kun Lena halasi rouva Brownia, hän tunsi ensimmäistä kertaa aikoihin omituista rauhaa. Ehkä hän sittenkin voisi yrittää ymmärtää tätä omituista naista.
Rouva Brown silitti hänen poskeaan. ”Missä vaiheessa sinusta tuli näin iso?”
”Äiti”, Lena niiskutti, ”jos et ole huomannut, minä syön aivan kamalasti.”
*
”Will? Will? Voitko kuvitella, George antoi minulle joululahjaksi pilailukirskuristajan, jonka voi ’
piilottaa pahaa-aavistamattoman kaverin vessanpönttöön – tekee jokaisesta vessareissusta seikkailun’?”
”Ole onnellinen”, Will vastasi portaiden yläpäästä. ”Minä sain kuorsauksenestopulveria. Maria on tietysti valittanut, se ovela nainen.” Willin ilme muuttui yllättävän lempeäksi tyttöystävän nimen kohdalla.
”Tulkaa aamupalle sieltä”, äidin kiekaisi keittiöstä kuin jouluinen ylipirteä kukko.
Isä kaatoi heille kaikille teetä ja paistoi pannukakkuja. Äiti istui pöydän päässä ja luki äänen Profeetasta julkisuuden henkilöiden joulutoivotuksia. Heidän joulunsa oli mennyt aina suunnilleen samalla tavalla riippumatta siitä, missä he milloinkin asuivat. Lena katseli perhettään onnellisena ja yritti nykiä pyjamanhousujen lahkeita kylmien varpaiden yli. Kukaan ei torunut hänen laittaessaan pannukakkujen päälle aivan liikaa siirappia.
Aamupäivä oli ihana ja rauhallinen. Äiti soitti Selestina Taigoria valmiina väittelemään kumoon kenet tahansa, jolla oli laulajasta poikkipuolista sanottavaa.
”Selestina vain paranee iän myötä”, hän sanoi ja keinutteli päätään puolelta toiselle musiikin tahdissa. Lena käpertyi nojatuoliin lukemaan kirjaa.
”Onko sinulla ikävä ystäviäsi, Lena-kulta?” isä kysyi viereisestä nojatuolista.
”Ei”, Lena sanoi, eikä ollut ihan varma puhuiko totta. Ei hän ystäviään ikävöinyt. Hän oli luvannut lähettää Karenille paljon kirjeitä loman aikana. Eikä hän saisi ajatella Jamesia, ei nyt, ei jouluna. ”Me sovimme näkevämme uutena vuotena.”
”Sepä mukavaa”, isä sanoi ja käänsi sivua.
Nyt kun James oli kerran päässyt hänen mieleensä, Lenan oli huomattavasti vaikeampi keskittyä kirjaansa. Huispausottelun jälkeen hän oli puhunut pojan kanssa vain kerran. James oli ollut välttelevä ja etäinen, sanonut haluavansa olla yksin ja tarvitsevansa aikaa ajatella. Lena oli itkenyt katkerasti Karenin olkaa vasten, ja vannonut sitten, ettei uhraisi enää ajatustakaan James Potterille. Viimeiset viikot Tylypahkassa kuluivat syyslukukauden lopputenttien merkeissä, ja viimeisenä koulupäivänä hän oli ehtinyt vain nopeasti hyvästellä ystävänsä ennen lähtöä. Ei, hänen oli yritettävä unohtaa poika kerta kaikkiaan.
Selistina Taigorin laulu kantautui hänen korviinsa:
Sinä lemmenjuoman lailla mut huumasit
Minut tällaisena tahdot, tuumasit,
Oi, sinä velho tummasilmäinen,
varastit nuoren tytön sydämen!”Voi pyhä Kirke”, Lena mutisi kirjalleen.
Seuraavana päivänä Lena keskittyi näyttämään Georgelle taivaanmerkit velhoshakissa, kun äiti huhuili häntä.
”Lena?”
”Typerä siirto, Georgie, etkö nähnyt ratsuani?”
”Lena?”
”Voisitko olla selostamatta peliä ääneen?” George sanoi ärtyneesti.
”LENA, voisitko vastata?”
”No mitä?” Lena huusi takaisin.
”Sinulle tuli pöllö!” äiti huusi.
”Keneltä? Kareniltako?”
”Voisitko mennä keittiöön käymään tämän keskustelun loppuun”, Will pyysi kärsivän näköisenä.
Lena jätti vastentahtoisesti pelin kesken – kunhan oli ensin ohjeistanut nappuloitaan puremaan Georgea jos tämä yritti siirtää niitä hänen poissaollessaan - ja meni keittiöön äitinsä luokse.
”Tuossa”, äiti osoitti pöydälle, jossa odotti kirjekuori, johon oli kirjoitettu huolettomalla käsialalla ”neiti Brown”. Lena avasi kirjeen.
Moi, Brown!
Ensinnäkin, hyvää joulua!
Toisekseen, tuntuupa helkkarin oudolta kirjoittaa sinulle. Mistä aloittaisinkaan – on niin paljon sanottavaa ja kysyttävää! Oletko lentänyt joululomalla? Olethan pitänyt sitä räväkkää rusettia? Kuuluuko teidän perheenne niihin hiippareihin, jotka syövät joulupöydässä hevoskotkanlihaa? Miten professori Binns saa korjattua kokeet pystymättä käyttämään aineellista sulkakynää?
Ja ennen kaikkea: meidän vanhemmat eivät järjestäkään tänä vuonna kuuluisia uudenvuodenillallisiaan, vaan lähtevät ulos kavereidensa kanssa juhlimaan. Tiedän – minunkin on vaikea kuvitella sitä. Joka tapauksessa, minä, Al ja Lily saimme erinomaisen idean heti luvattuamme isälle, ettemme käytä tilaisuutta hyväksemme ja järjestä uudenvuodenbileitä: aiomme nimitäin käyttää tilaisuuden hyväksemme ja järjestää uudenvuodenbileet! Tai no, pienimuotoiset illanistujaiset vain, porukat ovat yhä aika vihaisia siitä kurpitsajuhlavälikohtauksesta. Mutta joka tapauksessa, me kaikki kolme haluaisimme sinut mukaan.
Nähtäisiinkö siis uudenvuodenaattona meillä?
Parhain terveisin,
James, kavereiden kesken Sir FletkumatoPS. Pahoittelut tuosta, Lily on oma eloisa itsensä ja –
HEI LENA, IHANAA NÄHDÄ SINUT KOHTA! OLET PARAS! HALAUKSIA MINULTA JA SIR FLETKUMADOLTA! -Lily”Keneltä se on, Lena?” äiti kysyi hymyillen.
”Minä – tuota – ei keneltäkään.” Miksi hänen täytyi punastua? Miksi?
”Lena!” äidin silmiin syttyi häkellyttävä innostus. ”Onko se joltakin pojalta?”
”Ei!”
”Thomas! Thomas, Lena sai joulukirjeen joltakin pojalta!”
”Sepä riemastuttavaa, kulta”, kuului isän ääni työhuoneesta.
”Kuka se on?”
”Ei kukaan”, Lena sanoi ja perääntyi. Jokin äidin olemuksessa kuitenkin kieli, ettei hän voinut voittaa tätä taistelua. ”No – se on Jamesilta. Ja hänen sisariltaan.”
”Jamesilta”, äiti maisteli nimeä hyväksyvästi. ”Keneltä Jamesilta?”
”James Potterilta”, Lena luovutti.
”JAMES POTTERILTA”, äiti kiljui kurkku suorana. ”Thomas, se kirje on Potterien pojalta!”
”Äiti kiltti”, Lena pyysi.
”Voi Lena, miten ihana uutinen, kultaseni! Potterit ovat erinomainen perhe, kyllähän sinä sen tiedät! Voi, minähän tietenkin tunsin Harry Potterin, olimme oikein hyviä ystäviä kouluaikoina, läheisiä, katsos, hyvin samanhenkisiä, ja hänen vaimonsa, Ginevra, hänkin oli oikein mukava – vai että James Potter –
hyvänen aika – mitä hän tahtoo?”
”Hän pyysi minut luokseen uutenavuotena.”
”Niinkö?” äiti näytti siltä, että saattaisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää silkasta innostuksesta. ”Treffeille?”
”Ei”, Lena sanoi ja punastui taas. ”Juhliin. He pitävät pienet juhlat ystävilleen.”
”Miksi sinä et kertonut ystävystyneesi Potterien lasten kanssa?”
”No – minulla on ollut liian kiire opiskelujen kanssa”, Lena sanoi hyvin epävakuuttuneeksi. Äiti tuhahti ja alkoi suunnitella mitä Lena voisi laittaa päällensä juhlia varten.
Lena kiipesi omaan portaat ylös omaan huoneeseensa ja istui sängylle. Kirje sai hänen kätensä kihelmöimään – se todella oli Jamesilta, James oli kirjoittanut sen, kutsunut hänet luokseen. Mitä hän tekisi? Mahassa tuntui tuttua hulmahtelua, jonka Lena oli yrittänyt tukahduttaa huispausottelun jälkeen. Hän istui sängyllä lukemassa kirjettä uudestaan ja uudestaan, kunnes koputus ovelle keskeytti hänen ajatuksensa.
”Kuule, oletko sinä tulossa enää takaisin pelaamaan?” Georgen ärtynyt pää pilkisti esiin ovenraosta. ”Sinun kuningattaresi puri minua erittäin kipeästi nimettömään.”
*
Lena hengitti pari kertaa syvään peilin edessä. Hiukset olivat miten olivat, niille hän ei osannut tehdä mitään. Hän punasi huulensa, mutta pyyhki värin turhautuneena kämmenselkäänsä. Hänellä oli ihan kivat vaatteet, mutta koska ulkona oli niin kylmä, hänen täytyi vetää suuri valkoinen villapaita kaiken muun ylle.
”Ihan sama”, Lena ajatteli. ”Kaverimielessähän sinne mennään. Sitä paitsi”, hän muistutti itseään, ”James on nähnyt sinut mutaisena ja hikisenä useammin kuin suurin osa ihmisistä.”
Äiti yritti kovasti näyttää siltä, ettei ollut odottanut koko iltaa portaiden alapäässä sitä, että Lena olisi valmis lähtemään. Hän oli pyyhkivinään pölyä hallin muotokuvista ja kohotti toiveikkaana katseensa kuullessaan tyttärensä tulevan portaita alas.
”Sinä näytät oikein sievältä, Lena”, hän sanoi lämpimästi, tarkasteli tytärtään päästä varpaisiin. ”Jos saisin antaa muutaman vinkin –”
”Ei”, Lena sanoi varmasti. ”Onko teillä suunnitelmia illaksi?”
”Will lähtee jonnekin Marian kanssa, Georgilla on omat juhlat ja minä ja isäsi vietämme romanttista iltaa kahdestaan.”
”Kuulostaa kivalta”, Lena sanoi ja irvisti tiedolle vain aivan vähän.
”Osaatko nyt varmasti ilmiintyä Pottereille? Kurssista on niin pitkä aika, etkä ole päässyt harjoittelemaan Tylypahkassa.”
”Osaan varmasti”, Lena sanoi ja kummankin yllätykseksi suikkasi nopean suukon äitinsä poskelle.
”Oletko varma, ettet haluaisi minun hieman laittavan hiuksiasi”, äiti yritti vielä, mutta Lena pudisti päätään, toivotti heille mukavaa iltaa ja pyyhälsi ulos ovesta määrätietoisin askelin.
Rouva Brown huokaisi. Silloin kun Lea ei ollut aivan mahdoton, hän oli kerrassaan käsittämätön.
Paras tytär mitä kuvitella saattoi.
Rouva Brown hyräili itsekseen ja lähti etsimään keittiönkaapeista hienoa hehkusimapulloa, jota oli säästänyt iltaa varten.
*
Pottereiden talo oli todella iso. Lena seisoi kynnyksellä ulko-oven edessä ja odotti hermostuneena jonkun tulevan avaamaan. Kynnykselle oli sytytetty taikatuli, joka valaisi pimeää, lumista pihamaata.
Ovi aukesi.
”Hei Lena.”
”Hei!”
Se oli James. Lenan sydän aloitti tutun säälittävän rallinsa, poika hymyili hänelle ja viittasi tulemaan sisään.
”Vau. Kiva koti”, Lena sanoi riisuessaan talvikaapuaan. He olivat tulleet suureen ja arvokkaaseen halliin, jonka sienillä oli paljon tauluja ja kuvia sukulaisista.
”Kiitos”, James sanoi, otti Lenan takin ja ripusti sen henkariin. ”Yllättävän kodikas ollakseen näin iso.”
He olivat hetken hiljaa. James tuijotti häntä sen näköisenä kuin haluaisi sanoa jotakin, mutta sanoja ei tullut.
”Muut ovat takkahuoneessa”, hän lopulta puuskahti. ”Meitä ei ole paljon, mutta eiköhän tästä hauskaa tule. Pelaillaan, syödään ja sen sellaista – jästit ovat perinteisesti järjestäneet hienon ilotulituksen kylässä, sitä voisi mennä katsomaan keskiyöllä.”
”Kuulostaa hyvältä”, Lena sanoi.
Takkahuoneessa hänen kimppuunsa hyökkäsin Karen, Lily ja Albus. Lena tervehti muita vieraita –ihmisiä heidän joukkueestaan, joitakin luihuisia, Hugo ja Rose, Oliver ja muutama, joita Lena ei tunnistanut. Eraa ja Jo’ta ei näkynyt, ja se oli oikeastaan helpotus. Hän halasi Karenia oikein pitkään.
He aloittivat pelaamalla peliä, joka oli tuttu vain Pottereilla ja Weasleyn lapsille. Peliin sisältyi arvoituksia, tehtäviä ja totuuksia, ja lopputuloksena pelaajat nolasivat itsensä täysin muiden kipristellessä naurusta. Lena ollut hetkeen nähnyt mitään yhtä hauskaa kuin Oliverin imitaatio rehtori McGarmiwasta suu täynnä räänmakuisia jokamaunrakeita.
Sitten he söivät. Pottereiden talon hieno ruokasali oli jätetty omaan arvoonsa, ja Albus kattoi heille piknikin olohuoneen lattialle. Lena jutteli ja nauroi, ja aina silloin tällöin hänen katseensa karkasi Jamesiin – ja James katsoi takaisin. Sormissa ja poskilla kihelmöi, ja vaikka Lena yritti keskittyä keskusteluun Karenin kanssa, hänen suupielensä nykivät ylös typerästi aivan väärissä kohdissa.
Joku laittoi musiikkia soimaan – oli ihanaa kuulla pitkästä aikaa jotakin muuta kuin Selistina Taigoria - ihmiset hörppivät kermakaljaa ja tunnelma oli todella kodikas. Lena tanssi hieman naurattaakseen ystäviään, ja koviten nauroi James.
”Hei”, Lily huikkasi, kun kello alkoi lähestyä puoltayötä. ”Hyvää vanhaa vuotta kaikille!”
Vieraat vastasivat hurraten ja pullojaan kilistelleen.
”Ajattelimme mennä katsomaan jästien ilotulituksia läheiselle mäelle, josta näkee komeasti kylän yli. Pitäisi alkaa tehdä pikkuhiljaa lähtöä, jotta ehdimme tulituksen alkuun.”
Ihmiset nyökkäilivät ja alkoivat etsiä takkejaan.
”James”, Oliver ilmestyi kuin tyhjästä Lenan, Karenin ja Jamesin luokse. ”Onko sinulla vielä tallella se tuliviskipullo?”
”Miksi kaikki päättyy aina teidän kanssanne tuliviskiin?” Karen kysyi.
”Hyvä kysymys, josta keskustelun mieluummin terapeutin vastaanotolla”, Oliver sanoi.
”En tiedä”, James sanoi mietteliään näköisenä. ”Voisin käydä katsomassa, löytyisikö vanhempien kaapista jotakin.”
Oliver nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minä menen jo edeltä.”
Lena oli seuraamassa Oliveria, mutta James laski käden hänen olalleen.
”Lena – tuota – olisitko halunnut auttaa minua etsimään?”
Karen vilkaisi nopeasti Lenasta Jamesiin ja takaisin, huikkaisi sitten ”Hoi Oliver, odota minua!” ja pinkaisi pojan perään.
Lena seurasi kuin sumussa, kuinka muut vieraat keräsivät tavaransa ja valuivat yksitellen pihalle. James johdatti hänet keittiöön.
”Kaunis keittiö”, Lena sanoi kun ei keksinyt muutakaan.
”Kiitos”, James sanoi ja vilkaisi välinpitämättömänä ympärilleen. ”Isä on kova kokkaamaan.”
”No, mistä sitä pulloa oli tarkoitus etsiä?”
”Niin, hmm”, James sanoi. ”Vanhemmilla on viinikellari, mutta siellä kaikki on niin kallista ja monin vartioloitsuin suojattua, että itse Dumbledorekaan ei olisi saanut pöllittyä sieltä pulloa. Sen sijaan satun tietämään”, poika hymyili ovelasti, ”että he piilottelevat muutamaa tuliviskipulloa ruokakomerossa.”
”Eivätkö he huomaa, jos otat pullon?”
”Nääh”, James sanoi ja avasi ruokakomeron oven. ”Täysi-ikäisiähän tässä sitä paitsi ollaan.”
Lena naurahti ja seurasi poikaa komeroon. He alkoivat tutkia lukuisia hyllyjä. Lena kuikuili hillopurkkirivien taakse ja tarkisti jauhopussin sisältä.
”Jos minä hoitaisin ylähyllyt pitkänä ihmisenä”, James ehdotti.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä olen pitkä”, Lena sanoi.
”Ehdottomasti oletkin”, James myönsi auliisti, ”esimerkiksi professori Lipetitiin verrattuna.”
”Hei!” Lena käännähti muka-loukkaantuneena poikaan päin. Yhtäkkiä avara ruokakomero ei tuntunutkaan niin isolta – kun he olivat vastakkain, he seisoivat lähes kiinni toisissaan.
James jähmettyi paikalleen ja tuijotti häntä. Lena nielaisi. Komeron ovi oli lähes kiinni, mutta hiljaisuudesta päätellen muut vieraat olivat jo löytäneet tiensä ulos talosta. Lena ei pystynyt katsomaan poikaa aivan suoraan silmiin vaan räpytteli, laski katseensa toffeehyytelöpurnukkaan häntä vastapäätä.
”Lena”, James sanoi matalasti. Lena tunsi pojan nojaavan lähemmäksi.
”James, minä en tiedä –”
”Mitä sinä et tiedä?”
”Onko tämä hyvä ajatus. Kun Era ja kaikki –”
”Luuletko että minä välitän tippaakaan Erasta?”
Lena nosti katseensa. ”Etkö?”
”En. Minulla on ollut joku ihan muu tyttö mielessä jo jonkin aikaa.”
”Kuka?” Lenan ääni oli pelkkä kuiskaus.
”No”, James sanoi, kumartui lähemmäksi, ”Lihava Leidi on näyttänyt todella kuumalta viimeisimmän retusoinnin jälkeen.”
”Niinkö?” Lena sanoi. ”Minä voin kysyä häneltä, tapaileeko hän ketään tällä hetkellä.”
”Kiitos, Brown.”
James Potter suuteli Lena Brownia siinä paikassa, Pottereiden kartanomaisen talon hämärässä ruokakomerossa. Lena vastasi suudelmaan, kietoi kädet pojat niskaan, nousi varpailleen ylettääkseen paremmin. Se oli ihana suudelma – ensiksi varovainen, kömpelö, sitten parempi ja parempi, James painoi hänet vasten hyllyä, jossakin kaatui purkki, mutta he eivät välittäneet. Lena hengitti pojan huumaavaa ominaistuoksua, joka muistutti häntä lentämisestä, kesästä, omenoista ja naurusta, James silitti hänen niskaansa varovaisesti. Koko maailma oli hiljaa, koko maailma keskittyi sillä hetkellä juuri heihin. Lena painoi koko vartalonsa Jamesin vartaloa vasten. Pojan suusta päästä hellyttävä pieni ynähdys.
Jos Lena olisi tiennyt kuinka monta kertaa hän tulisi vielä suutelemaan James Potteria, hän olisi ehkä ollut maltillisempi. Jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia koko seuraavan päivän ja melkein jokaisena päivänä lomaan asti, jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia lukuisia kertoja Rohkelikon oleskeluhuoneessa tulevana lukukautena, suutelevansa ennen huispausharjoituksia ja heidän voittaessaan huispausmestaruuden kaikkien hurratessa ympärillä - jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia valmistujaispäivänä, kesällä pihapeleissä, suutelevansa ennen Henkipään Harpyijoiden koelentoa ja saadessaan tiedon joukkueeseen pääsystä – niin, hän olisi ehkä malttanut jättää heidän ensisuudelmansa lyhyemmäksi. Mutta koska kaikki se oli vielä edessä, eikä Lenalla ollut mitään muuta kuin se hetki ruokakomerossa, hän suuteli kuin viimeistä päivää, ja James suuteli takaisin. James oli kaikkialla, nauruna hänen korvassaan, hipaisuna kaulalla, silityksenä vyötäröllä.
”
Minä arvasin! Minä arvasin, että totta kai ne kirotut ipanat järjestävät pippalot heti kun silmä välttää!”
Ääni eteishallista sai heidät vetäytymään erilleen.
”Voi helvetti”, James kuiskasi ja puristi silmänsä kiinni.
”No, Ginny, jos ollaan ihan rehellisiä, eikö me oltaisi aikanaan tehty ihan samalla tavalla”, vastasi miesääni.
”No totta kai olisimme”, nainen vastasi, ”mutta Harry, meidän velvollisuutemme vanhempina on laittaa heidät loppuiäkseen kotiarestiin.”
Kuului naureskelua.
”
Sinun vanhempasi palasivat”, Lena kuiskasi Jamesille, joka nyökkäsi kädet yhä hänen ympärillään.
”Heidän piti tulla vasta aamulla”, James kuiskasi takaisin.
”Minneköhän juhlakansa on piiloutunut?” kysyi Ginny, tällä kertaa ääni kuului lähempää: he olivat tulossa keittiöön.
”Varmaan lähtivät katsomaan ilotulituksia”, Harry sanoi. He kuulivat useiden jalkaparien saapuvan keittiöön ja istuutuvan pöydän ääreen. ”Saisiko olla tilkka tuliviskiä, Ron, Hermione, Neville, Luna?”
”Totta kai, siksihän tänne tultiin!”
James loi Lenaan anteeksipyytävän katseen. Ovi aukesi, keittiön valokiila osui heihin.
”Kas vain”, ystävällisen näköinen mustatukkainen mies sanoi. ”Kultaseni, löysin esikoisemme. Hän on kietoutunut johonkin viehättävään nuoreen neitiin.”
Keittiöstä kuului naurua.
”Niinkö?” Ginny sanoi ja tuli katsomaan. ”Kappas vain. Hauska tavata jälleen, Lena.”
Lena ja James astuivat nolostuneina ulos komerosta. Lena katsoi Jamesia, jonka hiukset olivat sekaisin ja posket punaiset ja tiesi itse näyttävänsä vähintään yhtä syylliseltä.
”Oikein hauska tavata, rouva Potter”, hän sanoi ja yritti hymyillä anteeksipyytävästi.
”Tässä on mieheni, Harry Potter”, Ginny sanoi, ja Harry Potter ojensi kätensä. ”Tässä on Lena Brown. Hän ihastutti minua tässä taannoin erinomaisilla lentotaidoillaan.”
”Niinkö? Sepä erinomaista”, Harry sanoi ja hymyili. ”Tosin, taitavat huispaajat ovat aina ihastuttaneet sinua.”
”Samat sanat”, Ginny tuhahti miehelleen ja vilkaisi sitten Jamesia. ”Itseasiassa taitaa olla sukuvika. Selitäpäs nyt, James Sirius Potter, miten minä näen täällä ilmiselvät juhlan jäljet, vaikka me erikseen kielsimme teitä järjestämästä pippaloita.”
”Puolustukseksemme voin sanoa”, James sanoi vakavalla naamalla, ”että emme uskoneet teidän saavan koskaan tietää.”
Harry Potterin suupielet nykivät, mutta hän piilotti sen taitavasti yskäisyyn.
”Lisäksi nämä ovat olleet hyvin vastuulliset juhlat, äiti, olemme pelailleet ja jutelleet, eikä kukaan alaikäinen ole juonut tippaakaan alkoholia.”
”Rentoutukaa, Ginny, Harry, nyt on uudenvuodenaatto ja he ovat nuoria”, sanoi punatukkainen mies.
”Lena, tässä on Ron ja Hermione Granger-Weasley, professori Longobottomin sinä tunnetkin, ja tässä on neiti Lovekiva.”
Lena kätteli kaikkia hyväntuulisia ja vitsailevia aikuisia yksitellen.
”Brown, vai?” Hermione Granger-Weasley sanoi kurtistaen kulmiaan.
”Juu, äitini on Lavender Brown, hän kuulemma tunsi teidät kouluaikoina.”
Punatukkainen mies tyrskähti, mutta vaikeni nähtyään vaimonsa katseen.
”Voi, tottakai me Lavederin tunsimme”, sanoi Hermione ja hymyili. ”Toivon, että hän voi hyvin?”
Lena nyökkäsi.
”No”, Harry sanoi, kaivoi tuliviskipullon ruokakomeron ylimmäiseltä hyllyltä esiin, ”minä luulen, että tänään ei ole oikea hetki kurinpalautukselle, mutta näistä juhlista keskustellaan vielä huomenna. Kaadanko kaikille?”
Lena katseli mykistyneenä, kuinka kuuluisa Harry Potter tarjoili huoneelliselle menestyneitä noitia ja velhoja tuliviskiä, unohtamatta häntä ja Jamesia. He kohottivat maljan vanhalle vuodelle, joivat ja naureskelivat. Lena ei osannut kuin tuijottaa: he olivat selvästi hyviä ystäviä. Hän huomasi toivovansa, että voisi itse viettää samanlaisia iltoja ystäviensä kanssa sitten joskus tulevaisuudessa.
”No, lähtisimmekö mekin katsomaan ilotulituksia?” Ginny ehdotti sitten. ”Haluan nähdä niiden riiviöiden ilmeet kun äiti ja isä pamahtavat paikalle pilaamaan vuoden parhaan suuteluhetken.”
”Minusta näyttää, että myöhästyimme juuri vuoden parhaasta suuteluhetkestä”, Neville sanoi ja vilkaisi Lenaa ja Jamesia. James virnisti professorille.
”Eiköhän mennä”, Harry sanoi, mutta kaatoi kaikille vielä toiset naukut.
”Olenko koskaan kertonut sinulle, James, että Ron-enollasi on komea puhpallero tatuoituna –”
”Höpö höpö, James, Lena, älkää uskoko sanaakaan.”
Kun he kävelivät lumeen kaiverrettua pientä polkua pitkin kohti kukkalanlakea, James otti Lenaa kädestä kiinni. Kun ensimmäiset raketit värittivät mustaa yötaivasta, jokainen nosti taikasauvansa ilmaan ja toivotti hyvää uutta vuotta.
Lena antoi suukon Jamesin poskelle. Alkoi sataa lunta, James hymyili hänelle. Sydän hakkasi kuin rumpu.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
A/N2: Siinä se sitten on, Lenan tarina kirjoitettuna! Apua, tässähän melkein herkistyy, ensimmäinen pitkä ficci jonka kirjoitan alusta loppuun (okei, oon viimeksi kirjoittanut pitkiä ficcejä 11-vuotiaana). Lisäksi juuri tää ficci herätti mun rakkauden ficcaamiseen jälleen. Ja siis olihan tätä hauska kirjoittaa, vaikka välillä pitikin vähän repiä hiuksia
Haaveilen kommenteista, jos joku seurasi ficin loppuun asti!
Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille<3